Part 27

-- Voi, kun se on kovassa, se leipä, jota minä täällä syön! Vennon vierastenkaan luona ei minulla olisi niin paljoa kärsittävää... Eräänkin kerran, kun minä pyysin kupin rohtoteetä, niin eikös ne herjat tuoneet minulle kokonaista vesiruukullista, saadakseen moittia minua, että minä muka juon sitä liian paljon... Nanakin, mokoma, jota minä olen koettanut kasvattaa, livistää paljasjaloin tiehensä jo aamulla, enkä minä näe häntä sen koommin koko päivänä. Luulisi, että minä haisen pahalta. Kumminkin hän nukkuu yöllä makeasti eikä heräisi kertaakaan kysymään minulta, mitenkä minä jaksan... Sanalla sanoen, minä olen heidän tiellänsä, ja he odottavat vain minun kuolemaani. Niin, kyllä he minusta pian pääsevät eroon! Minulla ei ole enää poikaa; se pesijätär räähkä on hänet minulta riistänyt. Hän pieksäisi minua, löisi minut kuoliaaksi, ellei hän pelkäisi joutuvansa oikeuden käsiin.

Gervaise kohteli todellakin mummoa toisinaan kovanpuoleisesti. Sitä mukaa kuin liike rappeutui, kävivät ihmiset ärtyisemmiksi ja suuttuivat toisiinsa vähimmästäkin sanasta. Eräänä aamuna oli Coupeau huutanut, kun kohmelo pakotti hänen päätänsä: »Tuo mummo se puhuu aina kuolemastaan, mutta eipä siitä koskaan näy tulevan mitään!» Ne sanat olivat kovasti käyneet muori Coupeaun sydämelle. Häntä moitittiin siitä, että hän maksoi paljon, ja sanottiin aivan rauhallisesti, että säästyisi suuret summat, jos häntä ei enää olisi olemassa. Totta puhuen, ei hänkään käyttäytynyt niinkuin hänen olisi pitänyt. Niinpä hän, joka kerran kun hänen vanhin tyttärensä, rouva Lerat kävi hänen luonaan, ruikutti tälle surkeuttaan ja syytti poikaansa ja miniätään, että he jättivät hänet nälkään kuolemaan, ja sen hän sanoi vain houkutellakseen häneltä kahdenkymmenen soun rahan, jonka hän käytti makeisiin. Myöskin Lorilleux'läisille hän syötti kamaloita juttuja kertoen heille, mihin heidän kymmenet francinsa menivät, pesijättären mielitekoihin, uusiin myssyihin, leivoksiin, joita hän söi salaa toisilta, vieläpä likaisempiinkin asioihin, joista ei uskaltanut puhuakkaan. Pari, kolme kertaa hän oli yllyttää ilmi tappeluun koko suvun. Toisen kerran hän oli toisten, toisen kerran toisten puolella; kaikki sotki hän yhteen sekamelskaan.

Hänen yskänsä ollessa kovimmillaan tänä talvena, eräänä iltapäivänä, kun rouva Lorilleux ja rouva Lerat olivat tavanneet toisensa muorin vuoteen ääressä, iski hän heille silmää pyytääkseen heitä kumartumaan. Hän sai tuskin puhutuksi, vaan supitti heille hiljaa:

-- Se on siivoa!... Minä kuulin heidän vehkeensä viime yönä. Niin, niin, Nilkuttajan ja hatuntekijän... Ja he vasta elämöivät! Coupeau on kaunis. Se on siivoa!

Hän kertoi katkonaisin lausein, rykien ja ähkyen, että hänen poikansa oli edellisenä iltana tullut kotiin arvatenkin sikahumalassa. Sitten hän unetonna maatessaan oli vallan hyvin erottanut kaikki äänet, miten Nilkuttaja paljain jaloin astui kivilattialla, miten hatuntekijä häntä kutsui ja hiljaa avasi välioven, ja kaikki mitä sitten seurasi. Sitä mahtoi kestää päivännousuun asti, hän ei tietänyt tuntia ihan tarkalleen, sillä ponnistuksistaan huolimatta hän oli lopulta vaipunut uneen.

-- Ilkeintä koko asiassa on, jatkoi hän, että Nana olisi voinut kuulla. Hän oli niin levoton koko yön, vaikka hän tavallisesti nukkuu sikeästi kuin porsas; hän keikkui ja piehtaroi, ikäänkuin hänen sängyssään olisi ollut tulisia kekäleitä.

Kumpikaan nainen ei näyttänyt hämmästyvän.

-- Se kai on alkanut jo ensimäisenä päivänä, sanoi rouva Lorilleux. Mutta kun kerran Coupeaulla ei ole mitään sitä vastaan, niin mitäpä meidänkään tarvitsee siihen sotkeentua? Sen minä vain sanon, että häpeäksi se on koko suvulle.

-- Minä jos olisin mummon sijassa, selitti rouva Lerat puristaen huulensa yhteen, niin minä kun säikäyttäisin häntä! Minä huutaisin hänelle jotakin, mitä tahansa: Minä näen sinut! tai: Santarmit ovat täällä!... Erään lääkärin piika kertoi minulle isäntänsä sanoneen, että siitä voi nainen säikähtää kuoliaaksi vissillä hetkellä. Ja jos hän heittäisikin henkensä siihen paikkaan, niin mitäpäs siitä? Sen hän ansaitseisikin! Silloinpahan saisi rangaistuksensa siinä, missä on syntiäkin tehnyt.

Koko kortteli tiesi pian, että Gervaise kävi joka yö Lantier'n luona. Rouva Lorilleux pauhasi siitä naapurien kuullen, tuoden julki oikeutetun suuttumuksensa; hän surkutteli veljeään, joka oli sellainen nahjus, että antoi akkansa vetää itseään nenästä vaikka suin päin tervapönttöön; ja hän vakuutti, että jos hän vielä astui jalallaankaan mokomaan myymälään, niin sen hän teki yksinomaan äiti raukkansa tähden, jonka täytyi elää keskellä tätä ruokotonta menoa. Silloin koko kortteli hyökkäsi Gervaisen päälle. Hän se varmaankin oli vietellyt hatuntekijän. Näkihän sen hänen silmistäänkin. Niin, ilkeistä juoruista huolimatta, se saakelin salajuonien punoja, Lantier pysyi ihmisten suosiossa, sillä hän esiintyi edelleenkin kaikkia kohtaan kunnon miehen arvokkuudella, luki sanomalehteään kulkiessaan katukäytävällä, oli huomaavainen ja kohtelias naisille ja aina valmis jakelemaan heille makeisia ja kukkia. Hitto vieköön! hän hoiti vain kukon virkaansa; mies on mies, eikä häneltä voi vaatia, että hän vastustaisi naisia, jotka heittäytyvät hänen kaulaansa. Mutta Gervaiseä ei voitu millään puolustaa; hän tuotti häpeää koko Goutte-d'Or'in kadulle. Nanan kummeina kutsuivat Lorilleux'läiset tytön kotiinsa saadakseen häneltä lisätietoja. Mutta kun he rupesivat häntä kuulustamaan takaperoisella tavalla, niin tyttö tekeytyi tyhmän näköiseksi ja vastaili heille peittäen silmiensä liekin pitkien, pehmeiden silmäluomiensa alle..

Vaikka Gervaise näin oli joutunut kaikkien ihmisten ylenkatseen alaiseksi, eli hän rauhassa raukeata ja hiukan uneliasta elämäänsä. Alussa hän oli tuntenut itsensä hyvin syylliseksi, hyvin riettaaksi ja oli inhonnut itseään. Kun hän tuli ulos Lantier'n huoneesta, pesi hän kätensä, kasteli pyyheliinan ja hankasi sillä hartioitaan niin, että niistä oli nahka lähteä, ikäänkuin siten poistaakseen häpeätahransa. Jos Coupeau silloin yritti laskea leikkiä, niin hän suuttui ja juoksi itkien panemaan päällensä puodin perällä; eikä hän suvainnut hatuntekijänkään kajoavan itseensä heti sen perästä, kun hänen oma miehensä oli häntä syleillyt. Hän olisi tahtonut vaihtaa nahkaa vaihtaessaan miehiä. Mutta vähitellen hän tottui siihenkin. Oli liian vaivaloista peseytyä joka kerran perästä. Hänen laiskuutensa veltostutti häntä, ja haluten elää onnellisena hän koetti välittää ikävyyksistään niin vähän kuin mahdollista. Hän oli anteeksiantavainen sekä itseään että muita kohtaan, ja koetti järjestää elämän sellaiseksi, ettei se kävisi kenellekään kovin kiusalliseksi. Eikö niin, että kunhan hänen miehensä ja rakastajansa olivat tyytyväisiä, kunhan talossa kaikki meni tavallista hiljaista menoaan, kunhan pidettiin lystiä aamusta iltaan, ja kunhan kaikki pysyivät lihavina ja kylläisinä ja elivät mukavasti, niin ei tosiaankaan ollut mitään valittamisen syytä? Eikäpä hänen rikoksensa oikeastaan mahtanut kovin suuri ollakkaan, koskapa siitä ei koitunut mitään häiriötä, vaan itsekukin oli tyytyväinen; tavallisestihan ihminen saa rangaistuksensa, kun on tehnyt pahoin. Siten oli siveetön elämä muuttunut hänelle tavaksi. Nyt se oli säännöllistä kuin syöminen ja juominen; joka kerran kun Coupeau tuli kotiin päissään, meni hän Lantier'n luokse, mikä tapahtui vähintäänkin maanantaina, tiistaina ja keskiviikkona joka viikko. Hän jakoi yönsä tasan. Vieläpä hän oli ottanut tavakseen, kun levyseppä vain kuorsasi liian kovasti, jättää hänet vetelemään hirsiä ja hiipiä itse rauhassa jatkamaan untaan naapurin päänalusella. Eipä sillä, että hän olisi pitänyt enemmän hatuntekijästä. Ei, mutta hän oli Gervaisen mielestä siistimpi, ja hänen huoneessaan nukkuminen tuntui hänestä virkistävältä kuin kylpy. Hän oli kuin kissa, jonka mieluisin makuupaikka on valkoinen sängyn päällys.

Muori Coupeau ei uskaltanut koskaan puhua siitä suoraan. Mutta kun pesijätär oli erään riidan jälkeen häntä ravistellut, ei mummokaan säästänyt pisteliäitä viittauksia. Hän sanoi tuntevansa ihmeesti pöllöjä miehiä ja ihmeesti kelvottomia akkoja; ja tämän entisen takinneulojattaren ehtymättömästä sanavarastosta löytyi vielä mehuisempiakin sanoja, joita hän alituiseen ratkutti. Ensimäisillä kerroilla Gervaise oli katsonut häneen tuikeasti, mutta ei ollut vastannut mitään. Mutta sitten alkoi hänkin kautta rantain puolustautua ylimalkaan lausutuilla syillä. Kun jollakin vaimolla oli miehenä juoppo renttu, joka aina rypi nyrkit savessa, niin sellaiselle vaimolle ei ollut luettava viaksi, että hän etsi puhtautta muualta. Menipä hän pitemmällekin, puhuen siihen suuntaan, että Lantier oli yhtä paljon hänen miehensä kuin Coupeaukin, ehkäpä enemmänkin. Eikö hän ollut tuntenut häntä neljäntoista vanhasta? Eikö hänellä ollut kaksi hänelle tehtyä lasta? No niin! sellaisissa oloissa oli kaikki anteeksi annettavaa, eikä kukaan voinut heittää ensimäistä kiveä. Hän sanoi vain noudattavansa luonnon lakia. Sitä paitsi, ei ollut hyvä tulla häntä suututtamaan. Muuten hän pian voisi heittää jokaiselle hänen pyykkinyyttinsä vasten naamaa. Ei ollut kehumista muidenkaan Goutte-d'Or'in kadun asukasten puhtaudessa. Pikku rouva Vigouroux heitti häränpyllyä aamusta iltaan hiilikasojensa päällä. Rouva Lehongre, sekatavarakauppiaan vaimo, makasi lankonsa, sen pitkän vökelön kanssa, jota hän ei olisi iljennyt nostaa lapiollakaan. Entäs kelloseppä, tuo vastapäätä asuva siro herra! Oli ollut joutua valamiesoikeuden eteen sukurutsauksesta; hän piti yhteyttä oman tyttärensä, häpeämättömän hutsun kanssa, joka maleksi pitkin bulevardeja. Ja laajalla käden liikkeellä hän merkitsi koko korttelin. Hänelle olisi riittänyt työtä tuntikaudeksi kaikkien sen asukasten likaisten vaatteiden levittelemisessä, ihmisten, jotka makasivat kuin porsaat yhdessä läjässä, isät, äidit, lapset, rypien omassa ravassaan. Voi, kyllä hän sen tiesi! Turmelus tihkui esiin joka paikasta, se myrkytti koko ympäristön! Totisesti siinä oli siivoa, kun katseli aviomiehiä ja -vaimoja tällä Pariisin kulmakunnalla, missä ihmiset elivät päällekkäin kurjuuden pakottamina! Jos olisi pannut molemmat sukupuolet huhmariin ja survonut ne yhteen, olisi saanut mainiota kauppatavaraa, millä lannottaa Saint Denis'n tasangon kirsikkapensaita.

-- Olisi parasta, etteivät syljeksisi ilmaan, sillä se putoo heidän omalle nenälleen, huusi Gervaise, kun häntä ahdistettiin. Kukin pitäköön huolen itsestään. Antakoot kunnon ihmisten olla alallaan, jos itse tahtovat elää oman mielensä mukaan... Minusta on kaikki hyvin, niinkuin se on, mutta sillä ehdolla, että minua eivät vedä lokaan ihmiset, jotka siinä itse pää edellä rämpivät.

Ja eräänä päivänä, kun muori Coupeau oli ollut tavallista suorapuheisempi, oli Gervaise sanonut hänelle hammasta purren;

-- Te olette vuoteen omana, ja luulette sen tiimoilla voivanne sanoa minulle mitä tahansa. Mutta uskokaa pois, siinä te teette väärin, näettehän, miten minä olen teille hyvä, sillä en ole vielä koskaan viskannut teille vasten silmiä entistä elämäänne. Niin, kyllä minä tiedän, kaunista elämää, miehiä kaksittain, kolmittain jo ukko Coupeaun eläessä... Ei, älkää rykikö, minä olen jo sanonut sanottavani. Enkä minä sillä muuta tarkotakkaan, kuin että jättäisitte minut rauhaan.

Mummo oli vähällä tukehtua. Kun Goujet seuraavana päivänä tuli Gervaisen poissa ollessa kysymään äitinsä liinavaatteita, kutsui muori Coupeau hänet luokseen ja piti häntä kauvan aikaa istumassa vuoteensa vieressä, Hän tunsi hyvin sepän ystävyyden ja oli jo jonkun aikaa nähnyt hänen olevan synkän ja onnettoman niiden rumien huhujen johdosta, jotka Gervaisestä olivat liikkeellä. Ja juorutakseen ja kostaakseen edellisen päivän toran, hän kertoi hänelle totuuden peittelemättä, itkien ja valittaen, ikäänkuin muka Gervaise huonolla käytöksellään olisi tehnyt vääryyttä etenkin hänelle. Kun Goujet lähti hänen kamaristaan, nojasi hän seiniin, pakahtumaisillaan surusta. Pesijättären tullessa kotiin huusi muori Coupeau hänelle, että häntä pyydettiin heti menemään rouva Goujet'n luo ja viemään hänelle vaatteet takaisin silitettyinä tahi silittämättä; ja hän oli niin innoissaan, että Gervaise arvasi hänen juorunneen ja aavisti, mikä tuskallinen kohtaus ja mikä sydämen suru häntä oli odottamassa.

Kalpeana ja jo edeltä päin masentuneena hän pani vaatteet koriin ja lähti. Vuosikausiin hän ei ollut maksanut Goujet'laisille yhtään souta. Velkasumma teki yhä vielä neljäsataa viisikolmatta francia. Joka kerran otti hän maksun pyykistä, puhuen rahapulastaan. Häntä hävetti se kovasti, sillä se näytti siltä, kuin hän olisi käyttänyt hyväkseen sepän ystävyyttä petkuttaakseen häntä. Coupeau, jonka omatunto oli tätä nykyä jo vähemmin arka pilkkasi häntä sanoen, että kaippa seppä oli nurkkapielissä nipistellyt häntä vyötäisistä, ja että hänelle siinä oli maksua parhaiksi asti. Mutta vaikka Gervaise oli joutunutkin sentapaisiin tekemisiin Lantier'n kanssa, nousi hänen luontonsa sellaista puhetta vastaan, ja hän kysyi mieheltään, joko hän tahtoi syödä siten ansaittua leipää. Goujet'sta ei saanut puhua pahaa hänen kuultensa; hän piti kiintymystänsä seppään ikäänkuin viimeisenä kunniansa jäännöksenä. Niinpä hän viedessään takaisin näiden kunnon ihmisten vaatteita alkoikin joka kerran tuntea sydämen ahdistusta heti ensi portaalta lähtien heidän luokseen noustessaan.

-- Ka, joko te viimeinkin tulette? sanoi rouva Goujet kuivasti, hänelle ovea avatessaan. Kun minun mieleni tekee kuolla, niin minä lähetän teitä hakemaan.

Gervaise astui sisälle hämillään, uskaltamatta edes sopertaa anteeksipyyntöä. Hän ei ollut enää täsmällinen, ei tullut koskaan määräaikana, vaan odotutti itseään viikkokausia. Hän kävi vähitellen yhä huolimattomammaksi.

-- Kokonaisen viikon olen jo odottanut teitä, jatkoi pitsinnyplääjä. Ja lisäksi te vielä valehtelette minulle, lähetätte oppityttönne syöttämään minulle kaikellaisia juttuja: ollaan muka juuri silittämässä minun vaatteitani ja luvataan lähettää ne kotiin vielä samana iltana, tai on jokin tapaturma sattunut, vaatenyytti on pudonnut vesisaaviin. Sill'aikaa minulta menee päivä hukkaan toisensa perästä turhassa odotuksessa ja mieliharmissa. Sehän on ihan kunnotonta menettelyä... Katsotaanpas nyt, mitä teillä on siinä korissanne! Onkohan siinä edes kaikki? Onko teillä mukananne ne lakanat, joita olette pitänyt luonanne jo kuukauden päivät, ja se paita, joka joutui pois viime pyykistä?

-- On, kyllä se on mukana, sai Gervaise sanotuksi, tässä se on.

Mutta rouva Goujet'lta pääsi hämmästyksen huudahdus. Eihän se ollutkaan hänen paitansa, ei hän sitä huolinut. Se vielä puuttui, että hänen vaatteensa vaihdettiin. Jo toisella viikolla oli hän saanut kaksi nenäliinaa, joissa ei ollut hänen puumerkkiään. Häntä ei ensinkään haluttanut pitää kenen vaatteita hyvänsä. Sitä paitsi hän tahtoi itse pitää omat tavaransa.

-- Entäs lakanat? kysyi hän uudestaan. Ne ovat kai hävinneet, vai mitä?... No niin, tehkää, mitä hyväksi näette, mutta minä tahdon ne sittenkin huomisaamuksi, kuuletteko?

Syntyi äänettömyys. Gervaisen hämminki tuli täydelliseksi, kun hän tunsi, että hänen takanaan Goujet'n kamarin ovi oli raollaan. Seppä oli varmaankin siellä, hän sen arvasi; ja kuinka kiusallista, jos hän kuuli kaikki nämä ansaitut moitteet, joihin hän ei voinut mitään vastata! Hän tekeytyi hyvin nöyräksi ja painoi päänsä alas asettaessaan vaatteita sängyn päälle niin kiireesti kuin mahdollista. Mutta vielä pahemmaksi muuttui hänen asemansa, kun rouva Goujet rupesi tutkimaan vaatekappaleita yksitellen. Hän otti ne käteensä ja heitti taas pois sanoen:

-- Hyväinen aika! Teidän taitonnekinhan menee takaperin hyvää vauhtia. Ei teissä ole enää kehumista joka päivä... Niin, te tuhritte ja turmelette nykyään kaikki työnne... Katsokaapas esimerkiksi tätä paidanrintaa, se on poltettu, raudasta on jäänyt merkit laskosten kohdalle. Entäs napit, ne on kaikki revitty irti. Minä en käsitä, kuinka te pitelette ihmisten vaatteita, kun niissä ei ole koskaan yhtään nappia jäljellä... Voi, tuossakin on röijy, josta minä ainakaan en maksa teille mitään. Katsokaahan nyt tätä. Sehän on vielä likainen, sillehän ei ole tehty muuta kuin hiukan silitetty. Sekö teille antamaan vaatteitaan, jos ne eivät enää tule edes puhtaiksikaan!...

Hän keskeytti moitteensa laskeakseen vaatekappaleet. Sitten hän huudahti:

-- Mitä! tässäkö ne ovat kaikki?... Tästähän puuttuu kaksi paria sukkia, kuusi ruokaliinaa, yksi pöytäliina, pyyheliinoja... Te siis ette välitä mitään minun sanastani! Minähän laitoin teille sanan, että teidän piti tuoda kaikki takaisin silitettyinä tai silittämättä. Jos teidän oppityttönne ei tunnin sisällä ole tuonut tänne loppuja vaatteita, niin meistä tulee vihamiehet, rouva Coupeau, sen minä teille sanon.

Samassa kuului Goujet rykäisevän kamarissaan. Gervaise säpsähti. Hyvä Jumala! miten häntä kohdeltiin hänen kuultensa! Ja hän jäi häpeissään ja hämillään seisomaan keskelle lattiaa odottamaan likaisia vaatteita. Mutta laskettuaan pyykin oli rouva Goujet tyynesti asettunut paikoilleen ikkunan ääreen ja ryhtynyt parsimaan pitsisaalia.

-- Entäs likaiset vaatteet? kysyi pesijätär arasti.

-- Ei, kiitoksia, vastasi vanha vaimo, niitä ei ole lainkaan tällä viikolla.

Gervaise kalpeni. Hänelle ei enää annettu työtä. Silloin hän tuli tykkänään päästä pyörälle, hänen täytyi istuutua tuolille, sillä hänen jalkansa pettivät. Eikä hän yrittänytkään puolustautua. Ainoa, mitä hän keksi sanoa, oli:

-- Herra Goujet on siis sairas?

Kyllä, hän oli sairas. Hänen oli täytynyt jäädä kotiin, kun ei ollut jaksanut mennä pajaan, ja nyt hän oli vast'ikään heittäytynyt sängyn päälle lepäämään. Rouva Goujet puhui vakavasti. Hänellä oli musta hame päällä, kuten aina, ja hänen kalpeita kasvojaan reunusti valkoinen nunnanpäähine. Naulaseppien päiväpalkkaa oli vieläkin alennettu: yhdeksästä francista se oli laskeutunut seitsemään franciin; ja syynä siihen olivat koneet, jotka nykyään tekivät kaiken työn. Ja hän selitti, että hän koetti säästää kaikessa; hän aikoi taas itse ruveta pesemään pyykkinsä. Se olisi tietysti ollut hyvin tervetullutta, jos Coupeaulaiset olisivat maksaneet takaisin hänen poikansa lainaamat rahat. Mutta hän ei ainakaan aikonut lähettää ulosottomiehiä heidän niskaansa, sillä eihän heillä kumminkaan ollut, millä maksaa. Kun rouva Goujet alkoi puhua velasta, näytti Gervaise seistessään siinä pää kumarassa kiinnittävän koko huomionsa hänen neulojensa vikkelään liikkeeseen, joilla hän korjasi pitsin silmukat yhden erältään.

-- Voisitte te kumminkin hiukan supistamalla menojanne saada velkaanne lyhennetyksi, jatkoi pitsinnyplääjä. Sillä sanoi mitä sanoi, niin te elätte ylellisesti, kulutatte paljon rahaa, siitä olen varma... Kun te antaisitte meille edes kymmenen francia joka kuukausi...

Hänet keskeytti Goujet, joka kutsui häntä luokseen.

-- Äiti! äiti!

Ja kun hän palasi paikoilleen, melkein heti, muutti hän puheenainetta. Seppä oli epäilemättä pyytänyt häntä olemaan vaatimatta rahaa Gervaiseltä. Mutta tahtomattaankin hän viiden minuutin kuluttua alkoi taas puhua velasta. Voi, hän oli kyllä jo edeltä päin nähnyt, miten oli käyvä; levyseppä joi koko puodin ja vei mukanaan vaimonsakin turmioon. Eikä hänen poikansa olisi koskaan lainannut heille viittäsataa francia, jos hän olisi kuullut hänen neuvoaan. Nyt olisi poika naimisissa, ei riutuisi surusta, eikä tarvitseisi pelätä hänen jäävän onnettomaksi koko elämäniäkseen. Vanha rouva kiivastui ja kävi ankaraksi, syyttäen suorastaan Gervaiseä, että hän muka yksissä neuvoin Coupeaun kanssa tahtoi pettää hänen yksinkertaista poikaansa. Niin. sellaisia naisia oli kyllä, jotka vuosikausia osasivat ulkokultaisuudellaan peittää huonoa elämäänsä, mutta lopulta se kuitenkin tuli päivän valoon.

-- Äiti! äiti! kuului toisen kerran Goujet'n ääni, entistä kiivaammin.

Hän nousi ylös, ja, kun hän tuli takaisin, sanoi hän istuutuessaan jälleen työnsä ääreen:

-- Menkää sinne, hän tahtoo puhutella teitä.

Vavisten astui Gervaise sisälle jättäen oven auki.

Tämä kohtaus liikutti kovasti hänen mieltään, sillä se oli ikäänkuin heidän rakkautensa tunnustus rouva Goujet'n edessä. Pieni kamari oli entisellään, hauska ja rauhallinen, seinät täynnä kuvia, ja kapea rautasänky nurkassa kuin viisitoistavuotiaan pojan huoneessa. Goujet makasi pitkällään sängyllä, masentuneena siitä, mitä muori Coupeau oli hänelle uskonut, silmät punaisina ja kaunis keltainen parta vielä märkänä. Hän oli kai puhkaissut tyynynsä kauheilla nyrkeillään raivonsa ensi puuskassa, sillä päällisen halkeamasta työntyi ulos höyheniä.

-- Kuulkaa, äiti on väärässä, sanoi hän pesijättärelle melkein kuiskaamalla. Te ette ole minulle mitään velkaa, minä en tahdo siitä puhuttavankaan.

Hän oli hiukan kohottautunut ja katsoi Gervaiseen. Isoja kyyneleitä nousi heti taas hänen silmiinsä.

-- Oletteko sairas, herra Goujet? kysyi Gervaise. Mikä teitä vaivaa? Sanokaa minulle.

-- Kiitos, ei mikään. Minä rasituin liiaksi eilen. Jahka minä vähän nukun...

Silloin hänen sydämensä murtui, jaksamatta pidättäytyä enää huusi hän:

-- Voi! hyvä Jumala! hyvä Jumala! Senhän ei koskaan pitänyt tapahtua, ei koskaan! Tehän olitte sen vannonut. Ja se on tapahtunut, nyt se on tapahtunut... Voi, hyvä Jumala! kun se koskee minuun kipeästi. Lähtekää pois.

Ja rukoilevan hellästi viittasi hän kädellään, että hänen tuli poistua. Gervaise ei lähestynyt sänkyä, vaan lähti tiehensä, niinkuin hän oli pyytänyt, typertyneenä, osaamatta sanoa mitään häntä lohduttaakseen. Viereisessä huoneessa hän otti korinsa lattialta, mutta jäi vielä seisomaan ovensuuhun; hän olisi tahtonut sanoa jotakin. Rouva Goujet jatkoi parsimistyötään kohottamatta päätään. Hän se viimein sanoi:

-- No, hyvää yötä, lähettäkää takaisin minun vaatteeni, tilin teemme sitten myöhemmin.

-- Niin, kyllä minä lähetän, hyvää yötä, sopersi Gervaise.

Hän sulki oven hitaasti, luoden katseensa vielä viimeisen kerran tähän kotiin, joka oli niin puhdas ja niin hyvässä järjestyksessä; ja hänestä tuntui kuin hän sinne olisi jättänyt viimeisenkin kunniansa tähteen. Hän palasi puotiinsa, tylsä ilme kasvoissa kuin lehmällä, joka osaa kotiinsa tiestä huolimatta. Muori Coupeau oli ensi kerran päässyt jalkeelle vuoteestaan ja istui tuolilla silitysuunin vieressä. Mutta pesijätär ei sanonut hänelle yhtään moitteen sanaa; hän oli liian väsyksissä, hänen ruumistaan pakotti, niinkuin hän olisi saanut selkäänsä; hän ajatteli, että elämä lopultakin oli liian kovaa, sillä ellei tahtonut heti kuolla, ei kumminkaan itse voinut riistää sydäntä rinnastansa.