Part 25

He menivät istumaan kuivuneen puun alle. Pesijätär laski korinsa jalkainsa viereen. Heitä vastapäätä kohosi Montmartren kukkula keltaisine ja harmaine, korkeine talorivineen, joiden lomasta pilkotti hiukan laihaa vihannuutta; ja kun he keikistivät päätään, näkivät he taivaan avaruuden hohtavanpuhtaana leviävän yli kaupungin; ainoastaan pohjoisella taivaalla leijaili pieniä valkoisia pilven hattaroita. Mutta kirkas valo häikäisi heidän silmiään, ja he käänsivät katseensa taivaanrannan tasalle, jota vastaan loistivat valkoisina esikaupunkien kaukaiset rakennukset, Varsinkin he seurasivat höyrysahan ohuen torven hengitystä, kun se tuprutteli ilmoille sankkoja höyrypilviä. Sen raskas huohotus tuntui tuottavan helpotusta heidän ahdistetulle rinnalleen.

-- Niin, sanoi Gervaise taas, kun vaitiolo alkoi tuntua kiusalliselta, minä olin lähtenyt asioilleni...

Vaikka hän niin hartaasti oli toivonut selvitystä, niin häneltä yht'äkkiä rohkeus lannistui, eikä hän saanut sanaa suustaan. Häpeän tunne valtasi hänet kokonaan. Ja hän tunsi kumminkin vallan hyvin, että he olivat tulleet sinne itsestään, puhellakseen juuri siitä; ja siitä he puhelivatkin tarvitsematta lausua sanaakaan. Edellisen illan tapaus oli heidän välillään ikäänkuin raskaana taakkana, joka heitä painosti.

Silloin Gervaise hirveän surumielisyyden valtaamana alkoi kyynelsilmin kertoa rouva Bijardin, pyykkimummonsa kuolinkamppauksesta; hän oli aamulla kuollut kauheita tuskia kärsittyään.

-- Se johtui siitä, että Bijard oli potkaissut häntä, sanoi hän lempeällä ja yksitoikkoisella äänellä. Vatsa turposi. Luultavasti oli joitakin sisusosia revennyt. Herra Jumala! kolme päivää kesti hänen kärsimyksensä... Voi sentään! Galeerivankiloissa on raukkoja, jotka eivät ole tehneet niinkään paljoa pahaa. Mutta korkealla oikeudella olisi liian paljon työtä, jos se välittäisi kaikista vaimoista, jotka heidän miehensä tappavat, Yksi potku enemmän tai vähemmän, mitäpäs siitä? Se ei tule kuuloon, kun potkuja saa joka päivä. Varsinkin kun vaimo parka tahtoi pelastaa miehensä mestauspölkyltä ja selitti loukanneensa vatsansa langetessaan pyykkipunkkaan... Hän voihki koko yön, ennenkuin henki lähti.

Seppä oli vaiti ja nyppi ruohoja hermostuneesti.

-- Siitä ei ole kahtakaan viikkoa, jatkoi Gervaise, kun hän vierotti viimeisen lapsensa, pikku Jules'n; ja hyväpä se onkin, että lapsen ei tarvitse joutua kärsimään... Mutta nyt saa Lalie raukka kaksi pienokaista niskoilleen. Hän ei ole vielä kahdeksankaan vuoden vanha, mutta vakava ja järkevä kuin oikea äiti. Ja lisäksi vielä hänen isänsä pieksää häntä alituiseen... Voi sentään, kun muutamat ihmiset ovat ihan kuin luodut kärsimään.

Goujet katsoi häneen ja sanoi äkkiä vapisevin huulin:

-- Te tuotitte minulle surua eilen, niin paljon surua...

Gervaise kalpeni ja puristi kätensä ristiin, mutta toinen jatkoi:

-- Tiesinhän minä, että sen piti tapahtua... Mutta teidän olisi pitänyt turvautua minuun, uskoa minulle miten asiat olivat, jotta minulle ei olisi jäänyt turhia toiveita... Hän ei voinut lopettaa. Gervaise oli noussut ylös, ymmärtäen, että Goujet luuli hänen alottaneen entiset suhteensa Lantier'n kanssa, kuten ihmiset väittivät, ja käsivarret suorana hän huusi:

-- Ei, ei, minä vannon... Hän työnsi minua ja aikoi suudella se on totta; mutta hänen kasvonsa eivät edes koskeneetkaan minuun, ja se oli ensi kerta kun hän sitä yritti... Oo! minä vannon sen oman henkeni, lasteni hengen ja kaiken kautta, mikä minulle on pyhintä!

Mutta seppä pudisti päätään. Hän epäili, sillä naiset väittävät aina vastaan. Gervaise kävi silloin hyvin vakavaksi ja alkoi puhua hitaasti:

-- Te tunnette minut, herra Goujet, enkä minä juuri ole paha valehtelemaan... Totisesti, ei! Se ei ole totta, siitä annan kunniasanani!... Eikä se koskaan tule tapahtumaan, kuuletteko? Ei koskaan! Sinä päivänä jona se tapahtuisi, minusta tulisi vihon viimeinen hylkiö, enkä enää ansaitseisi kunniallisen miehen ystävyyttä, kuten teidän.

Hänellä oli puhuessaan niin uljas ryhti, täynnä suoruutta, että Goujet tarttui hänen käteensä ja veti hänet takaisin istumaan. Nyt seppä hengitti vapaasti, hänen sydämensä riemuitsi. Tämä oli ensi kerta kun hän näinikään piti kiinni Gervaisen kädestä ja puristi sitä. Molemmat olivat ääneti. Taivaalla valkopilvet liukuivat verkalleen kuin joutsenet. Niittykaistaleen kulmalla vuohi oli kääntynyt heihin päin ja katseli heitä päästäen vähän väliä surkean määkinän. Ja he istuivat heittämättä irti toistensa käsistä, silmät kosteina mielenliikutuksesta; heidän katseensa häipyivät kauvas, Montmartren harmahtavalle rinteelle, missä tehtaiden savutorvet korkeana hongikkona reunustivat taivaanrantaa keskellä tätä savista ja autioita laitakaupunkia, jossa kapakoiden vihreät pensaikot liikuttivat heitä kyyneleihin saakka.

-- Teidän äitinne on suuttunut minuun, sanoi Gervaise hiljaa. Älkää väittäkö vastaan... Me olemme teille velkaa niin paljon rahaa!

Mutta saadakseen hänet vaikenemaan Goujet ravisti hänen kättään niin rajusti, että se oli mennä sijoiltaan. Hän ei suvainnut rahoista puhuttavankaan. Sitten hän epäröi vähän, mutta sopersi viimein:

-- Kuulkaahan, jo kauvan aikaa olen aikonut ehdottaa teille erästä asiaa... Te ette ole onnellinen. Äitini vakuuttaa, että teille vielä käy huonosti...

Hän pysähtyi hiukan hengästyneenä.

-- Niin, meidän täytyy lähteä pois yhtenä.

Gervaise katsoi häneen, ymmärtämättä aluksi selvään, hämmästyen tästä äkillisestä rakkauden tunnustuksesta, josta hän ei koskaan ennen ollut puhunut halaistua sanaakaan.

-- Mitä te tarkotatte? kysyi hän.

-- Niin, jatkoi seppä, pää kumarassa, me lähtisimme yhtenä pois ja eläisimme jossakin, esimerkiksi Belgiassa... Se on melkein minun kotimaani... Tekemällä työtä kumpikin, me pian saisimme hyvän toimeentulon.

Silloin Gervaise sävähti vallan punaiseksi. Vaikka Goujet olisi puristanut hänet rintaansa vasten suudellakseen häntä, ei häntä niin olisi hävettänyt. Olipa hän yhtä kaikki kummallinen mies, kun ehdotti hänelle yhdessä karkaamista, ihan kuin romaaneissa ja korkeimmissa seurapiireissä. Omassa ympäristössään hän kyllä myös oli nähnyt työmiesten hienostelevan naimisissa olevia naisia, mutta he eivät vieneet heitä edes Saint-Denis'hin, se tapahtui siinä missä oltiin, ja muitta mutkitta.

-- Voi! herra Goujet, herra Goujet ... sopersi hän keksimättä muuta, mitä sanoa.

-- Katsokaahan nyt! jatkoi Goujet. Meitä ei olisi kuin me kaksi. Muut minua vaivaavat, ymmärrättehän?... Kun minä kerran pidän kenestä, niin minä en siedä nähdä häntä toisten parissa.

Mutta Gervaise oli jo tointunut ja hylkäsi hänen ehdotuksensa, puhuen järkevän näköisenä:

-- Ei se käy päinsä, herra Goujet. Se olisi hyvin pahasti... Minähän olen naimisissa ja minulla on lapsia... Minä kyllä tiedän, että te minusta pidätte ja säälitte minua. Mutta meille tulisi tunnonvaivoja, emmekä voisi nauttia onnestamme... Pidänhän minäkin teistä, pidän liiankin paljon, antaakseni teidän tehdä tyhmyyksiä. Ja tyhmästi se olisi, se on varma... Ei, uskokaa pois, parasta on olla niinkuin olemme. Me kunnioitamme toisiamme, ja meidän tunteemme ovat sopusointuisia. Se on paljon, se on auttanut minua pysymään lujana useamman kuin yhden kerran. Kun pysyy kunniallisena meidän asemassamme, niin siinä on palkintoa parhaiksi asti.

Goujet pudisti päätään kuunnellessaan. Hän hyväksyi mitä Gervaise sanoi, sillä hän ei voinut väittää sitä vääräksi. Yht'äkkiä hän selvällä päivällä sieppasi hänet syliinsä, puristi häntä niin, että oli vähällä rusentaa hänet rikki, ja painoi tulisen suudelman hänen kaulalleen, ikäänkuin olisi tahtonut syödä hänet. Sitten hän päästi hänet irti, pyytämättä sen enempää: eikä hän enää puhunut heidän rakkaudestaan. Gervaise ei suuttunut, sillä hänen mielestään he olivat kumpikin hyvin ansainneet tämän pienen nautinnon.

Ankara väristys puistatti seppää kiireestä kantapäähän, ja hän siirtyi loitommaksi Gervaisestä, ettei uudestaan lankeaisi kiusaukseen ottaa häntä syliinsä; hän ryömi polvillaan, ja tietämättä, mihin käyttää käsiään, hän alkoi poimia voikukkia, joita hän etäältä heitteli Gervaisen koriin. Siinä kasvoi näet keskellä palanutta nurmikkoa komeita, keltaisia voikukkia. Vähitellen tämä leikki häntä tyynnytti ja huvitti. Vasaran varressa jäykistyneillä sormillaan hän taittoi varovasti kukat ja heitteli niitä yksitellen; ja hänen uskolliset koiransilmänsä nauroivat, kun hän sai kukan osumaan koriin. Pesijätär istui nojaten selkäänsä kuivettuneeseen puuhun; hän oli iloinen ja pirteä ja korotti ääntään saadakseen sen kuulumaan yli höyrysahan torven ankaran huohotuksen. Kun he lähtivät pois astuen rinnatusten ja puhellen Etiennestä, joka viihtyi hyvin Lillessä, oli Gervaisella kori täynnä voikukkia.

Oikeastaan Gervaise ei tuntenut itseään Lantier'n edessä niin rohkeaksi, kuin hän itse väitti. Tosin hän oli varmasti päättänyt olla sallimatta hänen koskea itseensä edes sormenpäillänsäkään, mutta hän pelkäsi, että jos Lantier milloin koskisi häneen, hänen entinen raukkamaisuutensa palaisi, se veltto leväperäisyys, jonka valtaan hän antautui, tehdäkseen ihmisille mieliksi. Lantier ei kumminkaan uudistanut yritystään. Hän joutui monta kertaa olemaan kahden Gervaisen kanssa, mutta pysyi aina siivolla. Hänen harrastuksensa esineenä näytti tätä nykyä olevan makkaranmyyjätär, neljänkymmenenviiden vuoden vanha, mutta hyvin hyvästi säilynyt nainen. Rauhottaakseen Goujet'ta Gervaise puhui hänelle makkaranmyyjättärestä. Virginielle ja rouva Lerat'lle hän vastasi, kun he kehuivat hänelle hatuntekijää, että tämä ei suinkaan kaivannut hänen ihailuaan, kun kerran kaikki naapurin naisväki oli häneen hullaantuneita.

Coupeau toitotti kaikille koko korttelissa, että Lantier oli hänen ystävänsä, oikea ystävä. Ihmiset saivat hänestä nähden rauhassa soittaa suutaan, sillä hän tiesi, mitä hän tiesi, ja vähätteli kaikista juoruista, kun kerran rehellisyys oli hänen puolellaan. Kun he sunnuntaina kaikki kolme lähtivät kävelylle, pakotti hän vaimonsa kulkemaan edeltä hatuntekijän käsikynkässä, ainoastaan näyttääkseen mahtiaan kadulla; ja itse hän katsoi uhitellen ihmisiin, heti valmiina antamaan selkään jokaiselle, joka vähänkin uskaltaisi ilvehtiä. Tosin hänestä Lantier oli hiukan ylpeä, kun piti itseään muka liian hyvänä ottamaan rehellistä ryyppyä, ja hän pilkkasi häntä siitä, että hän osasi lukea ja puhui kuin asianajaja. Mutta muuten hän julisti hänet hiton hyvänahkaiseksi mieheksi. Koko Chapellesta ei olisi löytynyt toista niin luotettavaa toveria. Sanalla sanoen, he ymmärsivät toisensa ja olivat kuin luodut toisiaan varten. Ystävyys miesten kesken on lujempi kuin naisen ja miehen välinen rakkaus.

Täytyy mainita eräs seikka, että nimittäin Coupeau ja Lantier pitivät yhdessä alituisia kemuja. Lantier lainaili nykyään rahaa Gervaiseltä, milloin kymmenen, milloin kaksikymmentä francia, kun hän vainusi rahaa olevan kotona. Aina hän muka tarvitsi niitä suuriin asioihinsa. Saatuaan rahat taskuunsa hän sanoi viipyvänsä kauvan asioillaan ja houkutteli Coupeaun mukaansa: ja istuen nenät vastakkain pöydän ääressä jossakin läheisessä kapakassa he pistivät poskeensa kaikellaisia herkkuruokia, joita ei saanut kotona, ja huuhtelivat niitä hienolla viinillä. Levyseppä tosin olisi mieluummin ottanut aivan vaatimattomasti rehellisen humalan, mutta häneenkin vaikutti hatuntekijän hienostunut maku, kun tämä löysi ruokalistasta niin eriskummallisia kastikkeiden nimityksiä. Ei olisi luullut, että mies saattoi olla niin arkapintainen ja niin ranttu. Semmoisiapa ne näyttävät olevan kaikki Etelä-Ranskassa. Niinpä hänelle eivät kelvanneet mitkään kiihottavat ruuat; hän piti pitkät puheet eri ruokalajien terveellisyydestä, ja jos paistissa oli hänen mielestään liiaksi suolaa tahi pippuria, käski hän sen viemään takaisin. Vielä arempi hän oli ilmanvedolle, hän pelkäsi sitä kuin ruttoa ja haukkui koko ravintolan väen silmät korvat täyteen, jos jokin ovi oli jäänyt raolleen. Sen lisäksi hän oli niin saita, ettei antanut kuin kaksi souta viinurille seitsemän, kahdeksan francin ateriasta. Siitä huolimatta hänen edessään vavistiin ja hyvin hänet tunnettiin Coupeaun kanssa ulkobulevardeilla, Batignollesista Bellevilleen saakka. He kävivät Batignollesin valtakadulla syömässä Caen'in makkaroita, joita heille tarjottiin pienillä kuumilla lautasilla. Montmartren alapäässä he löysivät koko korttelin parhaat simpukat _Bur-le-Duc'in_ ravintolasta. Kun he kiipesivät mäen päälle, _Galetten myllylle_ saakka, paistettiin siellä heille kaniini. Martyyrien kadulla _Syreenin_ ravintolassa oli vasikan pää erikoisvetovoimana; Clignancourt'in viertotiellä taas _Kultatien Leijonan_ ja _Kahden Kastanjapuun_ ravintolat tarjosivat paistettuja munuaisia, jotka oli viedä kielen mennessään. Mutta he kääntyivät useimmiten vasemmalle, Bellevillen puolelle, missä heillä oli pöytä varattuna _Bourgognen Viinitarhassa, Sinisessä Kellotaulussa_ ja _Kapusiinimunkissa_; niissä he olivat niin tuttuja, että huoleti saattoivat tilata mitä hyvänsä vaikka silmät kiinni. Näistä salaisista retkistään he seuraavana päivänä puhuivat ainoastaan peitetyin sanoin nälviessään Gervaisen perunoita. Toipa Lantier kerran erääseen _Galetten Myllyn_ pensaikkoon naisenkin, jonka seuraan Coupeau hänet jätti jälkiruokaa syömään.

Luonnollisesti ei voi yht'aikaa juhlia ja tehdä työtä. Niinpä kävikin, että sen jälkeen kun hatuntekijä tuli taloon, levyseppä, joka jo ennestäänkin laiskotteli kelpolailla, ei enää koskenutkaan työkaluihinsa. Kun hän vielä milloin otti vastaan työtä, väsyttyään laiskana vetelehtimiseen, niin toveri haki hänet käsiinsä työmaalta, pilkkasi häntä pahanpäiväisesti tavatessaan hänet riippumassa solmunuoransa päässä kuin mikäkin savustettu kinkku, ja huusi häntä tulemaan alas ottamaan ryypyn. Silloin levyseppä aina heitti työnsä siihen paikkaan ja alotti juomareissun, joka kesti päiviä ja viikkoja. Vie sua pojat, sellaisia retkiä! Kaikki koko korttelin kapakat käytiin läpi; aamuhumalaa haudottiin puolille päiville ja verestettiin iltasella, jolloin ryypyt seurasivat toisiaan, kunnes viimeinen lasi kallistettiin myöhään yöllä viimeisen kynttilän sammuessa. Hatuntekijä, se heittiö, ei ollut koskaan mukana loppuun asti, vaan juotettuaan toisen humalaan, hän jätti hänet omiin hoteisiinsa ja palasi yksin kotiin, ollessaan itse hauskimmillaan. Hän otti kyllä myös aika humalan, mutta sitä ei hänestä huomannut. Ainoastaan kun tunsi hänet hyvästi, näki sen siitä, että hänen silmänsä kävivät pienemmiksi, ja että hän tuli tungettelevaisemmaksi naisia kohtaan. Levyseppä sitä vastoin kävi inhottavaksi; kun hän oli juonut vähänkin, ei hänestä enää ollut mihinkään koko miehestä.

Marraskuun alkupuolella Coupeau joutui sellaiselle juomaretkelle, joka päättyi kerrassaan kurjasti sekä hänelle että toisille. Edellisenä päivänä hän oli saanut työtä. Lantier oli tällä kertaa täynnä hyviä periaatteita; hän saarnasi työtä, sillä työ jalostaa ihmistä. Vieläpä hän aamulla nousi ylös ennen päivännousua, lähti saattamaan ystäväänsä työmaalle ja puhui vakavasti, kuinka hän hänessä kunnioitti työmiestä, joka todella oli sen nimen arvoinen. Mutta päästyään _Pikku Civetten_ kohdalle, joka juuri avattiin, he astuivat sisälle syömään luumun ja ottamaan ryypyn, yhden ainoan ryypyn, juodakseen yhtenä maljan lujan päätöksensä vahvistukseksi, että nyt oli elämä parannettava. Vastapäätä tarjoilupöytää istui penkillä Paistikas nojaten seinään, polttamassa piippuaan, huonotuulisen näköisenä.

-- Kas! Paistikaskos se täällä vetelehtii, sanoi Coupeau. Vai ei työ maita?

-- Eipä tahdo maittaa, vastasi toveri venytellen raajojaan. Mestarit, mokomat, nehän ne tahtovat tympäistä... Eilen erosin minäkin työstäni... Yksiä lurjuksia ja roistoja koko joukkokunta.

Ja Paistikas otti vastaan luumuryypyn, joka hänelle tarjottiin. Sitä kai hän olikin siinä odottamassa, että pääsisi osalliseksi toisten viinoille. Mutta Lantier rupesi puolustamaan isäntiä; vastuksensa ne oli heilläkin, siitä hänellä kyllä oli kokemusta, kun itse oli ollut työnantajana. Kaunista joukkiota ne olivat työmiehetkin! Aina juopottelemassa! Laiskoja vetelyksiä, jotka jättivät työnsä keskellä tilausta ja ilmestyivät takaisin, vasta kun rahat oli lopussa. Hänellä oli esimerkiksi ollut muudan pieni picardilainen, joka tuhlasi ajureihin kaikki, mitä irti sai; heti kun hän oli nostanut viikon palkkansa, oli hän lähtenyt ajelemaan ja viipynyt poissa päiväkausia. Olikos sekin nyt työmiehelle sopivaa huvia? Sitten Lantier äkkiä kävi isäntienkin kimppuun. Hän näki selvään kumpienkin viat ja sanoi totuuden itsekullekin. Saastaista sukua he olivat perältäkin, häpeämättömiä verenimijöitä, ihmissyöjiä. Hän voi, Jumalan kiitos! nukkua hyvällä omallatunnolla, sillä hän oli aina kohdellut työmiehiään ystävänä eikä ollut tahtonut heidän hiellään ansaita miljoonia kuten toiset.

-- Lähdetäämpäs nyt, poikaseni, sanoi hän kääntyen Coupeaun puoleen. Täytyy lopettaa ajoissa, ettei tulla liian myöhään.

Paistikas lähti, kädet riipuksissa, heidän kanssaan. Ulkona päivä tuskin vielä sarasti, hämärä pilvinen päivä; edellisenä päivänä oli satanut, ilma tuntui hyvin lauhkealta. Kaasuliekit oli vasta sammutettu; katu oli vielä hämärän peitossa ja täyttyi Pariisia kohti rientäväin työmiesten jalkojen töminästä. Coupeau astui työkalulaukku olalla kerskuvan näköisenä kuten mies, joka kerrankin on sattunut tekemään päätöksen pysyä lujana. Hän kääntyi ympäri ja kysyi:

-- Paistikas, tahdotko sinä työtä? Isäntä pyysi minua toimittamaan jonkun toverin, jos voisin.

-- Ei kiitoksia, vastasi Paistikas, minä lopettelen vielä joutenoloani... Esitäppäs asiasi Saappaalle, joka eilen etsi työtä... Odotappas, Saapas onkin luultavasti tuolla sisällä.

Ja kun he saapuivat kadun alapäähän, huomasivat he todellakin Saappaan ukko Colomben luona. Aikaisesta hetkestä huolimatta loisti tulet jo Ansan ikkunoista, joiden luukut oli avattu. Lantier jäi ovelle kehottaen Coupeauta pitämään kiirettä, sillä heillä ei ollut enää kuin parhaiksi kymmenen minuuttia aikaa.

-- Kuinka? Vai aijot sinä mennä sen kärilään Bourguignon'in luokse! huusi Saapas, kun levyseppä oli toimittanut hänelle asiansa. Ei minua enää narrata siihen pesään! Ennemmin panen hampaat naulaan vaikka ensi vuoteen asti... Mutta et sinä veli veikkoseni viivy siellä kolmeakaan päivää, sen minä sinulle sanon!

-- Ihan todella! kurjin paikka maailmassa... Sieltä ei pääse hievahtamaankaan. Mestari on alituiseen niskassa. Entäs kohtelu sitten, emäntä haukkuu juopoksi, ja puodissa on kielletty syljeksimästä. Minä lähdin sieltä hiiteen heti ensimäisenä iltana.

-- Olipa hyvä, että varotit minua. Ei siellä minunkaan luuni ennätä vanheta... Saahan häntä koettaa tänä päivänä; mutta jos isäntä minua suututtaa, niin minä otan häntä niskasta kiinni ja painan koreasti istumaan akkansa selkään, ymmärrätkös!

Levyseppä puristi toverin kättä kiittääkseen häntä hyvistä tiedonannoista, ja teki jo lähtöä, mutta silloin Saapas suuttui. Piru vieköön! saiko Bourgignon muka estää heitä ottamasta ryyppyä? Eivätkö he muka enää sitten olleetkaan miehiä puolestaan? Mestari voi hyvin odottaa viisi minuuttia. Ja Lantier'kin tuli sisälle ottamaan ryypyn ja siinä he nyt neljän miehen seisoivat tiskin ääressä. Saapas, jonka kengät olivat läntässä, pusero liasta mustana ja lakki reuhka takaraivolla, mellasti kovasti ja pyöritti silmiään ikäänkuin hän olisi ollut Ansan isäntä. Hänet oli julistettu juomarien keisariksi ja sikojen kuninkaaksi, kun hän oli syönyt eläviä sontiaisia ja purrut kissan raatoa.

-- Kuulkaapas, te sen kitupiikki! huusi hän ukko Colombelle, antakaapas mulle sitä keltaista, sitä ensimäisen numeron aasinkustanne.

Ja kun ukko Colombe, joka kalpeana ja tyynenä seisoi tiskinsä takana, sininen neulottu takki päällä, oli täyttänyt neljä lasia, niin nämä herrat tyhjensivät ne yhdellä kulauksella, ettei neste ennättäisi väljähtyä.

-- Tuntuu se yhtä kaikki hyvältä mennessään, murahti Paistikas.

Se saakelin Saapas kertoi nyt hullunkurisen jutun. Perjantaina hän oli ollut niin humalassa, että toverit olivat kitanneet piipun kiinni hänen suuhunsa kourallisella kipsiä. Toinen siitä olisi jo heittänyt henkensä, mutta hän sen kesti iltikseen, vieläpä siitä ylpeilikin.

-- Eivätkö herrat tahdo lisää? kysyi ukko Colombe käheällä äänellään.

-- Tietysti, kaatakaapa toiset lasit, sanoi Lantier. Nyt on minun vuoroni.

Nyt alettiin puhua naisista. Paistikas oli viime pyhänä käynyt akkansa kanssa Montrougessa tätinsä luona. Coupeau kysyi kuulumisia _Intian kapsäkistä_ eräästä Chaillot'n pesulaitoksesta, jonka omistajatar oli hyvin tuttu talossa. Oltiin juuri aikeissa ryypätä, kun Saapas huomasi Goujet'n ja Lorilleux'n, jotka menivät ohitse, ja huusi heitä tulemaan sisälle. He tulivat ovelle asti, mutta eivät suostuneet astumaan sisälle. Seppä ei sanonut olevansa minkään juonnin tarpeessa. Ketjuntekijä, joka vilusta väristen puristi taskussaan isännälle vietäviä kultaketjuja, ryki ja estelihe sanoen, että yksi tippakin viinaa pani hänet jo kellelleen.

-- Tekopyhiä nahjuksia! murisi Saapas. Mahtavat nurkkapielissä ryypeksiä.

Ja pistettyään nokkansa lasiinsa ärjäsi hän ukko Colombelle:

-- Kuuleppas, sinä myrkkymestari, sinä olet vaihtanut pulloja!... Älä luulekaan voivasi minua puijata sekotuksillasi!

Päivä oli jo siksi valjennut, että Ansan isäntä sammutti kaasun. Coupeau puolusti lankoaan sillä, että hän todellakaan ei sietänyt mitään väkeviä, mikä oikeastaan ei ollut hänelle rikokseksi luettava. Hänestä oli seppäkin oikeassa, sillä sehän oli pidettävä onnena, ettei milloinkaan janottanut. Ja hän puhui taas työhön lähdöstään, mutta Lantier selitti hänelle mahtipontisesi, mitä hyvä tapa vaati: hänen oli ainakin vuorostaan tarjottava ryyppy toisille, ennenkuin livisti tiehensä; ystäviä ei käynyt noin vaan raukkamaisesti hylkääminen, vaikka olikin menossa täyttämään velvollisuuttaan.

-- Aikookohan hän vielä kauvankin jaaritella meille työstään! huusi Saapas.

-- Se on siis herran vuoro? kysyi ukko Colombe Coupeaulta.

Tämä maksoi ryypyt. Sitten tuli Paistikkaan vuoro. Hän kumartui supattamaan jotakin isännän korvaan, mutta tämä pudisti eväten päätänsä. Saapas ymmärsi ja alkoi taas syytää haukkumisia ukko Colombe tomppelille. Kuinka! hänen laisensa vanha rämä uskalsi kohdella huonosti toveria! Kaikki kapakoitsijathan antoivat velaksi! Mokomaan hornanreikään pitikin joutua häväistäväksi! Isäntä pysyi tyynenä, huojutteli ruumistaan, nojaten isot nyrkkinsä tiskin reunaan, ja sanoi kohteliaasti:

-- Lainatkaa rahaa herralle, sehän on yksinkertaisempaa.

-- Piru vie! Sen teenkin, kyllä minä hänelle lainaan, karjui Saapas. He! Paistikas, paiskaa rahat sen nylkyrin kitaan!

Päästyään kerran vauhtiin hän viskasi vihansa Coupeaun laukkuun, jota tämä yhä vielä piti olallaan, ja kääntyen levysepän puoleen hän jatkoi:

-- Sinä näytät ihan imettäjältä. Heitä hiiteen tuo kapalovauvasi. Sehän painaa sinut köyryselkäiseksi.

Coupeau epäröi hiukan, mutta sitten hän rauhallisesti laski laukkunsa maahan, ikäänkuin olisi tehnyt päätöksensä kypsän harkinnan perästä, ja sanoi:

-- Nyt onkin jo liian myöhä. Saatanhan minä mennä Bourgignon'in luo aamiaisen jälkeenkin. Sanon syyksi, että eukollani oli vatsanväänteitä... Kuulkaapas, isä Colombe, minä jätän työkaluni tämän penkin alle ja käyn hakemassa ne puolen päivän aikaan.