Part 28

Nyt oli Gervaisestä kaikki yhdentekevää. Hänen oli tapana välinpitämättömästi huiskauttaa kättään, ikäänkuin hän olisi tahtonut ajaa hiiteen kaikki ihmiset. Jokaisen uuden mieliharmin kohdatessa hän yhä kiihkeämmin turvautui ainoaan lohdutukseensa ja huviinsa, joka oli vankan aterian syöminen kolmasti päivässä. Puoti olisi hänestä nähden saanut sortua, kunhan hän vain ei olisi jäänyt alle; hän olisi lähtenyt sieltä mielellään ilman paitaakaan päällänsä. Ja puoti sortui, ei kokonaan yhdellä kertaa, vaan hiukan kerrassaan. Pesettäjät suuttuivat toinen toisensa perästä ja veivät vaatteensa muuanne. Herra Madinier, neiti Remanjou, vieläpä Bochelaisetkin olivat palanneet rouva Fauconnier'n luo, missä oltiin säntillisempiä. Lopulta kyllästyttiin yhä uudelleen muistuttamaan sukkaparista kolmen viikon aikana ja uudestaan panemaan päälleen paitoja toisensunnuntaisine rasvatahroineen. Gervaise ei jättänyt heille koskaan viimeistä sanaa, vaan toivotti heille onnea matkalle, haukkui heidät hyvänpäiväisiksi ja sanoi olevansa ihmeesti tyytyväinen, kun hänen ei enää tarvinnut penkoa heidän likaisia ryysyjään. Sen parempi, vaikka koko kortteli olisi hänestä luopunut, vähemmällä työlläpähän hän olisi päässyt. Pian hänelle ei jäänyt muita kuin huonot maksajat, katunaiset ja sellaiset perheenemännät kuin rouva Gaudron, jonka haisevia vaatteita ei yksikään Uuden kadun pesijättäristä ottanut pestäkseen. Liike oli niin huonontunut, että hänen oli täytynyt lähettää pois viimeinenkin apulaisensa, rouva Putois; hän jäi yksin oppilaansa, kierosilmä Augustinen kanssa, joka tuhmeni sitä mukaa kuin hän kasvoi; eikä heille kahdellekaan aina riittänyt työtä: kokonaiset iltakaudet joutivat he istumaan ristissä käsin. Sanalla sanoen, koko puoti kallistui uhkaavasti täydellistä perikatoa kohti.

Luonnollinen seuraus laiskuudesta ja kurjuudesta oli tietysti myös epäsiisteys. Puotia ei ollut tuntea samaksi taivaansiniseksi puodiksi, joka ennen oli ollut Gervaisen ylpeys. Näyte-ikkunan puitteet ja ruudut, joita ei muistettu pestä, olivat ylhäältä alas asti paksussa liassa, jota räiskyi ajopelien pyöristä. Vaskilangalta roikkui ikkunanlaudalle kolme harmaata riepua, joiden omistajat olivat kuolleet sairashuoneessa. Ja vielä viheliäisemmältä näytti puodin sisus. Katonrajassa kuivatettavista vaatteista lähtevä kosteus oli irrottanut tapetit: karttuunia jäljittelevä, kirjava, isokukkainen paperi oli riekaleina, jotka riippuivat kuin pölystä raskaat hämähäkin verkot; silitysuuni, johon hiilihangolla oli kolhittu reikiä ja halkeamia, muistutti romukaupan vanhoista raudan jätteistä. Silitysalus näytti siltä kuin se olisi ollut kokonaisen majotuskomppanian ruokapöytänä, täynnä kahvi- ja viinitahroja, ja tahmeana maanantaisten syöminkien hilloista ja rasvoista. Lisäksi siellä haisi hapanneelle tärkkelykselle, homeelle, rasvan kärylle ja lialle. Mutta Gervaise viihtyi mainiosti tässä katkussa. Hän ei ollut huomannutkaan puotinsa ränstymistä; hän tottui repaleisiin tapetteihin ja likaisiin ovien ja ikkunain pieliin, samoin kuin hän tottui pitämään rikkonaisia alushameita ja jättämään korvansa pesemättä. Oikeinpa hän nautti saadessaan kyyristäytyä tähän liasta lämpöiseen pesäänsä, jossa tavarat olivat hujan hajan ja pöly tukki kaikki reiät ja levisi pehmoisena samettipeitteenä joka paikkaan. Se raskas, laiskuuden synnyttämä horrostila, johon hän tunsi koko talon vaipuvan ympärillään, oli hänestä todellista hekkumata, josta hän humaltui. Kunhan hän itse vain sai olla rauhassa, ei hän muusta välittänyt rahtuakaan. Velatkaan, jotka kumminkin yhä kasvoivat, eivät häntä huolestuttaneet enää. Hänen oikeudentuntonsa hävisi; maksoipa häntä tai oli maksamatta, hänestä oli parasta jättää se asia ratkaisematta. Kun häneltä luotto loppui yhdessä puodissa, siirsi hän kaupantekonsa viereiseen puotiin. Hän juoksi talosta taloon ympäri koko korttelin, ja joka kymmenen askeleen päässä tuli karhu vastaan. Yksistään Goutte-d'Or'in kadulla ei hän enää uskaltanut kulkea hiilikaupan, ei sekatavarakaupan eikä hedelmäkaupan ohitse, jonka tähden hänen täytyi pesulaitokseen mennessään kiertää Poissonniers-kadun kautta, mikä vei runsaasti kymmenen minuuttia enemmän aikaa. Kauppiaat alkoivat kohdella häntä petturina. Eräänä iltana tuli se mies, joka oli myönyt Lantier'n huonekalut, ja nosti koko talonväen kuullen hirmuisen metakan, uhaten nostaa pesijättäreltä hameet korviin ja ottaa maksunsa luonnossa, ellei hän heti antaisi hänelle rahoja kouraan. Tosin sellaiset kohtaukset häntä säikyttivät, mutta hän puistelihe kuin selkäänsä saanut koira, ja sillä hän niistä pääsi. Kun päivällisen aika tuli, maistui hänestä ruoka taas yhtä hyvältä kuin ennenkin. Hävyttömiä lurjuksia, jotka vain tahtoivat kiusata häntä! Eihän hänellä ollut rahaa, eikä suinkaan hän voinut itse ruveta rahaa tekemään! Sitä paitsi kauppiaat varastivat niin paljon että joutivat odottaa! Ja hän vaipui takaisin entiseen horrostilaansa, eikä viitsinyt vaivata mieltään sillä, mikä siitä lopuksi oli tuleva. Vararikkohan hänellä oli edessä! Eihän siitä mihin päässyt; mutta siihen asti hän ei suvainnut itseään härnättävän.

Muori Coupeau oli kumminkin toipunut taudistaan. Talo pysyi vielä vuosikauden pystyssä. Kesällä oli tietysti aina hiukan enemmän työtä, kun piti pestä bulevardinaikkosten valkoisia alushameita ja karttuunileninkejä. Alaspäin mennä huristettiin hyvää kyytiä, jos yhtenä päivänä päästiinkin vähän nousemaan, niin toisena upottiin sitä syvemmälle. Oli iltoja, jolloin kiristettiin nälkäremmiä, kun ei ollut, mitä pöydälle panna, toisia taas, jolloin syötiin vasikanpaistia, niin että oltiin haljeta. Katsoipa melkein milloin hyvänsä kadulle, niin siellä näki muori Coupeaun, jokin käärö kätkettynä esiliinan alle, menossa Polonceau-kadun panttilaitokseen. Hän astui selkä kumarassa, hurskaan näköisenä kuin kirkkomies; sillä hänestä se ei tuntunut ensinkään ilkeältä, päinvastoin häntä rahahommat huvittivat. Panttilaitoksen virkamiehet tunsivat hänet hyvin; he sanoivat häntä neljän francin mummoksi, sillä hän pyysi aina neljä francia, kun he tarjosivat kolme. Gervaise olisi pantannut vaikka koko talon; hän oli saanut panttausraivon; hän olisi kerinnyt päänsä paljaaksi, jos kuka olisi lainannut hänelle rahaa hänen hiuksiaan vastaan. Se oli liian mukavaa, eihän sieltä malttanut olla hakematta rahaa, kun ei kotona ollut leivän murentakaan. Sinne menivät kimpsut ja kampsut, liina- ja pitovaatteet, vieläpä työ- ja huonekalutkin. Ensi aikoina hän sellaisilla viikoilla, jolloin oli paremmat tulot, lunasti tavaroitaan voidakseen taas pantata ne seuraavalla viikolla. Mutta sitten hän ei enää välittänyt koko roskasta, vaan möi panttikuitit. Yhden ainoan kerran hänen sydäntään kirveli, kun hänen täytyi panna panttiin lasikupuinen kellonsa voidakseen maksaa kahdenkymmenen francin laskun oikeudenpalvelijalle, joka oli tullut häntä kiinni ottamaan. Siihen asti hän oli vannonut, että hän ennemmin tahtoi kuolla nälkään kuin koskea kelloonsa. Kun muori Coupeau lähti sitä viemään pienessä hattukotelossa, vaipui hän tuolille, kädet hervottomina ja vedet silmissä, ikäänkuin siinä olisi viety pois hänen onnensa. Mutta kun muori Coupeau palasi tuoden viisikolmatta francia, niin tämä viiden francin odottamaton lisätulo ihastutti hänet ikihyväksi, ja hän lähetti mummon heti takaisin ostamaan neljän soun edestä viinaa lasilla, että päästiin juomaan niin onnistuneen kaupan harjaisia. Nykyään he useinkin, milloin vain olivat keskenään hyvässä sovussa, maistelivat yhdessä työpöydän nurkalla sekotusta, jossa oli puoleksi viinaa, puoleksi marjamehua. Muori Coupeau osasi kantaa täyden lasin esiliinansa taskussa niin taitavasti, ettei pisaraakaan läikähtänyt maahan. Mitäpäs sitä naapurien tarvitsi tietää? Kumminkin naapurit tiesivät sen vallan hyvin. Hedelmämuija, makkaramummo ja sekatavarakaupan puotipojat sanoivat: »Kas, mummo on menossa tätilään», tai: »Kas, mummo on käynyt hakemassa sydämenvahvistusta.» Ja syystä kyllä se ärsytti ihmiset vielä enemmän Gervaiseä vastaan. Hän pisti poskeensa kaikki; semmoista menoa ei voinut kauvan kestää; vielä kolme, neljä suupalaa lisäksi, niin hän pani puhtaaksi koko hönninsä.

Keskellä tätä yleistä hävitystä Coupeau vain hyöstyi. Tämä vietävän rapajuoppo oli terve kuin pukki. Viinistä ja paloviinasta hän lihoi ihan silmissä, vaikka kovasti hän soikin. Ja kun Lorilleux, se laiha kuippana, väitti, että juominen muka tappaa ihmisen, teki hän hänestä pilaa vastaten hänelle taputtamalla ihravatsaansa, jonka pinta oli pingoillaan kuin rumpunahka; ja sitä hän pärisytti ja paukutti kuin paras rumpali. Mutta Lorilleux, jota harmitti, ettei hänellä ollut vatsaa, sanoi, että se oli keltaista, sairaloista ihraa. Mitähän rasvaa lie ollutkin, Coupeau vain joi yhä enemmän terveydekseen. Hänen tummanruskea tukkansa oli tullut harmahtavaksi ja hänen kasvonsa alkoivat olla sinisenpunertavat kuin ainakin vanhalla juopolla. Surun päiviä viettämään oli hän mielestään vielä liian nuori; hän antoi vaimolleen hyvän lähdön, kun tämä uskalsi kertoa hänelle pulistaan. Miesten asia ei ollut alentua akkojen vastuksista huolehtimaan. Vaikka talossa ei olisi ollut leivän murentakaan, ei se häntä liikuttanut. Hänelle piti panna pötyä pöytään aamuin, illoin, eikä hän koskaan siitä välittänyt, mistä saatiin. Milloin hän vietti kokonaisia viikkoja tekemättä työtä, tuli hän vieläkin vaateliaammaksi. Muuten hän yhä vieläkin taputteli Lantier'ta olalle yhtä ystävällisesti kuin ennenkin. Varmaankaan hän ei tietänyt mitään vaimonsa suhteesta häneen; ainakin ihmiset, jotka olivat jotakin tietävinään, niinkuin Bochelaiset ja Poissonilaiset, väittivät kiven kovaan, ettei hän epäillytkään mitään, ja heistä se olisi ollutkin suuri onnettomuus, jos hän koskaan olisi saanut tietää asian oikean laidan. Mutta rouva Lerat, hänen oma sisarensa, pudisti päätään: hän sanoi tuntevansa aviomiehiä, jotka eivät semmoisesta olleet millänsäkään. Eräänä yönä Gervaise itsekin oli ollut aivan jähmettyä säikähdyksestä, kun hän palatessaan hatuntekijän kamarista oli pimeän päässä saanut iskun takapuoleensa; vähitellen hän kumminkin rauhottui, sillä hän otaksui kolhaisseensa takapuolensa sängyn reunaan. Mutta asema oli todellakin liian pelottava; hänen miestään ei voinut huvittaa lyödä leikiksi semmoista asiaa.

Lantier'kaan ei suinkaan kuihtunut. Hän piti hyvää huolta itsestään, mittaili alituiseen vatsansa ympärystä vyöllään, peläten että sitä tarvitseisi joko kiristää tai höllentää; hän oli mielestään parhaassa lihassa, ei olisi tahtonut tulla lihavammaksi eikä laihemmaksi. Se teki hänet hyvin rantuksi ruuassaan, sillä sen mukaan hän arvioi kaikki ruokalajit. Vaikka talossa ei ollut yhtään souta, piti hänelle olla munia ja kotletteja ynnä muita ravitsevia ja helposti sulavia aineita. Siitä asti kun hän jakoi emännän aviomiehen kanssa, piti hän itseään ainakin puoleksi talonväkeen kuuluvana, pisti taskuunsa, kun missä näki kahdenkymmenen soun rahan, palvelutti itseään Gervaisellä, torui ja komenteli, ikäänkuin hänellä olisi ollut enemmän sananvaltaa kuin levysepällä. Sanalla sanoen, siinä talossa oli kaksi isäntää. Ja tilapäinen isäntä, ollen ovelampi, anasti parhaat palat vaimosta, ruokapöydästä ja kaikesta. Hän kuori kerman itselleen ja jätti Coupeaulle kurnaalin. Eikä hän enää kainostellut kirnuta voitaan aivan julkisesti. Nana oli hänen erityinen suosikkinsa, sillä hän piti pienistä, sievistä tytöistä. Etiennestä hän ei paljoakaan piitannut, sillä poikien piti hänen mielestään oppia tulemaan omin nokkinsa toimeen. Kun tultiin kysymään Coupeauta, oli Lantier aina saapuvilla; tohvelit jalassa, paitahihasillaan, tuli hän puodin peräkamarista äreän näköisenä kuin aviomies, jota häiritään, ja vastasi Coupeaun puolesta selittäen, että se oli aivan samantekevä.

Näiden kahden miehen välissä ei Gervaisellä aina ollut kovinkaan hauskat päivät. Terveydestään hänellä, Jumalan kiitos, ei ollut valittamista. Hänkin lihoi ihan liiaksi. Mutta kahden miehen elättäminen ja tyydyttäminen kävi usein yli hänen voimainsa. Yksikin mies panee jo kärsivällisyyden kovalle koetukselle! Pahinta oli, että nämä velikullat sopivat hyvin keskenään. He eivät koskaan riidelleet, vaan ilvehtivät yhdessä istuen iltasin, päivällisen jälkeen kyynäskolkkasillaan pöydän ääressä; aina he olivat yhdestä puolin. Ja kun he milloin tulivat kotiin pahalla tuulella, viskasivat he vihansa Gervaiseen. Hei vaan! kuin vierasta sikaa! Kyllä hänen selkänahkansa kesti! Yhdessä räyhätessään he tulivat vieläkin paremmiksi ystäviksi. Eikä ollut hyvä Gervaisen mukista vastaan. Alkuaikoina hän toisen innotessa katsoi rukoilevasti toiseen saadakseen hänet rauhan välittäjäksi. Mutta se ei onnistunut. Hänen täytyi pitää hyvänään ja nöyrästi ottaa vastaan kaikki, sillä minkäpä hän sille taisi, että he ihan huvikseen mukkiloivat häntä, kun hän oli niin lihava ja pullea kuin pallo. Coupeau, joka oli hyvin väljä suustaan, haukkui häntä mitä ruokottomimmilla sanoilla. Lantier sitä vastoin oikein hakemalla haki harvinaisia pistosanoja, jotka tietysti loukkasivat Gervaiseä sitä enemmän. Onneksi ihminen tottuu kaikkeen: lopulta eivät molempain miesten pahat sanat ja loukkaukset enää pystyneet hänen hienoon nahkaansa, vaan luiskahtivat siitä pois kuin vahakankaalta. Jopa hän viimein soi heidän olevankin vihoissaan, sillä kun he paneutuivat hyvälle päälle, niin he piinasivat häntä vielä enemmän, hyörivät yhtä mittaa hänen kintereillään, niin ettei hän saanut rauhassa silittää yhtään myssyä. Silloin he vaativat kaikellaisia herkkuja, toinen suolaista, toinen tuimaa, heitä piti lellitellä, puhua kummankin mieliksi ja hyväksi lopuksi panna toinen toisensa perästä makaamaan pumpuliin käärittynä. Viikon lopussa hänellä oli sekä pää että jäsenet murjottuna; järki seisoi ja silmät olivat sammuneet kuin mielipuolella. Se kuluttaa naista, semmoinen ammatti.

Niin, Coupeau ja Lantier kuluttivat häntä, sanan varsinaisessa merkityksessä; he polttivat häntä molemmista päistä, niinkuin kynttilästä sanotaan. Levysepältä tosin puuttui sivistystä, mutta hatuntekijällä sitä oli liiaksikin, tai ainakin hänellä oli sivistystä samoin kuin epäsiistillä ihmisillä on valkoinen paita likaisen ruumiin päällä. Eräänä yönä Gervaise näki unta, että hän oli olevinaan kaivon reunalla, johon Coupeau tahtoi sysätä hänet nyrkin iskuilla, samalla kuin Lantier kutkutteli häntä kainaloista saadakseen hänet hyppäämään sinne pikemmin. Niin, sellaista juuri oli hänen elämänsä. Hän oli hyvässä koulussa, eipä sentähden ollut ihmekään, jos hän veltostui. Ihmiset eivät olleet oikeudenmukaisia, kun moittivat hänen huonoa elämäänsä, sillä hän ei ollut itse syypää onnettomuuteensa. Toisinaan, kun hän rupesi sitä miettimään, kävi väristys pitkin hänen pintaansa. Sitten hän ajatteli, että olisihan voinut käydä vieläkin hullummasti. Parempi oli olemassa kaksi miestä kuin esimerkiksi menettää molemmat kätensä. Olihan niin paljon ihmisiä samassa asemassa, että hänestäkin alkoi hänen asemansa tuntua luonnolliselta; ja hän koetti mukautua siihen löytääkseen siinäkin hiukkasen onnea. Ja todistuksena siitä, että se rupesi menemään mukiin, oli ettei hän inhonnut enemmän Coupeauta kuin Lantier'takaan. Eräässä näytelmäkappaleessa Gaité-teatterissa hän oli nähnyt naisen, joka vihoissaan myrkytti miehensä rakastajansa tähden; ja se oli häntä suututtanut, sillä hän ei tuntenut mitään sen tapaista sydämessään. Eikö ollut paljon järkevämpää elää hyvässä sovussa kaikki kolme? Ei, ei mitään sellaisia tyhmyyksiä; ne vain katkeroittivat elämän, josta ei ilmankaan ollut mitään iloa. Huolimatta veloista ja kurjuudesta, joka heitä uhkasi, olisi hän ollut mielestään hyvin levollinen ja tyytyväinen, jos levyseppä ja hatuntekijä eivät olisi häntä niin pahoin pidelleet.

Syksypuoleen kävi toimeentulo, ikävä kyllä, vieläkin huonommaksi. Lantier väitti laihtuvansa, ja hänen naamansa venyi pitemmäksi päivä päivältä. Hän harmitteli kaikesta, ei huolinut Gervaisen perunahutusta, ei sanonut voivansa syödä mokomaa moskaa, sillä siitä sai hän vatsanväänteitä. Vähimmätkin väittelyt päättyivät nykyään ilmiriitaan, jossa toinen syytti toistaan talon rappiotilasta; ja pirun vaikea oli päästä sovintoon, ennenkun lähdettiin makuulle kukin omalle taholleen. Kun ape loppuu, niin aasit alkavat tapella. Lantier vainusi joutuvansa kiipeliin; häntä harmitti huomatessaan talon olevan jo niin puhtaaksi syödyn, ettei hänellä pian ollut muuta edessä kuin ottaa hattunsa ja etsiä itselleen muualta asuntoa ja ruokaa. Hän viihtyi mainiosti tässä pesässään, jossa hän oli saanut pitää omat tapansa ja elää kaikkien lellittelemänä. Se oli oikea laiskurien maa, jonka nautintoja hän ei koskaan saisi korvatuksi. Mutta kun on suuta korviin ja vatsaa polviin, niin kyllä siinä, hitto vie, lautanen tyhjenee. Oikeastaan hän äitteli vatsalleen, koska koko talo nyt oli hänen vatsassaan. Mutta niin ei hän ensinkään ajatellut, vaan oli kovasti vihoissaan toisille, siitä että he olivat kahdessa vuodessa antaneet hävittää koko elämyksensä. Coupeaulaiset olivat tosiaankin kovin leväperäisiä. Gervaise ei osannut säästää. Tuhat tulimaista! Minnekkä tästä jouduttiin? Ystävät jättivät hänet pulaan, juuri kun hän oli tekemäisillään loistavan kaupan, saamaisillaan eräässä tehtaassa kuuden tuhannen francin palkan, millä koko tämä pikku perhe olisi voinut elää ylellisesti.

Eräänä iltana joulukuussa syötiin päivällistä ulkomuistista. Koko talossa ei ollut enää kerrassa mitään suuhun pantavaa. Lantier oli hyvin synkkänä. Jo aikaiseen lähti hän ulos ja mittaili katuja löytääkseen toisen paikan, missä ruuan tuoksu silittäisi huolen rypyt kasvoista. Tuntikausia hän istui silitysuunin vieressä miettimässä. Sitten hän yht'äkkiä herkesi hyväksi ystäväksi Poissonilaisten kanssa. Hän ei enää pilkannut poliisia nimittämällä häntä Badingue'ksi, menipä niinkin pitkälle, että myönsi keisarin voivan olla kunnon pojan. Varsinkin hän oli kunnioittavinaan Virginietä, kehuen häntä teräväpäiseksi naiseksi, joka muka osasi mainiosti hoitaa talouttaan. Oli ilmeistä, että hän imarrellessaan heitä puhui omaan pussiinsa. Olisipa voinut luulla, että hän aikoi päästä heidän luokseen asumaan. Mutta hänellä oli mielessä toinen paljon mutkikkaampi juoni. Kun Virginie kertoi hänelle haluavansa perustaa jonkillaisen kaupan, niin hän ihan mateli hänen edessään ja sanoi, että se oli erinomainen tuuma. Niin, hän oli kuin luotu kauppiaaksi, hän, joka oli niin kohtelias ja toimelias. Voi, hän ansaitseisi, mitä vain tahtoisi. Kun kerran rahat, erään tädin perintö, jo aikoja sitten olivat valmiina tallessa, niin hänellä oli täysi syy heittää koko ompelijattaren ammatti ja ruveta kauppiaaksi; ja hän mainitsi ihmisiä, jotka kaupallaan keräsivät suuria rikkauksia, niinkuin esimerkiksi hedelmänmyyjätär, jolla oli puotinsa lähimmässä kadun kulmassa, ja eräs pikku rouva, joka möi fajanssiastioita ulkobulevardilla, sillä nykyhetki oli siihen erittäin otollinen, olisi saanut kaupaksi vaikka rikatkin puodin lattialta. Mutta Virginie epäröi vielä, sillä hän ei ollut vielä löytänyt puotia, joka olisi sopinut hyyrättäväksi, eikä hän tahtonut muuttaa pois tästä kaupunginosasta. Silloin Lantier vei hänet syrjään ja puheli hänen kanssaan hiljaa supattamalla kymmenkunnan minuuttia. Hän näytti tyrkyttävän hänelle jotakin väkisin, eikä Virginiekään enää pannut vastaan, vaan näytti valtuuttavan hänet toimimaan. Heidän silmäniskuistaan ja katkonaisista lauseistaan päättäen näytti heidän välillään olevan jokin salaisuus; jotakin heillä oli tekeillä, sen huomasi yksin heidän kädenpuristuksistaankin. Siitä lähtien hatuntekijä syödessään kuivaa leipäänsä tarkasti Coupeaulaisia kulmainsa alta. Hän oli taas tullut hyvin puheliaaksi ja vaivasi heitä alituisilla valitusvirsillään. Kaiken päivää täytyi Gervaisen rämpiä tässä kurjuudessa, jota hän hyväntahtoisesti levitteli hänen eteensä. Hän ei puhunut omasta puolestaan. Jumala varjelkoon häntä siitä! Ennemmin hän vaikka kuinka monta kertaa kuolisi nälkään ystäviensä kanssa. Mutta varovaisuus vaati, että itse oltiin tarkalleen selvillä asemasta. Ainakin viisisataa francia oltiin velkaa lähimmille kauppiaille, leipurille, hiilikauppiaalle, sekatavarakauppiaalle ynnä muille. Sen lisäksi oli kaksi hyyryneljännestä maksamatta, mikä teki lisäksi kaksisataa viisikymmentä francia; uhkailipa talonomistaja, herra Marescot jo häätääkkin heitä, elleivät he maksaneet hyyryään ennen tammikuun ensimäistä päivää. Vihdoin oli panttilaitos niellyt kaiken irtaimen tavaran, jäljellä olevilla rihkamilla ei olisi saanut enää kolmeakaan francia, niin tarkkaan oli talo puhdistettu; nauloja oli tosin vielä kiinni seinissä, ei muuta, ja niitä oli hyvästikin kolmen soun edestä. Eihän siitä mihin päässyt, tämä yhteenlasku oli masentava. Mutta sen alituinen toistaminen harmitti Gervaiseä, ja hän iski vihoissaan nyrkkiä pöytään tai rupesi viimein itkeä pillittämään.

Eräänä iltana hän huusi:

-- Minä lähden pois täältä ja ihan huomispäivänä... Ennemmin minä livistän karkuun ja nukun vaikka kadulla, kuin jatkan elämääni tämmöisessä rääkissä.

-- Olisi viisaampaa siirtää hyyrykontrahti toisille, sanoi Lantier salakavalasti; eiköhän tuota kuka ottaisi... Jos te kerran molemmat olette halukkaita luopumaan puodista...

Gervaise keskeytti hänet huutaen kahta kiivaammin:

-- Heti paikalla, heti paikalla!... Voi, se olisi minulle koko helpotus!

Silloin hatuntekijä osottautui hyvin käytännölliseksi. Luovuttamalla hyyrykontrahdin voisi luultavasti uuden vuokralaisen saada maksamaan molemmat rästinä olevat hyyryneljännekset. Ja hän uskalsi mainita Poissonilaiset. Virginiehän kuului etsivän puotihuoneustoa; ehkäpä tämä puoti sopisi hänelle. Hän muisteli nyt joskus kuulleensakin hänen toivovan juuri samallaista puotia. Mutta kuullessaan Virginien nimeä mainittavan oli pesijätär äkkiä malttanut mielensä. Saisipa nähdä; kiivaudessaan tuli aina puhutuksi liikoja, mutta omasta kodista luopuminen ei tuntunut niinkään helpolta, kun sitä rupesi tarkemmin miettimään.