Part 30

Lorilleux'läiset nauttivat siitä ajatuksesta, että Nilkuttajalla ei olisi enää puotia, ja hyväksyivät täydellisesti hänen päätöksensä. Ei sitä osannut aavistaakkaan, mitä puodin pito tuli maksamaan. Jos kohta hän toisten palveluksessa ei ansainnutkaan kuin kolme francia, niin ei hänellä ainakaan ollut kustannuksia eikä tarvinnut pelätä kadottavansa suuria summia. Sitä seikkaa he yllyttivät Coupeautakin hänelle terottamaan; tämä joi kovasti, siten lisäten liikutustaan, ja itki niin, että kyyneleet tippuivat lautaselle. Kun pesijätär näytti alkavan ruveta taipumaan, iski Lantier silmää Poissonilaisille. Ja pitkä Virginie puuttui puheeseen tekeytyen hyvin ystävälliseksi.

-- Tiedättekö mitä, voitaisiinhan se asia saada järjestetyksi. Te luovuttaisitte minulle kontrahtinne, ja minä sopisin teidän asiastanne isännän kanssa... Siten te siitä pääsisitte rauhaan.

-- Ei, kiitoksia, vastasi Gervaise säpsähtäen, ikäänkuin hän olisi saanut vilun puistatuksen. Kyllä minä tiedän, mistä rahaa lähtee, jos vaan tahdon. Minä teen työtä. Minulla on, Jumalan kiitos, kaksi kättäni, joiden avulla voin selviytyä pulastani.

-- Saadaanhan siitä puhua myöhemminkin, kiiruhti hatuntekijä sanomaan. Tänä iltana se on sopimatonta... Mutta tuonnenpana, esimerkiksi huomenna.

Silloin rouva Lerat'lta, joka oli pistäytynyt kuolinhuoneeseen, pääsi huudahdus. Hän oli säikähtänyt, sillä kynttilä oli palanut loppuun ja sammunut. Kaikki touhusivat kovasti saadakseen sytytetyksi uuden kynttilän ja ravistelivat päätään hokien, että se ei ollut hyvän merkki, kun kynttilä sammui ruumiin vieressä.

Vainajan ääressä valvominen alkoi. Coupeau oli heittäytynyt pitkäkseen, ei muka nukkuakseen, vaan miettiäkseen; mutta viiden minuutin päästä hän jo kuorsasi. Kun Nana lähetettiin Bochelaisten luokse nukkumaan, pääsi häneltä itku, sillä hän oli jo aamusta asti iloinnut toivoen pääsevänsä hyvän ystävänsä Lantier'n lämpöiseen, isoon sänkyyn. Poissonilaiset viipyivät puoleen yöhön asti. Kun kahvi kävi liiaksi naisten hermoille, oli tehty viiniboolia salaattimaljaan. Puhe kääntyi hellempiin tunteen asioihin. Virginie puhui maaseudusta, hän olisi tahtonut tulla haudatuksi metsän reunaan ja saada niittykukkia hautakummulleen.

Rouva Lerat'lla oli jo kaapissaan varattuna kääreliina, jonka hän kuoltuaan tahtoi saada ympärilleen, ja hän piti sen sisällä aina lavendelikimppua, sillä hän tahtoi vetää hyvää hajua nokkaansa, kun hänen piti joutua pureskelemaan kehäkukkien juuria. Sitten poliisi siirtyi ilman muuta ihan toiseen asiaan, kertoen vanginneensa aamulla pitkän, kauniin tytön, joka oli varastanut eräästä makkarapuodista; kun hänet oli riisuttu alasti komissariuksen luona, oli häneltä löydetty kymmenen makkarata, jotka hän oli ripustanut vyötäisilleen etu- ja takapuolelle. Ja kun rouva Lorilleux sanoi inhoten, ettei hän olisi tahtonut syödä niitä makkaroita, nauratti se hienostaan koko seuraa. Yön valvonta alkoi käydä hauskemmaksi, mutta kumminkin pysyttiin sopivaisuuden rajoissa.

Mutta kun viiniboolia juuri lopetettiin, kuului pienestä kamarista omituista ääntä, ihan kuin hiljaista veden lorinaa. Kaikki nostivat päätään ja katsoivat toisiinsa.

-- Ei se ole mitään, sanoi Lantier tyyneesti. Ruumis on ruvennut vuotamaan.

Tämä selitys sai läsnäolijat rauhottumaan, ja he laskivat tyhjät lasinsa pöydälle.

Vihdoin Poissonilaiset lähtivät pois. Lantier lähti heidän kanssansa, sanoen menevänsä erään ystävänsä luokse jättääkseen vuoteensa naisille, jotta he voisivat siinä nukkua jonkun tunnin vuoroonsa. Lorilleux palasi yksin kotiinsa nukkumaan ja sanoi, ettei se ollut tapahtunut vielä yhtään kertaa koko aikana kun hän oli ollut naimisissa. Silloin Gervaise ja molemmat sisarukset jäätyään yksin nukkuneen Coupeaun kanssa kävivät istumaan kamiinin ääreen, jonka päällä he pitivät kahvia kuumana. Siinä he kyyröttivät, kädet esiliinan alla, kumartuneina tulta kohden, jutellen hiljaa keskenään. Heidän ympärillään vallitsi syvä hiljaisuus. Rouva Lorilleux ruikutti köyhyyttään: hänellä ei ollut mustaa hametta, eikä hän kumminkaan olisi tahtonut ostaa uutta, sillä heillä oli hyvin tiukka rahoista, hyvin tiukka; ja hän kysyi Gervaiseltä, eikö muori Coupeaulta ollut jäänyt musta hame, se, jonka hän oli saanut syntymäpäiväkseen. Gervaisen täytyi käydä hakemassa hame. Tekemällä laskoksen vyötäisiin voi hän sitä vallan hyvin käyttää. Mutta rouva Lorilleux tahtoi myöskin vanhoja alusvaatteita, puhui sängystä, kaapista ja kahdesta tuolista, katsellen ympärilleen löytääkseen vielä joitakin rihkamia, jotka pitäisi jakaa tasan. Siitä oli vähällä nousta riita, mutta rouva Lerat sai sen asettumaan; hänestä oli kohtuullisempaa, että Coupeaulaiset saivat mummon vähäiset rippeet, sillä he olivat ne hyvin ansainneet, kun mummon hoito oli kokonaan ollut heidän niskoillaan. Ja kaikki kolme alkoivat taas torkkua kamiinin ääressä jutellen toisilleen juoruja yksitoikkoisella äänellä. Yö tuntui heistä kauhean pitkältä. Väliin he ravistelivat itseään, joivat kahvia ja kurottivat kaulaansa katsoakseen kamariin, missä kynttilä, jota ei saanut niistää, paloi surkealla punaisella liekillä, jonka hiiltyneestä sydämestä tippuneet varkaat olivat panneet isona lepattamaan. Aamupuoleen heitä alkoi värisyttää huolimatta kovasta kuumuudesta, jota kamiinista levisi. Tuskallisesta odotuksesta väsyneinä he olivat ihan menehtyä, heidän silmiään pakotti, ja liiasta puhumisesta oli heidän kielensä aivan kuivunut. Rouva Lerat heittäytyi Lantier'n vuoteelle ja kuorsasi kuin mies. Sill'aikaa molemmat toiset nukkuivat istualleen, pää riipuksissa, niin että se toisinaan retkahti polviin asti. Päivän alkaessa sarastaa herätti heidät vilun puistatus. Muori Coupeaun kynttilä oli taas sammunut. Ja kun pimeästä kamarista taas alkoi kuulua hiljaista lorinaa, niin rouva Lorilleux uudisti kovalla äänellä entisen selityksen rauhottaakseen itseään.

-- Ruumis vuotaa, sanoi hän sytyttäen uuden kynttilän.

Hautajaiset oli määrätty alkamaan puoli yhdentoista aikaan. Kaunis aamupäivä vielä edellisen päivän ja yön lisäksi! Vaikka Gervaisella ei ollut yhtään souta, olisi hän mielellään antanut sata francia sille, joka olisi tullut ottamaan muori Coupeaun kolme tuntia aikaisemmin. Ei, rakastipa ihmisiä kuinka paljon tahansa, niin liian raskaiksi he sittenkin käyvät kuoltuaan; ja kuta enemmän heitä rakastaa, sitä pikemmin tahtoisi heistä päästä.

Hautajaisaamuna ei onneksi jouda paljoa suremaan. Kaikellaisissa valmistuksissa on paljon hommaa. Ensin syötiin aamiaista. Sitten toi ukko Bazouge, kuudennessa kerroksessa asuva ruumiinkantaja, kirstun ja säkin silppuja. Tämä kunnon mies joka ei koskaan selvinnyt humalastaan, oli tänäkin aamuna vielä kahdeksan aikaan aika tuitterissa edellisenä iltana ottamistaan ryypyistä.

-- Tänne kai se piti tuoda? kysyi hän. Ja hän laski kirstun maahan, niin että se rusahti.

Mutta kun hän heitti sen viereen silppusäkin, jäi hän silmät selällään ja suu auki seisomaan huomatessaan edessään Gervaisen.

-- Antakaa anteeksi, minä olen erehtynyt, sopersi hän. Mutta minulle sanoivat, että sitä tarvittiin täällä teillä.

Hän otti jo silppusäkin lattialta, mutta pesijätär pidätti häntä huutaen:

-- Jättäkää se vain tänne, kyllä te olette oikeassa paikassa.

-- Ahaa! Turkanen! Kunhan selitätte! sanoi hän lyöden reiteensä. Nyt minä ymmärrän, se onkin se vanha akka...

Gervaise oli käynyt vallan valkoiseksi. Ukko Bazouge oli tuonut kirstun häntä varten. Koettaen olla kohtelias ja selittää erehdystään jatkoi ruumiinkantaja:

-- Minkäs minä sille mahdan, kun eilen kertoivat, että yksi naiseläjä oli kuollut alakerrassa, niin silloin minä luulin, että... Meidän ammatissa, nähkääs, tämmöiset asiat tulevat sisälle toisesta korvasta ja menevät ulos toisesta... Yhtä kaikki minä onnittelen teitä. Eikös niin, että kuta myöhemmin, sen parempi? Vaikka ei tämä elämä aina ole hauskaa, ohoh toki! ei lähestulkoonkaan!

Gervaise peräytyi hänen puhuessaan yhä edemmäksi, peläten, että hän tarttuisi häneen pitkillä, likaisilla käsillään viedäkseen hänet pois kirstussaan. Jo kerran ennen, juuri hänen hääiltanaan, oli ukko Bazouge sanonut hänelle tuntevansa naisia, jotka kiittäisivät häntä, jos hän tulisi heitä ottamaan. Mutta ei! Niin pitkälle ei Gervaise vielä ollut joutunut, kylmä väristys kävi pitkin hänen selkäpiitään. Hänen elämänsä oli pilalla, mutta sittenkään hän ei tahtonut siitä luopua niin pian; hän olisi mieluummin tahtonut riutua vähitellen vaikka vuosikausia kärsien nälkää, kuin heti kuolla, mikä olisi ollut silmänräpäyksen temppu.

-- Hän on juovuksissa, mutisi hän kauhunsekaisella inholla. Hautaustoimiston pitäisi edes katsoa, ettei se lähetä juopuneita miehiä. Saa se siksi hyvän hinnan.

Silloin ruumiinkantaja herkesi ivalliseksi ja hävyttömäksi.

-- Ka, jätetään se sitten toiseen kertaan, muori kulta. Koska vain itse tahdotte, minä olen aina valmis! Teidän ei tarvitse kuin antaa minulle merkki. Minä olen naisten lohduttaja... Äläkä sylje ukko Bazougen päälle, sillä hän on pitänyt sylissään nätimpiäkin naisia kuin sinä, ja he ovat pitäneet sen hyvänään valittamatta ja olleet hyvin tyytyväisiä saadessaan jatkaa untaan varjossa.

-- Heretkää jo ääneti, ukko Bazouge! sanoi ankarasti Lorilleux, joka oli tullut puotiin kuullessaan sieltä ääntä. Tuo on sopimatonta pilapuhetta. Jos tehtäisiin valitus, niin saisitte eron virastanne... Menkää tiehenne, koska ette pidä arvossa periaatteita.

Ruumiinkantaja lähti pois, mutta hänen kuultiin vielä kauvan änkyttävän mennessään:

-- Mitä? Periaatteita!... Periaatteita ei ole olemassakaan ... ei ole olemassakaan ... ei ole muuta kuin rehellisyys!

Vihdoin kello löi kymmenen. Ruumisvaunut olivat myöhästyneet. Puotiin oli jo kerääntynyt ihmisiä, ystäviä ja naapureita, herra Madinier, Saapas, rouva Gaudron ja neiti Remanjou; ja suljettujen ikkunaluukkujen välitse ilmestyi vähän väliä miehen tai naisen pää kurkistamaan kadulle, tokko ruumisvaunuja hiljankaan alkoi näkyä. Sukulaiset jotka olivat kokoontuneet peräkamariin, kättelivät siellä vieraitaan. Syntyi äänettömyys, jonka aikana kuului vain toisinaan kiireistä supatusta ja naisten hameiden kahinaa, kun tässä kiusallisessa ja hermostuttavassa odotuksessa rouva Lorilleux huomasi unohtaneensa nenäliinansa, tai rouva Lerat etsi virsikirjaa lainatakseen. Jokainen uusi tulokas huomasi saapuessaan avonaisen kirstun keskellä pientä kamaria, vuoteen vieressä; ja tahtomattaankin jäi jokainen mittailemaan sitä silmillään, laskien, että lihava muori Coupeau ei ikimaailmassa mahtuisi siihen. Kaikki katsoivat toisiinsa, ja heidän silmistään voi lukea saman ajatuksen, vaikka he eivät sitä toisilleen sanoneet. Katuovella syntyi tungeksivaa liikettä. Herra Madinier tuli ilmottamaan vakavalla ja hillityllä äänellä:

-- Nyt ne ovat täällä!

Mutta ruumisvaunut eivät vielä tulleet. Sisälle astui peräkkäin kiireisin askelin neljä punanaamaista ruumiinkantajaa, joiden mustat puvut olivat virttyneet ja kuluneet hankautuessaan ruumiskirstuja vastaan. Ukko Bazouge astui ensimäisenä kovasti juovuksissa, mutta hyvin arvokkaana; niinpian kuin hän oli virantoimituksessa, sai hän takasin vakavan ryhtinsä. He eivät virkkaneet sanaakaan, vaan näyttivät, pää hiukan kumarassa, punnitsevan muori Coupeauta jo katseillaan. Eikä siinä kauvan viivytelty, tuskin ennätti aivastaakkaan, ennenkun mummo parka oli pakattuna laatikkoonsa. Pienin joukosta, nuori, kierosilmä mies oli kaatanut silput kirstuun ja levitteli niitä käsillään, ikäänkuin hän olisi tahtonut niistä alustaa taikinaa. Toinen pitkä ja laiha, leikkisän näköinen mies levitti lakanan niiden päälle. Sitten kaikki neljä tarttuivat yht'aikaa ruumiiseen ja nostivat sitä kaksi jaloista ja kaksi hartioista. Se kävi vikkelästi kuin letun kääntäminen. Ihmiset jotka kurottivat kaulaansa nähdäkseen, voivat melkein luulla että muori Coupeau oli itsestään hypännyt laatikkoonsa. Hän mahtui siihen ihan parhaiksi, ikäänkuin se olisi ollut häntä varten tehty, niin parhaiksi, että oli kuultu hänen ruumiina hankautuminen kirstun lautoja vastaan, joihin se otti kiinni joka paikasta niinkuin taulu kehykseensä. Mutta kaikissa tapauksissa hän siihen mahtui, mikä ihmetytti kaikkia läsnäolijoita; ihan varmaan hänen oli täytynyt kutistua edellisestä päivästä. Sillä välin ruumiinkantajat olivat nousseet ylös ja jäivät odottamaan; pieni kierosilmä otti kirstunkannen ja kutsui perheen jäseniä heittämään viimeisiä jäähyväisiä; Bazouge pisti naulat suuhunsa ja otti vasaran käteensä jo valmiiksi. Silloin Coupeau, hänen molemmat sisarensa, Gervaise ja vielä muitakin lankesi polvilleen, ja kaikki suutelivat muoria, ennenkuin häntä lähdettiin viemään, ja vuodattivat isoja kuumia kyyneleitä, jotka tippuivat hänen jäykistyneille jääkylmille kasvoilleen. Nyyhkytystä ja itkun tyrskettä kesti hyvän aikaa. Kansi laskettiin päälle, ja ukko Bazouge upotti siihen naulansa taitavasti kuin tottunut tavaran pakkaaja parilla iskulla kunkin naulan päähän; eikä kukaan enää kuullut omaakaan itkuaan tässä paukkeessa, joka muistutti huonekalujen korjausverstasta. Kun kansi oli naulattu kiinni, lähdettiin kirstua viemään.

-- Ei luulisi tekevän mielen mokomia koristuksia tällaisella hetkellä! sanoi rouva Lorilleux miehelleen huomatessaan ruumisvaunut oven edessä.

Ruumisvaunut saivat liikkeelle koko korttelin. Makkaramuija kutsui sekatavarakaupan puotipoikia, pikku kelloseppä oli tullut katukäytävälle ja naapurit kurottautuivat ikkunoistaan sitä töllistelemään. Ja kaikki nämä ihmiset eivät muusta puhuneet kuin ruumisvaunujen reunuksen valkoisista pumpulitupsuista. Olisi ollut paljon parempi että Coupeaulaiset olisivat maksaneet velkansa! Mutta, kuten Lorilleux'läiset sanoivat, kun kerran ihminen on ylpeä, niin se näytäksen joka paikassa ja väkisinkin.

-- Se on kerrassaan häpeämätöntä! sanoi samalla hetkellä Gervaise puhuen ketjuntekijästä ja hänen vaimostansa. Nämä senkin kitupiikit kun eivät ole tuoneet edes senkään vertaa kuin orvokkikimppua äitinsä kirstulle.

Lorilleux'läiset olivat tosiaankin tulleet tyhjin käsin. Rouva Lerat oli antanut tekokukista tehdyn seppeleen. Ja kirstulle pantiin vielä kukkavihko ja kaunokkiseppele, jotka Coupeaulaiset olivat ostaneet. Ruumiinkantajain oli täytynyt ponnistaa oikein hartiavoimalla saadakseen kirstun nostetuksi vaunuihin. Ruumissaatto järjestäytyi hitaasti. Coupeau ja Lorilleux, pitkä takki päällä ja hattu kädessä, astuivat edeltä; edellinen oli ylläpitänyt liikutustaan juomalla aamulla pari lasia valkoista viiniä ja piti nyt kiinni lankonsa käsipuolesta, sillä hän tunsi jalkansa niin hervottomiksi ja hänen päätänsä pakotti. Sitten seurasivat miehet, herra Madinier hyvin totisena, kokonaan mustissaan, Saapas, jolla oli palttoo puseronsa päällä, Boche, joka herätti huomiota keltaisilla housuillaan, Lantier, Gaudron, Paistikas, Poisson, ynnä muita vielä. Sen jälkeen tulivat naiset, ensiksi rouva Lorilleux, jolla oli päällään muori-vainajan korjattu hame, ja rouva Lerat, joka saalilla koetti peitellä hät'hätää tekaistua surupukuaan, sinisenpunaisilla nauhoilla koristettua röijyä, ja heidän jäljestään Virginie, rouva Gaudron, rouva Fauconnier, neiti Remanjou, ja koko jälkijoukko. Kun ruumisvaunut alkoivat täristen laskeutua Goutte-d'Or'ïn katua, naisten tehdessä ristimerkkiä ja miesten nostaessa hattuaan, kävivät ruumiinkantajat paikoilleen; kaksi heistä astui edeltä ja yksi ruumisvaunujen kummallakin puolen. Gervaise oli jäänyt viimeiseksi sulkemaan puotia. Hän jätti Nanan rouva Bochen huostaan ja sai saattojoukon kiinni juosten toisten perästä; tyttö jäi portinvartijan vaimon kanssa porttikäytävään ja katsoi mitä suurimmalla mielenkiinnolla komeitten vaunujen jälkeen, joissa hänen isoäitinsä hävisi kadun päähän.

Juuri kun pesijätär hengästyksissään saavutti saattojoukon hännän, tuli Goujet omalta taholtaan. Hän liittyi miesten joukkoon, mutta kääntyi katsomaan taaksensa ja tervehti Gervaiseä päätään nyökäyttäen niin ystävällisesti, että tämä tunsi itsensä yht'äkkiä hyvin onnettomaksi ja alkoi uudestaan itkeä. Hän ei itkenyt enää ainoastaan muori Coupeauta, hän itki jotakin kauheata, jota hän ei olisi voinut sanoa, mutta joka oli tukahduttaa hänet. Koko matkan hän painoi nenäliinaansa silmilleen. Rouva Lorilleux, jonka kuivat posket hehkuivat, katsoi häneen karsaasti, ikäänkuin hän olisi tahtonut syyttää häntä teeskentelystä.

Kirkossa ei toimitus kestänyt kauvaa. Messu tahtoi kumminkin venyä hiukan pitkäksi, sillä pappi oli hyvin vanha. Saapas ja Paistikas olivat kolehtia peläten katsoneet parhaaksi jäädä ulkopuolelle. Herran Madinier tarkasteli kaiken aikaa pappeja ja kertoi havaintojaan Lantier'ille: nuo veitikat, jotka siinä laskettelivat latinaansa, eivät tienneet edes itsekään, mitä he mongersivat; he hautasivat ihmisen aivan samalla tavalla kuin he olisivat hänet kastaneet tai vihkineet, ilman vähintäkään tunnetta sydämessään. Sitten herra Madinier moitti juhlamenojen paljoutta kynttilöineen ja vaikertavine äänineen, ja koko tätä surullista näytäntöä, jolla sukulaisten tunteita hellytettiin. Omaisensa tuli siten menettäneeksi oikeastaan kahteen kertaan, ensin kotona ja sitten kirkossa. Ja kaikki miehet myönsivät hänen olevan oikeassa, sillä vielä oli jäljellä tuskallinen hetki, kun messun päätyttyä ruvettiin posmittamaan rukouksia ja läsnäolijain täytyi kulkea kirstun ohi ja pirskottaa sille vihkivettä. Onneksi hautausmaa ei ollut kaukana. Chapellen pieni hautausmaa, palanen puutarhaa Marcadet-kadun varrella. Ruumissaatto saapui sinne epäjärjestyksessä, kaikki kopistelivat jalkojaan ja puhuivat omista asioistaan. Routainen maa tömisi, olisi tehnyt mieli panna tanssiksi, että jalat olisivat pysyneet lämpöisinä. Ammottava hauta, jonka viereen kirstu oli laskettu, oli jo kokonaan jäätynyt, vaalean harmaa ja kivinen kuin kalkkilouhos; hautajaisvieraista, jotka seisoivat multakasoilla sen ympärillä, ei ollut kovinkaan hauskaa odottaa sellaisessa pakkasessa ja katsoa kuoppaan. Vihdoin tuli pappi messupaita päällä pienestä talosta. Hän värisi ja hänen henkensä näkyi valkoisena höyrynä, joka kerran kun hän lausui »de profundis». Viimeisen ristinmerkin tehtyään hän lähti kiireesti tiehensä, eikä hänen näyttänyt tekevän mieli alottaa uudestaan. Haudankaivaja tarttui lapioonsa, mutta maa oli niin kovaksi jäätynyt, ettei hän saanut siitä lohkiamaan kuin isoja möhkäleitä, jotka kovalla jyminällä, ikäänkuin olisi kanuunoita lauvottu, putoilivat haudan pohjaan pommittaen kirstua, niin että olisi luullut kansilautojen halkeilevan. Olipa kuinka itsekäs tahansa, niin kyllä tuo musiikki ottaa luonnon pois. Kyyneleet alkoivat taas vuotaa. Lähdettiin jo paluumatkalle, mutta vielä hautausmaan ulkopuolellekin kuului kumeaa jyskettä. Saapas huomautti puhallellen kouriinsa, että muori Coupeau paralle ei, piru vie, tullut liian lämmin kuopassaan.

-- Hyvät naiset ja muu saattoväki, sanoi levyseppä muutamille ystäville, jotka olivat jääneet kadulle sukulaisten seuraan, kai te sallitte meidän tarjota teille jotakin...

Ja hän astui itse edeltä erääseen Marcadet-kadun varrella olevaan viinikauppaan, _Hautausmaalta palaajain levähdyspaikkaan_. Gervaise, joka oli jäänyt katukäytävälle, huusi Goujet'lle, joka nyökäytettyään hänelle uudestaan päätään aikoi lähteä pois. Miksi hän ei tahtonut juoda lasia viiniä heidän kanssansa? Mutta hänellä oli kiire, hänen täytyi palata pajaansa. Sitten he katsoivat toisiinsa hetkisen mitään virkkamatta.

-- Annattehan te minulle anteeksi, että tulin lainaamaan teiltä niitä kuuttakymmentä francia, sopersi pesijätär viimein. Minä olin kuin hullu ja tulin ajatelleeksi teitä...

-- Ei siitä mitään, se on jo annettu anteeksi, keskeytti seppä. Ja minä olen vastakin aina valmis auttamaan teitä, jos teille mikä onnettomuus sattuu... Mutta älkää puhuko siitä mitään äidille, sillä hänellä on omat mielipiteensä, enkä minä tahtoisi pahottaa hänen mieltänsä.

Gervaise katsoi häneen yhä; ja nähdessään hänet niin hyvänä ja niin murheellisena oli hän vähällä suostua hänen kerran tekemäänsä ehdotukseen, että he yhtenä pakeneisivat elääkseen onnellisina jossakin maailman sopukassa. Sitten hänen päähänsä pälkähti toinen paha ajatus, että mitähän, jos olisi lainata häneltä rahaa hyyrynmaksuunkin, yhdentekevä, niillä hinnalla. Häntä vapisutti ja hän alkoi hyväilevällä äänellä:

-- Ettehän te ole minulle suutuksissanne, ettehän?

Goujet pudisti päätään vastaten:

-- En tietysti, enkä minä suutu teihin koskaan... Mutta ymmärrättehän te, että kaikki on lopussa.

Ja hän lähti menemään pitkillä askelilla jättäen Gervaisen huumaantuneena kuuntelemaan hänen viimeisiä sanojaan, jotka soivat hänen korvissaan jylhästi kuin kuolinkellot. Astuessaan viinikauppaan hän kuuli äänen sanovan sisällänsä: »Kaikki on lopussa, niin, kaikki on lopussa; minulla ei ole enää mitään tehtävää, jos kaikki on lopussa!» Hän kävi istumaan, nielasi suupalan leipää ja juustoa ja tyhjensi täyden lasin, jonka hän löysi edestään.

Viinikauppa oli alakerrassa, pitkä, matala sali, jonka täytti kaksi pitkää pöytää. Viinipulloja, leivän kannikoita ja isoja juustokimpaleita kolmella lautasella oli asetettu riviin. Hautajaisvieraat söivät seisaallaan kattamattomalta pöydältä. Kauvempana, tohisevan kamiinan ääressä lopettelivat ruumiinkantajat aamiaistaan.

-- Se on Jumalassa, milloin kenenkin vuoro tulee, selitti herra Madinier. Vanhat kuolevat pois tieltä jättääkseen tilaa nuoremmille... Kyllä kai teidän asuntonne nyt tuntuu hyvin tyhjältä, kun palaatte kotiinne.

-- Minun veljeni muuttaakin sieltä pois, ehätti rouva Lorilleux sanomaan. Se tuottaa vain tappiota koko puoti.

Coupeauta oli pehmitetty. Kaikki yllyttivät häntä luovuttamaan muille hyyrykontrahtiaan. Rouva Lerat'kin. joka jo jonkun aikaa oli ollut hyvin hyvissä väleissä Lantier'n ja Virginien kanssa, ja jota kutkutti se ajatus, että he olivat pikeentyneet toisiinsa, puhui konkurssista ja vankilasta ollen olevinaan hyvin peloissaan. Ja yht'äkkiä levyseppä suuttui, hänen surunsa, jonka huuhteeksi hän oli jo kallistanut liian monta lasia, muuttui raivoksi.

-- Kuule! huusi hän ihan vaimonsa nenän edessä. Sinun pitää kuulla, mitä minä sinulle sanon! Sinä tahdot aina olla niin saakelin itsepäinen. Mutta tällä kertaa minä aion noudattaa omaa tahtoani, ettäs sen tiedät!

-- Se on oikein! sanoi Lantier. Ei häntä hyvällä puheella saakkaan taivutetuksi mihinkään. Tarvitseisi olla kurikka, jos mieli saada mitään pystymään hänen kalloonsa.

Ja molemmat kurikoivat häntä vähän aikaa sanoillaan. Mutta se ei estänyt puremaneuvojen toimintaa. Juusto hupeni ihan silmissä ja pullot pulpattivat kuin lähteet. Sillä välin Gervaise vähitellen pehmeni iskuista. Hän ei vastannut mitään, vaan söi kaiken aikaa suun täydeltä niin kiireesti, kuin hänellä olisi ollut kovakin nälkä. Kun he lakkasivat nalkuttamasta, nosti hän hiljaa päätänsä ja sanoi:

-- No joko riittää? Minä annan palttua koko puodille! Minä en siitä välitä enää... Ymmärrättekö, minä en siitä huoli! Kaikki on lopussa!

Silloin tilattiin lisää juustoa ja leipää; keskusteltiin vakavasti. Poissonilaiset saivat Coupeaulaisten huoneuston ja ottivat vastatakseen rästinä olevasta hyyrystä. Muuten Boche otti pitääkseen huolta kontrahdin siirrosta ja oli hyvin tärkeän näköinen saadessaan esiintyä isännän nimessä. Vieläpä hän siinä yksillä istuimilla vuokrasi asunnon Coupeaulaisillekin, kuudennessa kerroksessa olevan vapaan huoneen, samasta porraskäytävästä, jossa Lorilleux'läisetkin asuivat. Mitä Lantier'hen tuli, niin hän tahtoi mielellään pitää entisen kamarinsa, ellei se tuottaisi häiriötä Poissonilaisille. Poliisi kumarsi, se ei häirinnyt häntä ensinkään; ainahan ystävät voivat sopia keskenään, eriävistä poliittisista mielipiteistä huolimatta. Ja saatuaan omasta puolestaan asiansa selville ei Lantier puuttunut enää koko kontrahdin luovutukseen, vaan teki itselleen mahdottoman ison juustovoileivän, heittäytyi selkäkenoon ja alkoi tyytyväisenä syödä sitä, tekeytyen välinpitämättömän näköiseksi, etteivät toiset huomaisi, miten mielissään hän oli; vain salavihkaa vilkui hän vuoroon Gervaiseen ja Virginiehen.