Part 37

-- Aiotko mennä? kysyi hänen äitinsä voimatta kääntää päätään.

-- Aion; unohdin jotakin. Tulen kohta takaisin... Hyvästi!

Mutta hän ei palannutkaan. Seuraavana päivänä Coupeaulaiset pohmelosta selvittyään tappelivat ja syyttivät toisiaan Nanan karkaamisesta. Hän oli jo kaukana, jos oli juossut sitä menoaan. Vanhempain olisi pitänyt mennä panemaan suolanrae hänen häntänsä alle, niinkuin lapsia neuvotaan tekemään varpusille, niin ehkä vielä olisivat saaneet tytön kynsiinsä. Se oli ankara isku, joka syöksi Gervaisen entistään syvemmälle; sillä huolimatta lehmistymisestään hän tunsi vallan hyvin, että hänen tyttärensä, joka oli joutumassa miesten käytettäväksi, sai hänetkin lankeemuksellaan vaipumaan syvemmälle; ja varsinkin nyt, kun hänellä ei enää ollut yhtään lasta, josta tarvitsisi välittää, hän tunsi vajoavansa aivan kuilun pohjaan asti. Niin tuo turmeltunut tytönhetale oli mennessään vienyt ryvettyneissä liepeissään viimeisenkin hitusen hänen kunniallisuudestaan. Kolmena päivänä peräkkäin Gervaise joi itsensä sikahumalaan, raivosi, pui nyrkkiä ja syyti suustaan kauheita sanoja tytärluuskastaan. Coupeau taas oli ollut kiertelemässä ulkobulevardeilla, missä hän oli nuuskinut kaikkia ohikulkevia naikkosia, ja poltteli nyt aivan tyynenä piippuaan; vain silloin, kun hän istui pöydän ääressä, nousi hän välistä tuoliltaan, huitoi veistä kädessään ja huusi, että hänen maineensa oli tahrattu; mutta sitten hän istuutui taas keittoa syömään.

Talossa sellaisessa, josta tytöt karkailivat joka kuukausi, aivan kuin kanarialinnut, joiden häkin ovi on jätetty auki, ei Coupeaulaisia kohdannut onnettomuus kummastuttanut ketään. Mutta Lorilleux'läiset riemuitsivat. He olivat ennustaneet, että tytölle kävisi huonosti. Se oli Coupeaulaisille oikein, sillä kaikki kukkastentekijät joutuivat huonoille jäljille. Bochelaiset ja Poissonilaiset ilkkuivat samalla tapaa, tekeytyen siveellisyyden innokkaimmiksi puoltajiksi. Lantier yksin puolusti Nanata. Hyvä Jumala! selitti hän hurskaan näköisenä, epäilemättä tuollainen keikaileva naikkonen loukkasi kaikkia hyviä tapoja; mutta, lisäsi hän silmää iskien, olihan, piru vie, tyttö aivan liian kaunis jäädäkseen niin nuorena kurjuuteen nääntymään.

-- Oletteko kuulleet? huusi rouva Lorilleux eräänä päivänä Bochelaisten huoneessa, jossa koko seurue joi kahvia, Nilkuttaja on itse myynyt lapsensa; se on yhtä totta kuin että päivä paistaa... Niin, hän on myynyt hänet; siihen minulla on todistajia!... Tuo ukko, joka on nähty aamuin ja illoin porraskäytävässä, on jo käynyt maksamassa ensi osan hinnasta. Sehän on selvä kuin päivä! Ja eilen tuo tytönhutale ja hänen ukonrähjänsä on nähty yhdessä Ambigu-teatterissa... Panen pääni panttiin, että he ovat samassa juonessa, se on ihkosen totta!

Käytiin jälleen kahviin käsiksi ja pohdittiin asiata. Kun oikein ajatteli, oli kaikki tuo hyvin mahdollista; tapahtui niitä ihmeellisempiäkin asioita. Ja koko korttelissa rupesivat kohta kaikki ihmiset, joilla oli olevinaan paraimmat tiedot asioista, juoruamaan että Nilkuttaja oli myönyt tyttärensä.

Tähän aikaan Gervaise vietti hyvin kurjaa elämää, sillä hän antoi palttua koko maailmalle. Vaikka häntä olisi kutsuttu kadulla varkaaksi, ei hän olisi kääntänyt päätään. Hän ei enään ollut työssä rouva Fauconnier'n luona, sillä tämän oli täytynyt ajaa hänet ulos kuukausi sitten, välttääkseen ikävyyksiä. Muutaman viikon sisään hän pyrki työhön kahdeksan pesijättären luo; hän oli kaksi tai kolme päivää kussakin pesulaitoksessa, ja sai sitten lähtöpassin, sillä hän oli huolimaton ja epäsiisti, turmeli työnsä ja alkoi jo unhottaa entistä ammattiaan. Kun hän vihdoin itsekin tunsi olevansa kykenemätön silittäjän toimeen, päätti hän jättää sen ja rupesi käymään päivisin pesemässä Uuden kadun pesulaitoksessa; kahlaamaan kuravedessä, hankaamaan likaa irti ja alentumaan uudelleen toimittamaan rasittavimpia, ja samalla halvimpia töitä, sellaiseen hän vielä pystyi, samalla kuin hän siten otti askeleen eteenpäin nöyryytyksen tiellä. Pesulaitoksessa työskenteleminen ei totisesti häntä kaunistanut. Hän oli aina sieltä tullessaan kalpea naamaltaan ja märkä kuin uitettu koira. Sen lisäksi hän kävi yhä lihavammaksi, huolimatta siitä, ettei hänellä useinkaan ollut mitään syötävää, ja hänen jalkansa panivat niin viittäkolmatta, ettei hän enään juuri voinut kulkea kenenkään vieressä, sillä hän oli survaista toisen kumoon joka askeleella, niin pahasti hän ontui.

Onhan luonnollista, että kun menee siihen määrään alaspäin, niin kaikki naisellinen kunniantunto haihtuu kuin tuhka tuuleen. Gervaise oli tukahuttanut entisen ylpeytensä, kiemailemisensa, sekä rakkauden, ja kohteliaan kunnioituksen kaipuun. Häntä sai potkia vaikka mihin paikkaan, sekä eteen että taakse, ei hän tiennyt siitä mitään, sillä hän oli tullut liian veltoksi ja pehmeäksi. Sen vuoksi olikin Lantier kokonaan jättänyt hänet; hän ei enää nipistänyt häntä edes näönkään vuoksi; eikä Gervaisekään näyttänyt huomaavan, kuinka nämä heidän kauvan aikaa kestäneet välinsä vähitellen alkoivat kylmetä molemminpuolisesta toisiinsa kyllästymisestä ja kuinka ne sitten päättyivät kokonaan. Gervaise oli siten mielestään päässyt vaivaloisesta virastaan. Lantier'n ja Virginienkin väliset suhteet jäivät häneen aivan koskematta, sillä hän oli tullut välinpitämättömäksi kaikista niistä tyhmyyksistä, joista hän ennen nosti niin suurta melua. Hän olisi vaikka näyttänyt heille tulta, jos he olisivat tahtoneet. Kaikki tiesivät nyt vallan hyvin, että hatuntekijä ja höysteidenmyyjätär pitivät yhtä. Se olikin heille hyvin mukavaa, sillä tuolla Poissonin tolvanalla oli joka toinen yö palvelusvuoro, jolloin hänen täytyi värjöttää autioilla katukäytävillä, sillä aikaa kun hänen vaimonsa ja naapuri kotona lämmittelivät toistensa jalkoja. Eivätkä he pitäneet mitään kiirettä; he kuulivat hänen kengänkorkojensa kapsahtavan, kun hän hitain askelin kulki puodin ohi pimeällä, tyhjällä kadulla, mutta eivät he silti viitsineet nostaa nokkaansa peitteen alta. Eihän poliisi tiedä mistään muusta, kuin mikä kuuluu hänen virkatehtäviinsä. Ja he jäivät rauhassa päivänkoittoon asti vahingoittamaan hänen omaisuuttaan sill'aikaa kun tämä yksivakainen mies valvoi toisten omaisuutta. Koko Goutte-d'Or'in kortteli nauraa virnotti tälle hauskalle kujeelle. Ihmisten mielestä oli tämä esivallan pettäminen hyvin hullunkurista. Lantier oli muutoin kokonaan ottanut tämän kolkan haltuunsa. Puodin mukana seurasi emäntäkin. Hän oli juuri päässyt syömästä pesijätärtä; ja nyt hän paraikaa jyrsi höysteidenmyyjätärtä; jos niin tarvittiin, niin kyllä hänellä oli tarpeeksi avara kita nielläkseen vielä rihkamatavaroiden myyjättäriä, paperikaupan omistajia ja muotikauppiaita toisen toisensa jälkeen.

Ei koskaan ole nähty kenenkään miehen niin kierittelevän makeisissa kuin Lantier. Hän oli todellakin tehnyt oikean valinnan kehottaessaan Virginietä perustamaan makeiskaupan. Hän oli liiaksi provençelainen voidakseen olla pitämättä imelistä tavaroista; hän olisi nimittäin tahtonut elää paljaista pastilleista, pompommeista, sokerimanteleista ja suklaasta. Varsinkin sokerimanteleista tuli vaahto hänen huulilleen, niin ne kutkuttivat hänen kurkkuaan. Vuoden ajan hän oli elänyt pelkästään makeisista. Hän avasi laatikot ja mätti housuntaskunsa täyteen, kun Virginie oli pyytänyt häntä pitämään puotia silmällä. Usein kun hän jutteli siellä viiden tai kuuden ostajan kanssa, otti hän peiton jostakin myymäpöydällä olevasta pöntöstä, pisti siihen kätensä ja nakersi sitten jotakin: pönttö jäi auki ja tyhjentyi. Siihen ei enään kiinnitetty sen suurempaa huomiota; Lantier sanoi itse, että hänellä oli oikein vimma siihen. Sitten hän uskotteli saaneensa parantumattoman yskän, kurkkukatarrin, jota hän sanoi rohdottelevansa. Hän ei vieläkään ollut missään työssä, mutta hänellä oli suunnitelmia, jotka vähitellen kävivät yhä suuremmoisemmiksi; siihen aikaan hän sommitteli erästä oivallista keksintöä, hattu-sateenvarjoa, hattua, joka muuttui päässä suojustimeksi heti ensimäisten sadepisarain pudotessa; hän lupasi Poissonille toisen puolen voitosta ja lainaili häneltä kokeisiin kahdenkymmenen francin kolikoita. Sillä välin suli puoti hänen suussaan; kaikki tavarat menivät sitä tietä, jopa suklaasikarit ja punaiset karamelli-piiputkin. Kun hänellä jo oli maha pakoillaan makeisista, ja kun hän hellyyden puuskassa viimeiseksi herkukseen suuteli emäntää jossain puodin nurkassa, oli hän tämän mielestä aivan sokeroitu ja hänen huulensa kuin sokerimantelit. Kylläpä kelpasi suudella sellaista miestä! Hän oli todellakin muuttumassa pelkäksi hunajaksi. Bochelaiset sanoivat, ettei hänen tarvinnut muuta kuin pistää sormensa kahvin sekaan, niin siitä tuli kuin siirappia.

Lantier, jonka tämä alituinen makeisten syönti teki helläksi, oli isällinen Gervaiseä kohtaan. Hän antoi hänelle neuvoja ja torui häntä siitä, ettei hän enää pitänyt työstä. Mitä hittoa! Pitäisihän hänen ikäisensä vaimon osata palata järkiinsä! Ja hän syytti häntä siitä, että hän aina oli ollut sellainen herkkusuu. Mutta kun täytyy ojentaa auttavaa kättänsä sellaisillekin, jotka sitä eivät oikeastaan ansaitseisikaan, niin koetti hän hankkia Gervaiselle pikkutöitä. Siten hän oli saanut Virginien suostumaan siihen, että Gervaise tuli kerran viikossa pesemään puotia ja kamareja; hän oli kyllä tottunut käyttämään lipeävettä; ja joka kerran hän ansaitsi sillä kolmekymmentä souta. Gervaise tuli lauvantaiaamuna, toi muassaan ämpärin ja harjan eikä näyttänyt ollenkaan kärsivän siitä, että hänen täytyi tulla toimittamaan pesuakan likaista ja halpaa tointa samassa huoneessa, jossa hän ennen oli ollut emäntänä, ollessaan vielä kaunis, vaaleaverinen nainen. Se oli viimeinen alennus, viimeinen kolaus hänen ylvästelylleen.

Eräänä lauvantaina hänellä oli aika lailla työtä. Oli satanut kolme päivää päästään ja ostajat näyttivät tuoneen jaloissaan puotiin koko korttelin kuran. Virginie oli myymäpöydän takana; hän koetti esiintyä hienon naisen tavoin, hyvin kammattuna, matala kaulus kaulassa ja pitsikalvosimet käsissä. Hänen vieressään istui punaisella sametilla päällystetyllä kapealla penkillä Lantier leveänä ja itsetietoisen näköisenä, aivan kun hän olisi ollut puodin oikea omistaja; hän pisti kätensä välinpitämättömästi minttupastillipönttöön, saadakseen tapansa mukaan makeisia purtavaksi.

-- Katsokaahan, rouva Coupeau! huudahti Virginie, joka nyrpistynein huulin seurasi pesijättären työtä, te olette jättäneet likaa tuonne nurkkaan. Hangatkaapa vähän paremmin sieltä!

Gervaise totteli. Hän palasi nurkkaan ja rupesi pesemään toiseen kertaan. Hän oli polvillaan lattialla likavedessä, aivan kaksinkerroin, jäykät, siniset käsivarret ulospäin koukistettuina. Hänen vanha, likomärkä hameensa oli tarttunut takapuoleen kiinni. Hän oli siinä lattialla aivan kuin mikäkin ryysyläjä, tukka epäjärjestyksessä, ja liivin reijistä näkyi hänen pöhöttynyt ruumiinsa, jossa pehmeät lihakset liikkuivat, pyörivät ja hyppelivät niistä ankaroista ponnistuksista, joita hän teki hangatessaan lattiaa; ja hän oli niin palavissaan, että hänen kasvoistaan, jotka olivat kokonaan hien vallassa, tippui suuria vesikarpaloita.

-- Kuta enemmän käyttää hartiavoimaa, sitä kiiltävämpää jälkeä tulee, sanoi Lantier painokkaasti, suu täynnä pastilleja.

Istuen selkä kenossa kuin mikäkin prinsessa ja silmät puoleksi ummessa, Virginie seurasi yhä pesua ja teki siitä muistutuksia.

-- Vielä vähän oikeaan. Tällä kertaa peskääkin paneelaus hyväksi. Muistakaa, etten ollut tyytyväinen viime lauvantaiseen työhönne. Siihen oli jäänyt vielä pilkkuja.

Ja molemmatkin, sekä hatuntekijä että höysteidenmyyjätär, pöyhistelivät itseään vielä enemmän, aivan kuin olisivat istuneet valta-istuimella, Gervaisen hääriessä heidän jaloissaan mustassa liassa. Virginie varmaankin iloitsi, sillä hänen kissansilmänsä sinkauttivat hetken aikaa keltaisia kipinöitä, ja hän katseli Lantier'hen hienostaan hymyillen. Vihdoinkin oli hän siis saanut hyvitystä pesulaitoksessa aikoinaan saamastaan selkäsaunasta, jota hän aina oli pitänyt mielessään!

Kun Gervaise lakkasi hankaamasta kuului perähuoneesta sahan ritinää. Avoimen oven läpi näkyi pihaikkunasta tulevaa hämärää valoa vasten Poissonin profiili, kun hän siinä istui käyttämässä vapaapäiväänsä tehdäkseen mielityötään, pieniä rasioita. Hän sahaili erittäin huolellisesti lehtikuvioita sikarilaatikon mahonkipuuhun.

-- Kuulkaapas, Badingue! huusi Lantier, joka pelkästä ystävyydestä oli alkanut uudelleen kutsua häntä tällä liikanimellä; minä tilaan teiltä tuon laatikon lahjaksi eräälle neidille.

Virginie nipisti häntä, mutta hatuntekijä yhä vain hymyillen kosti tämän pahan hyvällä, ja kuljetti salaa kättään hänen polveaan pitkin myömäpöydän alle; ja hän veti sen taas pois aivan luonnollisen näköisenä, kun Poisson nosti päätään, jossa punainen parta ja viikset törröttivät kelmeästä naamasta.

-- Aioin juuri, sanoi poliisi, valmistaa tämän teille, Auguste. Se olisi muisto ystävyydestämme.

-- No hitto soikoon, silloin pidän itse tuon pikku kapineenne! sanoi Lantier nauraen. Minä panen sen kaulaani nauhasta riippumaan.

Sitten hän huudahti äkkiä, aivan kuin tämä ajatus olisi herättänyt hänessä toisen:

-- Johtui tässä mieleeni, että tapasin Nanan eilen illalla.

Tästä äkillisestä uutisesta tuli Gervaise niin liikutetuksi, että lensi istualleen keskelle likavesilätäkköä, joka ulottui yli koko puodin. Siihen hän jäi ryyhöttämään hikisenä, hengästyneenä, harja kädessä.

-- Vai niin! huokasi hän vain.

-- Niin, kun kuljin Martyr-katua alaspäin, näin erään edelläni kulkevan tytön vääntelevän häntäänsä erään ukon käsikynkässä kulkiessaan, ja sanoin itsekseni: Tuon pempun minä tunnen... Kiirehdin silloin kulkuani ja tulin seisomaan ihan nenäkkäin meidän Nanan kanssa... No, ei teillä ole mitään syytä surkutella häntä, sillä hän näytti hyvin onnelliselta, sievä villaleninki yllään ja kultaristi kaulassa, ja sen lisäksi hän oli hyvin pirteän näköinen!

-- Vai niin, sanoi Gervaise taas käheämmällä äänellä.

Lantier, joka oli syönyt pastillit loppuun, otti toisesta pöntöstä sokeroidun keksin.

-- Tytöllä on yksi paha tapa! jatkoi hän. Ajatelkaa vain, hän antoi minulle hyvin julkeasti merkin, että seuraisin häntä. Sitten hän vei ukkonsa talteen, johonkin kahvilaan... Voi kuinka hassu tuo ukko on, ikäkulu rahjus!... Ja Nana palasi minua tapaamaan erääseen porttikäytävään. Millainen käärme hän on! Sievä kuin pakana, ja nuoleskelee sitten kuin koiranpentu! Niin, hän suuteli minua, ja halusi saada kuulla uutisia kaikista ihmisistä... Sanalla sanoen, olin hyvin tyytyväinen, että tapasin hänet.

-- Vai niin! sanoi Gervaise kolmannen kerran.

Hän oli siinä kumarassa ja odotteli yhä. Hänen tyttärensä ei siis ollut muistanut häntä ainoallakaan sanalla? Hiljaisuuden vallitessa kuului uudestaan Poissonin sahan ääni. Lantier imi hyvillä mielin, kiireimmän kautta sokerikeksiään, maiskutellen huuliaan.

-- Mutta jos minä sattuisin hänet näkemään, niin minä menisin kadun toiselle puolelle, sanoi Virginie, nipistettyään vielä kerran hatuntekijää kovakouraisesti. Niin, kyllä minä sävähtäisin ihan punaiseksi, jos tuollainen tyttö tervehtisi minua julkisesti... En minä sano tätä loukatakseni teitä, rouva Coupeau, mutta teidän tyttärenne on ihana märännys. Poisson korjaa joka päivä talteen sellaisia, jotka ovat häntä parempia.

Gervaise ei sanonut sanaakaan, ei liikauttanut jäsentäkään, silmät vain tuijottivat tyhjään ilmaan. Lopuksi hän hiljalleen puisti päätään, ikään kuin vastatakseen sisällään liikkuviin ajatuksiin, kun taas hatuntekijä makeasti hymyillen sanoi:

-- Tuollaisen märännyksen pistäisi mielellään poskeensa, vaikka siitä saisikin vatsanväänteitä. Se on murakkata kuin kananpoikapaisti...

Mutta höysteidenmyyjätär katsoi häneen niin murhaavasti, että hänen täytyi keskeyttää puheensa ja rauhottaa häntä hyväilyllä. Hän tähysteli poliisia, huomasi hänen istuvan nenä työssä kiinni, ja käytti tilaisuutta hyväkseen pistääkseen sokeroidun keksin Virginien suuhun. Silloin tämä nauroi leppymisen merkiksi ja käänsi vihansa pesijättäreen.

-- Pitäkäähän siinä vähän kiirettä! Ei työ edisty siitä, että istuu yhdessä paikassa liikkumattomana kuin rajapyykki... No, antaa mennä ... niin, ei minua haluta kahlailla täällä vedessä kaiken päivää.

Ja hän lisäsi ilkeästi:

-- Eihän se ole minun syyni, että hänen tyttärensä elää riettaasti!

Gervaise ei varmaankaan kuullut hänen puhettaan. Hän oli alkanut uudelleen hangata lattiata painautuen sitä vasten; hänen selkänsä oli katkeamaisillaan, ja hän retosteli eteenpäin vaivaloisesti kuin sammakko. Hän kouristi harjaa molemmilla käsillään ja työnsi edellään mustaa virtaa, josta räiskyi kuraa hänen päälleen tukkaan asti. Kun hän oli lakaissut likaveden katuojaan, ei ollut muuta kuin huuhteleminen jäljellä.

Sillä välin korotti Lantier hetken vaitiolon jälkeen ikävystyneenä ääntään.

-- Kuulkaapas, Badingue, huusi hän, näin isäntänne eilen Rivolin kadulla. Hän oli saakelin ränsistyneen näköinen, ei hänellä ole kuutta kuukautta enempää elettävänä... Perhana! sellaista elämää kuin hän viettää!

Hän puhui keisarista. Poliisi vastasi kuivasti nostamatta silmiään työstään:

-- Jos te olisitte hallitsemassa, niin ette olisi noin lihava.

-- Voi hyvä ystävä, jos minä olisin hallitsemassa, sanoi hatuntekijä, tekeytyen äkkiä arvokkaan näköiseksi, niin kyllä asiat kävisivät vähän paremmin, sen takaan... Se ulkopolitiikka esimerkiksi, jota he ovat viime aikoina harjottaneet saattaa minut aivan raivostumaan. Jos minä, joka tässä nyt puhun teille, vain tuntisin jonkun sanomalehtimiehen, johon voisin istuttaa mielipiteitäni...

Hän innostui, ja kun sokeroitu keksi jo oli jyrsitty loppuun, avasi hän laatikon ja otti sieltä lakritsipalasia, joita hän ahmi sisäänsä, huitoen käsillään.

-- Se on hyvin yksinkertaista... Ennen kaikkea minä uudistaisin Puolan vallan ja perustaisin suuren skandinavialaisen valtion, joka pitäisi Pohjan jättiläistä aisoissa... Sitten minä tekisin kaikista Saksan pikkukuningaskunnista tasavallan... Mitä Englantiin tulee, ei sitä juuri tarvinne pelätä; jos se hievahtaisikaan, niin minä lähettäisin satatuhatta miestä Intiaan... Jos vielä veisin paimensauvat selässä Ison Turkin Mekkaan ja paavin Jerusalemiin. No, eikö Euroopassa pian olisi tehty puhdasta jälkeä? Kuulkaahan, Badingue, katsokaahan tänne...

Hän keskeytti puheensa ottaakseen kouraansa viisi tai kuusi lakritsipalasta.

-- No niin, se menisi yhdellä nielauksella, kuin nämä lakritsipalaset!

Ja hän mätti avoimeen suuhunsa palasen toisensa jälkeen.

-- Keisarilla on toiset aikeet, sanoi poliisi, mietittyään runsasta kaksi minuuttia.

-- Joutavia! sanoi hatuntekijä kiivaasti. Kyllä ne hänen aikeensa tiedetään! Koko Eurooppa nauraa meille... Joka ainoa päivä saavat Tuilerien palvelijat korjata hänet pöydän alta herrashenttujensa välistä.

Mutta Poisson oli noussut tuoliltaan. Hän lähestyi hatuntekijää ja laski kätensä sydämelleen, sanoen:

-- Te loukkaatte minua, Auguste. Sanokaa mitä tahdotte, mutta älkää kajotko persoonallisuuksiin.

Virginie tuli silloin väliin ja pyysi heitä lopettamaan suunpieksämisensä. Hän välitti viis koko Euroopasta. Kuinka nuo molemmat miehet, joilla kaikista muista asioista oli samat mielipiteet, viitsivätkään ruveta kinastelemaan, kun politiikka vain tuli puheeksi! He mutisivat hetken aikaa jotakin partaansa. Sitten toi poliisi, näyttääkseen ettei hän kantanut vihan kaunaa, pikku rasian kannen, jonka hän juuri oli saanut valmiiksi; sen yläreunaan oli piirretty sanat: Augustelle, ystävyyden muistoksi. Siitä mielissään Lantier heittäytyi niin rennosti selkäkenoon, että tuli melkein makaamaan Virginien päälle. Ja Poisson katseli sitä vanhan muurin värisellä naamallaan, jossa sameat silmät eivät näyttäneet kielivän mitään; hänen punaisissa viiksissään vaan liikkuivat karvat silloin tällöin niin omituisella tavalla, että se olisi voinut saattaa levottomaksi miehen, joka ei olisi ollut yhtä varma asiastaan kuin hatuntekijä.

Tuo juukelin Lantier esiintyi sellaisella tyynellä ja varmalla tavalla, joka miellyttää naisia. Kun Poisson käänsi selkänsä, sai se hänessä heräämään hassun päähänpiston painaa suudelma rouva Poissonin vasemmalle silmälle. Tavallisesti hän oli varovainen ja viisas; mutta kun hän oli väitellyt politiikasta, uskalsi hän tehdä vaikka mitä, näyttääkseen olevansa oikeassa naisten silmissä. Nuo himokkaat hyväilyt, joita hän häpeämättömästi jakeli salaa poliisin selän takana, korvasivat hänelle keisarivallan, joka muutti koko Ranskan haureuslaitokseksi. Mutta tällä kertaa hän oli unhottanut, että Gervaise oli saapuvilla. Tämä oli juuri huuhdellut ja kuivannut puodin lattian ja seisoi nyt myymäpöydän ääressä odottamassa kolmenkymmenen soun palkkaansa. Silmälle painettu suudelma ei lainkaan häirinnyt hänen mielenrauhaansa; hän piti sitä luonnollisena asiana, jonka kanssa hänellä ei ollut mitään tekemistä. Virginie näytti vähän suuttuneelta. Hän heitti nuo kolmekymmentä souta tiskille Gervaisen eteen. Tämä ei liikahtanut paikaltaan, vaan näytti yhä odottavan, vavahdellen vielä rasittavasta lattianpesusta, märkänä ja rumana kuin lokaviemäristä nostettu koira.

-- Hän ei siis sanonut teille mitään? kysyi hän vihdoin hatuntekijältä.

-- Kuka sitte? huusi tämä. Niin, tosiaankin, Nana!... Ei, ei mitään muuta. Sillä herjalla on suu kuin pikkuinen mansikkatuokkonen!

Ja Gervaise lähti tiehensä kolmekymmentä souta kourassaan. Hänen kenkärajoistaan, joista pohjat olivat irtautuneet, pursusi vettä kuin paloruiskusta joka askeleella, jättäen katukäytävälle märät jäljet hänen leveistä anturoistaan.

Naapuristossa kertoivat nykyään toiset akat, jotka olivat samallaisia juoppoja kuin Gervaisekin, että hän joi saadakseen lohdutusta tyttärensä lankeemuksesta. Itsekin hän särpiessään viinalasistaan tiskin ääressä tekeytyi murheellisen näköiseksi kuin mikäkin näyttelijätär ja kulahutti ryypyn kurkkuunsa toivottaen, että se päättäisi hänen päivänsä. Ja palatessaan kotiinsa, sika viitenä silmissä, hän soperteli, että se johtui surusta. Mutta kunnialliset ihmiset kohauttelivat olkapäitään. Kyllä hänet tunnettiin, vai surunsa laskuun hän pani Ansan ryypyt! Ainakin sitä sopi hyvällä syyllä sanoa pullosuruksi. Tosin hän aluksi ei jaksanut sulattaa Nanan pakoa. Se mikä hänessä vielä oli jäljellä kunniantuntoa nousi kapinaan; sitäpaitsi yleensä ei kukaan äiti mielellään tunnusta, että hänen tytärtään ehkä juuri parast'aikaa sinuttelee kuka tahansa, joka hänen tielleen osuu. Mutta hän oli jo liiaksi eläimistynyt, hänen järkensä jo pehmennyt ja sydämensä murjoutunut, jotta tätä häpeäntuntoa olisi voinut kestää kauvan. Hänestä sellainen tunne haihtui yhtä pian kuin se oli tullutkin. Saattoi hyvinkin kulua viikkokausi, ettei hän lainkaan ajatellut tyttöletukkaansa. Mutta yht'äkkiä hänet saattoi vallata hellyyden tai vihan puuska, joka johtui milloin nälästä, milloin liiasta syönnistä, raivoisa halu saada Nana käsiinsä ja joko suudella tai pieksää häntä, sen mukaan millä päällä hän sattui olemaan. Lopulta hänellä ei ollut enään mitään selvää käsitystä kunniallisuudesta. Mutta olihan Nana hänen, vai mitä? Ja kun kerran kellä on mitä omaisuutta, niin ei sen soisi haihtuvan kuin tuhka tuuleen.