Part 23

Ei kukaan koko seurueesta saanut koskaan muistissaan tarkalleen selvitetyksi, mitenkä juhla oli päättynyt. Se vain oli varmaa, että se oli tapahtunut sangen myöhään, sillä ei yhtään kissaakaan ollut enää liikkunut kadulla. Paljon mahdollista kumminkin, että oli tanssittu pöydän ympäri piiritanssia. Kaikki oli hukkunut kellertävään sumuun, jossa punaisia haamuja oli hypellyt, suut korvia myöten naurussa. Se oli myöskin varma, ettei viinin juonnilla ollut lopulta ollut mitään määrää; sitä vain epäiltiin, että joku oli koiruuksissaan pannut suolaa laseihin. Lapset olivat luultavasti itse riisuneet päältään ja menneet yksin makuulle. Seuraavana päivänä rouva Boche kehui antaneensa Bochelle pari aimo korvapuustia jossakin nurkassa, jossa tämä oli liian läheltä puhutellut hiilikauppiaan muijaa; mutta Boche, joka ei muistanut mitään, väitti sitä ilkeäksi valheeksi. Siitä olivat kaikki kumminkin yksimielisiä, että Clémencen käytös oli ollut niin sopimatonta, että mokomata naikkosta ei olisi pitänyt kutsuakkaan. Hän oli lopuksi näyttänyt kaikki mitä hänellä oli, ja oli ruvennut voimaan niin pahoin, että oli kokonaan turmellut toisen musliiniuutimista. Miehet olivat toki menneet kadulle; Lorilleux ja Poisson olivat tuntiessaan vatsansa kapinoivan juosseet aina makkarapuodin kohdalle asti. Aina se näkyy, kuka on saanut hyvän kasvatuksen. Niinpä toiset naiset rouva Putois, rouva Lerat ja Virginie olivat kuumuuden käydessä sietämättömäksi pistäytyneet peräkamariin riisumaan päältään kureliivinsä; olipa Virginie heittäytynyt vähäksi aikaa vuoteelle estääkseen pahoinvoinnin seurauksia. Sitten oli seurakunta vähitellen alkanut sulaa, toiset olivat huvenneet toistensa jälkeen, saattaneet ensin toisiaan ja sitten yksitellen häipyneet pimeille kaduille. Viimeksi oli vielä kuulunut Lorilleux'n pariskunnan kiivasta riidan rähäkkää ja ukko Bru'n surullisen yksitoikkoista »tuu-la-laa, tuu-la-laa», Gervaise muisteli Goujet'n ruvenneen itkeä nyyhkyttämään lähtiessään: Coupeau oli yhä laulaa hoilotellut: Lantier oli luultavasti viipynyt loppuun asti, sillä Gervaise oli vieläkin tuntevinaan henkäyksen hiuksissaan, mutta hän ei osannut sanoa, oliko se Lantier'n vai kuuman yöilman henkäys.

Mutta kun rouva Lerat ei ollut uskaltanut yksin palata Batignollesiin asti tähän aikaan yöstä, niin oli sängystä otettu patja, joka oli hänelle levitetty yhteen puodin nurkkaan, kun ensin oli pöytä työnnetty syrjään. Siinä hän nukkui päivällisen tähteiden keskellä ja Coupeaulaisten maatessa humalataan hautomassa oli muudan talon kissoista puikahtanut sisälle avonaisesta ikkunasta ja nakerteli kaiken yötä hanhen luita terävillä hampaillaan.

VIII.

Seuraavana lauvantaina Coupeau ei tullut kotiin päivälliseksi, vaan palasi vasta kymmenen tienoissa tuoden mukanaan Lantier'n. He olivat olleet yhdessä Thomas'n ravintolassa Montmartrella syömässä lampaan sorkkia.

-- Et saa torua, eukkoseni, sanoi levyseppä. Näethän, että me olemme olleet kohtuullisia... Hänen seurassaan ei toki vaaraa olekkaan; hän johtaa toisen suoraan oikealle tielle.

Ja hän kertoi, kuinka he olivat tavanneet toisensa Rochechouart'in kadulla. Päivällisen jälkeen hän oli pyytänyt Lantier'ta _Mustan keilan_ kahvilaan maistamaan jotakin, vaan tämä oli tarjouksen hylännyt sanoen, että kun oli naimisissa siivon ja kunniallisen naisen kanssa, niin ei pitänyt viertää kaikissa kapakoissa. Gervaise kuunteli hiukan hymyillen. Eihän hän toki aikonutkaan torua; eikä hän olisi kehdannutkaan. Syntymäpäivästään lähtien hän kyllä oli varonut entisen rakastajansa jolloinkin käyvän uudestaan häntä katsomassa; mutta tähän aikaan vuorokaudesta, juuri maatamenon aikaan, miesten äkillinen tulo oli hämmästyttänyt häntä; ja vapisevin käsin hän sitoi ylös hiuksensa, jotka olivat valuneet hänen kaulalleen.

-- Kuulehan, jatkoi Coupeau, kun Lantier oli niin hienotuntoinen, ettei ulkona tahtonut mitään maistaa, niin etköhän sinä antaisi meille ryyppyä?... Ainakin me sen hyvin ansaitsemme!

Gervaisen apulaiset olivat jo aikoja sitten lähteneet pois. Muori Coupeau ja Nana olivat jo makuulla. Silloin Gervaise, joka miesten tullessa oli jo ollut panemassa luukkuja kiinni, jätti oven vielä auki ja toi työpöydän nurkalle laseja ja pullon pohjalla vähän konjakkia. Lantier jäi seisomaan ja vältteli puhutella suorastaan Gervaisea. Mutta kun tämä kaatoi hänen lasiinsa, hän kumminkin sanoi:

-- Rouva on hyvä ja panee minulle vain yhden pisaran.

Coupeau katsoi heihin ja puhui suunsa puhtaaksi. Mitäs he siinä joutavaa kursailivat! Menneisyyshän oli ollutta ja mennyttä. Jos pitäisi vihaa yhdeksin, kymmenin vuosin, niin lopultahan ei tulisi kenenkään kanssa toimeen. Itse hän ainakaan ei pannut mitään hampaanrakoon! Ja toisekseen, tiesihän hän, kenen kanssa hän oli tekemisissä, kunnon naisen ja kunnon miehen kanssa, jotka olivat vanhoja ystäviä. Hän oli ihan huoleti, sillä hän tunsi heidän vilpittömyytensä.

-- Aivan niin ... aivan niin ... hoki Gervaise katsoen maahan, ymmärtämättä itsekään, mitä sanoi.

-- Hän on sisar nyt, ainoastaan sisar! sopersi Lantier vuorostaan.

-- Paiskatkaa kättä, piru vieköön! huusi Coupeau, ja annetaan palttua sille, mitä ihmiset sanovat! Kellä on sydän oikealla paikallaan, sillä on paljon lystimpi olla kuin miljoonain omistajilla. Minä ainakin asetan ystävyyden etusijaan, sillä ystävyys on ystävyys, eikä mikään käy sen yli.

Hän iski nyrkillään sydänalaansa niin liikutetun näköisenä, että toisten täytyi häntä tyynnyttää. Kaikki kolme kilistivät lasejaan ääneti ja ottivat ryypyn. Gervaise voi nyt rauhassa katsoa Lantier'ta, sillä juhlailtana hän oli nähnyt hänet ikäänkuin sumun läpi. Hän oli lihonut ja pyöristynyt ja hänen säärensä ja käsivartensa olivat käyneet paksuiksi ja raskaiksi lyhyeen vartaloon verraten. Mutta hänen kasvoissaan oli vielä säilynyt kauniita piirteitä huolimatta tyhjäntoimituksen tuottamasta turpeudesta; ja kun hän aina hoiti hyvästi ohuita viiksiään, niin hän näytti juuri kolmenkymmenenviiden vuoden vanhalta niinkuin hän olikin. Tänään hänellä oli päällään harmaat housut ja tummansininen palttoo, kuin hyvälläkin herralla, ja pyöreä hattu päässä; olipa hänellä kellokin ja hopeaiset kellonperät, joista riippui muistiksi saatu sormus.

-- Täytyy tästä jo lähteä, sanoi hän. Minä asun siellä hiidessä asti.

Hän oli jo kadulla menossa, kun levyseppä kutsui hänet takaisin ja pyysi häntä pistäytymään katsomassa, kun milloin matka sattui sinne päin. Sillävälin Gervaise, joka huomaamatta oli pujahtanut toiseen huoneeseen, palasi sieltä työntäen edessään Etienneä, joka oli paitahihasillaan ja silmät unisina. Poika hymyili ja hieroi silmiään. Mutta huomattuaan Lantier'n hän jäi ujona seisomaan ja alkoi vavista ja levottomasti vilkua äitinsä ja Coupeaun puoleen.

-- Etkö tunne tätä herraa, kysyi levyseppä. Poika painoi päänsä alas eikä vastannut mitään.

Sitten hän hiukan nyökäytti päätään sen merkiksi, että hän tunsi herran.

-- No, älä siinä toljota, vaan mene suutelemaan häntä.

Lantier odotti vakavana ja tyynenä. Kun Etienne viimein rohkaisihe häntä lähestymään, niin hän kumartui ja ojensi molemmat poskensa suudeltaviksi; sitten hän itsekin suudella moiskautti poikaa otsalle. Silloin tämä uskalsi katsoa isäänsä. Mutta yht'äkkiä hän purskahti itkuun ja juoksi kelteisillään tiehensä kuin hullu. Coupeau torui häntä ja haukkui häntä metsäläiseksi.

-- Se tulee mielenliikutuksesta, sanoi Gervaise, itsekin kalpeana ja vavisten.

-- Hän on kyllä hyvin helläluonteinen ja kiltti tavallisesti selitti Coupeau. Minä olenkin kasvattanut häntä ankarasti, saattepa nähdä... Kyllä hän vielä tottuu teihin, vaikka hän alussa vähän vierastaa... Olipa se jo yksistään tämän pojankin vuoksi tarpeen, että saatiin rikkoutuneet välit korjatuksi, vai mitä? Meidän olisi oikeastaan pitänyt tehdä se jo aikoja sitten, sillä minä antaisin ennemmin leikata pääni poikki, kuin estäisin isää näkemästä poikaansa.

Sen johdosta hän esitti, että lopetettaisiin konjakkipullo. Kaikki kolme kilistivät uudestaan. Lantier'ta ei mikään hämmästyttänyt, vaan hän pysyi kaiken aikaa erittäin tyynenä. Osottaakseen puolestaan kohteliaisuutta levysepälle hän tahtoi ennen lähtöään välttämättä auttaa häntä sulkemaan puotia. Sitten hän pudisti pölyä käsistään ja toivotti talonväelle hyvää yötä.

-- Maatkaapa rauhassa. Minä koetan saada kiinni omnibusin... Kyllä minä pian tulen uudestaan.

Tästä illasta lähtien Lantier näyttäytyi usein Goutte-d'Or'in kadulla. Hän ilmestyi vain kuin levyseppä oli kotona, kysyi hänen vointiaan jo ovella tullessaan, ja oli pistäytyvinään sisälle yksinomaan hänen tähtensä. Sitten hän istuutui ikkunaa vasten, aina palttoo päällä, parta ajettuna ja tukka kammattuna, ja jutteli kohteliaasti, niin että käytöksestä päättäen olisi luullut hänen saaneen hyvänkin kasvatuksen. Siten Coupeaulaiset saivat vähitellen tietää yksityiskohtia hänen elämästään. Kahdeksan viime vuoden ajalla hän oli jonkun aikaa ollut hattutehtaan johtajana, ja kun häneltä kysyttiin, minkä tähden hän oli siitä luopunut, ei hän vastannut suoraan, vaan rupesi puhumaan eräästä kelvottomasta yhtiömiehestä, joka oli kotoisin samalta seudulta kuin hänkin. Se kanalja oli naisineen hävittänyt koko liikkeen. Mutta hänen entinen isännyytensä oli vielä huomattavissa koko hänen olennossaan ikäänkuin aateluutena, josta hän ei enää voinut luopua. Alituiseen hän sanoi olevansa tekemäisillään jonkin loistavan kaupan, useat hattutehtailijat aikoivat muka uskoa liikkeensä ja äärettömät varansa hänen haltuunsa. Sitä odottaessaan hän ei tehnyt kerrassaan mitään, käveli vain päivää paistattamassa, kädet taskussa, kuin isokin herra. Jos hän milloin valitti ja joku uskalsi mainita hänelle jonkin tehtaan, johon tarvittiin työmiehiä, niin hän hymähti sääliväisesti, hänen ei tehnyt mieli kuolla nälkään raataessaan toisten hyväksi. Ei se peijakas kumminkaan, kuten Coupeau sanoi, elänyt pelkästään kauniista ilmasta. Hän oli ovela veitikka, joka kyllä osasi pitää huolta itsestään, ja kaippa hän harjotti jotakin keinottelua, koskapa hän aina oli niin hyvinvoivan näköinen ja koskapa hänen kannatti pitää valkoisia liinapaitoja ja herrastella hienoilla kravateilla. Eräänä aamuna levyseppä oli nähnyt hänet kiillotuttamassa kenkiään Montmartren bulevardilla. Asian oikea laita oli se, että Lantier, joka oli hyvin suulas puhumaan muista, vaikeni tai valehteli, kun tuli puhe hänestä itsestään. Hän ei tahtonut edes sanoa, missä hän asui. Ei, hän majaili erään tuttavan luona, siellä hiidessä asti, kunnes hän löytäisi jonkin hyvän paikan: ja hän kielsi ihmisiä käymästä luonaan, koska hän ei muka koskaan ollut kotonaan.

-- Paikkoja saisi vaikka kymmenittäin, selitti hän usein. Mutta ei maksa vaivaa mennä verstaisiin, joissa ei viihdy vuorokauttakaan... Eräänäkin maanantaina menin Championin luo, Montrongelle. Illalla Champion rupesi kiusaamaan minua politiikalla; hänellä ei ollut samoja mielipiteitä kuin minulla. No niin, tiistaiaamuna minä läksin pois, sillä orjuuden aika on jo ohitse, enkä minä tahdo myödä itseäni seitsemästä francista päivässä.

Marraskuun alkupuoli oli käsissä. Lantier toi orvokkikimppuja, joita hän kohteliaasti jakeli Gervaiselle ja hänen molemmille apulaisilleen. Vähitellen hän rupesi käymään tiheämpään, viimein melkein joka päivä. Hän näytti tahtovan vallottaa koko talon ja koko korttelin. Aluksi hän vietteli puolelleen Clémencen ja rouva Putois'n, joille hän iän erotuksesta välittämättä osotti mitä hartainta huomaavaisuutta. Kuukauden kuluttua molemmat työnaiset häntä jumaloivat, Bochelaiset, joita hän kävi tervehtimässä heidän porttikamarissaan, olivat siitä kovasti mielissään ja kehuivat hänen kohteliaisuuttaan pilviin asti. Mitä Lorilleux'läisiin tuli, niin he saatuaan tietää, kuka se herra oli, joka oli tullut nimipäiville jälkiruokaa syötäessä, syytivät Gervaiselle silmät, korvat täyteen haukkumisia, siitä että tämä ilkesi tuoda kotiinsa entisen rakastajansa. Mutta kerran Lantier kävi heidän luonaan ja teki heihin niin hyvän vaikutuksen tilaamalla heiltä ketjut eräälle tuttavallensa naiselle, että he pyysivät häntä istumaan ja pitivät luonaan kokonaisen tunnin, ihastuneina hänen puhetaitoonsa: vieläpä heitä ihmetytti, mitenkä niin hieno mies oli voinut elää Nilkuttajan kanssa. Lopulta eivät hatuntekijän käynnit Coupeaulassa loukanneet enää ketään, vaan tuntuivat luonnollisilta; siihen määrään hänen oli onnistunut saavuttaa koko Goutte-d'Or'in kadun suosio. Goujet yksin pysyi synkkänä. Jos hän oli siellä, kun toinen tuli, niin hän lähti pois päästäkseen tekemästä tuttavuutta hänen kanssaan.

Mutta huolimatta siitä, että kaikki tuhlailivat suosiotaan Lantier'lle, asui kumminkin Gervaisen mielessä ensimäisten viikkojen kuluessa alituinen levottomuus. Hän tunsi sydänalassaan samaa poltetta kuin aikaisemmin, Virginien uskoessa hänelle salaisuuksiaan. Hänen pelkonsa johtui siitä, että hän epäili voimainsa pettävän, jos Lantier yllättäisi hänet jonakin iltana yksinään ja yrittäisi suudella häntä. Hän ajatteli liian paljon Lantier'ta; tämä täytti liiaksi hänen koko olentonsa. Mutta vähitellen hän rauhottui nähdessään, miten siivo hän oli. Lantier ei edes katsonut häntä silmiin, eikä koskenut häneen sormenpäilläänkään, kun toiset kääntyivät selin. Sitä paitsi Virginie, joka näytti lukevan hänen ajatuksensa, nuhteli häntä hänen rumien ajatustensa tähden. Mitä hän vapisi? Eihän siivompaa miestä voinut tavatakaan. Totisesti hänellä ei ollut enää mitään pelättävää. Ja eräänä päivänä ompelijatar toimitti niin, että Gervaise ja Lantier joutuivat kahden istumaan erääseen nurkkaan, ja käänsi puheen tunteisiin. Lantier selitti vakavalla äänellä ja valiten sanansa, että hänen sydämensä oli kuollut, että hän tästä lähin tahtoi uhrata itsensä yksinomaan poikansa hyväksi. Hän ei koskaan puhunut Claudesta, joka yhä vielä oli Etelä-Ranskassa. Hän suuteli Etienneä otsalle joka ilta, mutta ei tiennyt, mitä sanoa hänelle, jos poika jäi hänen luokseen, ja unohti hänet pian ja rupesi puhumaan roskaa Clémencen kanssa. Silloin Gervaise tyyntyi, tunsi menneisyyden kuolevan itsessään. Lantier'n läsnäolo kulutti hänestä Plassansin ja Boncoeur'in hotellin muistot. Kun hän näki hänet alituiseen, ei hän enää hänestä uneksinut. Tunsipa hän jonkinlaista inhoakin ajatellessaan heidän entistä suhdettaan. Se oli lopussa, kerrassaan lopussa. Jos Lantier milloin uskaltaisi pyytää häneltä mitään sellaista, niin hän antaisi hänelle pari korvapuustia vastaukseksi tai ilmottaisi siitä miehelleen. Ja taas hän ilman tunnonvaivoja ajatteli Goujet'n hellää ystävyyttä, joka hänestä tuntui sanomattoman suloiselta.

Tullessaan eräänä aamuna työhuoneeseen Clémence kertoi tavanneensa edellisenä iltana yhdentoista tienoossa herra Lantier'n kävelemässä käsikynkässä erään naisen kanssa. Hän puhui siitä hyvin karkein sanoin ja ilkkuvalla äänenpainolla, nähdäkseen, minkä vaikutuksen se teki emäntään. Niin, herra Lantier oli kävellyt Notre-Dame de Loretten kadulla; nainen oli valkoverinen, yksi noita bulevardien pilalle kulutettuja narttuja, joilla on takapuoli paljaana silkkihameen alla. Ja hän oli seurannut heitä piloillaan. Narttu oli käynyt makkarapuodissa ostamassa raakkuja ja kinkkua. Sitten La Rochefoucauld'n kadulla herra Lantier oli jäänyt katukäytävälle talon eteen nokka pystyssä odottamaan, kunnes tyttö, joka yksin oli mennyt sisälle, antoi hänelle ikkunasta merkin, että hän sai tulla perästä. Mutta vaikka Clémence lisäili juttuunsa kainostelemattomia selityksiä, niin Gervaise silitti vain tyynesti valkoista hametta. Toisinaan vain hänen suupielensä vetäytyivät hiukan hymyyn. Provençelaiset, sanoi hän, olivat kaikki vallan hulluja naisten perään; heidän piti saada niitä, vaikka mikä olisi ollut: he olisivat penkoneet niitä itselleen vaikka rikkatunkiosta. Ja kun Lantier illalla saapui, niin Gervaise vain nauroi Clémencelle, kun tämä kiusotteli hatuntekijää hänen vaalealla hentullaan. Muuten Lantier näytti olevan mielissään siitä että hänet oli huomattu. Mitäpäs siitä! Se oli vain muudan entinen ystävätär, jota hän vielä toisinaan kävi tapaamassa, kun se ei ketään häirinnyt; hyvin hieno tyttö, jolla oli huonekalut palissanderipuusta; ja hän luetteli hänen entisiä rakastajiaan kreivin, fajanssitehtailijan ja erään notariuksen pojan. Hän rakasti naisia, jotka käyttävät hajuvesiä. Hän toi juuri Clémencen nenän alle nenäliinansa, johon tyttö oli pannut hajuvettä, kun Etienne tuli sisälle. Silloin hän heti taas tekeytyi totiseksi, suuteli lasta ja lisäsi, että ei se merkinnyt mitään, vaikka hän toisinaan vähän ilvehtikin, sillä hänen sydämensä oli kuollut. Gervaise, joka oli kumartunut työnsä yli, nyökäytti päätään hyväksyvästi. Ja Clémencen oli kärsittävä rangaistus pahankurisuudestaan, sillä hän oli kyllä tuntenut, miten Lantier, joka ei ollut olevinaan niinä miehinäkään, jo pari kolme kertaa oli nipistänyt häntä, ja hän oli pakahtua kateudesta, kun hän ei haissut myskille niinkuin bulevardin narttu.

Kun kevät tuli, niin Lantier, joka jo kokonaan kuului talonväkeen, rupesi tuumimaan, että hänen pitäisi päästä asumaan samaan kaupunginosaan, jotta olisi lähempänä ystäviään. Hän tahtoi kalustetun huoneen jossakin siistissä talossa. Rouva Boche, vieläpä Gervaisekin tekivät minkä suinkin voivat löytääkseen sen hänelle. Etsittiin läpeensä kaikki läheiset kadut, mutta hän ei vähään tyytynytkään, hänellä piti olla iso piha ja huone ensimäisessä kerroksessa, sanalla sanoen kaikki mukavuudet, mitä voi ajatella. Ja nykyään hän oli joka ilta Coupeaulassa ja näytti mittailevan kattojen korkeutta ja tutkivan, miten huoneet olisivat sijotettavat. Juuri sellaisen asunnon hän olisi tahtonut. Ei hän toki muuta olisi pyytänytkään, vaan olisi ollut tyytyväinen, jos olisi saanut tyyssijan tässä rauhallisessa ja lämpimässä pesässä. Sitten hän joka kerran lopetti tutkimuksensa tällä lauseella:

-- Teillä on tässä sentään saakelin mukava asunto!

Eräänä iltana, kun hän oli siellä syönyt päivällistä ja jälkiruuan aikana sanonut tavallisen lauseensa, Coupeau, joka oli alkanut häntä sinutella, huusi hänelle äkkiä:

-- Jääkkinpäs meille, vanha veikko, jos mielesi tekee... Kyllä tässä sovitaan...

Ja hän selitti että kamarista, jossa likaisia vaatteita säilytettiin, saataisiin puhdistamalla sangen siisti huone. Etienne saisi maata puodissa, johon hänelle pantaisiin patja lattialle, ja sillä hyvä.

-- Ei, ei, sanoi Lantier, en minä voi siihen suostua. Se häiritseisi teitä liiaksi. Tiedänhän minä, että te teette tarjouksenne hyvästä sydämestä, mutta tulisi liian kuuma, kun kaikki oltaisiin päällekkäin. Sitäpaitsi jokaisella pitää olla vapautensa. Minun täytyisi kulkea teidän huoneenne läpi, eikä se aina taitaisi olla hauskaa teistäkään.

-- Sit' on koko peijakas! sanoi levyseppä läkähtymäisillään naurusta ja takoi nyrkillään pöytään selvitelläkseen ääntään. Aina hänellä vain on tuhmuuksia mielessä!... Mutta, kyllähän siihen keino tiedetään, hiidessä! Siinä kamarissahan on kaksi ikkunaa. No, ei muuta kuin revitään toisen alta seinä pois maata myöten, niin siitä saadaan ovi. Silloin, ymmärrätkös, sinä pääset sisälle pihan kautta, ja saammehan me, jos hyväksi näemme, tukkia vielä tämän väliovenkin. Silloin ei tarvitse nähdä ei kuulla toisistaan mitään, ja kumpikin saa olla kotonaan rauhassa.

Syntyi äänettömyys. Hatuntekijä mutisi:

-- Niin! sillä tavalla, voisihan se käydä päinsä... Mutta en minä sittenkään, minä olisin liiaksi teidän tiellänne.

Hän vältti katsoa Gervaiseen, mutta odotti nähtävästi, ennenkuin tahtoi suostua, että tämäkin sanoisi jotakin. Gervaise oli kovasti harmissaan miehensä ehdotuksesta; ajatus, että Lantier tulisi asumaan heille, ei tosin sinänsä loukannut eikä juuri saattanut levottomaksi; mutta se hänet pani arvelemaan, mihin hän saisi sijotetuksi likaiset vaatteet. Levyseppä kuvaili vielä, mitä etuja siitä olisi kummallekin. Viidensadan francin hyyry oli aina tuntunut hiukan paljolta. No niin! Lantier maksaisi heille valmiiksi kalustetusta huoneesta kaksikymmentä francia kuussa; se ei kävisi kalliiksi hänelle, ja se auttaisi heitä hyyrynmaksussa. Coupeau lisäsi vielä, että hän otti hankkiakseen heidän vuoteensa alle suuren laatikon, johon koko korttelin likaiset vaatteet mahtuivat. Silloin Gervaise alkoi epäröidä ja näytti kysyvän katseellaan neuvoa muori Coupeaulta, jonka Lantier oli voittanut puolelleen jo kuukausia sitten tuomalla hänelle karamellejä yskänlääkkeeksi.

-- Ette te toki meitä häiritseisi, sanoi Gervaise viimein. Voitaisiinhan se jollakin tavalla järjestää...

-- Ei, kiitoksia, ei, toisti hatuntekijä. Te olette liian ystävällisiä, enkä minä tahdo käyttää väärin teidän hyväntahtoisuuttanne.

Nyt ei Coupeau sietänyt enempää. Aikoiko hän vielä kauvankin siinä kursailla? Johan hänelle sanottiin, että tarjous tehtiin hyvästä sydämestä! Hänhän teki heille siinä palveluksen, pitihän hänen se ymmärtää! Sitten hän raivoisella äänellä huusi:

-- Etienne, Etienne!

Poika oli nukkunut pöytää vasten. Hän nosti päätään kavahtaen pystyyn.

-- Kuule, sano hänelle että sinä tahdot ... niin tälle herralle ... sano hänelle oikein kovasti: Tahdon!

-- Tahdon! sopersi Etienne vielä unen toreissaan.

Kaikki purskahtivat nauramaan. Mutta Lantier sai pian takaisin vakavan arvokkuutensa, häh puristi Coupeaun kättä pöydän ylitse sanoen:

-- Minä suostun... Tapahtuuhan se molemminpuolisen ystävyyden nimessä, vai kuinka? Niin minä suostun pojan tähden.

Jo seuraavana päivänä, kun talonomistaja, herra Marescot oli tullut viettämään tunnin Bochelaisten porttikamarissa, meni Gervaise puhumaan hänelle asiasta. Ensin tämä näytti levottomalta, kielsi jyrkästi ja suuttui, ikäänkuin olisi tahdottu jaottaa maan tasalle puolet hänen taloaan. Mutta tarkastettuaan juurta jaksain kaikki paikat ja töllisteltyään ilmaan nähdäkseen, etteivät vain ylemmät kerrokset siitä sortuisi, hän kumminkin lopulta antoi suostumuksensa, mutta sillä ehdolla, ettei siitä hänelle tullut mitään kustannuksia; ja Coupeaulaisten täytyi allekirjottaa paperi, jossa he sitoutuivat vuokra-aikansa loppuessa panemaan kaikki paikat entiseen kuntoonsa. Samana iltana levyseppä toi mukanaan kirvesmiehen, puusepän ja maalarin, hauskoja tovereita, joiden piti sukaista tämä pikku tehtävä työpäivänsä päätyttyä Coupeaulaisia auttaakseen. Uuden oven paikoilleen paneminen ja huoneen siistiminen eivät kuitenkaan menneet alle satakunnan francia ottamatta lukuun, mitä viini maksoi, jolla työtä kostutettiin. Levyseppä sanoi sälleille, että hän maksaisi heille myöhemmin sillä rahalla, minkä hän saisi vuokralaisensa ensimäisestä hyyrin maksusta. Sitten tuli kysymys huoneen kalustamisesta. Gervaise jätti sinne muori Coupeaun kaapin, lisäksi vei hän sinne pöydän ja kaksi tuolia omasta kamaristaan. Vihdoin täytyi hänen ostaa pesupöytä ja sänky täydellisine tilavaatteineen, mikä yhteensä teki satakolmekymmentä francia, jotka hänen oli maksettava kymmenen francin erissä kuukausittain. Jos Lantier'n kaksikymmentä francia menisikin kymmenen kuukauden kuluessa etukäteen tehtyihin velkoihin, niin myöhemmin siitä tulisi sievoiset tulot.

Kesäkuun ensi päivät olivat käsissä, kun hatuntekijä muutti sinne asumaan. Edellisenä päivänä Coupeau oli tarjoutunut noutamaan hänen kapsäkkiään hänen asunnostaan, ettei tarvitseisi maksaa kolmeakymmentä souta ajurille. Mutta toinen oli ollut hiukan hämillään, sanoen, että hänen kapsäkkinsä oli liian raskas, ikäänkuin hän viime hetkeen asti olisi tahtonut salata, missä hän asui. Hän saapui iltapäivällä, kolmen tienoossa. Coupeau ei ollut kotona. Ja Gervaise, joka oli puodin ovella vastassa, kävi vallan kalpeaksi tuntiessaan kapsäkin ajurin rattailla. Se oli heidän vanha kapsäkkinsä, sama, joka oli tullut heidän matkassaan Plassansista, nyt ränsistynyt ja hajoamaisillaan, niin että se vain nuorien avulla pysyi koossa. Hän näki sen palaavan, niinkuin hän usein ennen oli uneksinut, ja saattoi kuvitella mielessään, että sama ajuri toi sen hänelle takaisin, sama ajuri, jolla Lantier oli karannut kiillottajattaren kanssa. Boche tuli auttamaan Lantier'ta. Pesijätär seurasi heitä ääneti, hiukan päästä pyörällä. Kun he olivat laskeneet taakkansa keskelle huonetta, sanoi hän jotakin sanoakseen: