Part 24

-- No nyt se on sitä myöten valmista.

Hän tointui kuitenkin pian, nähdessään että Lantier, joka aukoi nuoran solmuja, ei katsonut edes häneen päinkään; ja hän lisäsi:

-- Herra Boche, tulettehan juomaan lasin meidän kanssamme.

Ja hän kävi hakemassa litran viiniä ja laseja. Poisson sattui juuri kulkemaan ohitse katukäytävällä virkapuvussaan. Gervaise iski hänelle silmää hymyillen. Poliisi ymmärsi täydellisesti mitä se merkitsi. Kun hän oli virantoimituksessa ja hänelle iskettiin silmää, niin se tiesi, että hänelle tarjottiin lasi viiniä. Useinpa hän kävelikin tuntikausia pesijättären puodin edessä odottamassa, että hänelle iskettäisiin silmää. Ettei kukaan näkisi, hän silloin aina tuli pihan kautta ja särpi lasinsa piilossa.

-- Kas! kas! sanoi Lantier, nähdessään hänen tulevan sisälle, vai te se olette, Badingue!

Hän kutsui häntä piloillaan Badingueksi, osottaakseen, kuinka hän halveksi keisaria. Poisson piti sen hyvänään niin jäykän näköisenä, ettei voinut tietää, tokko se häntä ensinkään suututti. Muuten molemmat miehet, vaikka he erosivatkin poliittisissa mielipiteissään, olivat tulleet hyvin hyviksi ystäviksi.

-- Kai te tiedätte että keisari on ollut poliisina Lontoossa, sanoi vuorostaan Boche. Niin, annan kunniasanani siitä, että hän on korjannut talteen juopuneita naisia.

Gervaise oli sillä välin täyttänyt kolme lasia pöydälle. Itse hän ei tahtonut juoda, sillä hänen sydämensä ei ottanut vastaan. Mutta hän jäi huoneeseen katsomaan miten Lantier päästeli irti viimeiset nuorat, haluten tietää, mitä kapsäkki sisälsi. Hän muisti, että yhdessä nurkassa oli ollut kasa sukkia, kaksi likaista paitaa ja vanha hattu. Vieläköhän siinä olivat samat tavarat? Vieläköhän hänen piti nähdä menneisyytensä riekaleet? Mutta Lantier ei vielä avannut sen kantta, vaan otti lasinsa ja kilisti toisten kanssa.

-- Kippis!

-- Kippis! vastasivat Boche ja Poisson.

Pesijätär täytti uudestaan lasit. Miehet pyyhkivät huuliaan kämmenellään. Vihdoin hatuntekijä avasi kapsäkin. Siinä oli sikin sokin sanomalehtiä, kirjoja, vanhoja pukuja ja liinavaatemyttyjä. Hän veti siitä esille peräkkäin kastrullin, parin saappaita, Ledru-Rollin'in pystykuvan, jolta nenä oli särkynyt, kirjaillun paidan ja työhousut. Ja Gervaise, joka kumartui katsomaan, tunsi siitä nousevan tupakan ja lian hajun, mikä on omituinen henkilöille, jotka yksinomaan pitävät huolta ulkokuorestaan, siitä mikä heistä näkyy. Ei, vanha hattu ei enää ollut vasemmanpuoleisessa kulmassa. Siinä oli kerä, jota hän ei tuntenut, luultavasti jonkun naisen lahjottama. Silloin hän rauhottui, tuntien epämääräistä surumielisyyttä seuratessaan katseellaan esineitä, kysyen itseltään, olivatko ne hänen vai toisten aikuisia tavaroita.

-- Tunnettekos tämän, Badingue? kysyi Lantier.

Hän pisti poliisin nenän eteen pienen, Brysselissä painetun kirjan: _Napoleon III:n rakkausseikkailut_, joka oli kuvilla kaunistettu. Siinä kerrottiin muitten kaskujen joukossa, mitenkä keisari oli vietellyt erään kokin kolmentoistavuotiaan tyttären; ja kuva esitti Napoleon III:n paljain säärin, ainoastaan kunnialegionan leveä nauha paidan päällä, ajamassa takaa tyttöä, joka pakeni häntä.

-- Ähä, semmoista se on ihan! huudahti Boche, jonka himokkaita taipumuksia kuva kutkutti. Juuri niin se aina tapahtuu!

Poisson oli hämillään, masennettuna, eikä hän keksinyt sanaakaan keisarin puolustukseksi. Sehän seisoi kirjassa, hän ei voinut väittää vastaan. Kun Lantier ilkkuvan näköisenä yhä piti kuvaa hänen nenänsä alla, kohautti hän olkapäitään ja huusi:

-- No, entäs sitten? Eikö sitä muka miehen luonto vaadi?

Lantier'lta tämä vastaus tukki suun. Hän asetti kirjansa ja sanomalehtensä kaapin hyllylle; ja kun hän näytti olevan pahoillaan siitä, että hänellä ei ollut pientä kirjahyllyä riippumassa pöydän yläpuolella lupasi Gervaise hänelle hankkia semmoisen. Hänellä oli Louis Blanc'in _Kymmenen vuoden historia_, paitsi ensimäistä osaa, jota hän ei ollut koskaan omistanutkaan, Lamartinen _Girondistain historia_ kahden soun vihkosina, Eugène Sue'n _Pariisin mysteeriot_ ja _Vaeltava Juutalainen_, ottamatta lukuun eräitä filosoofisia ja humanistisia kirjoja, joita hän oli kokoellut vanhojen kirjojen kauppiailta. Mutta varsinkin sanomalehtiään hän katseli hellästi ja kunnioittavaisesti. Niitä oli hänellä kokoelma, jonka hän itse oli kerännyt vuosien kuluessa. Joka kerran kun hän kahvilassa luki sanomalehdestä kirjotuksen, joka hänen mielestään oli onnistunut, osti hän lehden ja pani sen talteen. Siten hänelle niitä oli kertynyt suunnaton pinkka, kaikenaikuisia ja kaikennimisiä, jotka olivat ladotut päällekkäin, ilman minkäänlaista järjestystä. Otettuaan pinkan esille kapsäkin pohjalta, hän taputteli sitä ystävällisesti sanoen toisille miehille.

-- Katsokaapas tätä! Niin, se on minun, eikä kellään ole mitään sen vertaista... Te ette voi aavistaakkaan, mitä se sisältää. Se tahtoo sanoa, että jos puoletkaan siinä löytyvistä aatteista pantaisiin käytäntöön, niin se yhdellä iskulla puhdistaisi koko yhteiskunnan. Niin, teidän keisarinne ja kaikki hänen poliisinsa saisivat nuolla näppiään... Mutta hänet keskeytti Poisson, jonka punaiset viikset ja keisarillinen piikkiparta alkoivat liikkua hänen kelmeässä naamassaan.

-- Entä sotajoukko, sanokaapas mihinkä te sen panette?

Silloin Lantier kiivastui. Hän huusi iskien nyrkillään sanomalehtiinsä:

-- Minä tahdon militarismin häviötä ja kansojen veljeytymistä... Minä tahdon etuoikeuksien, arvonimien ja yksinoikeuksien poistamista... Minä tahdon palkkojen ja tulojen tasanjakoa ja rahvaan korotettavaksi kunniaan... Kaikki vapaudet, kuuletteko! Kaikki!... Ja avioeroa!

-- Niin, niin, avioero siveyden tähden! kannatti Boche.

Poisson otti majesteetillisen ryhdin ja vastasi:

-- Mutta jospa minä en välitäkään teidän vapauksistanne? Olenhan minä vallan vapaa!

-- Jos ette välitä, jos ette välitä ... matki Lantier innoissaan. Ei, te ette ole vapaa!... Jos te ette välitä, niin minä lähetän teidät Cayenneen, minä! niin, Cayenneen keisarinenne ja koko hänen roistojoukkoineen!

Näin he aina kävivät toistensa kimppuun joka kerran kun tapasivat toisensa. Gervaise, joka ei pitänyt väittelyistä, tuli tavallisesti sovittamaan. Hän ponnistihe irti siitä herpoutumistilasta, johon hän oli vaipunut nähdessään vanhan kapsäkkinsä täynnä entisen rakkautensa hävitettyä tuoksua; ja hän osotti laseja miehille.

-- Se on totta, sanoi Lantier, äkkiä rauhottuneena, ottaen lasinsa. Maljanne!

-- Maljanne! vastasivat Boche ja Poisson, kilistäen lasejaan hänen kanssaan.

Kumminkin Boche näytti levottomalta ja katsoi poliisiin kulmainsa alta.

-- Pysyyhän tämä meidän keskisenä asiana, eikö niin, herra Poisson? kuiskasi hän viimein. Teille tulee näytetyksi ja puhutuksi kaikellaista...

Mutta Poisson ei antanut hänen puhua loppuun asti. Hän pani kätensä sydämelleen ikäänkuin selittääkseen, että kaikki jäi sinne. Ei hän ollut tullut vakoilemaan ystäviään, se oli selvä. Kun Coupeaukin tuli kotiin, tyhjennettiin vielä toinen litra. Poliisi lähti sitten pois pihan kautta ja alkoi taas jäykkänä ja ankarana marssia määrätyitä askeleitaan katukäytävällä.

Ensi aikoina kaikki oli mullin mallin pesijättären talossa. Lantier'lla oli kyllä eri huoneensa, sisäänkäytävänsä ja avaimensa, mutta kun viime hetkessä oli päätetty olla tukkimatta väliovea, niin siitä oli seurauksena, että hän useimmiten tulikin kulkeneeksi puodin kautta. Likaisista vaatteistakin oli Gervaisella paljon vastusta, sillä hänen miehensä ei hommannutkaan hänelle isoa laatikkoa, josta hän oli puhunut. Gervaisen oli pakko ahtaa niitä hiukan kaikkialle nurkkiin, etupäässä oman sänkynsä alle, mikä ei ollut kovinkaan miellyttävää kesäisinä öinä. Sekin oli hänestä hyvin kiusallista, että joka ilta täytyi tehdä tila Etiennelle keskelle puotia; kun hänen apulaisensa valvoivat myöhempään, nukkui poika tuolille odottaessaan. Niinpä, kun Goujet ehdotti hänelle, että Etienne lähetettäisiin Lilleen, jossa hänen entinen isäntänsä, muudan mekaanikko, oli oppipoikain tarpeessa, niin Gervaisestä tämä ehdotus tuntui hyvin houkuttelevalta, varsinkin kun poika ei viihtynyt kotona, vaan haluten päästä omaksi isännäkseen, pyysi häntä suostumaan. Mutta hän pelkäsi, että Lantier panisi jyrkästi vastaan. Hänhän oli tullut asumaan heidän luokseen ainoastaan ollakseen lähellä poikaansa; hän kai ei tahtonut erota hänestä juuri kaksi viikkoa muuttonsa jälkeen. Mutta kun Gervaise arkaillen puhui hänelle asiasta, piti hän tuumaa hyvin hyvänä ja sanoi, että nuorten työmiesten tarvitsi nähdä maailmaa. Sinä aamuna, jona Etienne lähti matkaan, piti hän hänelle puheen hänen oikeuksistaan, sitten hän suuteli häntä ja lausui:

-- Muista että tuottaja ei ole orja, mutta että jokainen joka ei ole tuottaja on kuhnuri.

Senjälkeen talon toimet taas alkoivat mennä entistä torkkuvaa menoaan, uusiin oloihin taivuttiin ja vaivuttiin vastustelematta. Gervaise tottui pian siihen, että pyykkivaatteet olivat hujan hajan, ja että Lantier alituiseen kulki edes takaisin. Tämä puhui aina suurista kaupoistaan; hän lähti toisinaan ulos, tukka hyvästi kammattuna, valkoinen paita päällä ja kaulus kaulassa, olipa hän joskus yötäkin poikessa; sitten hän tuli takaisin ollen olevinaan pilalle väsyksissä ja valitellen päätään, ikäänkuin hän olisi väitellyt koko vuorokauden maailman tärkeimmistä kysymyksistä. Tosiasia oli kumminkin, että hän vietti päivänsä laiskuudessa. Siitä ei ollut vaaraa, että hän olisi saanut känsiä kämmeniinsä! Hän nousi tavallisesti ylös kymmenen tienoossa, kävi kävelemässä iltapäivällä, jos sää häntä miellytti, tai pysyi sadepäivinä puodissa, jossa hän silmäili sanomalehteään. Siitä tuli hänen vakituinen tyyssijansa, siellä hän viihtyi kuin kala vedessä, hameiden keskellä, haki aina naisten seuraa, ihaili heidän raakoja sukkeluuksiaan ja yllytti heitä niitä laskettelemaan, mutta puhui itse aina hyvin siististi; ja se selitti, minkätähden hän niin mielellään hangotteli pesijätärten seuraan, jotka eivät juuri sanojaan valinneet. Kun Clémence oikein päästi sanatulvansa valloilleen, kuunteli hän tyytyväisenä hymyillen ja väänteli ohuita viiksiään.

Työhuoneen haju, työnaiset, jotka hikisinä heiluttivat rautojaan paljain käsivarsin, koko tämä alkoovilta näyttävä soppi, jossa koko korttelin naisväen vaatevarasto oli yhtenä sekamelskana, näytti olevan kuin häntä varten tehty pesä, jota hän kauvan aikaa oli uneksinut, turvapaikka, jossa hän sai rauhassa nauttia laiskuudestaan.

Ensi aikoina kävi Lantier syömässä François'n luona Poissonniers-kadun kulmassa. Mutta kolmena, neljänä päivänä viikossa hän söi päivällistä Coupeaulassa. Viimein hän pyysi päästä kokonaan talon ruokaankin ja lupasi siitä maksaa viisitoista francia joka lauantai. Siitä lähtien hän ei enään liikkunut sieltä minnekkään, vaan asettui kokonaan taloksi. Hänen nähtiin kulkevan aamusta iltaan puodin ja peräkamarin väliä paitahihasillaan ja komentelevan kovalla äänellä; ottipa hän vastaan asiamiehiäkin ja otti käsiinsä koko talon johdon. Kun François'n viini ei häntä miellyttänyt, sai hän Gervaisen taivutetuksi ostamaan sitä Vigouroux'lta, vieressä asuvalta hiilikauppiaalta, jonka vaimoa hän kävi nipistelemässä tilauksia tehdessään. Sitten hänestä Coudeloup'n leipä oli huonosti paistettua; ja hän lähetti Augustinen hakemaan leipää Meyerin wieniläisestä leipomosta Poissonnièren esikaupungista. Hän vaihtoi myöskin ryytikauppiaan le Hongren eikä pitänyt entisistä muita kuin Polonceau-kadun teurastajan, paksun Charles'in hänen poliittisten mielipiteittensä tähden. Kuukauden kuluttua hän tahtoi, että kaikki ruuat olisi pitänyt valmistaa öljyn kanssa. Clémence teki hänestä pilaa sanoen, että se vietävän Provençelainen ei koskaan päässyt eroon öljytahroistaan. Hän valmisti itse munakkaita, joita hän paistoi molemmilta puolilta, niin että ne tulivat ruskeampia kuin letut ja tanakoita kuin piirakkaat. Hän piti silmällä muori Coupeauta, että pihvit piti paistaa koviksi kuin saappaan pohjat, hän lisäsi sipulia joka paikkaan ja suuttui, jos salaattiin pantiin lisäheiniä, epäillen, että niissä voisi olla myrkkyä. Mutta hänen lempiruokansa oli muudan soppa, hyvin paksua, veteen keitettyä vermisellilientä, johon hän kaatoi puoli pulloa öljyä. Hän yksin söi sitä Gervaisen kanssa, sillä toiset, pariisilaiset, olivat vähällä olleet oksentaa kaikki sisälmyksensä, kun kerran olivat uskaltaneet sitä maistaa.

Vähitellen Lantier oli ruvennut pitämään huolta perheen asioista. Kun Lorilleux'läiset olivat vastahakoisia hellittämään kukkarostaan muori Coupeaulle tulevat sata souta, niin hän oli selittänyt, että heitä vastaan voitiin nostaa juttu. Saivatko he muka olla välittämättä ihmisistä! Kymmenen francia piti heidän maksaa kuussa! Ja hän meni itse hakemaan näitä kymmentä francia esiintyen niin rohkeasti ja samalla rakastettavasti, että ketjuntekijän akka ei uskaltanut olla antamatta. Nyt rouva Lerat'kin antoi kaksi sadan soun rahaa. Muori Coupeau olisi suudellut Lantier'n käsiä, joka sitä paitsi oli sovintotuomarina mummon ja Gervaisen välisissä riidoissa. Kun pesijätär tuskastuneena tiuski anopilleen ja tämä meni itkemään vuoteeseensa, niin hän työnsi heidät kummankin toistensa syliin ja pakotti heidät suutelemaan toisiaan, kysyen heiltä, luulivatko he huvittavansa ihmisiä murjotuksellaan. Nanastakin hän otti pitääkseen huolta; hänen mielestään oli tyttö saanut kerrassaan huonon kasvatuksen. Siinä hän ei ollutkaan väärässä, sillä kun isä tahtoi häntä kurittaa, niin äiti piti tytön puolta, ja kun äiti vuorostaan löi häntä, niin isä nosti siitä kauhean metakan. Nana oli ihastuksissaan saadessaan vanhempansa usutetuksi toistensa kimppuun, ja tietäen edeltäpäin saavansa anteeksi, hän teki senkin seitsemänkymmentäseitsemän kolttosta. Nyt hän oli keksinyt mennä leikkimään vastapäätä olevalle kengityslaitokselle; siellä hän kiikkui koko päivän kärrien aisoilla, oli piilosilla katupoikien kanssa hämärän pihan perällä, jota pajan punainen tuli valaisi; ja yht'äkkiä hän sieltä taas ilmestyi juosten ja kirkuen, tukka hajallaan ja silmät liassa, poikalauma kintereillään, ikäänkuin vasaroiden pauke äkkiä olisi säikäyttänyt kakarakatraan pakosalle. Lantier yksin voi häntä torua; mutta Nana tiesi hänellekin keinon. Tämä kymmenvuotias tyttöletukka kiemaili ja keikaili hänen edessään kuin täysin kehittynyt nainen, ja vilkui häneen katsein, joista jo kevytmielisyys kiilui. Lopulta oli Lantier kokonaan ottanut huolekseen hänen kasvatuksensa: hän opetti häntä tanssimaan ja puhumaan Pariisin roskaväen murretta.

Vuosi kului sillä tavalla. Naapurit luulivat, että Lantier'llä oli korkoja, sillä ainoastaan siten voitiin selittää Coupeaulaisten ylellinen elämä. Tosin Gervaise yhä vieläkin ansaitsi rahaa, mutta nyt kun hänellä oli elätettävänään kaksi miestä, jotka eivät tehneet mitään, niin puodin tulot eivät totisesti voineet riittää, varsinkaan kun pesulaitos oli käynyt huonommaksi ja ihmiset olivat ruvenneet sitä hylkimään ja työntekijät mässäsivät aamusta iltaan. Tosiasia oli, että Lantier ei maksanut mitään, ei hyyryä eikä ruokaansa. Ensimäisinä kuukausina hän oli suorittanut osamaksuja, sitten hän ei ollut tehnyt muuta kuin puhunut suuresta summasta, joka hänen piti saada, ja jolla hän myöhemmin aikoi maksaa kaikki yhdellä kertaa. Gervaise ei enää tohtinut pyytää häneltä penniäkään. Hän otti leipää, viiniä ja lihaa velaksi. Laskut nousivat joka taholla, ne kasvoivat kolmella, neljällä francilla joka päivä. Hän ei ollut suorittanut yhtään souta huonekalukauppiaalle eikä kolmelle sällille, kirvesmiehelle, puusepälle ja maalarille. Kaikki nämä ihmiset alkoivat nurista, hänelle oltiin vähemmän kohteliaita puodeissa, mutta hän oli ikäänkuin hullaantunut velkaantumisen kiihkosta; hän valitsi aina kalleinta tavaraa, antautui kokonaan herkuttelunhalunsa valtaan, kun hän ei enää maksanut mitään; ja pohjaltaan hän oli vielä hyvin rehellinen, haaveksien ansaitsevansa aamusta iltaan satoja franceja, vaikka hän ei oikein tiennyt, miten se kävisi päinsä, jaellakseen kourakaupalla sadan soun kolikoita hankkijoillensa. Sanalla sanoen, hän vaipui yhä syvemmälle, ja sitä mukaa kun hänen asiansa menivät alaspäin, hän puhui liikkeensä laajentamisesta. Kumminkin oli pitkä Clémence kesän keskipalkoilla lähtenyt tiehensä, koska työtä ei riittänyt tarpeeksi kahdelle apulaiselle, ja koska hän ei moneen viikkoon ollut saanut palkkaansa. Mutta talon häviöstä huolimatta Coupeau ja Lantier vain lihottivat itseään. Ne veitikat pistivät poskeensa koko puodin, rasvottuen liikkeen perikadosta; ja he kilpailivat keskenään, kumpiko sai suuremmat palaset popsituksi ja taputtelivat piloillaan vatsaansa jälkiruokaa syötäessä, jotta muka ruoka pikemmin sulaisi.

Naapurien kesken oli tärkeinnä puheenaineena kysymys siitä, oliko Lantier'n ja Gervaisen entinen suhde todellakin alkanut uudestaan. Siitä olivat mielipiteet eriäväisiä. Lorilleux'läisten puheiden mukaan Nilkuttaja teki minkä suinkin voi saadakseen hatuntekijän uudestaan pauloihinsa, mutta tämä ei hänestä huolinut, piti häntä liiaksi nukkavieruna, kun hänellä oli kaupunki täynnä nätimpinaamaisia nuoria tyttöjä. Bochelaisten tietojen mukaan sitä vastoin pesijätär oli ensimäisestä yöstä lähtien mennyt entisen puolisonsa viereen, heti kun se pölkkypää Coupeau oli alkanut kuorsata. Olipa asianlaita kummin tahansa, mutta puhtaalta peliltä se ei ainakaan näyttänyt; mutta maailmassa on niin paljon saastaa, vieläpä pahempaakin, että tämä kolmen hengen yhdyselämä alkoi tuntua ihmisistä luonnolliselta, vieläpä siivoltakin, sillä he eivät koskaan tapelleet ja säilyttivät kumminkin sopivaisuuden ulkomuodon. Totisesti olisi vielä myrkyllisempi löyhkä lyönyt vastaan monesta muusta perheestä, jos olisi pistänyt nokkansa niiden sisällisiin asioihin. Coupeaulassa edes haisi kunnon ihmisiltä. Kaikki kolme pitivät huolta omista asioistaan, juopottelivat ja makailivat yhtenä, estämättä naapureita nukkumasta. Sitä paitsi Lantier oli vallottanut koko korttelin hauskalla käytöksellään. Se suupaltto osasi tukkia suun kaikilta rolliakoilta, eivätkä he päässeet mihinkään selvyyteen hänen suhteistaan Gervaiseen. Kun hedelmämuija väitti makkaramummolle, ettei mitään suhteita ollut olemassakaan, niin tämä näytti olevan sitä mieltä, että se oli todellakin vahinko, koskapa Coupeaulaiset siten tulivat vähemmän mieltäkiinnittäviksi.

Gervaise oli kumminkin aivan rauhallinen Lantier'n suhteen, eikä mitään sopimatonta juohtunut hänen mieleensäkään. Asiat menivät niin pitkälle, että häntä syytettiin sydämettömäksi. Sukulaiset eivät käsittäneet hänen vihaansa hatuntekijää kohtaan. Rouva Lerat, jonka mieluisin tehtävä oli tunkeutua rakastavaisten väliin, kävi joka ilta Gervaisen luona; ja kohteli Lantier'ta kuin vastustamatonta miestä, jonka syliin ylpeimpäinkin naisten täytyi langeta. Rouva Boche ei olisi mennyt takuuseen siveydestään, jos olisi ollut kymmentä vuotta nuorempi. Kaikki nämä naiset hänen ympärillään ihan kuin liittoutuivat salaa yhä kiihkeämmin ahdistamaan Gervaiseä, ikäänkuin he itse olisivat saaneet tyydytystä himolleen antaessaan hänelle rakastajan. Mutta Gervaiseä se vain kummastutti, sillä hän ei huomannut Lantier'ssa niin suurta viehätysvoimaa. Epäilemättä hän oli muuttunut edukseen: hänellä oli aina palttoo päällä, ja hän oli hankkinut itselleen sivistystä kahviloista ja valtiollisista yhdistyksistä. Mutta Gervaise, joka tunsi hänet hyvin, näki hänen silmiensä läpi aina hänen sieluunsa saakka ja huomasi siellä vieläkin koko joukon asioita, jotka tuottivat hänelle vilun väristyksen. Ka, jos hän kerran niin miellytti toisia naisia, niin miksi eivät he rohjenneet itse koetella mokomata herraa? Sen hän kerran sanoikin Virginielle, joka osottautui kiihkeimmäksi. Silloin rouva Lerat ja Virginie kiihottaakseen häntä, kertoivat hänelle Lantier'n ja pitkän Clémencen lemmenkohtauksista. Niin, hän ei ollut huomannut mitään; mutta niin pian kuin hän oli mennyt ulos jollekin asialle, oli hatuntekijä vienyt hänen apulaisensa kamariinsa. Nykyään heidät tapasi usein yhtenä, Lantier kävi luultavasti Clémencen luona.

-- Entäs sitten? sanoi pesijätär hiukan väräjävällä äänellä, mitäs se minua liikuttaa?

Ja hän katsoi Virginien keltaisiin silmiin, joissa kiilui kultakipeniä kuin kissan silmissä. Tämä nainen siis vielä vihasi häntä, koska hän koetti tehdä hänet mustasukkaiseksi? Mutta ompelijatar tekeytyi tyhmän näköiseksi ja sanoi:

-- Eipä tietenkään se teitä liikuta... Arvelin vain, että teidän pitäisi neuvoa Lantier'ta luopumaan siitä tytöstä, ennenkuin hänelle siitä koituu ikävyyksiä.

Pahinta oli, että Lantier, tuntien saavansa kannatusta, muutti esiintymistapaansa Gervaiseä kohtaan. Nykyään hän antaessaan hänelle kättä puristi vähän aikaa hänen sormiaan; hän väsytti Gervaiseä hävyttömän rohkeilla katseillaan, joista tämä selvään luki, mitä hän hänestä tahtoi. Jos hän kulki Gervaisen taatse, painoi hän polvensa hänen hameisiinsa ja puhalsi hänen niskaansa, ikäänkuin huumatakseen häntä. Kumminkin hän vielä odotti, ennenkuin ryhtyi väkivaltaisuuksiin ja selitti, mikä hänellä oli mielessä. Mutta eräänä iltana ollessaan yksin kotona Gervaisen kanssa hän sanaakaan sanomatta alkoi työntää häntä edessään, ahdisti hänet vapisevana seinää vasten puodin perälle ja tahtoi siellä suudella häntä. Aivan sattumalta tuli Goujet sisälle juuri samassa hetkessä. Silloin Gervaise alkoi rimpuilla vastaan ja pääsikin pakoon. Ja kaikki kolme vaihtoivat muutamia sanoja, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut. Goujet oli käynyt vallan valkoiseksi naamaltaan ja painanut päänsä alas, luullen tulleensa heitä häiritsemään, ja Gervaisen vastustelleen vain siitä syystä, ettei tahtonut antaa suudella itseään ihmisten nähden.

Seuraavana päivänä Gervaise hyöri puodissaan hyvin onnetonna, kykenemättä silittämään nenäliinaakaan: hän halusi tavata Goujet'a, selittää hänelle, mitenkä Lantier oli pitänyt häntä seinää vasten. Mutta sen jälkeen kun Etienne oli mennyt Lilleen, hän ei enää uskaltanut mennä pajaan, jossa Jano, liikanimeltä Sammumaton, nauroi hänelle hävyttömästi vasten silmiä. Iltapäivällä hän ei kumminkaan jaksanut enää vastustaa haluaan, vaan otti tyhjän korin käsivarrelleen ja lähti ulos sillä tekosyyllä, että muka meni noutamaan alushameita pestäviksi Portes-Blanches-kadulta. Tultuaan Marcadet-kadulle, naulatehtaan kohdalle, hän alkoi astua hitaammin, toivoen sattumalta tapaavansa Goujet'n. Luultavasti tämäkin puolestaan oli odottanut häntä, sillä Gervaise oli tuskin viittä minuuttia ollut portilla, kun Goujet tuli ulos.

-- Kas, te olette käymässä asioillanne, sanoi hän heikosti hymyillen; olette kai menossa kotiinne...

Sen hän sanoi puhuakseen jotakin. Gervaise kääntyi juuri poispäin Poissonniers-kadulta. Ja he nousivat Montmartrelle päin rinnakkain, mutta ei käsi kädessä. Heillä näytti olevan mielessä sama ajatus, päästä etäälle portilta, etteivät ihmiset luulisi heidän ennakolta sopineen yhtymisestä. Alla päin he astuivat epätasaisella kivityksellä, tehdasten jyristessä heidän ympärillään. Päästyään parin sadan askeleen päähän he vallan luonnollisesti, ikäänkuin olisivat tunteneet paikan, kääntyivät vasemmalle, puhumatta vieläkään mitään, ja tulivat rakentamattomalle tontille. Siinä oli höyrysahan ja nappitehtaan välille jäänyt kaistale vihreää niittyä, josta päivä oli paikotellen paahtanut nurmikon keltaiseksi; muudan vuohi, joka oli kiinni nuorassa, kierteli seivästään määkien; taustalla harrotti kuivunut puu kirkkaassa auringonpaisteessa.

-- Eikö totta! sanoi Gervaise, luulisi olevansa maalla.