Part 22

Jälkiruokaa pidettiinkin vallan leikin asiana. Eihän sitä tarvinnut ottaa lukuunkaan. Se tuli tosin hiukan myöhään, mutta se ei tehnyt mitään. Pitihän sitä kuitenkin toki hyväillä sitäkin. Vaikka olisi täytynyt räjähtää kuin pommin, niin eihän saattanut olla maistamatta mansikoita ja kaakkua. Sitäpaitsi ei ollut mitään kiirettä, joudettiinhan tässä istumaan vaikka koko yö. Ajan kuluksi täytettiin lautaset mansikoilla ja valkoisella juustolla. Miehet sytyttivät piippunsa, ja kun sinetityt viinipullot olivat tyhjenneet, otettiin taas litrat esille ja juotiin viiniä tupakoidessa. Mutta Gervaiseä pyydettiin heti leikkaamaan savoialaista kaakkua. Poisson, joka aina oli kohtelias nousi seisomaan, otti ruusun ja ojensi sen emännälle, toisten paukuttaessa käsiään. Gervaisen täytyi kiinnittää se nuppineulalla rintaansa, vasemmalle, sydämmen puolelle. Sitä tehdessä perhonen lepatteli kaiken aikaa.

-- Mitä hittoa, sanoi Lorilleux, joka juuri oli tehnyt mainion keksinnön, mehän syömme teidän silityspöydältänne!... Tokkopa sen ääressä lie ennen näin ankarasti tehtykään työtä!

Tällä ilkeällä pilapuheella oli suuremmoinen menestys. Samansuuntaisia, sattuvia sanansutkauksia alkoi tulla satamalla. Clémence ei pistänyt suuhunsa yhtään lusikallista mansikoita sanomatta, että hän lämmitti rautojaan. Rouva Lerat väitti, että juusto haisi tärkille, ja rouva Lorilleux murahti hampaittensa välistä, että ei ollut hullumpaa pistää rahat poskeensa semmoisella kiireellä samoilta laudoilta, joiden päällä niitä oli niin suurella vaivalla hankittu. Syntyi hirveä naurun ja huudon rähäkkä.

Mutta yht'äkkiä kova ääni vaati kaikkia vaikenemaan. Boche oli noussut ylös ja retkutellen ruumistaan hän veikeän näköisenä alotti laulun: _Rakkauden tulivuori eli Nahkapoika naisten vallottaja_.

Blavin ma olen, vallottaja naisten...

Myrskyisillä hyvähuudoilla otettiin vastaan ensimäinen värssy. Niin, nyt pantiin lauluksi! Jokaisen piti laulaa jokin laulu. Se oli kaikista hauskinta. Ja yhden laulaessa toiset loikoivat kyynäskolkkasillaan pöytää vasten tai selkä kenossa tuolillaan nyökytellen päätään parhaissa paikoissa ja ottivat kulauksen kertaussäkeiden kohdalla. Boche, peijakas, oli koko mato esittämään leikillisiä lauluja. Hän olisi saanut karafiinitkin nauramaan, kun hän matki nahkapoikaa, sormet harrallaan ja hattu takaraivolla. Heti _Rakkauden tulivuoren_ jälkeen alkoi hän laulaa _Follebichen paronitarta_, joka oli hänen paras valttinsa. Päästyään kolmanteen värssyyn hän kääntyi Clémencen puoleen ja lauloi venyttäen tahtia imelällä äänellä:

Paronitar sai vierahia, Sai neljä neitosiskoaan; Yks tumma, toiset vaalevia Niin kaunihisti katsovia Kahdeksin silmin kaikkiaan.

Silloin koko seurakunta haltioissaan yhtyi kertaussäkeisiin. Miehet polkivat tahtia kantapäillään ja naiset takoivat veitsillä lasien reunaan. Kaikki hoilottivat:

Saakuri! kuka maksaa pois Nyt ryypyt rois ... nyt ryypyt rois ... rois ... rois... Saakuri! kuka maksaa pois Nyt ryypyt roistojoukon!

Puodin ikkunat helisivät ja musliiniverhot häilyivät laulajain äänen ja ankaran puhalluksen voimasta. Sillä välin oli Virginie jo kolmasti pistäytynyt ulkona ja palatessaan kumartunut hiljaa kuiskaamaan jotakin Gervaisen korvaan. Kun hän kolmannen kerran tuli sisälle keskellä kovinta mellakkaa, sanoi hän hänelle:

-- Hän on yhä vielä François'n luona ja on lukevinaan sanomalehteä... Aivan varmaan siinä on piru merrassa.

Hän puhui Lantier'sta. Häntä hän sillä tavalla kävi väijymässä. Jokaisesta uudesta sanomasta Gervaise kävi totiseksi.

-- Onko hän humalassa? kysyi hän Virginieltä.

-- Ei, vastasi ompelijatar. Hän on rauhallisen näköinen. Mutta se minua juuri huolestuttaa. Mitä varten hän viipyy viinikaupassa, jos hän on rauhallinen?... Herra Jumala! kunhan vain ei mitään tapahtuisi!

Pesijätär tuli hyvin levottomaksi ja pyysi häntä olemaan vaiti. Yht'äkkiä oli syntynyt syvä hiljaisuus. Rouva Putois oli noussut ylös ja lauloi _Hyökkäyksen_. Vieraat katsoivat häneen ääneti ja hartaina; Poissonkin oli pannut piippunsa pöydän reunalle paremmin kuullakseen. Lyhyt silittäjätär seisoi jäykkänä ja raivostuneen näköisenä, kasvot kalpeina mustan myssyn alla: hän ojensi vasemman nyrkkinsä eteenpäin voitonvarmalla ylpeydellä, ja hänen äänessään oli pontta enemmän kuin olisi luullutkaan, kun hän ärjyi:

Mer'rosvo kurjamieli Jos meitä ahdistaa, Niin hänet turma nieli Hän armoa ei saa. Hei, pojat, tykkein luoksi! Yl' laitain rommi juoksi. Noin mastonuoriin vaan Mer'rosvot roikkumaan!

Siitä oli leikki kaukana. Mutta, vie sua pojat! semmoistahan se oli todellisuudessakin. Poisson, joka oli matkustanut merellä, nyökytteli päätään osottaakseen, että kuvaus oli yksityiskohtia myöten onnistunut. Muuten sen kyllä tunsi, että tämä laulu oli juuri rouva Putois'n luonteen mukainen. Coupeau kumartui kertomaan, miten rouva Putois oli eräänä iltana Poulet-kadulla antanut ympäri korvia neljälle miehelle, jotka tahtoivat häväistä häntä.

Sillä välin Gervaise toi muori Coupeaun auttamana kahvin pöytään, vaikka toiset vielä söivät savoialaista kaakkua. Hänen ei annettu istuutua, vaan huudettiin että nyt oli hänen vuoronsa. Hän koetti vastustella; hänen kasvonsa olivat kalpeat, ja hän näytti alakuloiselta; toiset jo kysyivät, että voiko hän pahoin hanhipaistista. Silloin hän lauloi: _Oi! nukkua mun suokaa!_ heikolla ja lauhkealla äänellä; kun hän pääsi kertaussäkeeseen, jossa toivotetaan nukkujalle kauniita unia, hän melkein ummisti silmänsä, ja hänen kostea katseensa harhaili pimeälle kadulle päin. Heti hänen lopetettuansa Poisson tervehti naisia jyrkästi kumartaen ja alotti juomalaulun, _Ranskan viinit_. Mutta hän lauloi kuin oven sarana; ainoastaan viimeinen, isänmaallinen värssy meni kuulioihin, sillä puhuessaan kolmivärisestä lipusta hän kohotti lasinsa korkealle ja lopetti laulun kaatamalla kurkkuunsa koko lasin. Sitten seurasi romanssi toisensa perästä; rouva Bochen barcarolessa puhuttiin Venetsiasta ja gondoliereistä, rouva Lorilleux'n bolerossa Sevillasta ja andalusiattarista, ja Lorilleux johtui aina Arabian tuoksuihin asti puhuessaan tanssiatar Fatiman lemmenseikkailuksista. Rasvaisen pöydän ympärillä, jossa ilma oli paksua ylensyöneiden ihmisten hengityksestä, avautui kultaisia taivaanrantoja, vilahti ohitse norsunluunvalkoisia kauloja ja sysimustia kiharapäitä, suudelmia vaihdettiin kuutamossa kitaroiden soidessa, bajadeerit sirottivat liidellessään helmiä ja kalliita kiviä; ja miehet imeskelivät tyytyväisinä piippuaan, ja naisilla oli suu autuaallisessa nautinnon hymyssä; nykyhetkestä tiedottomina luulivat kaikki olevansa jossakin kaukana hengittämässä hyvänhajuisia tuoksuja. Kun Clémence alkoi ääntään värisyttäen kujertaa: _Tehkää pesänne_, niin sitäkin kuunneltiin suurella mieltymyksellä; sillä se muistutti mieliin maaseudun pikku lintuineen; tanssit metsikön varjossa ja hunajakukkaiset nurmikot, sanalla sanoen sen, mitä näki Vincennes'in metsässä kun sinne mentiin huviretkelle kaniinipaistia syömään. Virginie palautti leikillisen mielialan laulamalla _Pikkiriikkisen ryypyn_; hän matki marketanttimuijaa, toinen käsi puuskassa, ja taivuttaen toisen kätensä rannetta hän oli kaatavinaan ryyppyä lasiin. Siitä innostuttiin niin, että pyydettiin muori Coupeauta laulamaan _Hiirtä_. Vanha mummo kieltäytyi, väittäen unohtaneensa koko renkutuksen. Kumminkin hän alotti ohuella, särkyneellä äänellään; ja hänen ryppyinen naamansa, jossa pienet, vilkkaat silmät kiiluivat, alleviivasi kaikki kaksimieliset paikat hänen laulaessaan, miten Liisa mampseli säikähti nähdessään hiiren ja kietoi hameensa helmat tiukasti kinttujensa ympärille. Koko pöytä nauroi; naisetkaan eivät voineet pysyä totisina, vaan vilkuivat kiiluvin katsein naapureihinsa; eikä se oikeastaan ollutkaan mikään ruokoton laulu, siinä ei ollut yhtään sopimatonta sanaa. Mutta Boche, joka tahtoi näyttää, miten se hänestä oli ymmärrettävä, leikki hiirisillä pitkin hiilikauppiaan muijan pohkeita. Siitä olisi voinut seurata pahempaakin, mutta Gervaise iski silmää Goujet'lle, ja tämä sai toiset kunnioittavaisesti vaikenemaan laulamalla jymybassollaan _Abd-el-Kaderin hyvästijätön_. Olipa sillä miehellä kerrassaan komea ääni! Se lähti hänen tuuheasta, keltaisesta parrastaan kuin vaskisesta pasuunasta. Kun hän kajahutti »Oi kumppanini jalo!» tarkottaen soturin mustaa tammaa, niin pamppailivat kuulijain sydämet, ja hänelle taputettiin käsiä malttamatta loppuakaan odottaa, niin kovasti hän oli huutanut.

-- No nyt on teidän vuoronne, vaari Bru! sanoi muori Coupeau. Laulakaapas tekin laulunne. Vanhat laulut ovat kumminkin kaikista kauneimpia.

Kaikki kääntyivät nyt vanhuksen puoleen ja koettivat houkutella ja rohkaista häntä laulamaan. Hänen liikkumattomissa kasvoissaan, jotka olivat kuin parkittua nahkaa, oli tylsistynyt ilme, kun hän katsoi ihmisiin, eikä hän näyttänyt ymmärtävän mitään. Häneltä kysyttiin osasiko hän _Viisi vokaalia_. Mutta hän painoi päänsä alas; ei muistanut enää. Kaikki vanhankansan laulut olivat menneet sekaisin hänen pääkopassaan. Kun jo aiottiin jättää hänet rauhaan, näytti jotakin muistuvan hänen mieleensä, ja ontolla äänellä alkoi hän höpistä:

Tuu la laa, tuu la laa, Tuu la, tuu la, tuu la laa!

Hänen kasvonsa elostuivat; nämä kertaussäkeet herättivät hänessä varmaankin muiston aikoja sitten menneistä iloista, joista hän yksin nautti, ja lapsellisella ihastuksella hän kuunteli yhä heikkenevää ääntään.

Tuu la laa, tuu la laa, Tuu la, tuu la, tuu la laa!

-- Kuulkaahan, tuli Virginie supattamaan Gervaisen korvaan, taas minä kävin siellä. En saanut ilman rauhaa... No niin! Lantier on lähtenyt pois François'n luota.

-- Ettekö tavannut häntä ulkopuolella? kysyi pesijätär.

-- En, minä kuljin kiireesti, enkä tullut katselleeksi ympärilleni.

Mutta Virginie, joka juuri sattui katsomaan ulos, vaikeni äkkiä, ja häneltä oli vähällä päästä huuto.

-- Voi, Herra Jumala!... Hän on tuolla, vastapäätä, katukäytävällä; hän katsoo tänne.

Gervaise aivan tyrmistyi ja uskalsi vain hät'hätää vilkaista sinne päin. Ihmisiä oli kerääntynyt kadulle laulua kuuntelemaan. Sekatavarakaupan puotipojat, makkarakauppiaan vaimo ja pikku kelloseppä seisoivat ryhmässä, kuin mitäkin näytäntöä katsomassa. Siellä oli sotamiehiä, pitkätakkisia herroja, kolme pientä, viiden tai kuuden vuoden vanhaa tyttöä, jotka pitivät toisiaan kädestä kiinni hyvin totisina, ihmeissään. Ja aivan oikein, siellä seisoi Lantier eturivissä kuunnellen ja katsellen rauhallisen näköisenä. Totta tosiaan, siinä vasta oli röyhkeä mies. Gervaise tunsi kylmän väristyksen nousevan jaloistaan aina sydämeensä saakka, eikä hän enää uskaltanut hievahtaakaan, ukko Bru'n jatkaessa:

Tuu la laa; tuu la laa Tuu la, tuu la, tuu la laa!

-- Eikö mitä! äijä paha, jo riittää! sanoi Coupeau. Osaatteko te sen kokonaan?... Saatte laulaa sen toisen kerran, kun meillä on liian hauska.

Toiset nauroivat. Ukko lopetti siihen paikkaan, katsoi himmeillä silmillään ympäri pöytää ja vaipui tylsän näköisenä takaisin omiin mietteisiinsä. Kahvi oli juotu ja levyseppä oli taas käskenyt tuomaan viiniä. Clémence oli uudestaan alkanut syödä mansikoita. Vähäksi aikaa laulu taukosi, puhuttiin eräästä naisesta, joka aamulla oli löydetty hirtettynä viereisestä talosta. Nyt tuli rouva Lerat'n vuoro, mutta hänen täytyi ensin valmistautua. Hän kastoi ruokaliinansa kulman vesilasiin ja kostutti sillä ohimoitaan, sillä hänellä oli kovin kuuma. Sitten hän pyysi pisaran viinaa, ja juotuaan sen hän kauvan aikaa pyyhki huuliaan.

-- _Jumalan lapsi_, sanoi hän, laulanko ma Jumalan lapsen?

Ja pitkä, miesmäinen leski, jolla oli luiseva nenä ja kulmikkaat hartiat kuin santarmilla, alkoi laulaa.

Laps orpo, jonka emo hylkää, suojan Pyhällä paikalla saa ainian Hänt' ohjaa, kaitsee silmä suuren luojan. Laps orpo laps on hyvän Jumalan.

Värähytellen ääntänsä muutamissa sanoissa hän laulaa uilotteli pitkäveteisesti, pää kallellaan ja silmät taivasta kohti; oikeata kättään hän heilutti rintansa edessä ja painoi sitä sydämelleen liikutetun näköisenä. Silloin Gervaise, jota Lantier'n läsnäolo kiusasi, ei jaksanut pidättää kyyneleitänsä, hänestä tuntui kuin laulu olisi kuvannut hänen tuskaansa, kuin hän itse olisi ollut se hyljätty orpolapsi, jonka Jumala otti turviinsa. Clémence, joka jo oli hyvin humalassa, purskahti itkeä nyyhkyttämään, hänen päänsä painui pöydän reunaa vasten ja hän tukahutti nikotuksensa pöytäliinaan. Värisyttävä hiljaisuus vallitsi. Naiset olivat ottaneet esille nenäliinansa ja pyyhkivät silmiään, pää pystyssä, pitäen kunnioinaan mielenliikutustaan. Miehet, pää kumarassa, tuijottivat yhteen kohti eteensä, silmiään räpytellen. Poissonin henkeä ahdisti, ja hän puri hammasta niin kovasti, että piipun varresta paloja lohkeili, joita hän syljeksi lattialle, taukoamatta kumminkaan tupakoimasta. Bochen käsi oli jäänyt hiilikauppiaan vaimon polvelle, mutta tuntien epämääräistä tunnonvaivaa ja kunnioitusta hän ei enää häntä nipistellyt; kaksi isoa kyyneltä valui pitkin hänen poskiaan. Kaikki nämä mässääjät istuivat jäykkinä kuin itse korkea oikeus ja laakeina kuin lampaat. Viini se nyt tihkui heidän silmistään! Kun kertaussäe alkoi uudestaan entistään venytetympänä ja ruikuttavampana, niin kaikilta luonto putosi, ja he alkoivat ääneensä itkeä köllötellä ja päästelivät auki näppejään, liikutuksesta pakahtumaisillaan.

Mutta Gervaise ja Virginie eivät enää saaneet silmiään käännetyksi vastapäiseltä katukäytävältä. Rouva Bochelta, joka nyt myöskin huomasi Lantier'n, pääsi heikko huudahdus nyyhkytysten lomassa. Silloin kaikki kolme alkoivat tahtomattaankin vaihtaa hätääntyneitä katseita. Herra Jumala! jos Coupeau sattuisi kääntymään ja näkisi hänet. Siitä se vasta verinen rytäkkä nousisi! Ja he pitivät sellaista peliä keskenään, että viimein levyseppä kysyi heiltä:

-- Mitä te siinä töllistelette?

Hän kumartui katsomaan ja tunsi Lantier'n.

-- Perkele! tämä on jo liikaa, murahti hän. Se saatanan roisto! se lurjus... Ei, tämä on jo liikaa, tästä täytyy tulla loppu...

Ja kun hän nousi ylös kiroten ja uhkaillen, niin Gervaise pyysi häntä hiljaisella äänellä rauhottumaan.

-- Kuule, minä rukoilen sinua... Pane pois veitsi... Pysy paikoillasi, älä lähde tekemään tuhoja. Virginien täytyi ottaa häneltä pois veitsi, jonka hän oli ottanut pöydältä. Mutta hän ei saanut häntä estetyksi lähtemästä ulos ja lähestymästä Lantier'ta. Muut vieraat olivat niin kasvavan liikutuksensa vallassa, etteivät huomanneet mitään, vaan itkivät yhä kovemmin rouva Lerat'n laulaessa sydäntävihlovan tunteellisesti:

Hän, orpo, hyljättynä kulki, Ei hänen ääntään kuulleet muut Kuin tuuli sekä metsän puut.

Viimeinen säe häipyi kuulumattomiin kuin myrskyn viimeinen valittava henkäys. Rouva Putois, joka juuri oli juomassa, tuli siitä niin liikutetuksi, että häneltä kaatui viinilasi pöytäliinalle. Sillä välin Gervaise istui kuin jähmettyneenä painaen nyrkkiään suulleen, ettei huuto pääsisi, ja peloissaan räpyttäen silmäluomiaan, hän odotti minä hetkenä hyvänsä näkevänsä toisen miehistä murhattuna kaatuvan keskelle katua. Virginie ja rouva Boche seurasivat myöskin mitä suurimmalla jännityksellä asiain menoa. Coupeauhon vaikutti raitis ulkoilma äkiksestään niin voimakkaasti, että hän oli lentää istualleen katuojaan tahtoessaan hyökätä Lantier'n päälle. Tämä oli vain väistynyt syrjään, kädet housun taskussa. Ja molemmat miehet alkoivat haukkua toisiaan vasten naamaa, varsinkaan levyseppä ei säästänyt sanojaan, hän sanoi Lantier'ta saatanan siaksi ja uhkasi tehdä sylttyä hänen sisälmyksistään. Puotiin kuului kovaäänistä, kiivasta rähinää ja näkyi hurjistuneita liikkeitä, ikäänkuin he olisivat tahtoneet vääntää sijoiltaan toistensa käsivarret. Gervaise oli mennä tainnoksiin ja pani jo silmänsä kiinni, sillä sitä kesti liian kauan ja hän luuli heidän joka hetki olevan repimäisillään silmät toistensa päästä, niin lähekkäin he seisoivat nenät vastakkain. Mutta kun Gervaise ei vähään aikaan kuullut mitään, niin hän aukasi taas silmänsä ja ällistyi aivan nähdessään heidät rauhallisesti juttelemassa keskenään.

Ruikuttavalla, itkunsekaisella äänellä alotti rouva Lerat uutta värssyä

Puol' elotonna aamun tullen Poloinen lapsi löydettiin.

-- Kaikenkinlaisia hylkiöitä niitä on naistenkin joukossa! sanoi rouva Lorilleux suosionosotusten keskellä, Gervaise, Virginie ja rouva Boche katsoivat toisiinsa. Eihän siitä tainnut sen pahempaa tullakaan? Coupeau ja Lantier juttelivat edelleen katukäytävällä. He haukkua napostelivat vielä toisiaan, mutta ystävällisesti. Äänen sävyssä oli hyväilyn vivahdusta, vaikka he sanoivat toisiaan »perhanan pässinpääksi». Kun ihmiset rupesivat heihin katsomaan, niin he alkoivat hiljakseen kävellä vierekkäin edestakaisin, pitkin talon sivua. Heidän keskustelunsa oli hyvin vilkasta. Äkkiä Coupeau näytti suuttuvan uudestaan, ja toinen estelevän, kursailevan. Viimein levyseppä työnsi Lantier'ta ja pakotti hänet puoliväkisin tulemaan puodin ovelle.

-- Minä vakuutan, että teen sen hyvästä sydämestä, huusi hän. Te juotte lasin viiniä... Miehet on aina miehiä, vai mitä? Ainahan järkimiehet voivat sovussa elää...

Rouva Lerat lopetti viimeisen kertaussäkeen, ja kaikki naiset yhtyivät siihen nenäliinojaan hypistellen:

Laps orpo laps on hyvän Jumalan.

Laulajattarelle taputettiin kovasti käsiä, ja hän istuutui ollen olevinaan vallan näännyksissä. Hän pyysi jotakin juotavaa, sillä hän pani liian paljon tunnetta tämän laulun esitykseen, niin että hän aina pelkäsi saavansa hermokohtauksen. Kaikkien silmät sillä välin kiintyivät Lantier'hen, joka rauhallisesti oli istuutunut Coupeaun viereen ja söi jo savoialaisen kaakun tähteitä, joita hän kastoi viinilasiin. Paitsi Virginietä ja rouva Bochea ei kukaan tuntenut häntä. Lorilleux'läiset vainusivat tosin, että jotakin oli hullusti päin; mutta kun heillä ei ollut siitä mitään vannaa tietoa, niin he eivät muuta voineet tehdä kuin näyttää loukkaantuneilta. Goujet, joka oli huomannut Gervaisen mielenliikutuksen, katsoi karsaasti uuteen tulokkaaseen. Kun syntyi kiusallinen äänettömyys, niin Coupeau sanoi muitta mutkitta:

-- Hän on muudan vanha tuttava.

Ja kääntyen vaimonsa puoleen hän jatkoi:

-- Kuulehan, käyppäs katsomassa, eiköhän siellä vielä olisi hiukan lämmintä kahvia.

Gervaise katsoi vuoron perään toiseen ja toiseen aivan tyhmistyneenä. Ensin, kun hänen miehensä oli työntänyt sisälle hänen entisen rakastajansa, oli hän puristanut päänsä nyrkkiensä väliin, yhtä vaistomaisesti kuin kovalla rajusäällä aina ukkosen jyrähtäessä. Se ei tuntunut hänestä mahdolliselta, hän odotti seinien sortuvan ja murskaavan alleen ihmiset. Mutta sitten, kun hän näki miesten istuvan, ilman että edes musliiniverhotkaan liikahtivat, tuntui hänestä äkkiä koko asia vallan luonnolliselta. Hän oli luultavasti syönyt vain hiukan liiaksi hanhipaistia. Se kai se esti häntä selvästi ajattelemasta. Suloinen raukeus herpasi hänet, ja hän vaipui pöytää vasten, jaksamatta muuta halutakaan, kuin että saisi olla rauhassa. Herrainen aika! Mitäpä häntä suotta panemaan sydämelleen, kun kerran toisetkaan eivät olleet millänsäkään, ja kun asiat näyttivät selviävän itsestäänkin, niin että kaikki olivat tyytyväisiä? Hän nousi ylös mennäkseen katsomaan, oliko vielä kahvia jäljellä.

Peräkamarissa lapset jo nukkuivat. Kierosilmä Augustine oli kiusannut heitä koko ajan, kun jälkiruokaa syötiin, ryöstänyt heiltä mansikat ja pelotellut heitä hirveillä uhkauksilla. Nyt hän oli hyvin kipeänä, istua kyykötti pienellä jakkaralla, naama ihan kalpeana, eikä puhunut mitään. Lihavan Paulinen pää oli vaipunut Etiennen olkapäätä vasten, joka nukkui hänkin nojaten pöydän reunaan. Nana istui sängynedusmatolla Victorin vieressä, jota hän puristi itseään vasten, käsivarsi taivutettuna hänen kaulansa ympäri; hän torkkui silmät kiinni, ja hoki yhtä mittaa heikolla äänellä:

-- Äiti hoi, minuun koskee ... äiti hoi, minuun koskee...

-- Oma syynsä! mutisi Augustine, jonka pää nuokkui sinne tänne; he ovat pöhnässä kaikki tyyni, he joivat ja räyhäsivät ihan kuin aikaihmisetkin.

Nähdessään Etiennen sai Gervaise uuden kohtauksen. Hänen sydäntään kouristi, kun hän ajatteli, että pojan isä oli siinä ihan vieressä syömässä kaakkua eikä ollut edes osottanut haluavansa syleillä lastaan. Hän oli jo vähällä herättää Etiennen viedäkseen hänet Lantier'n syliin. Sitten hänestä taas tuntui parhaalta, että asiat saivat rauhassa selvitä itsestään. Olisi tietenkin ollut sopimatonta häiritä toisten ruokarauhaa. Hän palasi puotiin kahvipannuineen ja kaasi siitä lasin Lantier'lle, joka muuten ei näyttänyt välittävän hänestä ensinkään.

-- Nytkö se on sitten minun vuoroni, sopersi Coupeau tahmealla äänellä. Tietysti, herkut viimeiseksi... No niin, minä laulan teille: _Sit' on porsas vaan!_

-- Hyvä, hyvä! _Sit' on porsas vaan!_ huusi koko seurakunta.

Räyhinä alkoi uudestaan, Lantier oli unohdettu. Naiset varustivat reilaan lasinsa ja veitsensä säestääkseen kertaussäettä. Naurettiin jo edeltäpäin levysepälle, joka siinä oikoi sääriään vekkulimaisen näköisenä. Matkien vanhan akan säräjävää ääntä hän lauloi!

/ Aamuin mullin mallin multa Ain' on sydänala Tuo, sanon, rannasta, poika kulta, Neljän lantin kala! Koko tunnin hän kuhnii tiellä, Sitten tullessaan Aamuryyppyni tullaa vielä: Sit' on porsas vaan!

Ja naiset takoivat lasejaan ja toistivat kuorossa hirmuisella riemun remakalla.

Sit' on porsas vaan! Sit' on porsas vaan!

Iloon yhtyi nyt koko Goutte-d'Or'in katu. Koko kortteli lauloi _Sit' on porsas vaan!_ Kelloseppä, sekatavarakaupan puotipojat, makkarakauppiaan vaimo ja kasvismuija, jotka kaikki osasivat laulun, huusivat yhteen ääneen _Sit' on porsas vaan!_ ja lyödä läimäyttelivät toisiaan iloa korottaakseen. Totisesti, koko katu oli lopulta humalassa. Pelkkä Coupeaulasta tulviva juomingin höyry pani kadulla olijat juhlatuulelle. Ja myöntää täytyy, että sisällä olijatkin alkoivat jo olla pahanpäiväisesti päissään. Päihtymys oli vähitellen noussut ensimäisestä viinilasista lähtien, joka oli juotu lihaliemen jälkeen, ja nyt se oli ylimmillään. Kaikki ulvoivat ja kirkuivat savuavien lamppujen punaisessa hohteessa. Tämä hillitön huuto ja remakka voitti viimeisten, kadulla vierivien ajopelienkin jyrinän. Kaksi poliisia, jotka luulivat siellä olevan ilmi kapinan, juoksivat katsomaan; mutta huomatessaan Poissonin he ymmärsivät yskän, nyökäyttivät päätään ja lähtivät verkalleen astumaan rinnatusten pitkin mustaa taloriviä,

Coupeau oli tullut tähän värssyyn:

Viime pyhänä iltapuolla Tervehdin Tinette setää, Joll' on Pikku-Villettessä tuolla Virkana lantaa vetää. Kirsikanluita -- onkos tapaa -- Kotimatkallaan Haki hän kierien keskellä rapaa: Sit' on porsas vaan! Sit' on porsas vaan!

Silloin kajahti lauhkeaan, tyyneen yöilmaan sellainen ulvonta, että koko talo tärisi; ja ulvojat itse paukuttivat itselleen käsiään, sillä ei ollut ajattelemistakaan voida ulvoa kovemmin.