Part 34

Oltuaan sitte hetkisen vaiti, aivankuin nukahtamaisillaan, hän asettui puolustusasentoon ja päästi katkonaisia sanoja suustaan.

-- Herran nimessä! ne jyrsivät nahkani puhki... Nuo saastaiset elävät!... Hei, hei, kääri helmat kokoon! Varo tuota vintiötä takanasi!... Tuli ja leimaus, tuossa sait kuperkeikan, ja nuo paholaisetkos nauramaan! Voi sitä paholaisparvea! sitä vintiölaumaa! sitä rosvojoukkoa!

Hän huitoi käsillään ympärilleen, veti peiton lähemmälle ja kääri sen kokoon rinnalleen, ikäänkuin suojellakseen itseään parrakkailta miehiltä, joita hän näki vierellään. Kun sitten eräs hoitaja ehättyi apuun, Gervaise poistui tämän kauhean näyn jäätämänä. Mutta kun hän jokusen päivää myöhemmin tuli uudelleen, hän tapasi Coupeaun aivan toisellaisena. Painajainenkin oli mennyt menoaan, hän nukkui kuin lapsi ja makasipa kymmenenkin tuntia jäsentäkään hievauttamatta. Siksi vaimo sai luvan viedä hänet kotia. Alilääkäri vaan lähtiessä antoi hänelle tavanmukaisia hyviä neuvoja, kehottaen niitä ottamaan varteen. Jos hän alkaisi uudelleen juopotella, hän sairastuisi jälleen ja menettäisi siinä kaupassa nahkansa. Niin, se tulisi riippumaan hänestä itsestään vain. Hän oli nyt saanut nähdä, kuinka tulee hyvälle päälle ja säyseäksi, kun ei ryypiskele. No niin, hänen pitäisi siis kotona elää edelleen Sainte-Annen tapaista järkevätä elantoa, uskotella olevansa lukkojen takana ja ettei kapakoitsijoita enää ollut olemassakaan.

-- Tuo herra on oikeassa, sanoi Gervaise omnibussissa, joka heidät vei Goutte-d'Or'in kadulle.

-- Epäilemättä hän on oikeassa, vastasi Coupeau.

Tuumiskeltuaan sitte hetkisen, hän tokaisi:

-- Niin, mutta pikku naukku silloin tällöin ei kai tappane, se sulattaa vain nahkaa.

Ja vielä samana iltana hän ruokaa sulattaakseen otti ryypyn. Kumminkin hän viikon verran oli jotenkin järkevä. Itse asiassa hän oli aika jänishousu, hän ei aavistanutkaan, että saisi päättää päivänsä Bicêtressä. Mutta himo sai hänet pauloihinsa, ensimäinen pieni ryyppy sai hänet vastoin tahtoaankin ottamaan toisen, kolmannen, neljännen; ja kahden viikon päästä hän oli päässyt entiseen määräänsä, tuoppiin viinaa päivässä. Gervaise olisi epätoivoissaan tahtonut lyödä häntä. Kuinka hän oli voinutkaan olla niin tyhmä, että oli uneksinut heidän alkavan uudelleen elää kunniallista elantoa, nähdessään hänet järkiinsä tulleena mielisairaalassa! Se oli jälleen häipyneen ilon hetki, varmaankin viimeinen! Nyt kun hän ei mistään enää ottanut parantuakseen, ei siitäkään edes, että hänellä oli kuolema silmien edessä, Gervaise vannoi, ettei enää välittäisi mistään; menköön talo menoaan, mitä hittoa se häneen koski; ja hän sanoi antautuvansa nautinnoihin, missä vaan voisi. Silloin alkoi helvetillinen elämä uudelleen; siinä ryvettiin syvemmällä loassa kuin koskaan ennen; ei jäänyt rakoakaan, josta toivo valoisampien aikojen koittamisesta olisi päässyt pilkistämään. Kun Nana kerran oli saanut aika korvatillikan isältään, hän kysyi raivoissaan, miksi tuo raato ei ollut jäänyt sairashuoneelle. Hän sanoi toivovansa saada jostakin rahaa ansaituksi, että voisi ostaa hänelle paloviinaa saadakseen hänet sillä tavalla välemmin hengiltä. Gervaise taasen suuttui eräänä päivänä, kun Coupeau rupesi katumaan heidän naimisiin menoaan. Vai oli hän muka tuonut hänelle toisten tähteitä; vai oli hän muka hurmaamalla hänet viattomalla naamallaan viekotellut Coupeauta korjaamaan hänet kadulta! Hitto soikoon! ei hänellä ollut ainakaan julkeudesta puutetta! Joka ainoa sana oli valetta. Gervaise ei huolinut hänestä, kas siinä totuus! Coupeau itse oli ryöminyt hänen jalkainsa juuressa saadakseen hänet taipumaan, kun taas Gervaise oli kehottanut häntä tyystin punnitsemaan asiaa. Ja jos sama juttu olisi uudelleen edessä, niin kyllä hän sanoisi että ei! Ennemmin saisivat vaikka hakata häneltä käden poikki. Hänellä oli kyllä ollut mies ennen häntä; mutta vaimo, jolla on ollut mies, ja joka on uuttera, on sittekin parempi kuin tuollainen miehen vetelys, joka käymällä kaikissa nurkkakapakoissa tahraa oman ja perheensä maineen. Sinä päivänä oli Coupealaisten luona ensi kertaa aika jytäkkä, siellä tapeltiin niin navakasti, että vanha sateenvarjo ja luuta menivät säpäleiksi.

Ja Gervaise pysyi sanassaan. Hän vaipui yhä syvemmälle, oli yhä useammin poissa pesulaitoksesta, pärpätti kaiket päivät, tuli pehmeäksi kuin pesuriepu. Jos jokin esine sattui putoamaan hänen käsistään, niin hän jätti sen siihen viitsimättä kumartua sitä nostamaan lattialta, Hän kävi laiskaksi, tahtoi päästä niin vähällä työllä kuin suinkin; hän teki sitä, mikä häntä huvitti eikä ottanut luutaa käteensä muuta kuin silloin, kun itse oli tarttumaisillaan likaan kiinni. Lorilleux'läiset tällöin tukkivat kiusoillaan nenänsä kulkiessaan hänen huoneensa ohi; he sanoivat sen olevan oikean myrkkypesän. He elelivät itsekseen käytävän perällä, koettivat pysyä erillään kaikesta siitä kurjuudesta, mikä yhtenä valitushuutona kuului siltä puolen taloa, ja lukitsivat oven, ettei heidän tarvitseisi lainailla kahdenkymmenen soun kolikoita. Oi kuinka hyväsydämisiä, kuinka herttaisen ystävällisiä naapureita he olivat! Se oli oikein saakelinmoista! Ei tarvinnut tehdä muuta kuin kolkuttaa ovelle ja pyytää lainaksi tulta, hyppysellistä suoloja tai kannullista vettä, niin voi olla varma siitä, että ovi paukahti suoraan vasten naamaa. Sen lisäksi heillä oli kielet kuin käärmeillä. He sanoivat kaikille, ettei heillä ollut mitään tekemistä toisten kanssa, kun oli kysymyksessä lähimäisen auttaminen; mutta aamusta iltaan he pyörittelivät lähimäistensä kunniaa ja hyvää mainetta kielellään. Kun ovi oli teljetty ja täkki naulattu sen eteen rakojen ja avaimenreijän peitteeksi, he juorusivat lystikseen keskenään heittämättä työtään hetkeksikään. Varsinkin Nilkuttajan rappiolle joutumisesta heillä riitti päivittelemistä ihan loppumattomiin. Mikä kurjuus, hyvät ystävät, mikä rappeutuminen! He pitivät häntä silmällä, kun hän meni ostoksille ja tekivät pilkkaa siitä pienen pienestä leivänsyrjästä, joka hänellä oli tullessaan esiliinan peitossa. He saattoivat laskea ne päivät, jolloin hänellä ei ollut mitään syötävää. He tiesivät, kuinka paksulta hänen kotonaan oli pölyä, kuinka monta lautasta oli jätetty pesemättä, kaiken heidän kurjuudestaan ja köyhyydestään johtuvan, yhä lisääntyvän puutteen. Ja millaiset hänen vaatteensa sitte olivat! Ei lumppujen kerääjäkään viitsisi ottaa sellaisia ilettäviä rääsyjä. Hyvä Jumala! kyllä hän oli joutunut aivan hunningolle, tuo vaaleaverinen kaunotar, tuo hienohelma, joka ennen muinoin niin heitteli häntäänsä kauniissa, sinisessä puodissaan. Siihen se vei, kun aina piti olla monenlaiset särpimet ja kun tavantakaa pidettiin syöminkejä ja juominkeja. Gervaise, joka epäili, että he sättivät häntä aika lujasti, otti kengät jalastaan ja painoi korvansa heidän ovelleen; mutta täkki esti häntä kuulemasta. Yhtenä päivänä vain hän tapasi heidät kutsumasta häntä »nisäkkääksi», koska hänen liivinetumuksensa epäilemättä olivat liian pulleat, vaikka huono ruoka muualta veikin nahkan kokoon. Muutoin hän kovin kammoi heitä; hän kyllä edelleenkin puheli heidän kanssaan, välttääkseen kaikkia ilkeämielisiä otaksumisia; muutahan hän ei voinut odottaa tuollaisilta kyyn sikiöiltä kuin haukkumisia; mutta hänellä ei enää ollut tarpeeksi voimia antaakseen heille takaisin samalla mitalla ja nolatakseen heitä. Mutta siitä viis! hän tahtoi huvitella, istua kotona käppyrässä, kieritellä peukaloitaan ja mennä ulos silloin kuin tarvitsisi raitista ilmaa; muuta ei.

Eräänä lauvantaina Coupeau oli luvannut viedä hänet sirkukseen. Maksoihan ainakin vaivan poiketa sinne, kuin saisi siellä nähdä neitien laukkaavan hevosten selässä ja hyppäävän paperivanteiden läpi. Kun Coupeau juuri oli saanut palkan kahden viikon työstä, niin kannattihan hänen tuhlata siihen neljäkymmentä sou'ta; sitä paitsi he voisivat syödä yhdessä ulkona, koska Nanan kiireellisten tilauksien vuoksi täytyi valvoa sinä iltana hyvin myöhään isäntänsä luona. Mutta kello oli jo seitsemän, eikä Coupeau vielä ollut tullut kotiin, kello tuli kahdeksan, eikä ketään vieläkään kuulunut. Gervaise raivostui. Tuo juopporenttu oli varmaankin tovereineen ryyppimässä koko kahden viikon palkkansa jonkun lähistöllä olevan viinikauppiaan luona. Gervaise oli pessyt myssynsä puhtaaksi ja paikkaillut aamusta pitäen tarmonsa takaa vanhan hameen reikiä umpeen, voidakseen esiintyä siistinä. Vihdoin, kun kello lähestyi yhdeksää, hän päätti lähteä ulos, tyhjin vatsoin, kiukusta kalpeana, hakemaan Coupeauta lähistöltä.

-- Miestännekö haette? huusi rouva Boche hänelle, kun näki hänet siinä nyrpistynein naamoin. Hän on ukko Colomben luona. Boche on vast'ikään juonut kirsikkalikööriä hänen kanssaan.

Gervaise kiitti ja lähti rientämään aika kyytiä katukäytävää pitkin. Päässä hänellä pyöri ajatus hypätä Coupeaulle suoraan vasten silmiä. Sataa tihuutti hiljalleen, niin että kävely tuntui sitäkin ikävämmältä. Mutta tultuaan Ansan edustalle, hän tyyntyi äkkiä ja kävi varovaiseksi, kun pelkäsi miehensä löylyyttävän häntä itseään, jos häntä ärsytettäisiin. Puoti aivan säteili; palavat kaasulamput, joissa kirkkaat liekit loistivat kuin aurinko, loivat valoa monivärisiin pulloihin ja purkkeihin, niin että seinät kävivät siitä kirjaviksi. Hän jäi siihen hetkiseksi seisomaan, selkä jäykkänä, kasvot ruudussa kiinni; kahden ikkunalla olevan pullon välistä hän katsahti Coupeauhon päin, joka oli huoneen perällä; hän istui siellä tovereineen pienen sinkkilevyllä päällystetyn pöydän ääressä; kaikki näyttivät tupakansavussa hyvin epäselviltä, harmailta; ja kun heidän räyhäämistään ei kuulunut, näytti hyvin hullunkuriselta, kun he siellä reutoilivat, leuka oikonaan ja silmät kuopistaan putoamaisillaan. Kuinka Herran nimessä miehet noin voivat jättää vaimonsa ja kotinsa ja sulkeutua tuollaisiin soppiin, joissa on läkähtyä! Sade valui pitkin Gervaisen kaulaa; uskaltamatta astua sisään hän kääntyi siitä ja meni ulkobulevardille, tuumiskellen. Niin, kyllä Coupeau, joka ei missään nimessä tahtonut tulla häirityksi, olisi ottanut hänet koko kauniisti vastaan! Sitä paitsi ei paikka todellakaan näyttänyt sopivalta kunnialliselle naiselle. Kun hän siinä seisoi sateessa tihkuvien puiden alla, yhä epäröiden, hän sai hienon vilunpuistatuksen, ja hän luuli aivan varmaan käyvänsä siitä aika kipeäksi. Kaksi kertaa hän asettui uudelleen Ansan ikkunan eteen kurkistamaan, suuttuneena siitä, kun näki noiden kirottujen juoppolallien istuvan yhä rauhassa, räyhäämässä ja juomassa. Ansasta lähtevä kirkas valo kuvastui katulätäköihin, joissa sadepisarat pudotessaan saivat veden väreilemään. Hän juoksi pakoon, kahlasi rapakoissa, joka kerta kun ovi avautui ja sulkeutui, niin että kupariliistakkeet tärisivät. Lopuksi hän sanoi olevansa aika pässinpää, työnsi oven selälleen ja astui suoraan Coupeaun pöytää kohden. Kun asiata oikein ajatteli, niin hänhän tuli hakemaan miestään; ja siihen hänellä oli oikeus, koska tämä oli luvannut viedä hänet sinä iltana sirkukseen. Suuttukoon! häntä ei haluttanut jäädä katukäytävälle sulamaan kuin mikäkin saippuapala.

-- Kas! eukkohan se on! huusi levyseppä nauraen ivallisesti. Sepä on kekselijästä, verratonta!... No, eikö se muka ole kekselijästä?

Kaikki nauroivat, Saapas, Paistikas ja Jano, liikanimeltä Sammumaton. Niin, se oli heistäkin kekselijästä, mutta he eivät voineet selittää minkä tähden. Gervaise jäi vähän hämillään seisomaan. Mutta kun Coupeau näytti hänestä verrattain siivolta, hän uskalsi sanoa:

-- Tiedäthän, minne meidän on mentävä? Täytyy lähteä pian liikkeelle. Pääsemme sinne vielä hyvissä ajoin näkemään jotakin.

-- En voi nousta tältä paikalta, olen aivan kiinni liimattu; niin, se on täyttä totta, sanoi Coupeau yhä virnottaen. Koeta, niin saat nähdä; vedä minua kädestä, minkä vaan jaksat; saakeli sentään! vielä kovemmin, heijuu!... Näes nyt, se on tuo ukko Colomben riiviö, joka minut on naulannut penkkiinsä kiinni.

Gervaise oli suostunut tähän peliin. Kun hän oli päästänyt miehensä käden oli toverien mielestä tämä pilanteko, niin onnistunutta, että he menivät aivan yhteen läjään ja mylvivät ja kihnuttelivat toistensa hartioita aivan kuin aasit, kun niitä ruopottelee. Levysepällä oli suu niin naurusta ammollaan, että kurkkukin näkyi.

-- Pässinpää! hän sanoi vihdoin, voit hyvin jäädä tänne hetkiseksi istumaan. Parempihan täällä on olla kuin lamputtaa ulkona... Minä en joutanut tulemaan kotiin, kun oli asioita toimitettavana. Älä nyt ole noin nyrpeissäsi, eihän asia siitä parane... Tehkäähän siinä vähän tilaa.

-- Jos rouva tahtoisi istuutua minun polvelleni, niin siinä olisi vähän pehmeämpää, sanoi Saapas kohteliaasti.

Välttääkseen joutumasta huomion esineeksi, Gervaise otti tuolin ja istuutui kolmen askeleen päähän pöydästä. Hän katseli miesten juomia, kaulankostuketta, joka kiilsi laseissa kuin kulta; siitä oli pieni lätäkkö valunut pöydällekin, ja Jano, liikanimeltä Sammumaton, kasteli siinä puheensa väliin sormensa ja kirjotti suurilla kirjaimilla nimen: Eulalie. Gervaisesta Paistikas näytti jotenkin ränsistyneeltä, laihalta kuin luuranko. Saappaan nenä kukoisti kuin sinipunerva daalia. He olivat kaikki neljä hyvin likaisia; heidän karkeista, ryvettyneistä parroistaan valui vesi kuin märästä luutturievusta, heidän repaleiset mekkonsa ressottivat auki ja he ojentelivat likaisia mustakyntisiä käpäliään. Mutta heidän seurassaan saattoi kuitenkin vielä vallan hyvin esiintyä, sillä vaikka he olivat ryypiskelleet kuudesta asti, olivat he kuitenkin täydessä tolkussaan, juuri iloisimmillaan. Gervaise näki kaksi muuta miestä tiskin ääressä kaulaansa kastamassa; he olivat niin pätkässä, että tarjotessaan muka toisilleen juomia kaatoivat nesteet kaulalleen, niin että paita kastui. Karkearakenteinen ukko Colombe oikoi tavattoman pitkiä käsiään, jotka pitivät yllä järjestystä puodissa, ja täytti tyynenä tyhjät lasit. Oli hyvin kuuma; tupakansavu nousi häikäisevässä kaasuvalaistuksessa kattoa kohti, missä se pyöri kuin pölyhiukkaset, peittäen juopottelijat vähitellen yhä sakenevaan pilveen, jonka sisältä kuului korvia särkevä sekava melu, rämeitä ääniä, lasien kilinää, kirouksia ja ukkosenjyrinätä muistuttavia nyrkiniskuja. Gervaise kävi vakavan näköiseksi, sillä sellainen näky ei tunnu hauskalta naisesta, varsinkaan kun ei ole sellaiseen tottunut. Hän tunsi läkähtyvänsä, silmät paloivat päässä, joka jo oli käynyt raskaaksi koko salista lähtevästä alkoholin löyhkästä. Sitte hänestä tuntui, ikäänkuin hänen selkänsä takaa olisi hänelle tullut vielä kiusallisempi pahan tunne. Hän kääntyi ja huomasi tislauslaitoksen, juovutuskoneen, joka oli käynnissä ahtaan pihan lasikatoksen alla, siitä lähti kumea maanalainen jyrinä. Illalla sen vaskilaitteet olivat synkemmän näköiset, kun niistä loisti yksi ainoa suuri punainen valopilkku; koneen varjo kuvastui peräseinälle, johon se piirteli kauheita otuksia, hännäkkäitä olentoja ja hirviöitä, jotka aukoivat kitaansa, ikäänkuin nielläkseen kaikki ihmiset.

-- Kuuleppas, muoriseni, älä nyt siinä noin murjota. Hiiteen kaikki ilon häiritsijät!... Mitä sinä haluat juoda?

-- En mitään, en kerrassaan mitään, vastani pesijätär. En ole syönyt päivällistäkään.

-- No, sitä parempi; silloin voi sitä suuremmalla syyllä ottaa naukun.

Mutta kun hänen naamansa ei siitä ottanut kirkastuakseen, niin Saapas kuiskasi jälleen kohteliaasti.

-- Rouva kai pitää imelistä tavaroista.

-- Minä pidän miehistä, jotka eivät renttuile, vastasi Gervaise suuttuneena. Minä pidän siitä, että miehet tuovat palkkansa kotiin ja pysyvät sanassaan, kun kerran ovat luvanneet jotakin.

-- Vai sekö sinua niin myrryttää, sanoi levyseppä yhä virnistellen. Tahdot saada osasi. No, miksi sitte et tahdo ryyppyä?... Ota pois, se on puhdasta voittoa.

Gervaise katsoi häneen terävästi, vakavan näköisenä otsassa syvä ryppy, aivan kuin siihen olisi uurrettu vako. Hän vastasi hitaasti:

-- Olet oikeassa! Se on oiva tuuma. Tällä tavoinhan saamme ryyppiä rahat yhdessä.

Paistikas nousi tuoliltaan mennäkseen noutamaan hänelle lasillisen anislikööriä. Gervaise toi tuolinsa lähemmäksi ja asettui pöydän ääreen. Kun hän siinä särpi anislikööriä, heräsi hänessä yht'äkkiä eräs muisto; hänen mieleensä johtui, kuinka hän ennen vanhaan oli Coupeaun kanssa syönyt luumun tuolla oven vieressä, silloin kuin hän häntä hakkaili. Siihen aikaan hän jätti viinakastikkeen koskematta. Mutta nyt hän jo taipui likööriäkin maistamaan! Oi, hän tunsi itsensä, hänessä ei ollut niin viiden pennin edestä tahdonlujuutta. Ei tarvinnut muuta kuin antaa hänelle sormipaukku, saadakseen hänet suinpäin syöksymään juopotteluun. Anislikööri maistui hänestä hyvältä, ehkä vähän liian imelältä, hiukan äitelältä. Kun hän siinä särpi lasistaan, hän kuuli Janon, liikanimeltä Sammumaton, kertovan suhteistaan paksuun Eulalie'hen, häneen, joka myyskenteli kaloja kaduilla; se oli koko ovela otus, joka aina tiesi, milloin hän oli viinikauppiaan luona istumassa, vaikka siinä päivät päästään työnteli rattaitaan pitkin katukäytäviä; vaikka toverit kuinka koettivat varottaa ja kätkeä häntä, niin hän usein sai hänet kiinni, olipa hän viimeksi edellisenä päivänä paiskannut hänelle kampelan vasten naamaa, ettei toista kertaa jäisi pois työpajasta. Se oli todellakin hassua! Paistikas ja Saapas, suut naurusta irvellään, läiskyttivät kämmenillään Gervaiseä olalle; tämä oli vihdoinkin tullut hyvälle päälle, vastoin tahtoaan, aivan kuin häntä olisi kutittamalla siihen pakotettu. Ja he neuvoivat häntäkin ottamaan esimerkkiä paksusta Eulaliesta ja silittämään raudoillaan Coupeauta viinikauppiaan tarjoilupöydällä.

-- Mainiota, totta tosiaan, huusi Coupeau, kääntäen vaimonsa tyhjentämän liköörilasin alassuin, sinä ryypit kelpo lailla. Katsokaa vain, hyvä herrasväki, tässä ei aikaa tyhjiin kuluteta.

-- Rouva kai ottaa toisen lasin? kysyi Jano, liikanimeltä Sammumaton.

Ei, hän oli jo saanut kylläkseen. Mutta hän epäröi kuitenkin. Likööri käänsi hänen mieltään. Mieluummin hän olisi tahtonut jotakin väkevää, joka olisi saattanut mahan kuntoon. Hän katseli syrjästä takanaan olevaa tislauskonetta. Tuo kirottu kattila, joka oli pyöreä kuin vaskisepän akan maha, sen torvi, joka kiemurrellen venyi yhä pitemmälle, sai hänet vilusta puistamaan harteitaan, herätti halunsekaista pelkoa. Niin, olisi voinut luulla niitä jonkin noita-akan metallisisälmyksiksi, taikakoneeksi, joka tupruttelee tulta vähin erin sisuksistaan. Se oli oikea myrkkylähde, joka olisi pitänyt haudata kellariin, niin hirveä ja pöyristyttävä se oli! Mutta se ei estänyt häntä toivomasta, että saisi pistää nokkansa siihen, vetää sen löyhkää sieramiinsa, ja maistella sen nestettä, vaikkakin hänen kielensä palaisi siitä nahkattomaksi kuin kuorittu appelsiini.

-- Mitä te siinä ryypiskelette? kysyi hän välinpitämättömän näköisenä miehiltä, silmä kirkkaana heidän lasiensa kauniista kullanväristä.

-- Se on, eukkoseni, ukko Colomben kanverttinestettä, vastasi Coupeau. Älä nyt ole olevinasi! Saat maistaa sitä.

Ja kun hänelle oli tuotu lasillinen tuota juomaa ja hänen kurkkunsa ensi kulauksella meni umpeen, sanoi levyseppä reisiään taputellen:

-- Kas kuinka se hivelee kurkkua... Tyhjennä lasi yhdellä siemauksella. Joka naukulta hupenee viitonen lääkärin taskusta.

Toista lasia ottaessaan Gervaise ei tiennyt mitään kalvavasta nälästä. Nyt hän oli sopinut Coupeaun kanssa, ei enää ollut vihoissaan siitä, että hän oli syönyt sanansa. He menisivät toisen kerran sirkukseen; eihän tuo nyt ole niin tavatonta, että saa nähdä konstintekijäin laukkaavan hevosten selässä. Ukko Colomben luona ei satanut, ja vaikka rahat hupenisivatkin naukkuihin, niin saihan siitä ainakin jotain mahaansa; juoma oli heleätä ja kiiltävän kaanista kuin sula kulta. Hän antoi palttua koko maailmalle! Elämällä ei ollut tarjottavana hänelle niin kovin paljon nautintoja; sitä paitsi hän melkein lohdutti itseään sillä, että oli mukana kukkaroa tyhjentämässä. Kun hänen kerran oli hyvä olla, niin miksi hän sitten ei olisi jäänyt sinne? Saisi ampua vaikka kanuunalla, hän ei hievahtaisikaan, kun kerran oli siihen tuolille painautunut. Hän nautti lämpimästä olostaan; hänen jakkunsa oli tarttunut selkään kiinni ja hyvän tunne herpasi kaikki hänen jäsenensä. Hän nauroi itsekseen, kyynäspäät pöydällä, silmät sirrallaan; häntä huvitti kovin kaksi miestä, toinen suuri kuin härkä ja toinen pieni etana, jotka viereisen pöydän ääressä juovuspäissään syleilivät toisiaan. Niin, hän nauroi Ansalle, ukko Colomben pyöreälle ihranaamalle, miehille, jotka huutaen ja sylkien polttivat piippunysiään, ja suurille kaasuliekeille, jotka valaisivat peiliä ja likööripulloja. Löyhkästä hän ei enää tuntenut mitään haittaa, se päinvastoin kutitti hänen sieramiaan, haisi hänestä hyvältä; silmäluomet menivät puoliumpeen, hän hengitti hyvin lyhyeen ja herkästi, nauttien siitä, että uni hänet verkalleen valtasi. Otettuaan sitte kolmannen ryypyn, hän antoi leukansa painua käsien varaan; hän ei enää nähnyt ketään muuta kuin Coupeaun tovereineen; hän jäi siihen aivan heidän viereensä, nenät vastakkain, posket punakkana heidän kuumista henkäyksistään, ja katsoi heidän likaista partaansa, aivan kuin olisi laskenut niistä joka ainoan karvan. Silloin he jo olivat aika pöhnässä. Saappaalta valui kina suusta, hänen istuessaan piippu hampaissa äänettömänä ja vakavana kuin uninen härkä. Paistikas kertoi, kuinka hän kerran oli juonut koko litrallisen yhteen tiukkaan, ottamatta pulloa huuliltaan, kunnes sen pohja kiilsi. Sillä välin oli Jano, liikanimeltä Sammumaton, mennyt noutamaan tiskiltä onnenpyörää ja pelasi nyt Coupeaun kanssa siitä, kummanko oli ryypyt maksettava.

-- Kaksisataa!... Sinä olet koko peijakas, saat joka heitolla suuren numeron.

Pyörä kierteli rätisten. Onnettaren, suuren, punakan naisen kuva kulki lasin alla ympäri, niin ettei keskelle jäänyt muuta kuin pyöreä pilkku, aivan kuin viinitahra.

-- Kolmesataa viisikymmentä!... Sinä saakelin roisto olet siis voittanut! Viis siitä! Minä en pelaa enää!

Gervaisestä oli hyvin huvittavaa katsella onnenpyörää. Hän joi kuin riivattu ja kutsui Saapasta »pikku pojakseen». Hänen takanaan oli tislauskone yhä käynnissä; siitä kuului kuin maanalaisen puron lirinätä. Gervaise joutui epätoivoon, kun olisi tahtonut pysäyttää sen, tyhjentää sen; hän tunsi olevansa hyvin suuttunut siihen; häntä halutti syöksyä tuon suuren kattilan kimppuun, aivan kuin villipedon päälle, potkimaan sitä ja halkaisemaan sen mahan. Kaikki oli hänelle yhtenä sotkuna, hänestä näytti kone liikkuvan paikoiltaan ja tarttuvan häneen vaskikämmenillään, kun taas puro tuntui lirisevän hänen ruumiinsa läpi.

Silloin alkoi sali pyöriä hänen silmissään ja kaasuliekit lennellä kuin tähdet. Gervaise oli juovuksissa. Hän kuuli, kuinka Jano, liikanimeltä Sammumaton, ja tuo ukko Colomben pukari kovasti riitelivät keskenään. Isäntä oli koko voro, kun niin puijasi kaikkia. Ei häntä niinkään saanut nenästä vetää. Mutta äkkiä syntyi tungos, kuului huutoja ja melua kun pöytiä viskeltiin kumoon. Ukko Colombe siinä ajoi koko joukon ulos, häikäilemättä, käden käänteessä. Oven edustalla vielä joukko kirkui ja kutsui häntä roistoksi. Sadetta kesti yhä, ja jääkylmä tuuli puhalteli. Gervaise joutui Coupeausta erilleen, sai hänet sitte käsiinsä, mutta häipyi hänestä taas. Hän tahtoi mennä kotiin ja kuljetti kättään pitkin seiniä, löytääkseen tien. Häntä kovin hämmästytti, että yö oli tullut niin äkiksestään. Poissonniers-kadun kulmassa hän istuutui katuojaan: hän luuli olevansa pesulaitoksessa. Kaikki vesi, joka virtasi, pani hänen päänsä pyörälle ja teki hänet hyvin sairaaksi. Vihdoin hän saapui kotiin ja kulki nopeasti portinvartijan oven ohi, josta hän selvästi näki Lorilleux'läisten ja Poissonilaisten istuvan siellä pöydän ääressä, vetäen suutaan väärään, kun näkivät hänet siinä tilassa.

Ei hän koskaan tullut selville siitä, kuinka hän pääsi kuudenteen kerrokseen. Kun hän siellä juuri aikoi kääntyä käytävään päin, niin pikku Lalie, kuullessaan hänen askeleensa, juoksi avosylin häntä vastaan, ikäänkuin olisi aikonut hyväillä häntä, nauraen ja puhellen: