Part 35

-- Rouva Gervaise, isä ei ole vielä tullut kotiin. Tulkaahan katsomaan, kun lapseni nukkuvat!... Voi kuinka ne ovat somia!

Mutta nähdessään pesijättären vääristyneet kasvot hän peräytyi vapisten. Hän tunsi tämän paloviinan löyhkän, nuo kalpeat silmät, tuon suonenvedon tapaisesti värähtelevän suun. Sitten Gervaise meni ohi hoiperrellen, sanomatta sanaakaan, kun taas tyttö, seisoen ovensa kynnyksellä, seurasi häntä synkällä, mykällä, vakavalla katseellaan.

XI.

Sitä mukaa kun Nana kasvoi kävi hän yhä huikentelevammaksi. Viisitoistavuotiaana hän oli jo iso kuin hieho, hyvin vaalea iholtaan, pullea ja pyöreä kuin kerä. Niin, hän oli juuri muodostumassa aikaihmiseksi mutta vielä ilman kureliivejä. Kasvot hänellä oli kuin maidossa kastetut, hipiä hieno kuin persikankuori, nenä soma, suu punainen ja silmät niin kiiluvat, että miesten teki mieli ottaa niistä tulta piippuunsa. Hänen vaalea, uutiskauran värinen tukkansa oli sirotellut hänen ohimoilleen teerenpilkkuja aivan kuin kultahiekkaa, joka siinä sädekehänä loisti. Aika soma nukke, sanoivat Lorilleux'läiset, tytönletukka, jolle olisi pitänyt vielä antaa selkään, ja jonka tanakat hartiat olivat täyteläisen pyöreät; hän oli tulemassa täysikasvuiseksi naiseksi.

Nyt ei Nana enää ahtanut paperitukkoja liivinsä täytteeksi. Hän oli saanut nisät, kaksi vasta muodostunutta nisää, jotka olivat hienoja kuin valkea satiini. Ne eivät tuottaneet hänelle juuri mitään haittaa, hän olisi tahtonut niitä sylin täydeltä, hän uneksi saavansa yhtä suuret nännit kuin imettäjillä on; sellaisia herkkusuita ja ajattelemattomia olentoja ne nuoret ovat. Varsinkin eräs paha tapa, jonka hän oli ottanut, pani miesten suut vetistymään: hän pisti kielensä äärimmäisen kärjen valkeitten hampaittensa välistä ulos. Epäilemättä hän peilaillessaan oli huomannut sen somistavan itseään. Siksipä hän pitkin päivää näytteli kieltään, näyttääkseen kauniilta.

-- Pidä vaan kieltäsi kätkössä! huusi hänen äitinsä hänelle.

Ja Coupeaun täytyi oikein nyrkkiä puiden sekaantua asiaan, höystäen ulvomistaan tavallisilla kiroussanoillaan.

-- Tokko siitä vedät tuon punaisen läpän takaisin suuhusi!

Nana esiintyi hyvin veikistelevästi. Jalkojaan hän ei aina pessyt, mutta hän käytti niin ahtaita kenkiä, että hän kärsi oikein marttyyrin tuskia; ja jos kysyi miksi hän näytti niin sinipunervalta, hän vastasi, että hänellä oli mahanpuruja, ettei tarvitseisi tunnustaa veikistelemistään. Kun talossa ei ollut leipää, oli hänen vaikea saada komeata päälleen. Silloin hän teki oikeita ihmetöitä, toi työpajasta nauhoja, laitteli kuntoon pukujaan, likaisia hameita, joissa oli solmuja ja tupsuja toinen toisessaan kiinni. Kesä varsinkin oli se vuodenaika, jolloin hän vietti voittojaan. Hän kävi joka sunnuntai valkeassa kuuden francin pumpulihameessa; kaikkialla Goutte-d'Or'in kaupunginosassa voi nähdä tuon vaaleaverisen kaunottaren. Niin, hän oli tunnettu ulkobulevardeilta valleille saakka, Clignancourt'in viertotieltä Chapellen pääkadulle saakka. Häntä kutsuttiin »kananpojaksi», koska hän todellakin oli hieno hipiältään ja reipas ulkomuodoltaan, aivan kuin kananpoika.

Yksi hame varsinkin puki häntä mainiosti. Siinä oli vaalean punaisia täpliä valkealla pohjalla; se oli hyvin yksinkertainen, ilman mitään koristeita. Itse hame, joka oli lyhyenpuoleinen, jätti jalat näkyviin: leveän aukonaisista ja ulkonevista hihansuista näkyivät käsivarret kyynärpäihin saakka; jakun kaulamus, jonka hän taittoi sisäänpäin ja pani nuppineuloilla kiinni jossakin porraskäytävän pimeässä sopukassa, välttääkseen isä Coupeaun korvapuusteja, jätti hänen lumivalkean kaulansa ja sille lankeavan kullankarvaisen varjon näkyviin. Mitään muuta hänellä ei ollut yllään, lukuunottamatta vaaleanpunaista nauhaa, jolla hänen vaalea tukkansa oli solmittu yhteen ja jonka päät heiluivat niskassa. Hän oli tässä puvussaan tuore kuin kukkavihko. Hänestä tuoksui nuoruus, lapsen ja naisen alastomuus.

Sunnuntaisin hän tähän aikaan sekaantui kansanjoukkoon kaikkien miesten seuraan, jotka ohi kulkiessaan häneen vilkuivat. Hän odotti sunnuntaita koko viikon; kaikellaiset pikku toiveet kutkuttivat häntä; hän pidätti huokauksia, tunsi tarvitsevansa raitista ilmaa, halusi mennä kävelemään päiväpaisteeseen, juhlapukuisen esikaupungin väkijoukkoon. Aamusta pitäen hän oli pukeutumishommissa, seisten tuntikausia paitasillaan peilin palasen edessä, joka oli ripustettu piirongin yläpuolelle; ja kun kaikki talon väki saattoi nähdä hänet ikkunasta, hänen äitinsä suuttui ja kysyi häneltä, eikö hän jo pian herkeäisi kulkemasta paitasillaan. Mutta hän liimasi tyynenä otsatukkaansa kiharoiksi sokerivedellä, ompeli kengännappia kiinni tai neuloi jonkun hameenreijän umpeen, avojaloin, paita harteilta valahtaneena, pörröiset hiukset epäjärjestyksessä. Hän oli siinä aivan kuin tarhapöllö! sanoi isä Coupeau irvistellen ja ivaillen häntä; aivan kuin katuva Magdaleena. Hän olisi voinut esiintyä metsä-ihmisenä ja näyttää itseään kahdesta sousta. Hän huusi hänelle: »Pistähän lihasi piiloon, että minun käy leipää syöntini!» Ja Nana oli häikäilevän valkea ja hieno siinä paksun, vaalean tukkansa peitossa; hän suuttui niin kovasti, että hänen hipiänsä lensi siitä vaaleanpunaiseksi; mutta hän ei uskaltanut vastata isälleen, katkaisi vain kuivalla, raivoisalla nykäyksellä langan hampaissaan, niin että koko hänen kaunis alaston ruumiinsa vavahti.

Sitten hän heti aamiaisen jälkeen livisti pihalle. Tukahuttava sunnuntain rauha oli saattanut koko talon uuvuksiin; alikerroksen työpajat olivat suljetut; avonaisista ikkunoista näkyi tyhjissä huoneissa iltaa varten valmiiksi katettuja pöytiä, jotka odottivat väkeä kotiin tulevaksi valleilta ruokahalua saamasta; muuan vaimo kolmannessa kerroksessa käytti päivää huoneensa pesuun, veti sänkyään, heitteli huonekaluluja ja lauloi tuntimääriä samaa laulua pehmeällä itkunsekaisella äänellä. Ja työn levätessä olivat Nana, Pauline ja muutamat muut suuret tytöt lyömässä palloa tyhjän ja kaikuvan pihan keskellä. Heitä oli viisi tai kuusi, jotka kasvaen kilvan olivat tulemassa talon kuningattariksi ja jakoivat herrojen luomat silmäykset keskenään. Kun joku mies kulki pihan läpi, kuului hiljaista naurunkikatusta ja heidän tärkätyt hameensa kahisivat aivan kuin tuuli olisi käynyt. Heidän yllään paahtoi polttavan raskas juhlapäivän ilma laiskottavan raukaisevana kävelypaikkojen pölyn vaalistamana.

Mutta pallonlyönti oli heillä vain tekosyynä, päästäkseen ulos. Äkkiä muuttui kaikki talossa hiljaiseksi. He olivat juuri pujahtaneet kadulle ja lähteneet ulkobulevardeille. Silloin he kaikki kuusi, riippuen toistensa käsivarressa kulkivat, täyttäen viertotien koko leveydelleen, vaaleihin vaatteisiin puettuina, paljain päin, hiukset vain nauhoilla kiinni solmittuina. Eloisista silmistä välähteli luomien kulmista silmäniskuja; he näkivät kaikki ja kääntelivät kaulaansa nauraessaan, niin että lihava leuka oikein tuli näkyviin. Niistä kovista naurunpuuskista, jotka syntyivät, kun joku kyttyräselkä kulki ohi tai kun joku vanha nainen odotti koiraansa kadunkulmauksessa, murtui heidän rivinsä: toiset jäivät taamma, kun taas toiset vetivät heitä kaikin voimin mukaan; he kulkivat heilutellen lanteitaan kyykistäytyen huolimattomasti, jotta saisivat ihmiset pysähtymään heitä katsomaan ja jakut risahtelivat heidän kypsyvien muotojensa ponnistuksesta. Katu kuului heille; siellä he olivat kasvaneet, kantaneet hameitaan puotirivien ohi kulkiessaan; siellä he olivat nostaneet ne sukkanauhojaan kiinnittäessään polviin asti. Keskellä hidasta ja kalpeata väkijoukkoa bulevardien solakoiden puiden välissä tuo sekava parvi riensi siten eteenpäin Rochechouart'in portilta aina Saint-Denis'n portille saakka, tuuppien vastaan tulijoita, hajottaen ihmisparvia, kääntyen ja lennättäen jonkun sanan aivan kuin raketin naurun lomasta. Ja heidän liehuvista hameistaan jäi jälelle heidän ohi mentyään nuorison häpeämättömyyttä; he kulkivat siinä leveässä jonossa avotaivaan alla kirkkaassa päiväpaisteessa, käyttäen tuollaisten katutyttöjen ruokottomia puheenparsia, jotka ovat yhtä hempeitä ja haluttua tavaraa kuin neitsyet, jotka tulevat kylpemästä, niska kosteana.

Nana oli keskessä vaaleanpunaisine hameineen, joka loisti auringonpaisteessa. Hänen käsikynkässään kulki Pauline, jonka hame, keltaisia kukkia valkealla pohjalla, myöskin säteili, aivan kuin pienet liekit olisivat siihen polttaneet läpiä. Ja kun he kumpikin; olivat kaikkia suuremmat, naisekkaammat ja julkeimmat, he johtivat koko joukkoa ja pöyhentelivät itseään kun heitä katseltiin ja heille lausuttiin kohteliaisuuksia. Nuo muut, katutytöt, heittelivät häntäänsä oikeaan ja vasempaan ja koettivat pullistella itseään, että heidätkin otettaisiin vakavalta kannalta. Itse asiassa Nanalla ja Paulinella oli hyvin monimutkaisia viekkaita veikistelykeinoja. Jos he juoksivat niin, että joutuivat hengästyksiin, tapahtui se sen vuoksi, että heidän valkeat sukkansa näkyisivät ja että heidän palmikkonauhansa pääsisivät liehumaan. Ja kun he sitten pysähtyivät pamppailevin rinnoin ja pää kenossa, ikäänkuin olisivat olleet tukehtumaisillaan, niin saattoi etsiä, lähistöltä löytyi varmaan heidän tuttujaan, joku saman kaupunginosan pojista; ja silloin he alkoivat kulkea hitaammin, kuiskaillen ja kikatellen keskenään, ympärilleen kuitenkin salaa vilkaisten. Varsinkin he kiemailivat saadakseen aikaan tällaisia satunnaisia yhtymyksiä ihmisvilinässä. Nuoret pyhävaatteisiin puetut pojat, liivit yllään ja pyöreä lakki päässä, pysäyttivät heidät katuojan reunalle pakinoimaan ja tavottaen heitä vyötäisistä. Kaksikymmenvuotiaat nuorukaiset, päällään harmaat mekot, jotka olivat auki, niin että paljas rinta paistoi, juttelivat kepeästi heidän kanssaan, pitäen käsivarsiaan ristissä ja puhaltaen kuiskaillessaan tupakansavua heidän silmilleen. Nämä tapaamiset eivät kumminkaan vieneet mihinkään, sillä kaikki he olivat kasvaneet samalla kadulla yhdessä. Mutta tytöt alkoivat jo valikoida tuosta joukosta. Pauline tapasi aina erään rouva Gaudronin seitsentoistavuotiaan pojan, puusepän, joka tarjoili hänelle omenia. Nana erotti puistokäytävältä pesijättären pojan, Victor Fauconnier'n, jonka kanssa sitten vaihdettiin suukkosia hämärissä nurkissa; mutta tämä ei koskaan mennyt sen pitemmälle; he eivät vielä olleet asioista riittävän perillä, ruvetakseen tietämättömyyttään tekemään sen enempää. Mutta itse asiasta puheltiin suurisuisesti.

Kun sitte aurinko teki laskuaan, oli tämän suuren hauskuuden aika pysähtyä tällä erää. Tuli silmänkääntäjiä ja voimamiehiä, jotka levittivät puistokäytävälle vanhan ränstyneen maton. Pian siihen kerääntyi väkeä töllistelemään, muodostui kokonainen piiri, jonka keskellä nuorallatanssija vaalenneessa ihon myötäisessä puvussaan koetteli käsiään oikomalla pitää itseään tasapainossa. Nana ja Pauline seisoivat siinä tuntimääriä pahimmassa tungoksessa. Heidän kauniit, kepeät hameensa rutistuivat päällystakkien ja likaisien mekkojen välissä ja heidän paljaat käsivartensa, paljas kaulansa ja tukkansa kuumenivat viinin saastuttamista henkäyksistä ja hien löyhkästä. Ja he nauroivat iloisina, yhä punakampina, tuntematta mitään vastenmielisyyttä, aivan kuin olisivat olleet siinä oikealla alallaan. Heidän ympärillään rakeili rivoja sanoja, raakoja ruokottomuuksia, humalaisten karkeita mietteitä. Se oli heidän kieltään, kaikki ennestään tunnettua; he kääntyivät hymyillen tietämättä mitään hävelijäisyydestä, ja heidän silkinsileä hipiänsä loisti hienon kalpeana.

Ainoa seikka, mikä heitä pelotti, oli se, että he tapaisivat isänsä, varsinkin kun nämä olivat päissään. He tutkivat ympäristöä tarkalleen ja antoivat toisilleen tietoja.

-- Katsopas Nana, saattoi yht'äkkiä Pauline huudahtaa, tuolla on isäsi Coupeau.

-- Hän on tietysti taas hönössä, kuinkas muuten, sanoi Nana harmitellen. Minä livistän tästä tieheni. Ei minua haluta saada häneltä selkääni. Katsokaahan! nyt hän kaatui. Hyvä Jumala, jos hän edes katkaisisi niskansa!

Joskus toiste Coupeau tuli suoraan häntä kohti antamatta mitään tilaisuutta pötkiä pakoon. Tällöin Nana kyykistyi alas, tekeytyi pieneksi ja kuiskasi:

-- Te muut, pitäkää minua piilossa!... Hän etsii minua, hän lupasi viedä minut väkisin pieksettäväksi kotiin, jos vielä tapaisi minut täältä.

Kun juopporenttu oli kulkenut heidän ohitseen, nousi Nana jälleen ylös ja kaikki seurasivat Coupeauta. Saisikohan hän Nanan käsiinsä? Se oli kuin piilosilla oloa. Eräänä päivänä Boche oli taluttanut korvalehdestä Paulinea kotiin, ja Coupeau oli vienyt Nanan matkassaan, potkien häntä takapuoleen.

Päivä meni mailleen, tytöt kävelivät vielä kerran puistokäytävän toiseen päähän ja palasivat sitten kotiin väsyneen väkijoukon keskellä hämärän laskeutuessa. Pölypilvi oli tullut sankemmaksi ja raskas taivas siitä käynyt valjuksi. Olisi voinut luulla Goutte-d'Or'in katua joksikin maaseudun sopukaksi: porteilla seisoi akkoja ja äänekkäät puheet katkaisivat syvän hiljaisuuden tässä kaupunginosassa, joka oli ajopeleistä tyhjänä. Tytöt pysähtyivät hetkiseksi pihalle, ottivat pallokepit käteensä ja koettivat siten uskotella kotiväelleen, etteivät olleet hievahtaneetkaan sieltä. Sitten he menivät sisään, tekaisten mielessään jonkun kaskun, jota he eivät useinkaan tulleet kertoneeksi, kun tapasivat vanhempansa liian navakasti toisiaan mukuroimasta liian tuiman tai liian vähän kiehuneen keiton johdosta.

Nana oli nyt työssä ja ansaitsi neljäkymmentä souta Titrevillen luona eräässä talossa Kairon kadun varrella, missä hän oli ollut opissa. Coupeaulaiset eivät tahtoneet muuttaa häntä toiseen paikkaan, että hän voisi jäädä rouva Lerat'n valvonnan alle, joka oli ollut jo kymmenen vuotta laitoksen johtajana. Aamulla kun äiti katsoi käkikelloa, lähti tyttö aivan yksin liikkeelle, kiltin näköisenä, vanhassa, mustassa, liian ahtaassa ja liian lyhyessä puvussaan, joka puristi häntä olkapäistä; ja rouva Lerat oli saanut toimekseen tarkastaa, mihin aikaan hän saapui laitokseen ja ilmottaa sen sitten Gervaiselle. Hän sai kaksikymmentä minuuttia kulkeakseen Goutte-d'Or'in kadulta Kairon kadulle, mikä olikin aivan tarpeeksi, sillä tuollaisilla tytönheilakoilla on jalat kuin hirvellä. Joskus hän tuli täsmälleen perille, mutta niin punakkana, niin hengästyneenä, että hän aivan varmaan oli kulkenut tien vain kymmenessä minuutissa, viivyteltyään jossakin matkan varrella. Useimmiten hän myöhästyi seitsemän tai kahdeksan minuuttia, ja silloin hän koko päivän imarteli tätiään ja katsoi häneen rukoilevasti, koettaen siten liikuttaa häntä ja estää häntä kielimästä. Rouva Lerat, joka tunsi nuorison, valehteli Coupeaulaisille, mutta torui Nana'ta loppumattomilla lörpötyksillään. joissa hän puhui vastuunalaisuudestaan ja niistä vaaroista, joita nuorelle tytölle on tarjona Pariisin kaduilla. Voi, hyvä Jumala, ajoivathan ne häntä itseäänkin aivan tarpeeksi takaa! Ja hänen katsellessaan veljensä tyttäreen paloi hänen silmissään näiden alituisten himokasten ajatusten sytyttämä tuli; hän oli aivan haltioissaan, kun ajatteli, että hänen oli vartioitava ja vaalittava tämän kissanpoika raukan viattomuutta.

-- Näetkös, sanoi hän hänelle yhä uudelleen, sinun täytyy kertoa minulle kaikki. Minä pidän sinusta kovin paljon: minulla ei olisi muuta tehtävänä kuin heittäytyä Seineen, jos sinulle sattuisi jokin onnettomuus... Kuuletko, kissanpoikaseni, jos miehet puhelevat sinulle jotakin, täytyy sinun kertoa minulle kaikki, kaikki, sanaakaan unhottamatta... No, voitko vannoa minulle, ettei kukaan sinulle tähän asti ole mitään puhellut?

Nana'ta nauratti silloin niin, että hänen suunsa meni hyvin hullunkurisella tavalla ryppyyn. Ei, ei, miehet eivät olleet puhuneet hänelle mitään. Hän kävi aivan liian kovaa kyytiä. Ja mitä he sitten olisivat hänelle puhelleet? ei kai hänellä ollut mitään tekemistä heidän kanssaan. Ja hän selitti myöhästymisensä hyvin yksinkertaisen näköisenä: hän oli pysähtynyt katselemaan kuvia; tai hän oli saattanut Paulinea, jolla aina riitti juttuamista. Saivat tulla hänen perässään, jolleivät uskoneet häntä: hän ei edes koskaan poikennut vasemmalta katukäytävältä; ja hän riensi aina niin kovaa kyytiä, että sivuutti kaikki muut neidit. Eräänä päivänä rouva Lerat tosin yllätti hänet Petit Carreaun kadulla seisomassa nokka pystyssä kolmen muun kukantekijätytön kanssa ja naureskelemassa sille, kun eräs mies ikkunassa ajoi partaansa, mutta tyttö suuttui ja vannoi, että hän juuri oli menossa kadun kulmassa olevaan leipuripuotiin ostamaan yhden soun kakkua.

-- Kyllä minä pidän häntä silmällä, älkää ollenkaan peljätkö, sanoi tuo pitkä leski Coupeaulaisille. Minä vastaan hänestä kuin itsestäni. Jos joku miehen raato tahtoisi vaikka nipistääkin häntä, niin kyllä hän joutuisi minun kanssani tekemisiin.

Titrevillen verstas oli iso huone välikerroksessa; siinä oli pukkien päälle asetettu suuri työpöytä, joka täytti koko keskustan. Pitkin seiniä, joiden likaisenharmaiden paperien repeämistä rappaus paistoi, oli vierekkäin hyllyjä täpösen täynnä vanhoja paperilaatikoita, kääröjä ja takaisin lähetettyjä malleja, jotka olivat unhoittuneet sinne paksun pölypeiton alle. Kattoon oli kaasu luonut aivan kuin nokipeitteen. Molemmat ikkunat olivat niin suuria, että työntekijät voivat nähdä vastakkaisella katukäyvällä kulkevan ihmisjoukon, tarvitsematta nousta työpöydän äärestä.

Rouva Lerat tuli ensiksi laitokseen, näyttääkseen hyvää esimerkkiä. Sitten oli ovi neljännestunnin ajan yhtämittaa liikkeessä, kaikki kukkaistentekijät tulivat pienissä myssyissään, yksi silloin, toinen tällöin, hikisinä, tukka epäjärjestyksessä. Eräänä heinäkuun aamuna Nana tuli viimeisenä, mikä muutoin oli aivan hänen tapaistaan.

-- Totisesti! hän sanoi, eipä olisi hullumpaa, jos saisi hankituksi itselleen vaunut!

Ja ottamatta edes päähinettä päästään, tuota mustaa rähjää, jota hän sanoi hatukseen ja jota hän ei viitsinyt korjailla, hän lähestyi ikkunaa ja kurkotti oikealle ja vasemmalle, nähdäkseen kadulle.

-- Mitä sinä siellä tiirailet? kysyi rouva Lerat epäluuloisena. Onko isäsi ollut sinua saattamassa?

-- Eikä ole, vastasi Nana levollisena. En minä tässä katsele mitään... Näen vaan, että on aika kuuma ilma. Voi todellakin tulla aivan kipeäksi, kun saa juosta tällä lailla.

Aamu oli tukahuttavan kuuma. Työntekijät olivat laskeneet ikkunan eteen verhot, joiden lomasta he tähystelivät kadulla vilisevää liikettä; ja he olivat vihdoinkin käyneet työhön käsiksi istuen molemmin puolin pöytää, jonka yläpään rouva Lerat oli vallannut omakseen. Heitä oli kahdeksan, ja jokaisella oli edessään liimakuppi, pihdit, työkalut ja paininkerä. Työpöydällä oli yhtenä sekasotkuna rautalanganpätkiä, rullia, vanua, viheriätä ja kastanjanväristä paperia ja silkistä, satiinista ja sametista leikatuita lehtiä ja kukanterälehtiä. Pöydän keskellä olevan suuren karahviinin kaulaan oli yksi kukkaistentekijöistä ahtanut pienen kahden soun kukka-vihkon, joka edellisestä päivästä oli jäänyt nuutumaan hänen rinnalleen.

-- Ettepä tiedä, sanoi sievä, tummaverinen Léonie, kumartuen paininkerällään rypistämään ruusunterälehtiä, että Caroline parka on aivan pääsemättömissä tuosta pojasta, joka tuli häntä hakemaan illalla.

Nana. joka paraikaa leikkeli viheriästä paperista kapeita siekaleita. huudahti:

-- Jestapoo! tuollaista miestä, joka joka ainoa päivä riippuu hänen hännässään.

Kaikki huoneessa olijat rupesivat nauraa tyrskimään ja rouva Lerat'n täytyi koettaa pysytellä vakavana. Hän nyrpisti nenäänsä ja mutisi:

-- Sinä olet juuri siisti, tyttöseni, käytät koko kauniita sanoja! Kerron tämän isällesi, niin saadaan nähdä, mitä hän siitä pitää.

Nana pullisti poskiaan, ikäänkuin olisi pidättänyt naurun purskahdusta. Vai niin! vai isälle! kyllä se sekin osasi niitä ladella! Mutta yht'äkkiä Léonie kuiskasi hyvin hiljaa ja nopeaan:

-- Hst! Olkaa varoillanne! rouva tulee!

Rouva Titreville, pitkä vakavan näköinen nainen, astui todellakin sisään. Tavallisesti hän oli alhaalla puodissa. Tytöt pelkäsivät häntä kovasti sentähden, ettei hän koskaan laskenut leikkiä. Hän kulki tarkastellen hitaasti työpöydän ympäri, jonka ääressä kaikki nyt olivat kumartuneet työnsä yli äänettöminä ja uutterina. Hän haukkui yhtä tytöistä hulttioksi ja pakotti hänet tekemää kaunokinkukan uudelleen. Sitten hän meni pois yhtä jäykkänä kuin oli tullutkin.

-- Huh, huh! pani Nana toisten muristessa.

-- Hyvät neidit, hyvät neidit! sanoi rouva Lerat, joka tahtoi näyttää vakavaa naamaa, te pakotatte minut todellakin ryhtymään sellaisiin toimenpiteihin, jotka...

Mutta kukaan ei häntä kuunnellut; ei kukaan häntä juuri pelännytkään. Hän oli liian suvaitsevainen, aivan kuin sidottu näiden tyttöjen seurassa, joiden silmistä loisti veitikkamaisuus: hän otti heidät usein erikseen urkkiakseen heiltä tietoja heidän rakastajistaan, povasipa heille joskus korteistakin, kun joku pöydännurkka sattui olemaan tyhjänä. Hänen karkea ihonsa, hänen santarmimainen vartalonsa vavahteli ilosta kuin juoru-akalla, heti kun vaan ruvettiin lemmenasioista puhumaan. Rivouksista hän vain loukkaantui; jollei vain käyttänyt raakoja sanoja, sai sanoa mitä tahansa.

Niin. Nanan hyvä kasvatus kehittyi verstaassa entistään paremmaksi. Tietysti hänellä oli hyvät taipumuksetkin. Mutta seurustelu tuollaisten tyttöjen kanssa, jotka jo olivat kurjuuden ja paheiden paaduttamia, täydensi sitä. Siellä he aivan kuin päällekkäin sullottuina turmelivat toisiaan, samoinkuin mädät omenat pilaavat samassa kopassa olevat terveet. Tosin he ihmisten silmissä koettivat hillitä itseään, olla esiintymättä kovin räikenemättömästi ja välttää liian ruokottomia sanoja. Sanalla sanoen, he koettivat esiintymistavassaan matkia hienon maailman naisia. Ainoastaan silloin, kun he olivat toistensa seurassa tai nurkissa vetelehtimässä, tuli rivouksia kuin turkin hihasta. Jos vaan kaksikin heistä oli yhdessä, niin he heti laskettelivat ruokottomuuksia, nauroivat niille pakahtuakseen. Iltasin he sitten saattelivat toisiaan kotiin: silloin he jäivät suustaan kiinni katukäytäville kertomaan toisilleen salaisuuksia, pöyristyttäviä juttuja, jotka panivat heidän poskensa hohtamaan tulipunaisina heidän tuuppiessaan vastaantulijoita väen vilinässä. Sitä paitsi ei verstaan ilma ollut terveellinen sellaisille tytöille, kuin Nana, joille vielä ei ollut käynyt huonosti: siellä oli kapakan ja siveettömästi vietettyjen öiden löyhkää, jota nuo kepeäjalkaiset tytöt aamulla toivat mukanaan pörröiseksi jääneessä tukassaan, ja rutistuneissa hameissaan, jotka heillä näyttivät olleen päällä maatessakin. Hääyön jälkeisen päivän raukea uupumus, väsyneet silmät, nuo mustat renkaat silmien ympärillä, joita rouva Lerat kainosti kutsui rakkauden mustelmiksi, voipuneet lanteet, käheät äänet, kaikki tämä henki turmelusta työpöydälle heleiden ja hentojen keinotekoisten kukkien sekaan. Nana vainusi ja kiihtyi aina kun tunsi vieressään istuvan sellaisen tytön, joka oli ollut tekemisissä miesten kanssa. Pitkän aikaa hän oli asettunut istumaan ison Liisan viereen, jonka sanottiin olevan paksuna; ja hän vilkaisi häneen kiiluvin silmin, ikään kuin olisi odottanut hänen paisuvan ja heti sen jälkeen halkeavan. Nanalla ei ollut enää juuri mitään uutta opittavaa, sillä hän tiesi jo kaikki, oli oppinut kaikki Goutte-d'Orïn kadun kivityksellä. Mutta verstaassa hän huomasi kaiken käytäntöön sovellutettuna ja se herätti hänessä vähitellen halun yrittää sitä itse vuorostaan.

-- Täällä läkähtyy, sanoi hän lähestyen ikkunaa, ikäänkuin olisi aikonut vetää verhoja kiinnemmä.

Mutta hän kurottautui uudestaan katselemaan oikeaan ja vasempaan. Samassa Léonie, joka piti silmällä erästä vastapäiselle katukäytävälle pysähtynyttä miestä, huudahti:

-- Mitä tuo ukko tuolla tekee? Hän on jo neljännestunnin aikaa vakoillut meitä.

-- Joku katusankari, sanoi rouva Lerat, Nana, tuletko sieltä paikoillesi! Olenhan kieltänyt sinua jäämästä ikkunaan.