Part 3

-- Hän nauraa nähdessään teidän itkevän, tuo sydämetön heittiö. Minä panen vaikka pääni panttiin, että hänen pyykinpesunsa on vain tekosyy... Hän on lähettänyt nuo toiset matkaan ja on tullut tänne voidakseen kertoa heille, miltä te näytitte sen kuultuanne.

Gervaise otti kädet silmiltään ja katsoi ympärilleen. Kun hän huomasi edessään Virginien, kolmen, neljän naisen välissä, joille hän puhui hiljaa katsoen suoraan häneen, valtasi hänet hurja viha. Kaikki hänen jäsenensä vapisivat, kädet ojona hän astui muutaman askelen ja hakien maasta jotakin hän pyörähti ympäri, hänen käteensä sattui täysi vesiämpäri ja tarttuen siihen molemmin käsin hän lennätti sen sisällyksen Virginietä kohden.

-- Kameeli! huusi pitkä Virginie.

Hän oli hypännyt taakse päin ja ainoastaan hänen kenkänsä olivat kastuneet. Pesijättäret, joiden mieliä nuoren vaimon kyyneleet jo jonkun aikaa olivat jännittäneet, alkoivat silloin survia toisiaan nähdäkseen tappelun. Toiset, jotka vielä lopettelivat syöntiään, nousivat pesurahinsa päälle, toiset juoksivat lähemmäksi. Muodostui piiri heidän ympärilleen.

-- Kameeli! huusi pitkä Virginie uudestaan. Mikä häntä riivaa!

Gervaise seisoi liikkumatta, leuka ojona ja kasvot vääntyneinä, eikä vastannut mitään, sillä hän ei ollut vielä oppinut soittamaan suutaan, niinkuin pariisittaret. Toinen jatkoi:

-- Kyllä hänet tunnetaan! Hän on kyllästynyt mieroa kiertämään. Hän ei ollut vielä kahdentoista vanha, kun häntä jo sotamiehet käyttivät alusinaan. Toinen sääri häneltä on jäänyt kotipuoleen. Mädännyksestä oli se irtautunut.

Ympäriltä kuului naurun hohotus. Nähdessään menestyksensä Virginie astui pari askelta lähemmä ja ojentain pitkän vartalonsa hän huusi vielä kovemmin:

-- Hei, tuleppas vähän lähemmäksi, niin minä näytän sinulle! Tiedä, että ei ole hyvä tulla tänne meitä suututtamaan. Enkö minä muka tunne tuota luuskaa! Jos hän olisi osunut minuun, niin minä olisin koreasti nostanut ylös hänen hameensa: olisittepa saaneet nähdä. Mutta mitäs minä olen hänelle tehnyt... Sano, senkin ryökäle, mitä minä olen sinulle tehnyt?

-- Älkää pitäkö niin suurta suuta, änkytti Gervaise. Te tiedätte kyllä... Minun mieheni on nähty eilen illalla... Ja olkaa vaiti, muuten minä teidät kuristan, ihan varmaan.

-- Hänen miehensä! Tuopa vasta on hyvä!... Armollisen rouvan mies! ikäänkuin muka tuollaisellakin löntyksellä olisi mies!... Se ei ole minun syyni, jos hän on sinut jättänyt. En kai minä ole häntä sinulta varastanut, Saatte tunnustella minua... Sanonko ma, miten sen asianlaita on? Sinä myrkytit hänen elämänsä! Hän oli liian hyvä sinulle... Oliko hänellä edes kaulahihna kaulassa? Kuka on löytänyt armollisen rouvan miehen? Löytäjä saa hyvän palkinnon...

Naurun hohotus alkoi uudestaan. Gervaise tyytyi vieläkin vain sanomaan melkein kuiskaten:

-- Kyllä te tiedätte, kyllä te tiedätte... Se on teidän sisarenne, minä kuristan hänet...

-- Vai niin, vai tahdot sinä hangotella riitaa minun sisareni kanssa, sanoi Virginie pilkallisesti. Vai on se minun sisareni! Se on paljon mahdollista. Minun sisareni onkin ihan toista maata kuin sinä... Mutta mitä se minuun kuuluu! Eikö täällä muka enää saa pestä vaatteitaan häiritsemättä! Jätä minut rauhaan, kuuletko sinä, sillä tämä jo riittää.

Mutta itse hän yltyen omista haukkumasanoistaan ja herjauksistaan alkoi aina uudestaan. Paukutettuaan muutamia kertoja kartullaan ja oltuaan välillä vaiti hän kolme kertaa alotti uudestaan:

-- Aivan niin, se on minun sisareni. No oletko tyytyväinen?... He jumaloivat toisiaan. Näkisitpä vaan heidän suutelevan toisiaan!... Hän on hyljännyt sinut äpäröinesi! Tosiaankin kauniita kakaroita, joilla on koko naama ruvessa! Yhdellä heistä on isänä santarmi, eikös niin? ja kolme muuta sinä olet tappanut nälkään, päästäksesi maksamasta ylipainoa rautatiellä tänne tullessasi... Ja sen on sinun Lantier'si meille kertonut. Hänellä on tosiaankin kauniita juttuja kerrottavana. Hän oli jo saanut tarpeensa tuommoisesta rutjakkeesta.

-- Haaska! haaska! haaska! ulvoi Gervaise aivan suunniltaan ja täristen raivosta.

Hän kääntyi ympäri ja etsi taas jotakin maasta; ja kun hän ei löytänyt muuta kuin pienen pesupunkan, otti hän sitä jaloista ja heitti siniveden Virginien silmille.

-- Se ruoja on turmellut minun hameeni, huusi tämä. Häneltä oli toinen olkapää kastunut ja vasen käsi siniseksi värjääntynyt, Odotappas, ryökäle!

Hänkin vuorostaan sieppasi ämpärin ja tyhjensi sen Gervaisen päälle. Silloin syntyi hirveä tappelu. He juoksivat molemmat pitkin korvoriviä, tempasivat täysiä ämpäriä ja hulauttivat ne toistensa päälle joka kerta syytäen toisilleen haukkumasanoja silmät korvat täyteen. Gervaisekin antoi nyt jo sanan sanasta.

-- Saas tästä, sika! Se vilvoittaa takapuoltasi.

-- Liotappas tällä likojasi, senkin märännys ettäs kerrankin elämässäsi saat ne lähtemään.

-- Kyllä minä sinusta liat lohkasen, pitkä roikale!

-- Vielä yksi!... Huuhdoppas tällä hampaitasi.

Lopulta he täyttivät ämpärinsä raanoista. Ja odottaessaan niiden täyttymistä he jatkoivat sanasotaansa. Ensimäiset ämpärit olivat huonosti tähdätyt eikä niistä sattunut maaliin kuin muutama pisara. Mutta pian heidän kätensä tottui tarkemmaksi. Virginie sai ensiksi ämpärillisen suoraan vasten naamaa. Vesi juoksi pitkin hänen kaulaansa ja selkäänsä ja tippui hameen alatse. Hän oli vielä siitä vallan huumauksissa, kun toinen ämpärillinen syrjästä päin loiskahti hänen vasenta korvaansa vasten, kasteli tykkänään hänen palmikkonsa, joka oikesi suoraksi kuin piiska pitkin selkää. Gervaise sai ensin kintuilleen; yksi ämpärillinen täytti hänen kenkänsä ja räiskähti ylös pitkin sääriä; pari seuraavaa valahti hänen lanteilleen. Pian oli muuten mahdoton enää nähdä, mihin kohden milloinkin sattui. He olivat molemmat likomärkiä kiireestä kantapäähän: vaatteet ihossa kiinni, hameet sääriä myöten he värjöttivät laihtuneen ja ujutetun näköisinä. Vesi valui heistä joka puolelta kuin sateenvarjosta rankkasateella.

-- Tämäpä vasta on hauskaa, huusi eräs pesijätär käheällä äänellä.

Kaikilla oli hirveän hauska. Katsojat olivat väistyneet loitommaksi, jotta vesi ei räiskyisi heidän päälleen. Pilapuheita ja suosionhuutoja kuului veden loiskeen kanssa sekaisin. Koko lattia lainehti vedestä, jossa molemmat naiset kahlasivat nilkkaa myöten. Mutta yht'äkkiä tempasi Virginie salakavalasti eräältä lähellä olevalta pesijättäreltä ämpärin kuumaa lipeää ja lennätti sen Gervaisea kohti. Kuului parkaisu. Luultiin hänen korventuneen. Mutta häneltä ei ollut kuin vasen jalka hiukan palanut. Ja tuskan raivolla hän kaikin voimin heitti tyhjän ämpärin Virginien jaloille, niin että tämä kaatui.

Kaikki pesijättäret puhuivat yht'aikaa.

-- Hän on katkaissut häneltä jalan!

-- Mutta toinenhan tahtoi keittää hänet elävältä.

-- Vaaleatukkainen on sittenkin oikeassa, jos häneltä on viety mies.

Rouva Boche nosteli käsiään taivasta kohti päivitellen. Hän oli varovaisesti vetäytynyt suojaan kahden korvon väliin. Lapset, Claude ja Etienne olivat peloissaan ja itkusta tikahtamaisillaan tarttuneet hänen hameeseensa ja huusivat yhtä mittaa: Äiti! Äiti! Kun ovenvartija näki Virginien viruvan maassa, juoksi hän Gervaisen luo ja veti häntä hameesta hokien:

-- Voi, tulkaa toki pois! Hillitkää luontonne!... Minun ihan mieltäni kääntää. Eihän tämmöistä rytäkkää ole vielä ennen nähty.

Mutta hänen täytyi peräytyä ja vetäytyä takaisin korvojen väliin lasten luo. Virginie oli hypännyt ylös ja hyökännyt Gervaisen kurkkuun käsiksi. Hän puristi häntä kaulasta tahtoen kuristaa hänet. Silloin tämä kiivaalla nykäyksellä tempasi itsensä irti ja tarttui Virginien palmikkoon ikäänkuin hän olisi tahtonut kiskoa irti hänen päänsä. Tappelu alkoi uudestaan ilman huutoja ja haukkumasanoja. He eivät vielä ryhtyneet sylipainiin vaan raapivat ja repivät toistensa kasvoja ja käsiä ja mitä vaan eteen sattui. Virginie menetti punaisen nauhansa ja sinisen hiusverkkonsa; hänen liivinsä kaulus repesi niin että iho tuli paljaaksi olkapäätä myöten. Gervaiselta taas oli hiha lähtenyt irti hänen valkeasta nutustaan hänen tietämättä, miten se oli tapahtunut, ja pitkä repeämä hänen paidassaan paljasti hänen vartalonsa vyötäisiin asti. Vaatepalaset lentelivät. Gervaisestä näkyi ensin veri vuotavan; hän oli saanut kolme pitkää naarmua, jotka ulottuivat suusta leuvan alle; joka kerran kun toinen iski, hän pani silmänsä kiinni, peläten että tämä repisi ne hänen päästään. Virginiestä ei vielä lähtenyt verta. Gervaise tavotteli hänen korviaan ja raivostui, kun hän ei niihin ylettänyt. Vihdoin kun hän sai kiinni hänen toisesta korvarenkaastaan, josta riippui keltainen lasipäärynä, kiskasi hän siitä niin, että korvanlehti halkesi; verta alkoi vuotaa.

-- He tappavat toisensa! erottakaa nuo syöjättäret! huusi useita ääniä.

Pesijättäret olivat tulleet lähemmäksi. Syntyi kaksi puoluetta. Toiset yllyttivät molempia niinkuin tappelevia koiria, toiset, hermostuneemmat aivan vapisivat ja hirviämättä enää katsoa käänsivät päänsä pois sanoen, että he ihan varmaan tulevat siitä kipeiksi. Tappelu oli vähällä käydä yleiseksi. Haukuttiin toisiaan sydämettömiksi heittiöiksi; paljaita käsivarsia ojennettiin; kolme korvapuustia läiskähti.

Rouva Boche lähti kumminkin etsimään pesulaitoksen renkiä.

-- Charles! Charles!... Missähän hän on?

Hän löysi hänet ensi rivissä katsomassa käsivarret ristissä. Hän oli paksukaulainen pitkä velikulta. Hän nauroi ja nautti nähdessään vilahduksia naisten paljaasta ihosta. Pienempi, vaalea oli lihava ja pullea kuin peltopyy. Sepä olisi lystiä, jos hänen paitansa kokonaan halkeisi.

-- Kas! sanoi hän siristäen toista silmäänsä, hänellä on luomi kainalossa.

-- Kuinka! siinäkö te seisotte! huusi rouva Boche huomatessaan hänet. Mutta auttakaahan toki meitä erottamaan heitä!... Tottahan te saanette heidät erilleen.

-- Oho! ei, kiitoksia! Tapelkoot vain minusta nähden! sanoi hän rauhallisesti. Repisivät vielä silmät päästäni, niinkuin tässä tuonoin... Ei se ole minun asiani, minä saisin liian paljon hommaa... Olkaa huoleti. Pieni suonenisku tekee heille hyvää. Se lauhduttaa heitä.

Ovenvartija puhui silloin, että olisi mentävä sanomaan poliisille. Mutta pesulaitoksen emäntä, se nuori, hintelä, kipeäsilmäinen nainen teki kerrassa tenän. Hän toisti moneen kertaan:

-- Ei, ei, en minä anna, sehän vahingoittaisi koko laitoksen mainetta.

Lattialla ottelu jatkui. Yht'äkkiä Virginie ponnistihe polvilleen. Hän sai käteensä kartun ja sitä heristäen hän korisevalla äänellä huusi:

-- Odotappas! Tuoppas tänne likaiset vaatteesi, niin minä ne peittoan!

Gervaise ojensi nopeasti kätensä, otti samoin kartun ja piti sitä koholla kuin nuijaa. Ja hänelläkin oli ääni käheänä.

-- Vai haluat sinä suurta pyykkiä... Annappas nahkasi tänne, että minä teen siitä tomuriepuja.

Tuokion ajan he olivat siinä polvillaan uhkaamassa toisiaan. Hiukset silmillä, rinta huohottaen, likaisina ja turvonneina he väijyivät toisiaan ja odottivat vetäen syvään henkeä. Gervaise löi ensiksi; hänen karttunsa luiskahti yli Virginien olkapään, samalla kun hän itse väistyi sivulle välttääkseen tämän karttua, joka hipasi hänen lonkkaansa. Kerran alkuun päästyään he sitten peittosivat toisiaan kuin pyykkivaatteita, kovasti ja tahdikkaasti. Kun he saivat toisiinsa käymään, kuului pehmeä mäiskäys, ihan kuin olisi lyönyt vesikorvoon.

Heidän ympärillään pesijättäret eivät enää nauraneet; monet olivat jo menneet pois sanoen, että se koski heidän sydänalaansa! toisista, jotka olivat jääneet kaula pitkällä ja silmät verenhimosta kiiluen katsomaan, olivat tappelijat vain huimapäisiä hurjistelijoita. Rouva Boche oli vienyt pois Clauden ja Etiennen; ja heidän parkumisensa, joka kuului toisesta päästä, sekaantui kartun läiskeeseen.

Mutta Gervaise kirkasi äkkiä. Virginie oli iskenyt häntä olkansa takaa paljaaseen käsivarteen kyynäspään yläpuolelle; siihen ilmestyi punainen lämy, liha turposi heti. Silloin hän hillitsemättömällä voimalla syöksyi vastustajansa päälle. Luultiin, että hän tahtoi tappaa hänet.

-- Riittää! riittää! huudettiin.

Mutta hänen kasvonsa olivat niin hirvittävän näköiset, että kukaan ei uskaltanut lähestyä. Kymmenkertaisella voimalla hän tarttui Virginien vyötäisiin, rutisti hänet kaksinkerroin, painoi hänen kasvonsa kivilattiaa vasten, niin että takapuoli jäi koholle, ja huolimatta hänen rimpuilemisestaan hän levähytti hänen hameensa ylös. Alla oli housut, mutta hän pisti kätensä niiden halkoon ja repäsi ne alas, niin että kaikki näkyi, paljaat reidet ja pakarat. Sitten hän karttu koholla alkoi paukuttaa, niinkuin hän ennen oli paukuttanut Plassansissa Viornen rannalla, kun hänen emännällään oli sotamiesten pyykki pestävänä. Ja joka kerran kun märkä karttu läiskähti pehmeää lihaa vastaan, syntyi valkeaan ihoon punainen raita.

-- Hihih! hihkui renki Charles, ihastuksissaan, silmät selällään.

Naurun hohotuksia kuului taas. Mutta pian alettiin uudestaan huutaa: Riittää, riittää! Gervaise ei kuullut mitään eikä hellittänyt. Hän katseli työtään kumartuneena, pitäen tarkasti silmällä, ettei yksikään kohta jäisi kuivaksi. Hän tahtoi lyödä koko tämän nahkan häpeän leimoja täyteen. Ja julman ilon valtaamana hän alkoi puhella, muistellen erään pesijätärten laulun sanoja:

Pang! pang! Margot nyt karttuineen... Pang! pang! käy pyykkirannalleen... Pang! pang! sydäntään huuhtomaan... Pang! pang! mustasta murheestaan...

Ja hän alkoi uudestaan:

-- Tää on sinulle, tää sisarellesi, tämän saa Lantier... Heidät nähdessäsi, tämä heille vie... Maltahan! nyt minä alan taas: Tämän saa Lantier, tämän siskosi, täm'on sinulle...

Täytyi väkisin riistää Virginie hänen käsistään. Kasvot kyynelten vallassa ja tulipunaisina häpeästä tämä otti vaatemyttynsä ja luikki tiehensä; hän oli voitettu. Sillä välin Gervaise veti paikoilleen nuttunsa hihan ja oikoi hameitaan. Hänen käsivarttaan pakotti, ja hän pyysi rouva Bochea nostamaan vaatteita olalleen. Ovenvartija kertoi, miltä tappelu oli näyttänyt ja miltä hänestä oli tuntunut, ja pyysi saada tarkastaa hänen ruumistaan.

-- Jos teiltä hyvinkin on jokin luu katkennut... Minä kuulin semmoisen rusahduksen...

Mutta Gervaise tahtoi lähteä pois. Hän ei vastannut ympärillään purpattavien pesijätärten säälittelyihin eikä suosionosotuksiin. Saatuaan vaatenyyttinsä olalleen hän meni ovelle, jossa hänen lapsensa häntä odottivat.

-- Kahdelta tunnilta se tekee kaksi souta, sanoi hänet pysäyttäen pesulaitoksen emäntä, joka jo oli asettunut takaisin paikoilleen lasiseinäiseen aitioonsa.

Mistä hyvästä kaksi souta? Hän ei heti tajunnut, että häneltä vaadittiin hänen paikkansa hintaa. Mutta päästyään siitä selville hän maksoi sen. Ja ontuen kovasti märkien vaatteiden painon alla, itsekin likomärkänä, kyynäspäässä mustelma ja poski veressä, hän lähti astumaan pois taluttaen paljain käsivarsin Etienneä ja Claudea, jotka juosta kipittivät hänen rinnallaan vieläkin nyyhkyttäen ja posket kosteina äskeisestä itkusta.

Hänen lähdettyään alkoi pesulaitoksessa taas entinen pauke ja melu. Pesijättäret olivat syöneet leipänsä, ja juoneet viininsä ja kahta kovemmin he nyt paukuttivat innostuneina Gervaisen ja Virginien toisilleen antamista iskuista. Pitkin korvoriviä olivat taas käsivarret ahkerassa liikkeessä. Oli siinä joukossa jos jonkinnäköistä, kulmikkaita kasvoja, köyristyneitä selkiä, vinoon vääntyneitä hartioita, ja kaikki tekivät niin rajuja liikkeitä kuin nukketeaatterin sarananuket. Keskustelut jatkuivat taas käytävän kahden puolen päästä päähän. Naurun rähäkkä ja karkeat pilapuheet kuuluivat yhtenä hälinänä veden alituisen pauhinan kanssa, kun sitä raanoista lorotti ja ämpäreistä läiskähteli. Rahien alla sitä virtasi tulvanaan. Sinä iltapäivänä vaatteet tiesivät saavansa kyytiä karttujen niitä pehmittäessä. Suunnattoman suuressa salissa höyrypilvet punertivat, kun aurinko loi niihin ikkunaverhojen repeämien läpi kullanhohtoisia täpliä. Lämmin saippuan hajun täyttämä ilma oli läkähdyttävä. Yht'äkkiä koko huone tulvahti täyteen valkoista höyryä. Ison pyykkikattilan jykeä kansi nousi kuin itsestään sen keskeltä kohoavaa hampailla varustettua tankoa myöten; tiilistä muuratulla alustalla seisovan kattilan ammottavasta vaskikidasta tuprusi höyrypilviä, joista tuntui imelähkö potaskan haju. Sen vieressä kuivauskoneet olivat täydessä käynnissä. Läähättävän, puhkuvan höyrykoneen pyörä puserti veden rautasylintereihin heitetyistä vaatekasoista, ja koko pesulaitos tärisi sen teräksisten käsivarsien huimasti pyöriessä.

Kun Gervaise astui »Hôtel Boncoeur'in» porttikäytävään, valtasi itku hänet uudestaan. Se oli pimeä ja kapea käytävä. Likavesi virtasi pitkin seinän vartta. Ja tuttu katku, joka täällä löyhähti häntä vastaan, johti hänen mieleensä ne kaksi viikkoa, jotka hän tässä talossa oli viettänyt Lantier'n kanssa, kaksi viikkoa, kurjuudessa ja riidassa. Tämä muisto oli tällä hetkellä polttavaa kaihoa. Nyt hän vasta tunsi, miten hyljätyksi hän oli tullut.

Ylhäällä huone oli autio, täynnä päivän paistetta, ikkuna auki. Tässä kirkkaassa auringon paisteessa siinä hyppelevine kullanhohtoisine tomuhiutaleineen näyttivät mustunut katto ja repaleiset seinäpaperit vieläkin kurjemmilta. Seinillä ei ollut jälellä muuta kuin pieni naisen kaulaliina nuoraksi kierrettynä naulassa uunin vieressä. Lasten sänky oli vedetty keskelle lattiaa ja sen takana näkyivät piirongin auki jätetyt laatikot typötyhjinä. Lantier oli peseytynyt ja käyttänyt kaiken pomaadan, jota oli ollut kahden soun edestä pelikortin päällä. Pesuvadissa oli vielä likaista vettä, jolla hän oli pessyt käsiään. Eikä hän ollut mitään unohtanut; nurkka, jossa kapsäkki oli siihen asti ollut, näytti Gervaisestä ammottavalta aukolta. Pieni pyöreä peilikään ei ollut enää paikoillaan ikkunan haasta riippumassa. Silloin eräs aavistus iski hänen päähänsä, hän vilkasi uunin reunalle: Lantier oli vienyt mennessään kuitit, vaaleanpunainen lippukasa ei ollut enää siinä eriparisten kynttiläjalkain välissä.

Hän ripusti vaatenyyttinsä tuolin selustalle. Hän jäi seisomaan, kääntyi ympäri tarkastellen huonekaluja niin törmetyksissään, että itkukin jäi kesken. Hänellä oli yksi sou jälellä niistä neljästä, jotka hän oli varannut pesulaitosta varten. Mutta kuullessaan Etiennen ja Clauden jo iloisesti nauravan ikkunan luona hän meni heidän luokseen, painoi heidän päänsä syliinsä unohtuen siihen hetkeksi katselemaan samaa harmaata katua, jossa hän aamulla oli nähnyt heräävän työkansan, Pariisin jättiläistyön. Tällä hetkellä aurinko loi polttavat säteensä yli tullimuurin takana olevan kaupungin ja sai paahteellaan katukivityksenkin hehkumaan. Ja tälle kivitykselle, tähän sulatusuunin helteeseen hänet nyt heitettiin ypö yksin pienokaistensa kanssa. Hän katseli bulevardeja päästä päähän oikealle ja vasemmalle ja jäi tuijottamaan vuoron perään kumpaankin päähän sanattoman kauhun valtaamana, ikäänkuin hänen elämänsä tästälähin olisi ainiaaksi määrätty kulumaan siinä, teurastuslaitoksen ja sairashuoneen välillä.

II.

Kolme viikkoa myöhemmin, noin puoli kahdentoista aikaan eräänä kauniina, auringonpaisteisena päivänä olivat Gervaise ja Coupeau, levyseppä, yhdessä ukko Colomben Ansassa juomassa luumulikööriä. Coupeau, joka oli ollut katukäytävällä paperossia polttamassa, oli saanut houkutelluksi Gervaisen sisälle, kun tämä palatessaan liinavaatteita viemästä oli kulkenut kadun poikki; hänen iso, neliskulmainen pyykkikorinsa oli maassa hänen vieressään pienen, sinkkilevyllä päällystetyn pöydän takana.

Ukko Colomben Ansa oli Poissonniers-kadun ja Rochechouart'in bulevardin kulmassa. Kyltissä oli isoilla sinisillä kirjaimilla yksi ainoa sana: »Tilauslaitos», joka ulottui laidasta laitaan. Ovella oli kaksi pölyistä oleanderipuuta tynnyrin puolikkaissa. Sisälle astuessa oli vasemmalla tavattoman iso tarjoilupöytä, jolla oli rivittäin laseja, lasinhuuhtomasuihku ja tinaisia mitta-astioita. Ylt'ympäri suurta salia oli suuria vaaleankeltaiseksi maalattuja, kiiltäväksi vernissattuja tynnyreitä joiden vaskiset vanteet ja hanat loistivat. Niiden yläpuolella oli hyllyillä hyvässä järjestyksessä likööripulloja, hedelmämaljoja ja kaikenlaisia pulloja seinän täydeltä ja niiden helakat, vihertävät ja punertavat värit kuvastuivat vastapäisellä seinällä, tarjoilupöydän takana olevaan peiliin. Mutta talon merkillisyys oli perällä, tammisen kaiteen takana lasikattoisella pihalla, täydessä käynnissä oleva tislauskone, joka monimutkaisine, maan alle kääntyvine torvineen ja putkineen näytti oikealta helvetinkattilalta. Sen ääressä viihtyivät juopottelevat työmiehet mainiosti.

Tähän aikaan päivästä, ihmisten ollessa aamiaisella, oli Ansa tyhjänä. Ukko Colombe, kookas, neljänkymmenen vanha mies, neulottu villatakki päällä, kaatoi juuri pullosta konjakkia eräälle pienelle, noin kymmenvuotiaalle tytölle, joka pyysi kahvikuppiin neljän soun edestä ryyppyä. Aurinko paistoi sisälle avonaisesta ovesta ja lämmitti lattiata, joka oli aina kostea tupakoitsijain syljestä. Tiskistä, tynnyreistä ja koko salista nousi liköörin haju ja alkoholin höyry, josta näyttivät humaltuvan päiväpaisteessa lentelevät tomuhiutaleetkin.

Coupeau pyöritti itselleen uuden paperossin. Hän oli hyvin siistin näköinen, pusero päällä ja pieni sininen palttinalakki päässä. Hän nauroi niin, että valkeat hampaat näkyivät. Hänellä oli pitkähkö leuka, hiukan joustava nenä ja kauniit ruskeat silmät. Hänen kasvojensa ilme oli hyväntahtoinen kuin iloisella koiralla. Hänen tuuhea, kihara tukkansa oli ihan pystyssä. Hänen hipiänsä oli vielä hieno, mutta hän olikin vasta kuudenkolmatta vanha. Vastapäätä häntä istui Gervaise, ohuesta villakankaasta tehty musta röijy päällä, paljain päin. Hän söi luumuaan pitäen sitä kannasta sormillaan. He istuivat lähellä katua ensimäisen pöydän ääressä, joita oli neljä peräkkäin tynnyrien ja tarjoilupöydän välillä.

Kun levyseppä oli sytyttänyt paperossinsa, painoi hän kyynäspäät pöytää vastaan, nojautui eteenpäin ja jäi vähäksi aikaa ääneti katsomaan nuorta naista, jonka kauniit, vaaleat kasvot olivat tänä päivänä valkoiset kuin maito ja kuulakat kuin hienoin posliini. Sitten hän viitaten asiaan, jonka he yksin tunsivat, josta heillä jo oli ollut puhe, sanoi yksinkertaisesti, puoliääneen:

-- Siis ei? te sanotte ei?

-- Ka, tietysti ei, herra Coupeau, vastasi Gervaise tyynesti hymyillen. Ette suinkaan aikone ruveta puhumaan siitä minulle täällä. Tehän lupasitte minulle olla järkevä... Jos minä sen olisin tiennyt, niin en olisi ollenkaan tullut tänne.

Coupeau ei virkkanut mitään puheen jatkoksi, vaan katsoi häneen yhä aivan läheltä hellänrohkeasti ja tarjoutuvasti, ihastellen varsinkin hänen suupielissään vaaleanpunaisia, hiukan kosteita pikku kuoppia, joiden välistä näkyi hänen helakanpunainen suunsa, kun hän hymyili. Gervaise ei kuitenkaan väistynyt, vaan pysyi lempeänä ja viehkeänä. Oltuaan vähän aikaa vaiti hän sanoi vielä:

-- Ette te tosissanne sitä ajattelekaan. Minähän olen vanha akka; minulla on iso, kahdeksanvuotias poika... Mitäs me tekisimme yhdessä?

-- Peijakas! kuiskasi Coupeau iskien silmää, sitä mitä muutkin!

Mutta Gervaise teki kyllästystä osottavan liikkeen.

-- Voi, jos te luulette, että se on aina huvittavaa. Sen näkee kyllä, että te ette ole ollut naimisissa... Ei, herra Coupeau, minun täytyy ajatella vakavia asioita. Leikinlaskulla ei pitkälle potkita, uskokaa pois! Minulla on kotona kaksi leipäsutta, jotka syövät lujasti! Kuinkas te luulette minun voivan kasvattaa pienokaisiani, jos minä kidutan aikani kuvituksissa? Ja sitäpaitse tietäkää, että minun onnettomuuteni on ollut minulle mainioksi opiksi. Minä en totta totisesti enää välitä miehistä. En hyvälle aikaa aijo antautua heidän pauloihinsa.

Hän selitti syitään suuttumatta, hyvin järkevästi ja kylmästi, ikäänkuin hän olisi käsitellyt jotakin työhönsä kuuluvaa seikkaa, syitä, jotka estivät häntä tärkkäämästä kaulahuivia. Näkyi, että hän oli tehnyt päätöksensä tyystin sitä harkittuaan.

Coupeau hoki hellästi:

-- Se on minusta hyvin ikävätä, hyvin ikävätä...