Part 32

Kirkossa Coupeau itki kaiken aikaa. Se oli typerää, mutta hän ei voinut pidättäytyä. Häntä liikutti niin, kun pappi ojensi pitkät käsivartensa ja pienet, enkelien kaltaiset tytöt kulkivat hänen editsensä kädet ristissä; ja urkujen soitto ellosteli hänen vatsaansa, ja pyhän savun hyvä haju pani hänet aivastelemaan, niinkuin olisi tuotu kukkavihko hänen nokkansa alle. Hän oli sanalla sanoen aivan haltioissaan, sydänjuuriaan myöten heltyneenä. Erittäinkin ihana oli hänestä eräs virsi, jota veisattiin tyttöjen ollessa syömässä Herran ruumista; se kävi suloisena väristyksenä niskasta lähtien pitkin koko hänen selkäpiitään. Muuten, hänen ympärillään oli koko joukko muitakin herkkätuntoisia ihmisiä, joilta nenäliinat kastuivat. Se oli tosiaankin ihana päivä, kaunein koko hänen elämässään. Mutta kun hän kirkosta tultua meni juomaan lasin viiniä Lorilleux'n kanssa, jonka silmät olivat pysyneet vallan kuivina, ja joka teki ivaa hänen itkustaan, niin hän suuttui, ja sanoi, että se oli pappien syy, jotka polttivat kirkossaan perkeleen yrttejä pehmitelläkseen ihmisiä. Mutta sittenkään ei hän tahtonut sitä salata, vaan tunnusti vilpittömästi, että hänen silmistään oli vuotanut kyyneleitä, sehän todisti vain, että hänen sydämensä ei ollut kivestä. Ja hän tilasi vielä toiset lasit.

Poissonilaisten tulijaispäivälliset olivat hyvin hauskat. Ystävyys vallitsi ilman vähintäkään soraääntä aterian alusta loppuun. Kun pahat päivät koittavat sattuu siten tilaisuuksia, jolloin sellaisetkin ihmiset, jotka muuten vihaavat toisiansa, viettävät muutamia hetkiä rakkaassa rauhassa. Lantier, jolla oli vasemmalla puolellaan Gervaise ja oikealla Virginie, oli yhtä rakastettavan kohtelias kummallekin tuhlaillen heille hellyydenosotuksia kuin kukko, joka tahtoo yllä pitää rauhaa kanatarhassaan. Vastapäätä häntä istui Poisson tapansa mukaan tyynen ja miettiväisen mutta ankaran näköisenä, kuten poliisi konsanaan, joka pitkien vahtivuorojensa aikana kaduilla on tottunut olemaan mitään ajattelematta ja katsomaan mitään näkemättä. Mutta juhlan kuningattaria olivat molemmat pikku tytöt, Nana ja Pauline, joiden oli annettu pitää juhlavaatteet päällään; he istuivat jäykkinä peläten tahraavansa valkoiset mekkonsa, ja heitä varotettiin joka suupalalla ja neuvottiin, miten piti syödä siististi. Siitä tuskastuneena Nana viimein kaataa höläytti koko viinilasinsa päällensä. Syntyi yleinen hämminki, häneltä riisuttiin mekko päältä ja viinitahra pestiin heti vesilasissa.

Jälkiruokaa syödessä keskusteltiin sitten vakavasti lasten tulevaisuudesta. Rouva Boche oli jo tehnyt valintansa. Paulinen piti mennä koruompeluverstaaseen, kulta- ja hopeaompeluksilla voi ansaita viisi, kuusi francia päivässä. Gervaise ei ollut vielä päättänyt Nanasta, sillä tytöllä ei ollut taipumusta mihinkään. Laukkaamaan pitkin katuja hän kyllä osotti taipumusta, mutta muuhun hänestä ei ollut ensinkään.

-- Jos minä olisin teidän sijassanne, sanoi rouva Lerat, niin minä panisin hänet kukantekijän oppiin. Se on siistiä ja hauskaa työtä.

-- Vai kukantekijäksi, murahti Lorilleux, nehän ovat kaikki mitä kevytmielisintä joukkiota.

-- Entä minä sitten? huudahti pitkä leski huuliaan mutistaen. Olettepa te kohtelias. Tietäkää, että minä en olekaan mikään narttu, minä en kellahdakaan selälleni, kun kuka vain viheltää!

Mutta koko seura käski häntä vaikenemaan.

-- Rouva Lerat, hyi! rouva Lerat!

Ja hänelle silmää iskien viitattiin molempiin rippilapsiin, jotka pistivät nenänsä lasiinsa, etteivät purskahtaisi nauruun. Heidän tähtensä olivat miehetkin siihen asti karttaneet sopimattomia sanoja. Mutta rouva Lerat ei pitänytkään hyvänään nuhdetta. Sen, mitä hän oli sanonut, oli hän kuullut hienoimmissakin seurapiireissä. Sitäpaitsi hän kyllä osasi käyttää kieltään; häntä oli usein kehuttu siitä tavasta, jolla hän puhui kaikesta, vieläpä lastenkin läsnäollessa, koskaan loukkaamatta sopivaisuuden vaatimuksia.

-- Kukantekijäin joukossa on hyvin kunniallisia naisia, tietäkää se! huusi hän. He ovat luodut samallaisiksi kuin muutkin naiset, eikä heilläkään ole nahkaa joka paikassa, se on selvä. Mutta he osaavat pitää puolensa ja valita maulla silloinkin kun he hairahtuvat... Ja tämä hieno aisti tulee heille kukista. Se se on minutkin varjellut...

-- Ka, eihän minulla ole mitään kukantekijän ammattia vastaan, keskeytti Gervaise. Kunhan se vain miellyttää Nanata itseään; ei lapsia saa vasten heidän tahtoaan pakottaa millekään alalle... Niin. Nana, vastaappas nyt, äläkä tekeydy tyhmäksi. Tahdotko ruveta kukantekijäksi.

Tyttö istui kumartuneena lautasensa yli, kasteli sormensa suussaan ja keräsi sillä leivoksen murenia, joita hän siitä sitten imeksi. Hän ei pitänyt kiirettä, vaan nauraa virnisteli.

-- Kyllä, äiti, rupean toki mielellänikin, selitti hän viimein.

Silloin asia järjestettiin heti. Coupeau suostui siihen, että rouva Lerat veisi lapsen verstaaseensa, Kairon kadulle jo seuraavana päivänä. Nyt alettiin puhua vakavasti elämän velvollisuuksista. Boche sanoi, että Nana ja Panline nyt olivat aikaihmisiä, kun olivat käyneet ripillä. Poisson lisäsi, että heidän piti tästälähin osata laittaa ruokia, parsia sukkia ja johtaa taloutta. Vieläpä heille puhuttiin heidän naimisiin menostaankin ja lapsista, joita heille kerran maailmassa kasvaisi. Tytöt kuuntelivat pidätellen naurun tirskuntaansa ja nykivät toisiaan, samalla kertaa hyvillään ja hämillään siitä, että he nyt olivat täysiä naisia ja heidän kasvonsa hohtivat tulipunaisina valkoisten mekkojen rinnalla. Mutta enimmästi heitä kutkutti, kun Lantier piloillaan kysyi heiltä, eikö heillä jo ollut tiedossa sulhasia. Nana pantiin väkisin tunnustamaan, että hän piti paljon Victor Fauconnier'sta, äitinsä työnantajan pojasta.

-- Hän on kyllä meidän ristityttömme, sanoi rouva Lorilleux Bochelaisille, kun lähdettiin pois, mutta siitä hetkestä, jona he panevat hänet kukantekijän oppiin, me emme tahdo kuulla hänestä puhuttavankaan. Siitä tulee taas yksi maleksija lisää bulevardeille... Saadaanpa nähdä, niin ei mene kuutta kuukautta, ennenkuin hänelle käy huonosti.

Palatessaan kotiinsa nukkumaan tunnustivat Coupeaulaiset, että kaikki oli käynyt hyvin, ja että Poissonilaiset eivät olleet häjyjä ihmisiä Gervaisestä oli puotikin hyvin siististi sisustettu. Hän oli odottanut, että hänestä tuntuisi kiusalliselta viettää siten kokonainen ilta entisessä asunnossaan, jossa toiset nyt rehentelivät, ja ihmeekseen huomasi hän nyt, että se ei ollut häntä harmittanut hetkeäkään. Riisuessaan päältään kysyi Nana äidiltään, oliko toisessa kerroksessa asuvalla neidillä, jonka häitä oli vietetty edellisellä viikolla, myöskin ollut musliinihame niinkuin hänelläkin.

Mutta tämä olikin perheen viimeinen ilon päivä. Kului kaksi vuotta, joiden aikana he vajosivat yhä syvemmälle. Talvet varsinkin panivat heidät puti puhtaaksi. Jos he hyvän sään aikana vielä söivätkin leipää, niin sateen ja kylmien ilmojen kanssa saapui nälkä, joka opetti heitä syömään päivällistä ulkomuistista tässä huonepahasessa, jossa vallitsi oikea siperialainen pakkanen. Joulukuu, se heittiö, tunkeutui sisälle oven raosta ja toi tullessaan kaiken maailman kärsimykset, seisauksen kaikilla työaloilla ja siitä johtuvan velton toimettomuuden ynnä kylmän ja kostean vuodenajan koko mustan kurjuuden. Ensimäisenä talvena he vielä joskus tekivät tulta kamiiniin ja kytristäytyivät sen ympärille lämmittelemään, nauttien mieluummin lämmöstä kuin ravinnosta. Mutta toisena talvena jäi kamiini rauhassa ruostumaan, jäätävän kylmänä törrötti se nurkassaan murheellisen näköisenä kuin rautainen rajapyykki. Ja kaiken muun lisäksi tuli vielä hyyryn maksu. Se näännytti heidät lopen. Voi sitä tammikuun hyyrynmaksupäivää, kun talossa ei ollut rediisiäkään ja Boche tuli esittämään kuittia! Silloin puhalsi huoneeseen entistä purevampi viima, oikea Pohjolan myrsky. Ja seuraavana lauvantaina saapui itse herra Marescot, paksu, lämmin palttoo päällä ja villaiset sormikkaat kädessä; ja aina hän uhkasi häätämisellä juuri silloin, kun ulkona lumituisku oli rajuimmillaan ja valmisti heille katukäytävälle vuoteen valkoisine lakanoineen. Maksaakseen hyyrynsä he olisivat myöneet vaikka omaa lihaansa. Hyyrynmaksu se tyhjensi sekä ruokakaapin että kamiinin. Muuten sama valitushuuto kaikui koko talosta. Kaikissa kerroksissa itkettiin, kovan onnen konsertti soi pitkin portaita ja käytäviä. Vaikka jokaisesta kodista olisi joku kuollut, ei siitä olisi syntynyt yhtä kamalaa urkujen parkunaa. Se oli kuin tuomiopasuunain soittoa viimeisellä tuomiolla, jolloin kaikki elämä loppuu ja kurja ihmiskunta murskaantuu tomuksi. Eräs kolmannessa kerroksessa asuva vaimo kävi viikon ajan joka ilta kaupittelemassa itseään katujen kulmissa. Muudan työmies, viidennessä kerroksessa asuva muurari, oli varastanut isännältään.

Coupeaulaisten olisi luonnollisesti pitänyt käsittää, että he olivat itse syypäät koko kurjuuteensa. Olkoon toimeentulo kuinka tiukalla tahansa, niin aina siitä selviää, kun taloudessaan noudattaa järjestystä ja säästäväisyyttä. Se nähtiin Lorilleux'läisistä, jotka maksoivat säännöllisesti hyyrynsä, likaisiin paperipalasiin käärittynä; mutta nämä viettivät tosiaankin samallaista elämää kuin laiha hämähäkki sopessaan; heidän esimerkkinsä sai toisenkin työtä inhoamaan. Nana ei ansainnut vielä mitään tekokukillaan, vieläpä hänen elatuksensakin maksoi sievoiset summat. Rouva Fauconnier'n pesulaitoksessa joutui Gervaise lopulta huonoihin kirjoihin, hänen taitonsa meni yhä vain alaspäin ja hän oli työssään siihen määrään huolimaton, että rouva Fauconnier oli alentanut hänen palkkansa neljäänkymmeneen souhun, minkä hän maksoi kaikkein kelvottomimmille hutiluksille. Sen lisäksi hän oli hyvin ylpeä ja ärtyisä ja toi aina esille sen seikan, että hän oli ollut itsenäinen liikkeenharjottaja. Hän oli poissa työstä kokonaisia päiviä ja lähti pesulaitoksesta, milloin hänen päähänsä pisti. Niinpä hän kerrankin, kun rouva Fauconnier oli ottanut työhönsä rouva Putois'n ja hän siten oli joutunut tekemään työtä vierekkäin entisen apulaisensa kanssa, oli suuttunut siitä niin, ettei ollut tullut takaisin kahteen viikkoon. Tällaisten äksyilemisten perästä otettiin hänet takaisin säälistä, mikä katkeroitti häntä yhä enemmän. Viikon lopussa ei tietysti palkkaakaan ollut paljoa nostettavana, ja kaippa vielä kävi niinkin, kuten hän itse sanoi katkerasti, että hän jonakin lauvantaina jäi velkaan pesulaitoksen emännälle. Mitä Coupeauhon tuli, niin kenties hän teki työtäkin, mutta silloin hän varmaankin teki työnsä ilmaiseksi; sillä siitä asti kun hän oli ollut työssä Etampes'issa, ei Gervaise ollut nähnyt vilahdukseltakaan hänen rahojaan. Palkanmaksupäivinä hän ei enää viitsinyt edes katsoa hänen käsiinsä, kun hän tuli kotiin. Hän tuli tyhjin käsin, eikä taskuissakaan ollut mitään, usein ei edes nenäliinaakaan. Arvatenkin hän oli sen kadottanut tai joku toveri lurjus sen häneltä pimittänyt. Ensi kerroilla hän oli tekevinään tiliä rahoistaan keksaisten jos jonkillaisia valheita: milloin oli hän pannut kymmenen francia johonkin keräyslistaan; milloin oli kaksikymmentä francia pudonnut hänen taskustaan reiästä, jota hän näytti, tai viisikymmentä francia mennyt vanhojen velkojen lyhennykseksi. Mutta sitten hän ei enää viitsinyt kainostella. Rahat haihtuivat ja sillä hyvä! Ne eivät olleet enää hänen taskussaan, vaan hänen vatsassaan. Eipä sekään ollut hullumpi tapa tuoda niitä kotiin eukolleen. Rouva Bochen neuvosta kävi pesijätär tosin toisinaan tavottamassa miestään hänen työmaalta lähtiessään ottaakseen häneltä rahat pois, ennenkun hän ennättäisi niitä hävittää; mutta siitä hän ei paljoakaan hyötynyt; aina oli joku toveri varottamassa Coupeauta, ja rahat luistivat saappaaseen tai vieläkin siivottomampaan talletuspaikkaan. Rouva Boche oli tämmöisissä asioissa hyvin ovela, sillä Boche koetti piilottaa häneltä kymmenfrancisia, joilla hän aikoi pitää kekkereitä rakastettavien naistuttaviensa hauskutukseksi; mutta hänen akkansa tutki visusti hänen vaatteensa pienempiäkin poimuja myöten ja löysikin tavallisesti kaipaamansa rahan lakin lipasta, nahan ja vaatteen välistä. Levyseppä sitä vastoin ei kätkenyt kultarahoja ryysyihinsä. Hän pani ne parempaan talteen, oman nahkansa alle. Gervaise ei kumminkaan voinut ottaa hänen saksejaan ja ratkoa auki hänen vatsanahkaansa.

Niin, se oli Coupeaulaisten oma syy, että he vaipuivat yhä syvemmälle lokaan vuosi vuodelta. Mutta sellaisia asioita ihminen ei tahdo koskaan tunnustaa edes itselleen, varsinkin kun jo on joutunut rappiolle. He syyttivät kovaa onneaan ja väittivät, että Jumalan viha oli kääntynyt heitä vastaan. Heidän kotinsa oli nykyään oikea riidan pesä. Koko päivän he ottelivat keskenään. Kumminkaan ei vielä tapeltu. Ainoastaan kiistan ollessa kuumimmillaan saattoi joku yksinäinen isku läiskähtää. Mutta surullisinta oli, että he olivat avanneet ystävyyden häkin ja päästäneet kaikki paremmat tunteet lentoon kuin aljolinnut, Se suloinen lämmin, joka vallitsee kodeissa, missä isät, äidit ja lapset puristautuvat toisiaan vastaan ja pysyttäytyvät yhdessä rykämässä, haihtui tuuleen jättäen heidän huoneensa kylmilleen ja sen asukkaat värjöttämään kunkin omassa nurkassaan. Kaikki kolme, Coupeau, Gervaise ja Nana elivät kuin kissat ja koirat, äsähtivät toisilleen vähimmästäkin sanasta ja viha paloi heidän silmissään. Heiltä näytti jotakin särkyneen, oli kuin se perusjänne olisi katkennut, se koneisto murtunut, joka onnellisissa perheissä panee sydämet sykkimään samassa tahdissa. Gervaiseä ei enää pelottanut, kuten ennen, kun hän näki Coupeaun räystään reunalla, kahdentoista, viidentoista metrin korkeudella kadusta. Tosin hän ei olisi itse tahtonut häntä survaista, mutta jos hän olisi pudonnut itsestään, niin ei totisesti olisi ollut suurtakaan vahinkoa, jos semmoinen tyhjäntoimittaja olisi hävinnyt maan pinnalta. Toraillessansa Coupeaun kanssa huusi Gervaise usein, että tokkohan hänelle enää milloinkaan oli koittava se onnen päivä, että Coupeau kannettaisiin kotiin paarilla. Sitä hän toivoi kuin onnensa palaamista. Mitä hyötyä oli semmoisesta juoposta? Hän vain itketti häntä, söi kaikki, mitä hän irti sai, ja syöksi hänetkin kurjuuteen. Sellaiset miehet, joista ei ollut sen enempää hyötyä, olisivat joutaneet, mitä pikemmin, sen parempi, heitettäviksi maan rakoon, ja heidän haudallaan olisi tanssittu oikeaa vapautuksen polkkaa. Ja vielä säälimättömämpi kuin äiti oli tytär. Kun äiti sanoi: Lyö! niin tytär siihen säesti: Lyö kuoliaaksi. Nana luki sanomalehdestä tapaturmista liittäen niihin omia, luonnottoman tyttären mietteitään. Hänen isällään oli sellainen onni, että vaikka omnibussi oli sysännyt hänet kumoon, hän ei ollut edes selvinnyt humalastaan. Voi, kunpa se rutjake olisi kerrankin heittänyt henkensä!

Keskellä tätä kurjuuden katkeroittamaa elämäänsä kärsi Gervaise vielä lisäksi toistenkin nälästä, jota hän kuuli ympärillänsä ruikutettavan. Tällä kulmalla taloa asuivat kaikkein viheliäisimmät perheet, joilla oli yhteisenä tunnussanana jokapäiväisen leivän puute. Vaikka ovet avautuivatkin, niin ei niistä vain ruuan hajua löyhähtänyt vastaan. Pitkin käytävää vallitsi nälkäkuoleman hiljaisuus, seinät kumisivat ontosti kuin tyhjät vatsat. Toisinaan vain syntyi aika mellakoita, kun naiset itkivät ja nälkäiset lapset mankuivat leipää ja perheet tahtoivat syödä toisensa pettääkseen vatsaansa. Kaikkien kurkkua kouristi nälkä, turhaan siinä suu auki huohotettiin, rinta vain painui kokoon tätä tyhjää ilmaa hengittäessä, jossa eivät edes hyttysetkään olisi voineet elää ravinnon puutteessa. Mutta enimmästi säälitti Gervaiseä ukko Bru loukossaan pienten portaiden alla. Hän vetäytyi sinne kuin murmelieläin ja painautui käppyrään, jotta ei olisi niin kylmä; päiväkausia makasi hän siellä liikahtamatta olkikasalla. Ei edes nälkäkään saanut häntä enään liikkeelle, sillä suottahan olisi ollut lähteä ulos hankkimaan ruokahalua, kun ei kukaan ollut kutsunut häntä päivällisille. Kun häntä ei näkynyt kolmeen, neljään päivään, niin naapurit avasivat hänen ovensa katsoakseen, eikö hänestä henki jo ollut lähtenyt. Ei, sitä oli vielä kipene jäljellä, ei paljoa, hän eli vielä hiukkasen, toisella silmällään. Kuolemakin näytti hänet unohtaneen! Kun Gervaisellä sattui olemaan leipää, heitti hän kuoret ukolle. Jos kohta hän oli käynytkin häjyksi ja vihasi ihmisiä miehensä tähden, niin hän sääli kumminkin vilpittömästi eläimiä; ja ukko Bru, tämä vanhus parka, jonka annettiin kuolla nälkään ja viluun, kun hän ei enää kyennyt pitämään työkaluja käsissään, oli hänestä kuin virkaheitto koira, jota rakkaritkaan eivät viitsineet korjata edes nahan ja rasvan vuoksi. Siitä oli hänellä alituinen paino sydämmellään, kun hän tiesi hänen olevan siellä, käytävän toisella puolen, Jumalan ja ihmisten hylkäämänä, ja saavan ravintonsa yksinomaan omasta ruumiistaan, joka kutistui takaisin lapsen vartalon kokoiseksi rypistyen ja kuivettuen kuin uunin reunalle kuivamaan pantu appelsiini joka näivettyy jo viimein käy kovaksi kaperoksi.

Samoin tuotti pesijättärelle paljon kärsimystä ukko Bazougen läheisyys. Yksinkertainen, ohut lautaseinä erotti heidän huoneensa. Ukko ei voinut panna sormeakaan suuhunsa Gervaisen kuulematta. Kun ruumiinkantaja illalla palasi kotiinsa, täytyi pesijättären, tahtoipa hän tai oli tahtomatta, seurata kaikkia hänen toimiansa, miten hän heitti mustan nahkahattunsa piirongin päälle, niin että se kopsahti kuin lapiollinen multaa ruumiskirstulle, miten hän ripusti naulaan mustan viittansa, joka kahisi seinää vasten kuin yölinnun siipi olisi siihen koskenut, ja miten hän paiskasi hujan hajan keskelle lattiaa kaikki mustat sururyysynsä. Gervaise kuuli hänen tepastelevan, oli levoton hänen vähimmästäkin liikkeestään ja säpsähti joka kerran, kun hän kolhasi jotakin huonekalua tai kalisteli astioitaan. Tämä juoppo ukko rahjus oli aina hänen ajatuksissaan täyttäen hänen mielensä kammottavan pelon sekaisella tiedonhalulla. Hän oli aina hyvällä päällä ja joka päivä täydessä seilissä, hän ryki, syljeksi, lauleli iloisia lauluja ja puhui roskaa, ja pää kolmantena jalkana hän ryömi huoneessaan ja tappeli kaikkia neljää seinää vastaan, ennenkun löysi sänkynsä. Ja Gervaise oli aivan kalpeana ihmetellen itsekseen, mitä ukolla mahtoi olla tekeillä, hän kuvitteli mielessään mitä kauheimpia asioita. Muun muassa hän oli saanut päähänsä, että ukko Bazouge oli tuonut huoneeseensa ruumiin ja kätkenyt sen sänkynsä alle. Olivathan sanomalehdet kertoneet eräästä hautaustoimiston virkamiehestä, joka keräsi kotiinsa lasten ruumiskirstuja päästäkseen vähemmällä vaivalla viemällä ne kaikki yhdellä kertaa hautausmaalle, ihan varmaan tuntui lautaseinän läpi ruumiin hajua aina kun Bazouge tuli kotiinsa. Olisi luullut asuvansa aivan Père-Lachaisen hautausmaan ääressä, keskellä myyrien valtakuntaa. Hän oli hirvittävä, tuo mies, joka aina nauroi yksinään, ikäänkuin hänen ammattinsa olisi tuottanut hänelle iloa. Vieläpä sittenkin kun hän oli lopettanut elämöimisensä ja kellahtanut selälleen, kuorsasi hän niin eriskummallisesti, ettei pesijätär tohtinut hengittääkkään. Tuntikausia istui hän sydän kurkussa ja korvat höröllä, luullen että ruumissaatto toisensa perästä kulki naapurin huoneessa.

Mutta pahinta oli, että Gervaise juuri pelkonsa hurmaamana tunsi vastustamatonta vetämystä painamaan korvansa ihan naapurin seinään kiinni saadakseen paremmin selkoa, mitä siellä tapahtui. Bazouge teki häneen samallaisen vaikutuksen kuin kauniit miehet tekevät kunniallisiin naisiin: he tahtoisivat koskea heihin, mutta eivät uskalla; hyvä kasvatus pidättää heitä siitä. Samoin olisi Gervaisekin, jos ei pelko olisi häntä pidättänyt, tahtonut koetella kuolemaa, nähdä, millainen se oli miehiään. Toisinaan oli hän niin kummallinen kuunnellessaan henkeään pidättäen niin tarkkaavasti, kuin jos hän olisi odottanut saavansa ilmi salaisuuden syntysanat jostakin Bazougen liikkeestä, että Coupeau piloillaan kysyi häneltä, oliko hän pikeentynyt ruumiinkantajaan. Silloin Gervaise suuttui ja uhkasi muuttaa pois, sillä niin häntä tämä naapuruus kammotti. Mutta niin pian kuin ukko tuli kotiinsa tuoden muassaan hautausmaan tuoksua, vaipui Gervaise taas mietteisiinsä ja kävi kiihtyneen ja pelokkaan näköiseksi kuin aviovaimo, joka on aikeissa pistää puukolla reiän vihkimäkontrahtiinsa. Eikös ruumiinkantaja ollut jo kahdesti tarjoutunut pakkaamaan häntä laatikkoonsa ja viemään häntä jonnekin, sellaiselle makuusijalle, jossa uni maistaa niin makealta, että siitä nauttiessaan heti unohtaa kaikki kärsimykset. Ehkäpä se todellakin oli hyvin suloista. Vähitellen kasvoi hänen halunsa yhä kiihkeämmäksi päästä sitä maistamaan. Hän olisi tahtonut kokeeksi nukahtaa pariksi viikoksi, kuukaudeksikin. Voi, kun hän olisi saanut nukkua kuukauden, varsinkin talvella, hyyrynmaksukuukauden, jolloin elämän vastoinkäymiset olivat musertaa hänet! Mutta se ei ollut mahdollista, jos kerran rupesi nukkumaan tunniksikaan, niin nukkumista täytyi jatkaa ijän kaiken; ja tämä ajatus sai hänen verensä jäätymään, hänen kuoleman kaihonsa haihtui sen ijäisen ja ankaran ystävyyden edessä, jota maa vaatii niiltä, jotka se kätkee povelleen.

Yhtä kaikki hän eräänä lauvantai-iltana löi molemmilla nyrkillään lautaseinään. Hän oli viettänyt kauhean viikon kaikkien vieromana; rahat olivat lopussa ja rohkeus samaten. Sinä iltana hän ei ollut terve, kuume värisytti häntä ja liekehti hänen silmissään. Silloin hän, sen sijaan että olisi heittäytynyt ulos ikkunasta, niinkuin hänen ensin oli tehnyt mielensä, alkoikin kolkuttaa seinään ja huutaa:

-- Isä Bazouge! isä Bazouge!

Ruumiinkantaja oli heittämässä kenkiään jalastaan ja lauloi: _Kolme neittä kaunokaista_. Työtä oli tainnut olla kosolta sinä päivänä, sillä hän tuntui olevan vielä tavallistakin enemmän liikutettu.

-- Isä Bazouge! isä Bazouge! huusi Gervaise korottaen ääntään.

Eikö hän siis kuullut? Gervaise oli heti valmis antautumaan hänelle, hän sai tulla ottamaan hänet selkäänsä ja viedä hänet sinne, minne hän vei toisetkin naisensa, sekä rikkaat että köyhät, joita hän lohdutti. Gervaiseä vaivasi hänen laulunsa: _Kolme neittä kaunokaista_, sillä hänestä oli siinä sellaisen miehen halveksumista, jolla on liian paljon rakastajattaria.

-- Mitä nyt? mitä nyt? änkytti Bazouge, kuka on sairaana?... Kyllä tullaan, pikku muori!

Mutta kuullessaan hänen käheän äänensä heräsi Gervaise kuin painajaisesta. Mitä oli hän tehnyt? Hän oli varmaankin koputtanut seinään. Silloin hänestä tuntui kuin hän olisi saanut kepin iskun pitkin selkärankaansa; pelästyneenä peräytyi hän ollen näkevinään ruumiinkantajan ojentavan isot kätensä lautaseinän läpi ottaakseen häntä kiinni tukasta. Ei, ei, hän ei tahtonut, hän ei ollut valmis. Jos hän oli kolkuttanut, niin hän oli kai kääntyessään aivan tietämättänsä kolhaissut seinään kyynäspäällään. Ja kauhun tunne, joka nousi polvista aina hartioihin asti, valtasi hänet, kun hän mielikuvituksessaan näki ukon laahaavan häntä sylissään ihan jäykkänä ja kasvot valkeina kuin posliinilautanen.

-- Ka, eikö siellä ole enää ketään? kysyi Bazouge uudestaan, kun ei enää kuulunut mitään. Odottakaahan, pitäähän toki olla kohtelias naisille.

-- Ei mitään, ei täällä ole mitään hätää, sanoi pesijätär viimein tukahdutetulla äänellä. En minä tarvitse mitään. Kiitoksia vain.

Ruumiinkantaja murisi vielä itsekseen kunnes nukkui. Sill'aikaa Gervaise kuunteli tuskallisessa odotuksessa uskaltamatta hievahtaakkaan, peläten, että ukko voisi olla kuulevinaan hänen koputtavan uudestaan. Hän päätti lujasti olla varoillaan. Vaikka hän olisi henkitoreissaan, niin hän ei pyytäisi apua naapurilta. Ja hän sanoi tämän rauhoittaakseen itseään, sillä toisin ajoin hän pelostaan huolimatta tunsi yhä vielä kauhunsekaista kuoleman kaihoaan.