Part 29

Turhaan koetti Lantier seuraavina päivinä alottaa tavallisia valitusvirsiään: Gervaise vastasi, että hän oli ollut vaikeammassakin asemassa ja kumminkin siitä selviytynyt, Minnekkä hän joutuisi, jos hänellä ei enää olisi puotiaan? Mistäs hän sitten leipää saisi? Hän aikoi päinvastoin taas ottaa apulaisia ja hankkia itselleen uusia pesettäjiä. Hän puhui näin puolustautuakseen hatuntekijän esittämiä järkisyitä vastaan, joilla tämä koetti osottaa hänen vajonneen velkataakkansa painamana niin syvälle, ettei hänellä enää ollut vähintäkään toivoa päästä siitä jälleen nousemaan jaloilleen. Mutta pahan nenällä sattui Lantier taas mainitsemaan Virginien nimen. Siitäkös Gervaise raivostui. Ei, ei koskaan! Hän oli aina epäillyt Virginietä; jos Virginie himoitsi hänen puotiaan, niin sen hän teki haluten nöyryyttää häntä. Hän olisi ehkä voinut luovuttaa sen vaikka ensimäiselle vastaantulijalle kadulla, mutta ei sille katalalle teeskentelijälle, joka varmaankin jo vuosikausia oli odottanut, että hän taittaisi niskansa. Se selitti kaikki. Nyt hän ymmärsi, minkätähden keltaisia kipunoita säihkyi tämän kielikellon keltaisissa kissansilmissä. Niin, Virginie ei ollut unohtanut pesulaitoksessa saamaansa selkäsaunaa, hän hautoi vihaansa tuhan alla. Mutta hän tekisi viisaammin panemalla vihansa taskuunsa, ellei hän tahtonut saada toista samallaista löylytystä, Eikä sitä tarvinnut kauvan odottaakaan, pitäköön vain varansa. Tästä, pahan sisun purkauksesta Lantier ensinnäkin antoi nenälle Gervaiseä sanoen häntä itsepäiseksi vastarannan kiiskiksi, juorulakkariksi ja ylpeäksi kuin pillipiiparin tamma, ja innostui haukkumaan itse Coupeautakin aika vehnäseksi, joka ei osannut pitää akkaansa kurissa ja vaatia häneltä kunnioitusta ystävälleen. Sitten hän ymmärtäen, että suuttumus oli vähällä turmella koko hänen tuumansa, vannoi, ettei enää koskaan puuttuisi toisten asioihin, sillä siitä saa vain kiittämättömyyttä palkakseen. Ja hän näytti tosiaankin jättäneen yllytyksensä sikseen, vaikka hän vain odotti soveliasta tilaisuutta ottaakseen kontrahdin luovutusasian uudestaan puheeksi ja saadakseen pesijättären siihen taivutetuksi.

Tammikuu oli käsissä, ikävä aika, kosteine ja kylmine säineen. Muori Coupeau, joka oli rykiä rahnuttanut koko joulukuun ajan, joutui loppiaisen jälkeen vuoteen omaksi. Se kuului hänen syytinkiinsä; joka vuosi tiesi hän sitä odottaa. Mutta tänä talvena kuiskailtiin hänen ympärillään, ettei hän enää lähtisi kamaristaan kuin jalat edellä. Ja tosiaankin hänen rintansa röhisi niin pahasti, ettei hän enää voinut olla pitkäaikainen, sillä vaikka hän olikin iso ja lihava, oli hänen toinen silmänsä jo sammunut ja toinen puoli kasvoja vinoon vääntynyt. Hänen lapsensa eivät tietenkään olisi tahtoneet häntä lopettaa. Mutta hän oli jo niin kauvan ollut heidän vastuksinaan, että he oikeastaan toivoivat hänen kuolemaansa helpotukseksi kaikille. Parastahan se olisi ollut hänelle itselleenkin, sillä olihan hän jo aikansa elänyt, ja kun ihminen on aikansa elänyt, ei hänellä enää ole mitään kaivattavana. Lääkäriä oli kerran haettu hänen luokseen, mutta hänkään ei ollut tullut uudestaan. Mummolle annettiin rohtoja, ettei olisi näyttänyt siltä kuin hänet olisi kokonaan tahdottu hylätä. Joka tunti käytiin katsomassa vieläkö hän oli hengissä. Hänen henkeään ahdisti niin, ettei hän saanut enää puhutuksi, mutta toisella silmällään, joka vielä oli terve ja kirkas, hän katsoi terävästi ihmisiin; ja se katse ilmaisi paljon, siinä oli menneen nuoruudenajan kaipausta, surua siitä, että hän näki omaistensa pitävän sellaista kiirettä päästäkseen hänestä eroon, ja suuttumusta Nana heittiötä vastaan, joka ei enää viitsinyt hänestä välittää, vaan aivan kainostelematta meni yöllä paitasillaan ovelle vakoilemaan äitiään lasiruudun takaa.

Eräänä maanantai-iltana tuli Coupeau kotiin päissään. Siitä asti kuin hänen äitinsä oli ollut hengenvaarallisesti sairaana, oli hän ollut yhtä mittaa humalassa. Kun hänet oli saatu makuulle puuhaili Gervaise vielä jonkun aikaa jalkeilla hänen vedellessään hirsiä. Sitten hän valvoi vielä osan yötä muori Coupeaun vuoteen ääressä. Muuten Nana osottautui hyvin rohkeaksi, makasi aina mummon luona ja lupasi ilmottaa toisille, jos hän kuulisi mummon kuolevan. Kun tyttö tänä yönä nukkui ja sairaskin näytti vaipuneen rauhalliseen uneen, niin pesijätär taipui lopulta Lantier'n pyyntöön, kun tämä kutsui häntä kamariinsa hiukan levähtämään. He jättivät ainoastaan yhden kynttilän palamaan lattialle kaapin taakse. Mutta kolmen ajoissa Gervaise hyppäsi äkkiä sängystä väristen tuskallisesta pelosta. Hän oli ollut tuntevinaan kylmän viiman käyvän pitkin ruumistaan. Kynttilänpätkä oli palanut loppuun; vapisevin käsin sitaisi hän hätäisesti kiinni alushameensa pimeän päässä. Vasta mummon kamarissa, kolhittuaan itseään huonekaluihin, sai hän sytytetyksi pienen lampun. Ei kuulunut hiiskaustakaan muuta kuin Coupeaun jyrisevä kuorsaus. Nana makasi selällään hengittäen kepeästi ja tasaisesti täyteläisten huultensa välitse. Gervaise otti lampun käteensä, jolloin isoja varjoja rupesi tanssimaan seinillä, ja kun hän sillä valaisi muori Coupeaun kasvoja, olivat ne aivan valkeat, pää oli vierähtänyt olkapäätä vasten ja silmät jääneet auki. Muori Coupeau oli kuollut.

Hiljaa, ääntä päästämättä, jähmettyneenä palasi pesijätär varovaisesti Lantier'n huoneeseen. Hän oli nukkunut uudestaan. Gervaise kumartui hänen ylitsensä ja kuiskasi:

-- Kuule, nyt se on loppunut, hän on kuollut.

Ihan unen pöpperössä, puolinukuksissa hän mutisi ensiksi:

-- Anna minun olla, käy makaamaan... Emmehän me mitä voi hänelle tehdä, jos hän on kuollut.

Sitten hän kohensihe kyynäspäänsä varaan ja kysyi:

-- Paljonko kello on?

-- Kolme.

-- Kolme vasta! Tule sitten makaamaan. Vilustutat vielä itsesi... Jahka päivä tulee, niin ennättäähän sitä vielä sittenkin.

Mutta Gervaise ei kuunnellut häntä, vaan pukeutui kokonaan. Silloin Lantier painautui takaisin peitteen alle ja kääntyi seinään päin noituen naisten itsepäisyyttä. Mikä kiire sitä nyt oli ilmottamaan ihmisille; että talossa oli ruumis. Se ei tuntunut kovinkaan hauskalta yösydännä; ja häntä harmitti, että synkät ajatukset estivät häntä saamasta unen päästä kiinni. Kerättyään kokoon kaikki kampsunsa, unohtamatta edes hiusneulojaankaan, palasi Gervaise omaan kamariinsa ja istuutui itkemään rauhassa, kun ei enää tarvinnut pelätä, että hänet yllätettäisiin hatuntekijän vieressä. Pohjaltaan hän oli hyvin kiintynyt muori Coupeauhon, ja hän tunsi haikeata surua, vaikka häntä ensin oli vain pelottanut ja harmittanut, kun mummo oli nähnyt hyväksi lähteä pois niin sopimattomalla hetkellä. Ja vaikka hän itki aivan ääneensä keskellä hiljaisuutta, ei levyseppä lakannut kuorsaamasta; hän ei kuullut mitään. Gervaise koetti puhutella ja ravistella häntä, mutta kun siitä ei ollut apua, päätti hän jättää hänet rauhaan, arvellen, että hänestä olisi vain lisää vastusta, jos hän heräisi. Kun hän palasi ruumiin luokse, oli Nana noussut istumaan ja hieroi silmiään. Tyttö ymmärsi, mitä oli tapahtunut, ja kurotti uteliaasti kaulaansa nähdäkseen paremmin isoäitinsä; hän ei virkkanut mitään; häntä hiukan pelotti ja hämmästytti, mutta samalla hän tunsi tyydytystä nähdessään siinä edessään kuoleman, jota hän jo kaksi päivää oli odottanut nähdäkseen, niinkuin jotakin pahaa, jota lasten ei ollut lupa katsoa; ja tuijottaessaan näihin kalpeihin kasvoihin, jotka elämänhalu oli viimeisessä hengenvedossa kouristanut kokoon, laajenivat hänen kissanpojan silmäteränsä, ja hän tunsi selkäpiissään samallaista jännitystä, joka piti hänet kiinninaulittuna oviruudun taakse, kun hän siihen tuli vaanimaan asioita, jotka eivät kuulu räkänokille.

-- No, nouse ylös, sanoi hänelle hiljaa hänen äitinsä. Minä en tahdo, että sinä jäät tänne makaamaan.

Hän nousi vastahakoisesti sängystä, kääntäen päätään ja hellittämättä katsettaan vainajasta. Gervaise oli pahassa pulassa siitä, mihin hän hänet panisi, kunnes päivä nousi. Hän aikoi jo käskeä häntä pukeutumaan, Kun Lantier'kin tuli, housut ja tohvelit jalassa, heidän luokseen; hän ei saanut enää unta, ja häntä hävetti hiukan äskeinen käytöksensä. Silloin siitä pulasta päästiin.

-- Menköön makaamaan minun sänkyyni, sanoi hän. Kyllä hän siinä saa olla.

Nana loi äitiinsä ja Lantier'hen suuret, kirkkaat silmänsä tekeytyen yksinkertaisen näköiseksi niinkuin uuden vuoden päivänä, kun hänelle annettiin suklaanappeja. Eikä häntä tarvinnut kahta kertaa käskeä, se on varma; hän juosta kipasi paitasillaan, niin että hänen paljaat varpaansa tuskin hipoivat kivilattiaa; ja kuin käärme luikahti hän sänkyyn, joka oli vielä ihan lämmin, ja makasi siinä suorana, niin syvälle painautuneena, että hänen hentoa ruumistaan tuskin ensinkään huomasi peitteen alta. Joka kerran kun hänen äitinsä tuli sisälle, näki hän hänet valveella, kiiluvat silmät auki, makaamassa ääneti ja hievahtamatta, hyvin punaisena ja miettiväisen näköisenä niinkuin hänellä olisi ollut pää täynnä merkillisiä asioita.

Sillä välin oli Lantier auttanut Gervaiseä muori Coupeaun pukemisessa; eikä se ollutkaan vähäinen työ, sillä ruumis painoi kuin synti pahalla omallatunnolla. Ei olisi mitenkään luullut, että mummo oli niin lihava ja valkoinen. He olivat panneet hänelle sukat jalkaan, valkoisen alushameen ja röijyn päälle ja myssyn päähän, parhaat liinavaatteet, mitä hänellä oli. Coupeau kuorsasi yhä vielä kahta säveltä, joista toinen, matalampi laski, toinen, kuivempi nousi; se oli kuin kirkkomusiikkia, jolla säestetään pitkän perjantain jumalanpalvelusta. Kun ruumis oli puettu ja oikaistu suoraksi vuoteelleen, kaatoi Lantier itselleen lasin viiniä virkistyksekseen, sillä hänen mieltään käänsi niin ilkeästi. Gervaise pengosteli piirongin laatikoita etsien pientä vaskista ristiinnaulitun kuvaa, jonka hän oli tuonut mukanaan Plassansista; mutta sitten hän muisti, että muori Coupeau oli tainnut itse myödä sen. He olivat tehneet tulta uuniin ja viettivät lopun yötä torkkuen kumpikin tuolillaan; ajan kuluksi lopettivat he alottamansa viinipullon, mutta sittenkin he murjottivat pahalla tuulella, ikäänkuin se olisi ollut heidän syynsä.

Seitsemän tienoossa, ennen päivän nousua Coupeau heräsi vihdoin. Kun hän sai kuulla, mitä oli tapahtunut, jäi hän aluksi tuijottamaan kuivin silmin ja änkyttämään, epäillen hienostaan, että häntä tahdottiin piloillaan pelotella. Sitten hän hyppäsi lattialle sängystään ja heittäytyi maahan vuoteen viereen, jolla ruumis lepäsi; ja hän suuteli sitä ja itkeä kollotteli vuodattaen niin runsaita kyyneleitä, että lakana kastui, kun hän siihen pyyhki poskiaan. Gervaisekin oli alkanut uudestaan nyyhkyttää, kovasti liikutettuna miehensä surusta, antaen hänelle kaikki anteeksi: niin, Coupeau oli pohjaltaan parempi kuin hän luulikaan. Coupeaun epätoivoon tuli lisäksi ankara kohmelo, joka pani hänet ruopimaan päätään; suu oli hänellä vielä tahmeana ja päätä pakotti vielä edellisen päivän juomingin johdosta, vaikka hän oli nukkunut kymmenen tuntia. Ja hän valitteli puristaen kätensä nyrkkiin. Herra Jumala! Hänen äiti parkansa, jota hän rakasti niin kovasti, oli siis lähtenyt pois! Ai, kun hänen päätänsä kivisti! Se teki lopun hänestäkin! Tuntui ihan siltä kuin hänen aivokoppansa olisi ollut täynnä kuumia hiiliä. Ja nyt häneltä vielä lisäksi reväistiin sydänkin irti! Ei, siinä oli tosiaankin jo liikaa yhden miehen osalle!

-- Rohkaise luontosi, vanha veikkoseni, sanoi Lantier nostaen hänet ylös. Saas tästä vähän virkistystä!

Hän kaatoi hänelle lasin viiniä, mutta Coupeau ei siitä huolinut.

-- Mikähän minulle on tullut? Minulla on varmaankin kuparia ruumiissani... Heti kun minä näin äitini tuossa, tuli minulle kuparin maku suuhun... Äiti, voi hyvä Jumala, äiti, äiti...

Ja hän alkoi uudestaan itkeä kuin lapsi. Hän joi yhtäkaikki viinilasin sammuttaakseen tulen, joka poltti hänen rintaansa. Lantier lähti kohta tiehensä sanoen syyksi, että hän tahtoi mennä viemään sanaa sukulaisille ja poiketa tuomarin virastoon ilmottamaan kuolemantapauksesta. Hän tarvitsi raitista ilmaa. Eikä hän pitänyt kiirettä, vaan poltteli paperosseja nauttien kylmästä aamuilmasta. Käytyään rouva Lerat'n luona hän meni erääseen Batignollesin maitokauppaan juomaan kupin oikein kuumaa kahvia. Ja siellä hän viipyi runsaasti tunnin miettimässä.

Sillä välin, jo yhdeksän aikaan oli koko sukukunta tullut koolle puotiin, jonka luukut oli jätetty kiinni. Lorilleux ei itkenyt; sitä paitsi hänellä oli kiireellistä työtä, ja hän palasi melkein heti työhuoneeseensa huojuteltuaan vähän aikaa ruumistaan juhlallisen näköisenä, kuten tilaisuus vaati. Rouva Lorilleux ja rouva Lerat olivat suudelleet Coupeaulaisia ja pyyhkivät silmiään, joihin herui pieniä kyyneleitä. Mutta heitettyään pikaisen katseen kuolleen ympärille rouva Lorilleux korotti äkkiä äänensä sanoakseen, että siellähän oli kaikki aivan hullusti, eihän ruumiin ääreen jätetty koskaan lamppua palamaan; siinä piti olla kynttilöitä, ja Nana lähetettiin ostamaan paketti kynttilöitä, oikein pitkiä. Kaikkea sitä pitikin nähdä! Kelpasi vainen kuolla Nilkuttajan luona, kyllä siiloin tiesi tulevansa kauniisti pidellyksi! Se tomppeli ei osannut edes käyttäytyä ihmisiksi kuollutta kohtaan. Eikö hän siis ollut eläessään haudannut ketään? Rouva Lerat'n täytyi käydä naapureilta lainaamassa ristiinnaulitun kuvaa, ja hän saikin lainaksi mustan puuristin, johon oli naulattu maalatusta pahvista tehty Kristus, mutta se oli liian iso, niin että se peitti muori Coupeaun koko rinnan ja näytti musertavan sen painollaan. Sitten käytiin kysymässä vihkivettä, mutta kellään ei sitä ollut, ja Nana juoksi taas kirkosta asti hakemassa sitä pullollisen. Muutamassa hetkessä tuli kuolinhuone aivan toisen näköiseksi; pienellä pöydällä paloi kynttilä ja sen vieressä oli lasi täynnä vihkivettä, johon oli pistetty puksipuun vesa. Nyt oli ainakin kaikki reilassa, jos ihmisiä tulisi. Ja tuolit asetettiin ympyrään puodissa vastaanottoa varten.

Lantier palasi vasta yhdentoista aikaan. Hän oli käynyt hautaustoimistossa tiedustelemassa kustannuksia.

-- Kirstu maksaa kaksitoista francia, sanoi hän. Jos te tahdotte messun, niin se tekee vielä kymmenen francia lisää, Sitten ruumisvaunut maksavat sen mukaan, minkä verran niissä on koristuksia...

-- Ne ovat ihan joutavia, sanoi rouva Lorilleux kohottaen päätään hämmästyneen ja levottoman näköisenä, Eipähän niillä saataisi äitiä henkiin palautetuksi... Pitää panna suu säkkiä myöten.

-- Epäilemättä, sitä mieltä olen minäkin sanoi hatuntekijä. Minä vain otin selon hinnoista, että itse voitte päättää... Sanokaa minulle mitä tahdotte, niin minä lähden aamiaisen jälkeen tilaamaan.

Puhuttiin puoliääneen hämärässä valossa, jota tuli huoneeseen vain luukkujen raoista. Pienen kamarin ovi oli selkosen selällään, ja tästä ammottavasta aukosta kävi ulos kuolon syvä hiljaisuus. Lasten naurua kuului pihalta, missä parvi pikku tyttöjä pyöri piiritanssissa talvisen auringon kalpeassa valossa. Yht'äkkiä kuului Nanan ääni joukosta. Hän oli karannut Bochelaisten luota, jonne hänet oli lähetetty. Hän komensi toisia kimakalla äänellään, ja kantapäiden takoessa pihakiviä kirkuivat kaikki yhteen ääneen seuraavia laulun sanoja:

Meidän aasi valitteli Koiven kolotusta. Rouva sille teetti silloin Pienen paukkupiiskan Ja sinisenpunaiset saappahat, Ja sinisenpunaiset saappahat!

Gervaise odotti vuoroaan sanoakseen:

-- Emmehän me ole rikkaita, emme suinkaan; mutta me tahdomme siltä vielä pitää siistin komennon... Jos kohta muori Coupeau ei ole meille mitään jättänyt, niin eihän häntä siltä sovi kuopata kuin koiraa... Ei. hänelle pitää toimittaa messu ja kutakuinkin siistit ruumisvaunut...

-- Ja kukas ne maksaa? kysyi rouva Lorilleux kiivaasti. Emme ainakaan me, jotka olemme kadottaneet rahaa viime viikolla; ettekä tekään, koska teillä ei ole mitään... Pitäisi teidän toki kumminkin nähdä, minnekkä se teidät vie, että koetatte häikäistä ihmisten silmiä!

Coupeaunkin mieltä kysyttiin, mutta sopertaen jotakin, hän teki välinpitämättömyyttä osottavan liikkeen ja nukkui takaisin tuolilleen. Rouva Lerat lupasi maksaa osansa. Hän oli samaa mieltä Gervaisen kanssa, että mummolle piti toimittaa siistit hautamenot. Sitten he yhdessä laskivat kustannuksia paperipalasella; ne nousivat kaikkiaan yhdeksänkymmenen francin paikoille, sillä pitkien selvittelyjen perästä he olivat päättäneet ottaa kapealla hopeareunuksella koristellut ruumisvaunut.

-- Meitä on kolme, päätti pesijätär. Kunkin tulee siis antaa kolmekymmentä francia. Se ei vielä vie ketään häviöön.

Mutta siitäkös rouva Lorilleux vimmastui.

-- Siihen minä en suostu, huusi hän, en vaikka!... En minä pitäisi väliä niillä kolmellakymmenellä francilla, antaisin vaikka sata tuhatta, jos minulla olisi, ja jos niillä saisi äidin henkiin herätetyksi... Mutta minä en pidä ylpeilemisestä. Teillä on puoti ja te tahdotte herrastella naapurien silmissä. Mutta me emme ota siihen osaa. Me emme tahdo suotta rehennellä... Ka, tehkää minusta nähden, mitä tahdotte. Pankaa vaikka höyhentöyhdöt ruumisvaunujen päälle, jos se teitä huvittaa.

-- Ei teiltä mitään pyydetäkään, vastasi Gervaise viimein. Vaikka minun täytyisi myydä itseni, niin minä en tahdo antaa kenellekään moitteen syytä. Minä olen elättänyt muori Coupeauta ilman teitä ja saan minä hänet ilman teitä hautaankin... Jo kerran olen sanonut teille, että kun minä otan korjuuseen juoksukissojakin, niin en minä jätä teidän äitiännekään loassa virumaan.

Silloin rouva Lorilleux alkoi itkeä, ja Lantier'n täytyi estää häntä lähtemästä pois. Riita kävi niin kovaääniseksi, että rouva Lerat sähisten hst! hst! minkä jaksoi, katsoi olevan syytä hiipiä hiljaa kuolinhuoneeseen ja vilkasi levottomasti vainajaan, ikäänkuin olisi pelännyt hänen heräävän ja kuulevan mistä hänen vieressään väiteltiin. Samassa hetkessä alkoi pikkutyttöjen piiritanssi uudelleen pihalla, Nanan kimeä ääni kuului yli muiden.

Meidän aasi valitteli Vatsan vääntehiä. Rouva sille teetti silloin Piehtaroimispaikan Ja sinisenpunaiset saappahat Ja sinisenpunaiset saappahat!

-- Herranen aika noita lapsia, kun he ovat hermostuttavia lauluineen! sanoi Gervaise Lantier'lle, aivan vavisten kärsimättömyydestä ja purskahtamaisillaan itkuun surusta. Käskekää heidän toki olla vaiti ja viekää Nana takaisin portinvartijan luokse!

Rouva Lerat ja rouva Lorilleux lähtivät syömään aamiaista luvaten tulla takaisin. Coupeaulaiset istuutuivat myöskin pöytään syömään kylmää ruokaa, mutta ilman ruokahalua, uskaltamatta edes kalistella kahvelillaan. He olivat hyvin ikävissään ja noloina. Muori Coupeaun läsnäolo painoi heitä kuin painajainen ja tuntui heistä täyttävän kaikki huoneet. Heidän elämänsä oli joutunut epäjärjestykseen. Alussa he olivat niin hämmennyksissään, että hyörivät vain sinne tänne keksimättä mihin ryhtyä, ja olivat niin raukeita kuin jonkin juhlan jälkeisenä päivänä. Lantier lähti heti taas ulos palatakseen hautaustoimistoon ja vei mukanaan rouva Lerat'n kolmekymmentä francia ja kuusikymmentä francia, jotka Gervaise oli käynyt lainaamassa Goujet'lta juosten paljain päin kuin mielipuoli. Iltapäivällä tuli muutamia vieraita, naapurien naisväkeä, joita uteliaisuus oli sinne houkutellut; he huokailivat ja vetistelivät, astuivat pieneen kamariin tarkastellen kuollutta ja tekivät ristinmerkin räiskyttäen vihkivettä lasiin kastetulla puksipuun vesalla; sitten he kävivät istumaan puotiin, jossa he puhuivat rakkaasta vainajasta loppumattomiin, väsymättä ratkuttaen samaa lausetta tuntikausia. Neiti Remanjou oli huomannut, että mummon oikea silmä oli jäänyt auki, rouva Gaudron sanoi moneen kertaan, että hänestä mummolla oli hieno hipiä ikäisekseen ja rouva Fauconnier ihmetteli, että mummo vielä kolme päivää sitä ennen oli juonut kahvia. Niin se elämä saattoi loppua äkkiä. Parasta oli jokaisen vain olla lähtöön valmiina. Iltapuolella Coupeaulaiset alkoivat jo kyllästyä vierasten käyntiin. Se oli liian suuri rasitus perheelle, että ruumista täytyi pitää kotona niin kauvan. Hallituksen olisi pitänyt tehdä uusi laki siitä asiasta. Vielä kokonainen iltapuoli, kokonainen yö ja kokonainen aamupäivä! Eihän sitä mikään jaksanut niin kauvan odottaa, Kun näet ei enää itketä, niin suru muuttuu kiusaksi, viimein siitä voisi ruveta voimaan pahoin. Muori Coupeau, joka mykkänä ja jäykkänä lepäsi ahtaan kamarinsa perällä, anasti vähitellen haltuunsa koko asunnon ja kävi niin raskaaksi, että kaikki ihmiset olivat musertua sellaisen painon alle. Perhe alkoi tahtomattaankin palata entisiin kotitapoihinsa ja menettää kunnioitustaan.

-- Syöttehän palasen meidän kanssamme, sanoi Gervaise rouva Lerat'lle ja rouva Lorilleux'lle, kun he tulivat takaisin. Meillä on niin ikävä, että on hauskempi olla yhtenä.

Ruuat kannettiin silityspöydälle. Nähdessään lautaset muisteli jokainen juhlapäivällisiä, joita siellä oli syöty. Lantier oli palannut ja Lorilleux'kin tuli alas. Leipurilta oli tilattu iso piirakas, sillä pesijätär ei ollut sillä päällä, että olisi itse jaksanut hommata ruokaa. Juuri kun istuuduttiin pöytään, tuli Boche sisälle sanomaan, että herra Marescot tahtoi tulla tervehtimään, ja isäntä astui sisälle hyvin juhlallisena, leveä kunniamerkkinauha pitkän takin napinlävessä. Hän kumarsi ääneti ja meni suoraan kuolinhuoneeseen, jossa hän lankesi polvilleen. Hän oli hyvin jumalinen ja rukoili hartaan näköisenä kuin rovasti, sitten hän teki ristinmerkin ilmaan pirskottaen vihkivettä ruumiin päälle. Koko perhe oli noussut pöydästä ja seisoi loitompana hyvin liikutettuna. Lopetettuaan hartaustoimituksensa tuli herra Marescot puotiin ja sanoi Coupeaulaisille:

-- Minä tulin niiden kahden hyyryneljänneksen vuoksi, jotka vielä ovat rästinä. Oletteko tilaisuudessa maksamaan?

-- Ei, ei ihan vielä, sopersi Gervaise, hyvin harmissaan, kun tämä asia otettiin puheeksi Lorilleux'läisten kuullen. Kyllähän te ymmärrätte että kun tällainen onnettomuus on meitä kohdannut...

-- Epäilemättä, mutta jokaisella on omat huolensa, sanoi isäntä levitellen leveitä kämmeniään. Se on minusta hyvin ikävää, mutta minä en voi odottaa kauvempaa... Jos minä en ole saanut maksua ylihuomisaamuun mennessä, niin minun täytyy turvautua häätämiseen.

Gervaise pani kätensä ristiin, kyynelsilmin, ääneti, armoa pyytäen. Isäntä ravisti kiivaasti isoa luisevata päätään sen merkiksi, että kaikki armonpyynnöt olivat turhia. Sitä paitsi kunnioitus kuollutta kohtaan kielsi kaiken väittelyn. Ja hienotunteisesti hän vetäytyi pois takaperin.

-- Pyydän tuhannesti anteeksi, että olen teitä häirinnyt, sanoi hän. Ylihuomiseksi siis, muistakaa se!

Ja kun hän poistuessaan taas kulki kuolinhuoneen ohitse, kumarsi hän vielä kerran ruumiiseen päin, notkistaen polveaan avonaisen oven kohdalla.

Alussa syötiin kiireesti, ettei näyttäisi siltä, kuin siitä olisi nautittu. Mutta kun oli päästy jälkiruokaan käsiksi, alettiin vitkastella, tuntui niin hyvältä syödä rauhassa. Toisinaan Gervaise tai jompikumpi sisaruksista nousi suu täynnä ylös ja kävi vilkaisemassa viereiseen huoneeseen panematta pois edes ruokaliinaansa; ja kun hän palasi paikoilleen lopettaen suupalaansa, katsoivat toiset häneen ikäänkuin kysyäkseen, oliko siellä kaikki reilassa. Mutta lopulta naiset yhä harvemmin viitsivät nousta paikoiltaan, muori Coupeau oli unohdettu. Oli keitetty iso pannu hyvin väkevää kahvia, jotta pysyttäisiin valveilla koko yö. Poissonilaiset tulivat kahdeksan tienoossa. Heidätkin kutsuttiin juomaan lasi kahvia. Silloin Lantier, joka tarkasti Gervaisen kasvojen ilmettä, näytti käyttävän hyväkseen tilaisuutta, jota hän oli odottanut aamusta asti. Puhuttuaan ensin isäntien hävyttömyydestä, kun näet ilkesivät tulla karhuamaan ihmisiä, vaikka oli ruumis talossa, hän sanoi äkkiä:

-- Hän on koko jesuiitta, se lurjus, tekopyhine naamoineen!... Mutta jos minä olisin teidän sijassanne, niin jättäisin siihen paikkaan koko puodin.

Gervaise, joka oli aivan pilalle väsynyt, pehminnyt ja hermostunut vastasi veltosti:

-- Niin kyllä! En tosiaankaan aio odottaa oikeudenpalvelioita... Voi, kun minä olen saanut tästä jo kyllältäni!