Part 33

Tässä kurjuuden pesässä, keskellä toisten ja omia huoliaan löysi Gervaise kuitenkin kauniin esimerkin rohkeudesta pikku Lalie Bijardïssa. Tämä kahdeksanvuotias, peukalon kokoinen tyttö hoiti talouttaan siististi kuin aikaihminen; ja se oli raskas tehtävä, hänen hoidettavinaan olivat molemmat pienokaiset, hänen veljensä Jules ja hänen sisarensa Henriette, toinen neljän ja toinen viiden vuoden vanha, joita hänen täytyi katsoa kaiken päivää, vieläpä lakaistessaankin ja astioita pestessään. Sen jälkeen kun ukko Bijard oli tappanut vaimonsa potkaisemalla häntä vatsaan, oli Lalie ruvennut lapsukaisten äidiksi. Mitään virkkamatta, aivan itsestään oli hän astunut vainajan sijalle ja täytti sen siihen määrään, että hänen petomainen isänsä, kai täydentääkseen yhtäläisyyttä, rusikoi nyt tytärtään, samoin kuin hän ennen oli rusikoinut äitiä. Kun hän tuli kotiin juovuksissa, täytyi hänellä olla naisia rääkättävänä. Hän ei edes huomannutkaan, että Lalie oli vallan pieni. Hän ei olisi voinut lyödä kovemmin vanhaa huoraa. Yksi ainut isku peitti kokonaan tytön kasvot, ja hänen ihonsa oli vielä niin hento, että isän sormien jäljet näkyivät siinä vielä kaksi päivää. Se oli törkeää pahoinpitelyä; ilman vähintäkään syytä sai lapsi parka selkäänsä. Kuin raivostunut susi hyökkäsi isä tyttärensä päälle, joka arkana ja pelokkaana, kuin laiha kissanpoika nurkumatta otti vastaan hänen iskunsa nöyrästi katsoen kauniilla silmillään. Lalie ei koskaan vastustanut isäänsä. Hän kumarsi vain hiukan päätään suojellakseen kasvojaan: eikä hän huutanutkaan, etteivät muut talon asukkaat kuulisi. Kun sitten isä oli väsynyt lennättämään häntä potkuillaan nurkasta nurkkaan, odotti lapsi kunnes jaksoi nousta ylös ryhtyäkseen uudestaan työhön. Hän pesi lapsensa, keitti ruuan eikä jättänyt tomuhituistakaan huonekaluille. Selkään saanti tuli kuulumaan hänen jokapäiväiseen päiväjärjestykseensä.

Gervaise oli tullut hyväksi ystäväksi naapurinsa kanssa. Hän kohteli Lalieta vertaisenaan, ikäihmisenä, jolla on elämänkokemusta. Laliella olikin kalpeissa ja vakavissa kasvoissaan ennen aikojaan vanhenneen lapsen ilme. Häntä olisi luullut kolmekymmenvuotiseksi vanhaksi piiaksi, kun kuuli hänen puhelevan. Hän osasi vallan hyvin käydä ostoksilla, paikata vaatteita ja pitää kotiansa kunnossa ja puhui lapsista ikäänkuin hän olisi jo pari kolme kertaa eläessään ollut lapsivuoteessa. Kahdeksanvuotiaan puheeksi sellainen ensin nauratti ihmisiä, mutta sitten tuntui kurkussa sellaista ahdistusta, että täytyi kiireesti lähteä pois, ettei itku pääsisi. Gervaise koetti niin paljon kuin mahdollista vetää häntä puoleensa ja antoi hänelle kaikkea, mitä suinkin voi, ruokaa ja vanhoja vaatteita. Eräänä päivänä, kun hän koetti hänen päälleen vanhaa Nanan röijyä, säikähti hän kovasti nähdessään hänen selkänsä täynnä mustelmia, kyynäspään vereslihalla ja koko ruumiin, jossa ei ollut kuin luuta ja nahkaa, julmasti rääkättynä. Totisesti, ukko Bazouge sai varata kirstunsa jo valmiiksi, sillä sitä menoa ei voinut pitkälti kestää. Mutta lapsi oli pyytänyt pesijätärtä olemaan siitä puhumatta. Hän ei tahtonut, että hänen isälleen koituisi ikävyyksiä hänen tähtensä. Hän puolusti häntä vakuuttaen, että hän ei olisi ollut paha, ellei hän olisi juonut. Hän oli hullu eikä tiennyt, mitä teki. Voi, hän antoi niin mielellään isälleen anteeksi, sillä pitäähän hulluille kaikki antaa anteeksi.

Siitä lähtien Gervaise piti aina varalla, milloin ukko Bijard tuli kotiin, ja niin pian kuin hän kuuli hänen nousevan portaita, koetti hän tulla Lalieta auttamaan. Mutta useimmiten hän siitä hyvästä sai vain itse muutaman korvapuustin. Kun hän päivällä kävi katsomassa Lalieta, tapasi hän hänet usein sidottuna kiinni rautasängyn jalkaan. Sepällä oli näet sellaisia päähänpistoja, että hän aamulla, ennen kotoa lähtöään köytti tytön jaloista ja vatsan kohdalta kiinni paksulla nuoralla, ilman mitään ymmärrettävää syytä. Se oli viinan villitsemäin aivojen keksintö, jolla hän nähtävästi poissa ollessaankin tahtoi rääkätä lasta. Jäykkänä kuin seiväs seisoi Lalie kaakinpuussaan päiväkausia; hänen jalkojaan pisteli ja poltti, ikäänkuin hän olisi seisonut muurahaispesässä, kerran jäi hän yöksikin, kun Bijard ei ollut muistanut tulla kotiin. Kun Gervaise moisesta julmuudesta suuttuneena aikoi päästää hänet irti, pyysi Lalie häntä olemaan koskematta nuoriin, sillä hänen isänsä raivostui, elleivät solmut hänen palatessaan olleet aivan samallaiset kuin hän itse oli ne tehnyt. Hänen ei todellakaan ollut paha olla, saihan hän levätä siinä; ja sen hän sanoi hymysuin, vaikka hänen lyhyet, hennot säärensä olivat turvonneet ja kuoleutuneet. Se häntä vain suretti, että työt eivät edistyneet, kun niinikään täytyi olla sänkyyn kytkettynä katselemassa talon epäjärjestystä. Hänen isänsä olisi pitänyt keksiä jotakin muuta. Hän piti yhtä kaikki silmällä lapsiaan, sai heidät tottelemaan ja kutsui Henrietten ja Julesin luokseen niistääkseen heidän nenänsä. Kun hänellä oli kädet vapaina, neuloi hän sukkaa odottaessaan vapauttamistaan, ettei aika menisi kokonaan hukkaan. Kipeimmästi koski häneen silloin, kun Bijard päästeli irti nuoria; hän kieriskeli maassa hyvästikin neljännestunnin, ennenkun jalat rupesivat kannattamaan, sillä verenkierto oli niistä kokonaan pysähtynyt.

Lukkoseppä oli keksinyt myöskin toisen pikku leikin. Hän kuumensi soun rahoja tulipesässä ja asetti ne uunin reunalle. Sitten hän kutsui Lalieta ja käski hänen mennä ostamaan kaksi naulaa leipää. Tyttö sieppasi pahaa aavistamatta rahat, mutta ne polttivat hänen hyppysiään, häneltä pääsi huuto, ja rahat kirposivat lattialle. Silloin isä raivostui. Mikä tyttöä riivasi! Vai sillä tavalla hän rahoja viskeli! Ja hän uhkasi antaa häntä selkään, ellei hän heti nostanut ylös rahaa. Kun tyttö epäröi, sai hän ensimäiseksi varotukseksi sellaisen korvapuustin, että hänen silmänsä iskivät tulta. Ääneti, pari isoa kyyneltä silmän kulmissa, hän otti sout lattialta ja lähti menemään hypittäen niitä kämmenellään jotta ne pikemmin jäähtyisivät.

Sitä ei voi aavistaakkaan, mitä julmia päähänpistoja saattaa syntyä juomarin aivoissa. Eräänä iltapäivänä esimerkiksi oli Lalie saatuaan kaikki paikat järjestykseen ruvennut leikkimään lastensa kanssa. Ikkuna oli auki ja siitä käyvä veto tärähytteli hienostaan ovea.

-- Se on herra Uskalias, sanoi tyttö. Käykääpä sisälle herra Uskalias. Olkaa hyvä ja astukaa peremmäksi.

Ja hän niiaili oven edessä tervehtien tuulta. Henriette ja Jules niiailivat ja kumartelivat myös hänen takanaan, ihastuneina tähän leikkiin ja nauroivat katketakseen, ihan kuin jos heitä olisi kutkuteltu. Lalie innostui itsekin nähdessään, miten he iloitsivat sydämensä pohjasta, ja hän nautti leikistä omastakin puolestaan, mikä tapahtui kuudentenaneljättä päivänä joka kuussa.

-- Päivää, herra Uskalias. Kuinkas voitte?

Mutta ovi paukahti auki ja ukko Bijard astui sisälle. Silloin siitä tuli toinen leikki. Henriette ja Jules lensivät istualleen seinän viereen. Lalie sitä vastoin jäi kuin kivettyneenä liikkumattomaksi keskellä niiausta. Lukkosepällä oli kädessään pitkä, ihan uusi ajurin piiska, jonka valkoisesta puuvarresta jatkuva nahkasiima päästä oheni hienoksi rihmaksi. Hän asetti piiskan sängyn nurkkaan, eikä tällä kertaa antanutkaan tytölle tavallista potkua, jota tämä jo varustautui ottamaan vastaan. Hän irvisti niin että mustat hampaat näkyivät, ja oli hyvin iloisella päällä ja kovasti juovuksissa. Hänen loistavasta naamastaan näkyi, että hänellä oli lysti tuuma mielessä.

-- Vai laiskottelet sinä sen retkale! Minä kuulin jo alas asti, miten sinä täällä tanssit ... käyppäs tänne! Vielä lähemmäksi, ihan minun eteeni! Mitä sinä siinä murjotat? Sinähän vapiset kuin haavanlehti, vaikka minä en ole sinuun kajonnutkaan... Vedä minulta kengät jalasta.

Kun Lalie ei saanutkaan selkäänsä kuten tavallisesti, kävi hän pelosta vallan kalpeaksi. Hän riisui kengät isältään. Tämä oli istunut sängyn reunalle ja heittäytyi nyt vaatteet päällä pitkälleen jääden silmät auki seuraamaan tytön liikkeitä hänen puuhaillessaan huoneessa. Tämän katseen vaivaamana lapsi parka ihan typertyi, hänet valtasi vähitellen niin tuskallinen pelko, että hän hädissään särki kupin. Silloin hänen isänsä, viitsimättä nousta ylös, otti nurkasta piiskan ja näytti sitä hänelle.

-- Kuuleppas, pikku vasikka, katsoppas tätä; tämän olen tuonut sinulle lahjaksi. Niin siihen meni taas viisikymmentä souta sinun tähtesi... Kun minulla on tämä leikkikalu, niin minun ei enää tarvitse juosta sinun perästäsi, ja sinä saat kyyristäytyä vaikka mihinkä nurkkaan. Tahdotkos koettaa?... Vai säret sinä astioita!... Hih hei! Alappas tanssia! Niiaileppas nyt herra Uskaliaalle!

Maaten selällään, pää korvatyynyllä, hän huitoi piiskallaan ympäri huonetta läiskytellen sitä kuin kuorma-ajuri, joka kiihottaa hevosiaan. Sitten hän laski käsivartensa alemmaksi ja huiskautti piiskaansa, niin että sen siima kiertyi Lalien keskiruumiin ympäri, ja kun hän sen kiskaisi irti, pyöri lapsi kuin hyrrä. Hän kaatui ja koetti paeta nelin ryömin, mutta isä kietoi uudestaan piiskansa hänen ympärilleen ja tempasi hänet sillä taas jaloilleen.

-- Hih hei! hihkui hän. Näin sitä villikissaa pyöritetään!... Tämäpä vasta hauskaa on talvisina aamuina; minä saan maata sängyssäni, enkä vilustuta itseäni, kun ei tarvitse kelteisillään lähteä keikkumaan, vaan saan sinut ilmankin kiinni. Siihen nurkkaan minun piiskani kyllä ulottuu, ja siihen nurkkaan myös, ja vielä siihenkin! Jaha! Jos sinä ryömit sängyn alle, niin minä kolhaisen sinua piiskan varrella... Hop! hop! hei vain!

Vaahtoa ilmestyi hänen huulilleen, ja hänen keltaiset silmänsä pullistuivat mustista kuopistaan. Lalie huusi kuin hullu ja hyppi nurkasta nurkkaan, kieriskeli maassa ja painautui seiniä vastaan, mutta pitkän piiskan ohut siima tapasi hänet joka paikassa läjähtäen hänen korvissaan kuin koiranalli ja viiltäen hänen ihoonsa pitkiä, polttavia juovia. Se oli oikean villipedon tanssia, jolle opetetaan temppuja. Tämä pikkuinen kissaparka karkeli niin, että sitä kelpasi katsoa; kantapäät kohoilivat ilmaan kuin pikku tytöillä, jotka hyppäävät nuoraa. Hän ei enää saanut hengitetyksi, vaan kimpoili itsestään koholle kuin kumipallo, ja otti vastaan iskut aivan toistaitoisena jaksamatta enää hakea suojapaikkaa. Ja hänen petomainen isänsä riemuitsi, sanoi häntä varsiluudaksi, ja kysyi häneltä, joko hän oli saanut tarpeekseen, ja joko hän ymmärsi, että hänen ei ollut toivomistakaan päästä häntä pakoon.

Mutta Gervaise syöksähti äkkiä sisälle kuultuaan lapsiparan parkuvan. Kauheasta näystä, mikä hänet kohtasi, hän vimmastui ihan suunniltaan ja huusi:

-- Voi sitä petoa! Jättäkää lapsi paikalla rauhaan, ryöväri! Minä menen antamaan teidät ilmi poliisille! Sen minä teen!

Bijard mörähti kuin elukka, jota häiritään, ja hän änkytti:

-- Kuulkaapas te sen länkkäsääri, älkääpäs sotkeentuko toisten asioihin. Vai pitäisikö minun ehkä panna hansikkaat käteeni häntä käsitelläkseni?... Tämä, nähkääs on vain varotukseksi hänelle että hän tietää, minne asti minun käteni ulottuu.

Ja hän huiskautti vielä viimeisen kerran piiskallaan ihan vasten Lalien kasvoja. Hänen ylähuulensa halkesi, ja veri alkoi vuotaa. Gervaise oli ottanut tuolin ja aikoi hyökätä lukkosepän päälle. Mutta lapsi ojensi kätensä rukoilevasti häntä kohden ja sanoi, ettei hänellä ollut mitään hätää eikä häneen enää koskenut. Hän pyyhki verta esiliinansa kulmaan ja koetti saada lapsiaan vaikenemaan, jotka itkeä nyyhkyttivät, ikäänkuin hekin olisivat saaneet maistaa isänsä piiskasta.

Kun Gervaise ajatteli Lalieta. ei hän enää kehdannut valittaa omaa kohtaloaan. Hän olisi tahtonut olla yhtä rohkea kuin tämä kahdeksanvuotias lapsukainen, jolla yksikseen oli yhtä paljon kärsimyksiä kestettävänä kuin muilla saman porraskäytävän naisilla yhteensä. Hän oli nähnyt hänen elävän kolme kuukautta paljaalla kuivalla leivällä, jota sitäkään ei aina edes ollut riittämään asti. josta syystä hän oli käynyt niin laihaksi ja heikoksi, että hänen huoneessa liikkuessaan täytyi nojata seiniin. Ja kun Gervaise toi hänelle salaa lihan tähteitä, tunsi hän sydämensä olevan vähällä haljeta katsellessaan, miten hän ääneti, kyyneleet silmissä, nieleskeli pieniä palasia, kun hänen kurkkunsa oli niin kutistunut, että ruoka ei siitä enää tahtonut päästä alas. Siitä huolimatta hän oli aina hellä ja nöyrä, ja ikäisekseen tavattoman kehittynyt järjeltään. Hän täytti pikku äidin velvollisuutensa siihen määrään, että olisi ollut valmis kuolemaan äitiydestään, joka oli liian aikaiseen herännyt hänen pikku tytön hennossa viattomuudessaan. Gervaise ottikin esimerkkiä tästä poloisesta lapsiraukasta, joka niin uljaasti kesti ja antoi anteeksi kaikki kärsimyksensä, koettaen hänestä oppia valittamatta kantamaan omia tuskiaan. Lalie alistui ääneti kohtaloonsa, mutta kun katsoi hänen isojen mustien silmiensä pohjalle ei sieltä voinut erottaa muuta kuin pimeätä kurjuutta ja kuolonkamppausta. Ei koskaan päässyt sanaakaan hänen huuliltaan, mutta sitä selvempää kieltä puhuivat hänen isot, mustat, tuijottavat silmänsä.

Coupeaulaisten kotona alkoi näet Ansan sikunaviina myöskin tehdä hävitystyötään. Pesijätär odotti vain, milloin hänenkin miehensä ottaisi piiskan, kuten Bijard, ruvetakseen sillä häntä tanssittamaan. Ja onnettomuus, joka uhkasi häntä itseään, teki hänet luonnollisesti vieläkin herkkätuntoisemmaksi ottamaan osaa pikku naapurinsa kärsimyksiin. Niin, Coupeaun laita oli sangen huonosti. Se aika oli jo mennyttä, jolloin viina teki hänet verevämmäksi. Hän ei voinut enää taputella vatsaansa ja kehuskella, miten viina häntä lihotti; sillä ensimmäisten vuosien kuluessa kertynyt ruma, keltainen ihra oli sulanut, ja hän alkoi näivettyä, hänen ihonsa kävi lyijynkarvaiseksi ja siihen ilmestyi vihertäviä vivahduksia kuin lätäkössä mätänevään raatoon. Ruokahalukin oli häneltä vähitellen hävinnyt. Leipä ei hänelle enää maittanut eikä hänelle enää kelvannut edes liharuuatkaan. Vaikka hänelle olisi tarjonnut kuinka hyvästi valmistettuja herkkuja, niin hänen sydämensä ei ottanut niitä vastaan, ja hänen pehminneet hampaansa kieltäytyivät pureksimasta. Pysyäkseen pystyssä hän tarvitsi puolikkaan viinaa päivässä; se oli hänen annoksensa, hänen ruokansa ja juomansa, ainoa ravinto, jota hänen vatsansa sulatti. Aamulla ylös noustessaan hän jäi runsaasti neljännestunniksi kaksin kerroin käpertyneenä värjöttämään sänkynsä reunalle, siinä hän ryki pidellen päätään ja syljeksi katkeraa, sapensekaistä limaa, joka siivosi hänen kurkkunsa. Sama juttu uudistui joka aamu, se lankesi luonnostaan kuin Manulle iltanen. Eikä hän päässyt tasapainoon jaloilleen, ennenkun oli saanut ensimäisen ryypyn murheeseensa. Se oli oikeata rohtoa, joka poltti taudin siemenet hänen sisälmyksistään. Päivemmällä palasivat voimatkin vähitellen. Alussa hän oli tuntenut syyhytystä ja pistoksia pinnassaan, jaloissa ja käsissä. Mutta sille hän vain nauroi, sanoi että hänen akkansa oli häntä kutittaakseen tahallaan pannut karvoja lakanoiden väliin. Sitten hänen säärensä olivat käyneet raskaiksi, syyhytys oli muuttunut lopulta hirveäksi suonenvedoksi, joka kouristi hänen lihaksiaan kuin ruuvipenkissä. Se ei totisesti tuntunut enää kovinkaan hauskalta. Eikä häntä enää naurattanut. Hän pysähtyi usein aivan äkkiä kadulla, sillä häntä pyörrytti, hänen korvansa suhisivat ja hänen silmiään huikaisi. Kaikki näytti hänestä keltaiselta, talot tanssivat hänen silmissään ja hän jäi hyväksi aikaa hoippumaan yhteen kohdin peläten kaatuvansa. Toisen kerran hän parhaassa päiväpaisteessakin sai sellaisen vilunpuistatuksen, ikäänkuin jääkylmä vesi olisi valahtanut pitkin hänen selkäpiitänsä, hartioista siihen asti missä selkä loppuu. Se häntä kumminkin enimmästi huoletti, että hänen molemmat kätensä olivat alkaneet hienostaan vapista; varsinkin oli oikea käsi mahtanut saada koko kolauksen, kun sitä niin painajainen vaivasi. Hitto soikoon! eihän hän siis enää ollutkaan mies, alkoi jo käydä vanhaksi akaksi! Hän ojenteli vimmatusti jäseniään, kouristi lasia kädessään ja löi vetoa, että voisi pitää sitä niin liikkumatta, kuin olisi se ollut marmorikourassa; mutta hänen ponnistuksistaan huolimatta lasi hyppeli kuin riivattu, karkasi oikeaan ja vasempaan, vapisten väkisinkin hiljaa ja säännöllisesti. Silloin hän sen kulahutti kitaansa, huutaen raivoissaan, että hänen pitäisi saada tyhjentää ryyppyjä tusinoittain, ja että hän sitten kyllä ottaisi kantaakseen vaikka kokonaisen tynnyrin vavahuttamatta niin sormeakaan. Mutta Gervaise kehotti häntä jättämään juomisensa, jos tahtoi päästä vavistuksestaan. Hän välitti hänestä viis, joi vaan litrottain, alkaakseen kokeilujaan uudelleen, raivoten ja syytellen ohikulkevia omnibusseja siitä, että ne muka tärinällään läikyttivät häneltä juomat maahan.

Eräänä iltana maaliskuulla Coupeau tuli kotiin likomärkänä; hän oli Saappaan kanssa käynyt Montrougessa, missä he olivat mahan täydeltä lakkineet sisäänsä juomia kuin mitäkin kalakeittoa; oli alkanut sataa rankasti Fourneaux'n tulliportilta aina Poissonnièren portille saakka, hänen vielä ollessa hyvän matkan päässä kotoa. Yöllä hän sai hitonmoisen yskänpuuskan; hän oli aivan tulipunainen kovasta kuumeesta, joka pani hänen rintansa huohottamaan kuin haljenneen palkeen. Kun Bochelaisten lääkäri aamulla kävi häntä katsomassa ja koputteli hänen selkäänsä, hän puisteli päätään ja otti Gervaisen syrjään neuvoakseen häntä toimittamaan miehensä suoraa päätä sairashuoneelle. Coupeau oli saanut keuhkokuumeen.

Eikä Gervaise tietenkään ottanut siitä suuttuakseen. Ennen vanhaan hän olisi mieluummin antanut kaivaa vaikka silmät päästään, kuin olisi uskonut miehensä tuollaisten lääkärinsällien hoitoon. Siihen aikaan, kuin tuo tapaturma Nation-kadulla sattui, hän oli käyttänyt kaikki säästönsä vaaliakseen häntä. Mutta tällaiset hellät tunteet kestävät hetken aikaa vain, kuin miehet käyvät noin hunningolle. Ei, ei, hän ei enää aikonut ottaa sillä tavoin liehuakseen. Saivat viedä hänet pois, eikä tarvinnut koskaan tuoda häntä takaisin, siitä hän sanoisi suuren kiitoksen. Mutta kun paarit tuotiin kotiin ja Coupeau sälytettiin niille kuin mikäkin huonekalu, hän kävi kalman kalpeaksi, huulet puristautuivat kokoon; jos kohta hän yhä torui ja arveli, että se oli parhaiksi, ei se puhe ollut sydämestä lähtenyttä; jos hänellä olisi ollut edes kymmenen francia piironginlaatikossa, ei hän olisi sallinut hänen muuttoaan. Hän saattoi häntä Lariboisièreen, näki sairaanhoitajien panevan hänet vuoteelle suuren salin päähän, missä kahteen riviin asetetut sairaat, kuolon ilme kasvoillaan, kohottautuivat katseillaan seuraamaan uutta toveriaan; siinä oli kuolo itse läsnä, kuumetaudin synnyttämää tukahuttavaa löyhkää ja rintatautisten korahdusmusiikkia, joka tahtoi panna oksettamaan, lukuunottamatta sitä, että salissa oli jotakin Père-Lachaisesta muistuttavaa, noin kun siinä oli aivan valkeat vuoteet molemmin puolin, ikäänkuin hautakummut kujakäytävän varrella. Kun sitte Coupeau jäi siihen kasvot päänalaista vasten painuneena, niin Gervaise hiipi tiehensä, kun ei saanut lohdukkeeksi sanaakaan suustaan eikä taskuissakaan pahaksi onneksi sattunut olemaan mitään lievikettä. Ulos tultuaan hän kääntyi sairashuoneeseen päin ja loi silmäyksen tuohon upeaan rakennukseen. Ja hän ajatteli entisaikoja, jolloin Coupeau räystään yli kumartuneena asetteli siellä sinkkilevyjään, laulellen päiväpaisteessa. Silloin hän ei juopotellut, hänellä oli hipiä kuin nuorella tytöllä. Itse hän tähysteli häntä Boncoeurin hotellin ikkunasta ja huomasi hänet siinä taivaan ja maan välillä; ja molemmat huiskuttelivat nenäliinojaan ja lähettivät toisilleen hymysuukkoja. Niin, siellä oli Coupeau ollut työssä eikä tainnut silloin uneksia työskentelevänsä itseään varten. Nyt hän ei enää kevytmielisen ja nautinnonhimoisen varpusen tavoin keikkunut katoilla; hän oli alempana, oli tehnyt pesänsä sairashuoneeseen, ja siellä hän kai sai päättää päivänsäkin, mokoma vetelys. Herra Jumala, kuinka tuo rakastelun aika nyt näytti olevan kaukana menneisyydessä!

Kun Gervaise kaksi päivää jälkeenpäin tuli kuulostelemaan, hän tapasi vuoteen tyhjänä. Muudan sisar selitti hänelle, että heidän oli täytynyt muuttaa hänen miehensä Sainte-Annen houruinhoitolaitokseen, hän kun edellisenä päivänä yht'äkkiä oli ruvennut puhumaan puuta heinää. Hänessä oli tapahtunut täydellinen muutos, hän oli tahtonut iskeä päänsä seinää vasten ja ulvonut niin, että esti toisia sairaita saamasta unta silmiinsä. Se oli nähtävästi seurauksena hänen juopottelustaan. Juoppohulluus, joka vaani hänen ruumiissaan, oli häntä ahdistaakseen ja hermoja hunningolle saattaakseen valinnut sen hetken, jolloin keuhkokuume piti häntä selällään voimattomana. Pesijätär palasi kotia pää sekavana. Hänen miehensä oli nyt siis hullu! Siitä vasta tulisi koko hauska elanto, jos hän pääsisi sieltä pois. Nana kirkui, että oli parasta jättääkin isä mielisairaalaan, koska hän muutoin jonakin kauniina päivänä rusikoisi heidät kummankin kuoliaaksi.

Vasta sunnuntaina Gervaise saattoi lähteä Sainte-Anneen. Se oli koko pitkä matka. Onneksi Rochechouart'in bulevardilta Glacièreen menevä omnibussi kulki mielisairaalan läheltä. Hän astui vaunusta Santé-kadulla ja osti pari appelsiinia, ettei tulisi tyhjin käsin. Sekin oli komea rakennus, harmaine pihoineen, loppumattomine käytävineen ja vanhoista, ummehtuneista lääkkeistä lähtevine löyhkineen, mikä ei juuri voinut panna hauskalle päälle. Mutta kun hänet vietiin koppiin, hän aivan ällistyi nähdessään Coupeaun olevan jotenkin lystikkäällä tuulella. Hän istui par'aikaa istuimellaan, jotenkin siistillä puulaatikolla, josta ei lähtenyt niin hituistakaan löyhkää: ja he nauroivat, kun Gervaise tapasi miehensä näin täydessä touhussa, takapää taivasta kohti. Kyllähän sitä tietää, minkälainen mies sairas on, eikö totta? Hän rehenteli siinä kuin paavi konsanaan, entiset pilapuheet huulillaan. Hän varmaankin voi paremmin, koska oli saanut hilpeytensä takaisin.

-- Entä keuhkokuume? kysyi pesijätär.

-- Siitä olen jo päässyt! hän vastasi. Sen ne poistivat minusta kädenkäänteellä. Mulla on vielä vähän yskää, mutta sillä on koko roska ohi.

Lähtiessään sitten istuimeltaan kavutakseen jälleen vuoteelleen, hän uudelleen laski leikkiä.

-- Sulla on lujarakenteinen nenä, sinä et häikäile nuuskatillikkaa ottaessasi.

Ja he kävivät yhä iloisemmiksi. Itse asiassa heillä olikin hauska. Heissä oli tyytyväisyyden esiintuominen tullut jonkinlaiseksi tavaksi, niin että he aivan kursailematta voivat laskea leikkiä hänen ulostuksistaan. Täytyy itsensä olla hoitanut sairaita voidakseen tuntea sitä iloa, minkä heidän kaikinpuolinen kunnossa-olemisensa herättää.

Kun hän oli päässyt vuoteelleen, Gervaise antoi hänelle molemmat appelsiinit, ja hän tuli siitä hyvin liikutetuksi. Juotuaan rohtoteetä ja huomattuaan, ettei enää voinut laskea sydäntään kapakoitsijan tarjoilupöydälle, hän muuttui jälleen säyseäksi. Vihdoin uskalsi Gervaise puhua hänelle hänen saamastaan kovasta kolauksesta, ollen hämillään, kun kuuli hänen haastavan noin järkevästi kuin entisinä hyvinä aikoina.

-- Niin, hän sanoi, tehden pilaa itsestään, olen täällä lasketellut aika tyhmyyksiä. Ajatteles vain, näin täällä rottia ja hyppelin nelinkontan saadakseni pistetyksi suolanrakeen niiden hännän alle. Ja sinä huusit minua, kun miehet tahtoivat ajaa sinut niiden parveen. Sanalla sanoen, kaikellaisia hullutuksia, pikku-ukkoja keskellä päivää. Muistan vielä kaikki vallan hyvin, minun pääkoppani on vielä aika hyvässä kunnossa... Nyt se on ohi, nukun vain vähän levottomasti, painajainen vaivaa minua, mutta sehän vaivaakin kaikkia ihmisiä.

Gervaise jäi hänen luokseen iltaan saakka. Kun alilääkäri kierrosta tehdessään kuuden aikaan tuli häntä katsomaan, hän käski häntä ojentamaan käsiään; ne eivät enää vapisseet juuri ollenkaan, sormenpäätkään tuskin kuumeesta vavahtelivat. Mutta yön tullessa Coupeau kävi yhä levottomammaksi. Hän hypähteli pari kertaa pystyyn, tähystellen pitkin lattiata huoneen pimeisiin nurkkiin päin. Äkkiä hän ojensi käsivartensa ja aivan kuin rutisti jonkun elukan seinää vasten.

-- Mikä nyt? kysyi Gervaise kauhistuneena.

-- Rotat, rotat, hän kuiskasi.