Part 36

Nana ryhtyi uudelleen laittamaan orvokin varsia, ja kaikki verstaassa olijat rupesivat puhumaan miehestä. Se oli hyvin puettu, noin viidenkymmenen vanha herra, jolla oli päällystakki yllään: hänellä oli kalpeat, hyvin vakavat ja arvokkaan näköiset kasvot ja harmaa, huolellisesti leikattu leuvanalusparta. Kokonaisen tunnin hän oli seisonut rohdoskauppiaan puodin edustalla katsellen verstaan ikkunoihin päin. Kukantekijät nauraa kikattivat, mutta se ei kuulunut kadun vilinään; ja he kumartuivat hyvin toimessaan työnsä yli, vilkaisten tavan takaa herraan, etteivät kadottaisi häntä näkyvistä.

-- Kas! huomautti Léonie, hänellä on monokkeli... Se on hieno herra... Hän varmaankin odottaa Augustinea.

Mutta Augustine, suuri, ruma vaaleaverinen tyttö, vastasi pisteliäästi, ettei hän pitänyt ukoista. Ja rouva Lerat puisti päätään ja sanoi nyrpistäen suutaan paljon merkitsevään hymyyn:

-- Te olette väärässä, rakas lapsi; ukot ovat paljoa hellempiä.

Samassa Léonien vierustoveri, pieni, lihava tyttö, kuiskasi hänen korvaansa muutaman sanan; ja äkkiä Léonie kaatui aivan oikonaan tuolille, rupesi niin nauraa hohottamaan, että oli pakahtua, katseli herraan ja nauroi yhä äänekkäämmin. Hän änkytti:

-- Niinkö! niinkö!... Voi, kuinka tuo Sophie on ruokoton!

-- Mitä hän sanoi? mitä hän sanoi? kysyivät kaikki verstaassa olijat kärsimättömän uteliaina.

Léonie pyyhki sanaakaan sanomatta kyyneleet silmistään. Kun hän vähän tyyntyi, rupesi hän uudelleen kukkasia laittelemaan, selittäen:

-- Sitä ei voi toistaa.

Toiset pyysivät pyytämistään, mutta hän puisti päätään ja nauraa tyrski. Silloin Augustine, joka istui häntä lähinnä vasempaan päin, pyysi häntä sanomaan sen hänelle hiljaa. Ja vihdoin Léonie suostui sanomaan sen hänelle, pannen suunsa ihan hänen korvaansa kiinni. Augustine kaatui nyt vuorostaan tuolilleen ja oli pakahtumaisillaan. Sitten hän sanoi sen vierustoverilleen, ja niin meni puhe korvasta korvaan, kaikkien huudahtaessa ja tyrskiessä. Kun kaikki olivat kuulleet Sophien ruokottomuuden, he katselivat toisiinsa ja aivan säteilivät, mutta olivat kumminkin hiukan punakoita ja hämillään. Rouva Lerat oli ainoa, joka sitä ei tiennyt. Hän oli hyvin suuttuneen näköinen.

-- Tuo tuollainen ei ole kohteliasta, hyvät neidit, sanoi hän. Ei pidä seurassa koskaan kuiskutella... Se oli kai taas jotakin sopimatonta? Sepä kaunista!

Hän ei kumminkaan uskaltanut pyytää heitä kertomaan itselleen Sophien ruokottomuutta, vaikka hän niin kiihkeästi halusi sitä tietää. Mutta hetken aikaa hän oli siinä pää kumarassa, tekeytyen arvokkaan näköiseksi, ja otti osaa tyttöjen keskusteluun. Jos joku heistä sanoi sanankaan, vaikka se olisi ollut vaikka kuinka viaton, vaikka se esimerkiksi olisi koskenut heidän työtään, niin toiset jo käsittivät sen rumassa merkityksessä; he kääntelivät sanoja mielessään, antoivat niille ruokottoman sävyn ja sivumerkityksen sellaisille yksinkertaisille lauseille kuin: »Pihtini ovat halenneet», tahi: »Kuka täällä on ollut sorkkimassa kupissani?» Ja kaiken he asettivat yhteyteen herran kanssa, joka kadun toisella puolella seisoi hievahtamatta kuin kurki paikoillaan; kaikki viittaukset lopulta kohdistuivat häneen. Kyllä hänen korvansa mahtoivat soida! Lopuksi tytöt laskettelivat typeryyksiä koettaessaan olla sukkelia. Mutta se ei estänyt heitä pitämästä tätä peliä hyvin hauskana, kun kerran olivat päässeet vauhtiin; silmät pyörivät heidän päässään ja he puhuivat yhä hurjempia asioita. Rouva Lerat ei saanut syytä suuttua, sillä he eivät puhuneet mitään raakuuksia. Hän itse sai heidät kaikki nauramaan kysymällä esimerkiksi:

-- Neiti Liisa, ettekö tahtoisi antaa minulle tulta? Minulta sammui tuli.

-- Rouva Lerat'n tuli on sammunut? huusivat kaikki verstaassa olijat.

Hän tahtoi ruveta selittämään.

-- Hyvät neidit, kun tulette minun ikäisikseni...

Mutta kukaan ei häntä kuunnellut, kaikki vaan sanoivat, että pitäisi pyytää tuota herraa sytyttämään rouva Lerat'n tulta.

Tästä naurun rähinästä näytti Nana enimmin nauttivan. Ei ainoakaan kaksimielinen sana jäänyt häneltä huomaamatta. Hän lasketteli niitä itsekin ja oli aivan haltioissaan ja ilosta pakahtumaisillaan, kun osui oikeaan. Hän oli paheissa omalla alallaan, niinkuin kala vedessä. Ja hän laittelikin orvokin varsia, väännellen itseään naurusta tuolillaan. Hän oli aika näppärä, tekaisi kukanvarren vielä lyhyemmässä ajassa kuin miehet paperossin. Kun hän vain otti kapean, vihreän paperikaistaleen käteensä, pyöräytti sitä hyppysissään ja pisti siihen vähän liimaa, jotta se pysyi koossa, niin siinä oli silloin valmiina nuori ja soma, vihreä kukanvarsi, joka kelpasi vaikka naisten rintaan pistettäväksi. Näppäryys oli hänen sormissaan, noissa kapeissa tyttöletukan sormissa, jotka näyttivät olevan läpinäkyviä, notkeita ja hienoja. Se ei voinut johtua muusta kuin harjaantumisesta. Hänelle annettiin kaikki varret tehtäviksi, niin sukkela hän oli niiden valmistamisessa.

Sillä välin oli vastakkaiselle katukäytävälle pysähtynyt herra mennyt tiehensä. Verstaassa olijat tyyntyivät ja tekivät uutterasti työtä tukahuttavassa kuumuudessa. Kun tuli aamiaisen aika, kello kaksitoista, niin kaikki oikoivat jäseniään. Nana, joka taas ryntäsi ikkunaan, huusi, että hän aikoi mennä ostoksille, ja kysyi, halusivatko toiset mitä. Léonie pyysi häntä ostamaan kahdella soulla raakkuja, Augustine pussillisen paistettuja omenia, Liisa retiisinipun ja Sophie makkaran. Kun hän sitten oli mennyt ulos, niin rouva Lerat, jonka mielestä hänen ikkunaan vilkumisensa sinä päivänä tuntui vähän omituiselta, juoksi hänen perästään, ja saavutettuaan hänet pitkillä koivillaan, hän sanoi:

-- Odotahan vähän; minä tulen kanssasi, minäkin tarvitsen jotakin.

Mutta kun he sitten tulivat puistokäytävään, huomasi rouva Lerat äskeisen herran seisomassa siellä kuin kynttilän ja iskevän silmää Nanalle. Tyttö punastui korvia myöten. Täti tempasi hänet käsivarresta kadulle, mutta tuo tuntematon seurasi heitä aivan heidän kintereillään. Vai niin! tuo katusankari oli siis siellä Nanan tähden! Olipa todellakin kaunista, että viidentoista ja puolen vuoden vanha tyttö tuollatavoin laahasi miehiä liepeissään! Ja rouva Lerat alkoi häntä kiivaasti tutkia. Hyvä Jumala! Ei Nana tiennyt mitään: mies oli kulkenut hänen perässään vain viitenä viime päivänä; tyttö ei enää voinut pistää nokkaansakaan ulos, ilman että tapasi hänet tiellään; hän kai oli jokin kauppias tai luunappientekijä, niin juuri, luunappientekijä, Se teki rouva Lerat'han hyvin syvän vaikutuksen. Hän kääntyi ja vilkaisi mieheen.

-- Hänellä näyttää olevan paksu kukkaro, sanoi hän hiljaa. Kuule, kissanpoikaseni, tästä lähtien sinun täytyy kertoa minulle kaikki. Nyt ei sinun enää tarvitse pelätä mitään.

He riensivät sitte pakinoiden puodista toiseen, makkarakauppiaan, hedelmämyyjättären ja lihakauppiaan luo. Ja rasvaisiin papereihin käärittyjä ostoksia karttui yhä enemmän heidän käsiinsä. Mutta he olivat iloisia, heiluttivat häntäänsä, ja kääntyivät tavan takaa hymyilemään ja iskemään tulisesti silmää. Rouva Lerat itsekin tekeytyi niin houkuttelevaksi kuin suinkin, oli olevinaan aivan nuori tyttö, mielistelläkseen nappitehtailijaa, joka yhä tuli heidän perästään.

-- Hän on hyvin hienon näköinen, selitteli hän, kun he paluumatkallaan tulivat puistokäytävään. Kunhan hänellä vaan olisi rehelliset aikeet.

Kun he sitten kulkivat portaita ylös, hän näytti äkkiä muistavan jotakin.

-- Kuulehan, sano minulle, mitä nuo neidit kuiskuttelivat toisilleen korvaan; muistathan tuon Sophien ruokottomuuden?

Eikä Nana suinkaan kursaillut. Hän otti vain rouva Lerat'a kaulasta ja pakotti hänet tulemaan kahta askelta alemmaksi, koska sellaista todellakaan ei voinut sanoa ääneen porraskäytävässäkään. Ja hän kuiskasi hänelle tuon sanan. Se oli niin raaka, että rouva Lerat vain puisti päätään, mulkoili silmillään ja väänti suutaan. Hän oli siis vihdoinkin saanut sen tietää, niin ettei se enää vaivannut häntä.

Kukantekijät pitivät syödessään ruuan polvillaan, ettei työpöytä likaantuisi. He ahtoivat suuhunsa minkä vain kerkesivät; heistä tuntui syönti ikävältä; mieluummin he käyttivät joutoaikaansa katsellakseen ohikulkijoita tai kertoakseen toisilleen salaisuuksiaan nurkissa. Sinä päivänä he koettivat arvailla, missä tuo äskeinen herra mahtoi olla; varmaankin hän oli mennyt matkoihinsa. Rouva Lerat ja Nana iskivät toisilleen silmää, mutta eivät virkkaneet mitään. Kello oli jo kymmentä yli yhden, eikä tytöillä vielä näyttänyt olevan mitään kiirettä käydä pihteihinsä käsiksi; mutta silloin Léonie tärähytti huulillaan prrr! aivan kuin maalarit huutaessaan työpaikalla toisiaan, ja antoi siten merkin rouvan tulosta. Siinä paikassa olivat kaikki tuolillaan, nenä työssä kiinni. Rouva Titreville tuli sisälle ja teki kierroksensa ankaran näköisenä.

Siitä päivästä lähtien rouva Lerat ajatteli vain veljentyttärensä ensimmäistä seikkailua. Hän ei enää koskaan laskenut häntä silmistään ja saattoi hänet kotiin aamuin ja illoin, puhellen aina vain vastuunalaisuudestaan. Se tosin ikävystytti Nanata: mutta hän tuli kumminkin hieman pöyhkeäksi siitä, että häntä vartioitiin kuin mitäkin aarretta; ja ne keskustelut, joita nämä molemmat naiset pitivät kulkiessaan kadulla, nappitehtailija kintereillään, kiihottivat Nanata niin, että hän olisi mieluummin halunnut ottaa koko askeleen. Hänen tätinsä ymmärsi hyvin tämän tunteen; nappitehtailijakin, tuo jo ijäkäs ja säädyllinen herra, säälitti häntä, sillä kypsyneemmällä ijällä heränneillä tunteilla on aina juuret syvemmällä. Mutta hän oli varuillaan. Kyllä tuo mies saisi kulkea hänen ruumiinsa yli, ennenkuin pääsisi tytön kimppuun. Eräänä iltana hän lähestyi herraa ja sanoi hänelle vasten naamaa, ettei tuollainen perästä juoksenteleminen ollut sopivata. Herra tervehti häntä kohteliaasti, sanomatta sanaakaan aivankuin vanha sotilas, joka on tottunut esimiestensä tiuskaamisiin. Rouva Lerat ei todellakaan voinut suuttua; nappitehtailija oli kovin hieno tavoiltansa. Ja kun kuljettiin verkalleen työpajasta kotiin päin, sai Nana käytännöllisiä neuvoja rakkausasioissa ja kuuli kaikenlaisia juttuja nuorista tytöistä, jotka olivat perästäpäin joutuneet katumaan, että olivat ruvenneet tekemisiin miesten kanssa; silloin tytön silmät loistivat himokkaina hänen kalpeissa kasvoissaan.

Mutta eräänä päivänä oli nappitehtailija Fauboug-Poissonnière-kadulla rohjennut pistää nokkansa veljentyttären ja tädin väliin, kuiskutellakseen sopimattomuuksia. Ja silloin rouva Lerat pelästyi, sanoi, ettei enää voinut vastata itsestäänkään ja kertoi veljelleen kaikki tyyni. Silloin tuli toinen ääni kelloon. Coupeaulaisten luona syntyi aika meteli. Ensin levyseppä antoi Nanalle kepistä. Mitä täytyi hänen kuulla? Tuo tytönhetale kiemaili ukkoja miellyttääkseen! Vai semmoisia! Jos hänet yllätettäisiin kadulla itseään nuoleskeluttamasta, niin seuraukset olisivat varmat; Coupeau katkaisisi häneltä kaulan, ja vähän joutuin! Olihan aivan kuulumatonta, että tuollainen räkänokka rupesi tahraamaan koko perheen mainetta. Ja hän ravisteli häntä, sanoen, että hänen, piru ollen, tuli pysyä aisoissaan, sillä tästä lähtien hän itse aikoi pitää tyttöä silmällä. Heti kun Nana tuli kotiin, toimitti isä tarkastuksen ja katsoi häntä suoraan silmiin, päästäkseen selville siitä, eikö hänellä tullessaan ollut silmäluomellaan tuollaista pientä suudelmaa, joka painautuu niille aivan melutta. Coupeau nuuski ja käänteli tytärtään. Eräänä iltana Nana sai läksytyksen sentähden, että isä oli huomannut mustan pilkun hänen kaulallaan. Tuo tytönriiviö uskalsi väittää, ettei se ollut mikään suudelmamerkki; niin, hän sanoi sitä aivan yksinkertaisesti mustelmaksi, jonka oli saanut pelihdellessään Léonien kanssa. Kyllä Nana oli saapa mustelmia vastakin, sillä Coupeau aikoi estää hänen rakastelunsa, vaikka hänen täytyisi katkaista häneltä käpälät. Toisinaan kun Coupeau oli hyvällä päällä, hän pilkkasi ja laski leikkiä tytöstä. Niin, kyllä hän oli aika maukas pala miehille, litteä kuin kampela, ja lisäksi hänellä oli niin suuret kuopat olkapäissä, että niihin mahtui koko nyrkki! Nana, jota lyötiin kaikellaisista pahoista teoista, joihin hän oli syytön, ja joka aina vain sai kuulla isältään raakuuksia ja kauheita syytöksiä, alistui niihin ääneti, mutta äreänä kuin ahdistettu metsän peto.

-- Jätä hänet rauhaan! sanoi Gervaise, joka oli miestään järkevämpi. Kun noin aina vain puhut hänelle tuollaista, niin hän lopuksi rupeaa sitä himoitsemaan.

Niin, tyttö alkoi todellakin himoita sitä! Keikailemisen halu oli nimittäin mennyt aivan hänen veriinsä, niinkuin isä Coupeau sanoi. Mutta kunniallisenkin tytön himot olisivat voineet herätä sellaisesta, kuin olisi aina kuullut samaa jankutettavan. Noista ijankaikkisista saarnoista oppi tyttö sellaistakin, jota hän ei ennen tiennyt, mikä muutoin oli hyvin ihmeellistä. Silloin Nana vähitellen sai kaikenmoisia kummallisia tapoja. Eräänä aamuna Coupeau huomasi hänen ottavan paperitötteröstä jotakin ja hankaavan sitä naamaansa. Se oli puuteria ja sitä tyttö hupakko hieroi ihoonsa, vaikka se ilmankin oli hienoa kuin silkki. Silloin isä otti paperitukon ja hankasi sillä tyttärensä kasvoja, niin että olivat tulla vereslihalle, ja haukkui häntä myllärin tytöksi. Toisen kerran Nana toi tullessaan punaisia nauhoja, korjaillakseen tuota vanhaa, mustaa hatunrähjää, joka häntä hävetti niin kovasti. Coupeau kysyi raivoissaan, mistä Nana oli saanut nuo nauhat. Oliko hän tienannut ne selällään, vai oliko hän ehkä varastanut ne? Vetelehtijä tai varas hän oli, ehkäpä jo molempiakin. Useita kertoja näki Coupeau siten Nanan käsissä kauniita esineitä, milloin karneolisormuksen, milloin pitsillä varustettuja kalvosimia, milloin tuollaisen litteän sydämen, medaljongin, jota tytöt pitivät nisiensä välissä. Coupeau tahtoi murskata kaikki; mutta tyttö puolusti kapineitaan vimmatusti: ne olivat hänen omia tavaroitaan, hän oli saanut tai vaihtanut niitä naistovereiltaan verstaassa. Sydämen hän oli löytänyt Abukirin kadulta. Kun Coupeau polki tuon sydämen kenkänsä korolla rikki, jäi Nana seisomaan suorana, kalpeana ja kiukkuisena, ja joutui niin sisällisen kiihkon valtaan, että halusi syöksyä isänsä päälle riistämään häneltä jotakin. Kahden vuoden ajan oli hän uneksinut saavansa tuollaisen sydämen, ja nyt tuo mies polki sen mäsäksi. Ei, se oli Nanan mielestä jo liikaa, siinä oli vihdoinkin kylliksi.

Muutoin johtui se tapa, jolla Coupeau aikoi opastaa ja vartioida Nanata, enemmän ärsytyksen halusta kuin kunniantunnosta. Usein hän oli väärässä ja hänen väärä menettelynsä teki tytön aivan epätoivoiseksi. Nana alkoi jäädä pois verstaasta; kun sitte levyseppä antoi hänelle selkään, niin tyttö teki pilkkaa hänestä ja sanoi, ettei enää tahtonut mennä Titrevillen verstaaseen, koska hänet siellä pantiin istumaan Augustinen viereen, jonka henki aina haisi, ties mitä hän sitten oli syönyt. Silloin Coupeau saattoi itse hänet Kairon kadulle ja pyysi rouvaa asettamaan hänet rangaistukseksi aina Augustinen viereen. Kahden viikon aikana hän joka aamu vaivasi itseään menemällä Poissonnièren portilta saattamaan Nanata aina verstaan ovelle saakka. Hän jäi vielä viideksi minuutiksi seisomaan katukäytävälle, ollakseen varma siitä, että tyttö oli mennyt sisään. Mutta kun hän eräänä aamuna pysähtyi erään toverinsa seurassa viinikauppiaan luo Saint-Denis'n kadulla, niin hän kymmenen minuutin päästä näki tytön juoksevan aika kyytiä katua alaspäin, heitellen häntäänsä. Kahden viikon ajan oli hän antanut isänsä seisoa siinä ovella ja hiipinyt toiseen kerrokseen, sen sijaan että olisi mennyt verstaaseen, ja istuutunut portaille odottamaan, kunnes isä oli mennyt tiehensä. Kun Coupeau tahtoi siitä syyttää rouva Lerat'a, niin tämä vastasi hänelle terävästi, ettei hän aikonut ottaa läksytystä vastaan: hän oli sanonut veljensä tyttärelle kaikki, mitä hänellä oli sanottavaa miehiä vastaan; se ei ollut hänen syynsä, jos tyttö yhä halusi olla miesten kanssa tekemisissä; nyt hän pesi kätensä ja vannoi, ettei enää sekaantuisi koko asiaan, sillä hän tiesi nyt, mitä hän tiesi, oli kuullut, mitä perheen kesken juoruttiin, miten häntä oli uskallettu syyttää siitä, että hän muka itsekin rupesi joutumaan Nanan kanssa hunningolle ja että hän muka tunsi rietasta iloa siitä, kun näki Nanan aivan silmiensä edessä lankeavan. Muutoin Coupeau sai kuulla rouva Titrevilleltä, että Nanan oli viekotellut työstä pois eräs kukkastentekijöistä, tuo Léonien hutale, joka äskettäin oli jättänyt kukkaisten laittamisen sikseen, voidakseen elää kuin viimeistä päivää. Epäilemättä Nana jonka ainoana mielitekona oli makeisten syönti ja toimettomana vetelehtiminen kaduilla, olisi vielä voinut mennä naimisiin ja saada myrttiseppeleen otsalleen. Mutta perhana! silloin piti pitää kiirettä, jos mieli antaa hänet miehelle vielä ehyenä, puhtaana ja hyvässä kunnossa, yhtä täydellisenä kuin kunniansa tuntevat neitoset.

Kotona Goutte-d'Or'in kadun varrella puhuttiin Nanan ukosta, aivan kuin kaikki olisivat hänet tunteneet. Hän oli yhä edelleen hyvin kohtelias, vieläpä vähän arkakin, mutta itsepäinen ja kärsivällinen kuin piru; hän kulki aina Nanan jäljessä kymmenen askeleen päässä hänestä ikäänkuin tottelevainen koira. Joskus hän tuli pihallekin. Rouva Gaudron tapasi hänet eräänä iltana toisen kerroksen portaitten käänteessä, livistämässä pakoon kaidepuuta pitkin, pää kumarassa, veri kuumana ja peloissaan. Ja Lorilleux'läiset uhkasivat muuttaa pois koko talosta, jos heidän veljentyttärensä vielä kulettaisi miehiä hännässään, sillä alkoi jo käydä inhottavaksi, kun portaat aina olivat täynnä miehiä, ja kun ei enää voinut mennä ulos tapaamatta heitä joka portaalla nuuskimassa ja odottamassa; olisi todellakin voinut luulla, että siinä päässä taloa säilytettiin jotakin ihmeellistä ulkomaan elävää, jota kaikki tulivat katsomaan. Bochelaiset surkuttelivat herra raukan kohtaloa; olihan hän kunnianarvoinen mies, joka oli pikeentynyt tuohon kepeäjalkaiseen tyttöön. Ja sitä paitsi hän oli liikemies, he olivat nähneet hänen nappitehtaansa Villetten bulevardin varrella; hän olisi voinut tehdä jonkun kunniallisen tytön onnelliseksi, jos sallimus olisi saattanut sellaisen hänen tielleen. Portinvartijan väki oli ottanut hänestä tarkan selon, ja sen nojalla kaikki sen kaupunginosan asukkaat, Lorilleux'läisetkin tunsivat syvää kunnioitusta ukkoa kohtaan, nähdessään hänen kulkevan Nanan kintereillä huuli lerpallaan, naama kalpeana ja harmaa parta huolellisesti leikattuna.

Ensimmäisen kuukauden aikana tuotti ukko Nanalle paljon hauskuutta. Kyllä maksoi vaivan nähdä hänet siinä alinomaa hääräämässä hänen ympärillään. Oli se koko peijakas! Milloin vain pääsi lähelle, kopeloi hän hänen hameensa takapuolta väentungoksessa, olematta niinä miehinäkään. Ja minkälaiset jalat hänellä oli! Hienot rimpulat, aivankuin tulitikut! Päälaella hänellä ei ollut niin haiventakaan, mutta sen sijaan neljä sileäksi kammattua hiusta niskassa, niin että Nanan aina teki mieli kysyä häneltä sen parturinsällin osotetta, joka oli pannut hänen tukkansa jakaukselle. Voi mikä ukon rähjä hän oli! Hänelle sai nauraa pakahtuakseen.

Mutta kun nappitehtailija ei jättänyt Nanata hetkeksikään rauhaan, niin sepä ei tuntunut tytöstä enään kovinkaan hauskalta. Hän tunsi salaista pelkoa tuota miestä kohtaan ja olisi huutanut, jos hän olisi ruvennut lähentelemään häntä. Usein kun Nana pysähtyi kultasepän puodin ikkunan eteen, hän kuuli ukon yht'äkkiä ihan takanaan änkyttävän yhtä ja toista. Ja kaikki, mitä hän siinä sanoi, oli totta; Nana olisi mielellään tahtonut saada samettinauhasta riippuvan ristin kaulaansa, tai pienet verenpisaran kokoiset koralli-korvarenkaat. Mutta vaikka hän ei olisikaan niin kiihkeästi halunnut koristeita itselleen, ei hän todellakaan voinut enää esiintyä yhtä huonosti puettuna kuin tähän asti; hän ei olisi enää viitsinyt paikkailla vaatteitaan Kairon kadun verstaasta keräämillään nauhanpätkillä, ja varsinkin hän oli kyllästynyt hatunrähjäänsä, jota koristaakseen hän oli pimittänyt rouva Titrevilleltä kukkia. Kun Nana siinä kaiken ikkunoista säteilevän loisteen häikäisemänä kahlasi katulätäköissä, joista ohi ajavat vaunut räiskyttivät kuraa hänen päälleen, sai hän mielitekoja, jotka hiukoivat hänen vatsaansa kuin kovin nälkä; hän tahtoi hienoja vaatteita päälleen, päästä ravintoloihin syömään, käydä teatterissa ja saada oman, hyvin kalustetun huoneen. Hän pysähtyi aivan kalpeana kiihkeästä halustaan; hänestä tuntui ikäänkuin Pariisin katukivityksestä olisi kuumuus noussut hänen reisiinsä; hänen olisi julmasti tehnyt mieli haukata palanen niistä nautinnoista, jotka joka askeleella katukäytävän vilinässä häntä houkuttelivat. Ja juuri silloin oli ukko kuin tilattuna kuiskuttelemassa hänen korvaansa kaikellaisia ehdotuksia. Voi kun Nana mielellään olisi paiskannut hänelle kättä, ellei hän olisi pelännyt häntä ja tuntenut sisällistä vastenmielisyyttä, joka sai hänet yhä lujemmin kieltäytymään; ja kaikista pahoista taipumuksistaan huolimatta hän vihasi ja inhosi tuota tuntematonta miestä.

Mutta talven tullessa kävi elämä Coupeaulassa sietämättömäksi. Joka ilta sai Nana selkäänsä. Kun isän käsi oli lyömisestä lapaantunut, sai Nana äidiltään korvatillikoita, että oppisi käyttäytymään ihmisiksi. Usein kaikki olivat yhdessä mylläkässä; kun toinen vanhemmista löi Nanata, niin toinen puolusti häntä, kunnes kaikki kolme lopuksi kierivät lattialla astian sirpaleiden seassa. Sitä paitsi ei ruokaa ollut koskaan riittämään asti ja huoneessa oli kylmä kuin haudassa. Jos tyttö osti itselleen jonkin pikkuesineen, kaulanauhan tai kalvosinnapit, niin vanhemmat ottivat ne häneltä takavarikkoon ja veivät panttilaitokseen. Muuta ei Nana voinut sanoa omakseen kuin korvatillikat, joita hän sai illalla, ennenkuin pani maata ryysyläjälleen: siinä hän sitten värjötti lyhyen hameensa alla, joka hänellä oli ainoana peittonaan. Ei, tätä kirottua elämää ei saanut jatkua, hän ei tahtonut täällä henkeään heittää. Hänen isänsä ei ollut pitkiin aikoihin välittänyt hänestä ollenkaan; kun miehestä tulee sellainen patajuoppo, kuin hänen isänsä, ei hän enää olekkaan mikään isä, vaan saastainen elukka, josta tahtoo päästä erilleen, niin pian kuin mahdollista. Ja nyt äitikin vuorostaan kävi päivä päivältä yhä vieraammaksi hänen tunteilleen. Hänkin juopotteli, meni mielellään hakemaan miestään ukko Colomben luota, sillä hän toivoi, että siellä tarjottaisiin naukkuja; ja hän istuutui mukavasti pöydän ääreen, osottamatta ensinkään sitä vastenmielisyyttä, joka oli vallannut hänet ensi kerralla siellä käydessään, tyhjensi lasit yhdellä kulauksella, hankaili kyynäspäitään tuntimääriä pöytää vasten, ja kun hän lähti pois, oli hänellä silmät pullistumaisillaan kuopistaan. Kun Nana kulkiessaan Ansan ohi näki äitinsä istua retkottavan perällä räyhäävien miesten keskellä, nenä lasissa kiinni, niin hän kävi kiukusta kalpeaksi, sillä nuoriso, jota luonto vetää toisellaisiin nautinnoihin, ei voi käsittää juopottelun tuottamaa huvitusta. Sellaisina iltoina tuntui koti Nanasta kauhealta; isä juovuksissa ja äiti juovuksissa, ei niin murentakaan leipää ja huone täynnä liköörin löyhkää, kuin mikäkin kapakka. Ei pyhimyskään olisi voinut jäädä sinne. Ei siis ollut ihmeellistä, että Nana viimein pisti pillinsä pussiin ja lähti sieltä tiehensä; vanhemmat saivat syyttää itseään siitä, että olivat karkottaneet hänet kotoa pois.

Eräänä lauvantaina tapasi Nana kotiin tullessaan isänsä ja äitinsä kauheassa tilassa. Coupeau makasi poikkipuolin vuoteella ja kuorsasi. Gervaise istui käppyrässä tuolilla ja pyöritteli päätään, tuijottaen silmät sameina tyhjään ilmaan. Hän oli unhottanut lämmittää päivälliseksi lihaliemen tähteen. Niistämätön kynttilä valaisi tämän pahnan inhottavaa kurjuutta.

-- Vai sinä se olet, sen retkale? änkytti Gervaise. Kyllä sinä kohta saat lämpimät tuliaiset isältäsi.

Nana ei sanonut sanaakaan, seisoi siinä aivan kalpeana ja katseli kylmää uunia, tyhjää pöytää ja hämärää huonetta, jonka nuo molemmat juopporentut eläimellisyydellään tekivät vieläkin kamalammaksi. Hän ei ottanut hattua päästään, kulki vain kerran huoneen ympäri, avasi sitten hammasta purren oven ja lähti ulos.