Part 21

-- Tässä taitaa tulla tosi eteen, arveli harvapuheinen Poisson.

Kello oli puoli kahdeksan. Puodin ovi oli pantu kiinni, etteivät kaikki naapurit saisi kurkkia sisälle; varsinkin vastapäätä asuva pikku kelloseppä katsoi heihin silmät pyöreinä, niin ahnaan näköisenä, ikäänkuin olisi tahtonut viedä heiltä palan suusta; eihän siinä käynyt syöntikään. Ikkunoiden eteen ripustettujen verhojen läpi tulvasi huoneeseen valkoista, tasaista, varjotonta valoa, jossa ui pöytä vielä hyvässä järjestyksessä olevine lautasineen ja korkeilla paperikauluksilla verhottuine kukkaruukkuineen; ja tämä himmeänkirkas, verkalleen hämärtyvä valo antoi seurueelle hienostuneen leiman. Virginie sen sanan keksi. Hän katseli huonetta musliiniverhoineen ja päätti, että se oli sievä. Kun rattailla ajettiin kadulla, niin lasit hyppelivät pöytäliinalla, ja naisten täytyi huutaa yhtä kovaa kuin miestenkin. Mutta paljoa ei puhuttukaan, oltiin hyvin siivosti ja lausuttiin toisilleen kohteliaisuuksia. Coupeaulla yksin oli pusero päällään, sillä eihän ystävien kesken tarvitse kursailla, sanoi hän, ja sitäpaitsi pusero on työmiehen kunniapuku. Naisilla oli kureliivit tiukalla ja hiukset pomadan kanssa niin sileiksi kammattuina, että ne kiilsivät; herrat taas istuivat loitolla pöydästä, etukumarassa ja kyynäspäät koholla, etteivät vain tiputtaisi ruokaa pitkälle takilleen.

Kas, hitto! Jopa siinä muhennoksessa oli aikamoinen lovi. Jos kohta ei puhuttukaan paljoa, niin ahkeraan siltä suut kävivät. Yhä vajeni salaattimalja, kun paksun, keltaisen kastikkeen seasta ongittiin lusikalla vasikan palasia; ja yhä niitä siinä riitti, vaikka salaattimalja vaelsi kädestä käteen, ja kaikki sitä vellostelivat löytääkseen siitä pieniä sieniä. Pitkät leivän pötkylät, jotka oli asetettu seinää vasten pystyyn syömämiesten taakse, hupenivat ihan silmissä. Ja suupalojen välillä kuului lasin pohjain kilahduksia pöytää vastaan. Kastikkeessa oli vähän liian kova suola, tarvittiin neljä litraa moisen muhennoksen huuhteeksi, joka helposti luisti kurkusta alas, mutta poltti kuin tulipalo vatsassa. Eikä siinä joudettu puhaltamaankaan, sillä siankyljykset tuotiin jo pöytään syvällä vadilla, suurten, pyöreiden perunain ympäröiminä, höyrypilven keskellä. Kuului riemuhuuto. Olipa se saakelin hyvä keksintö! Kaikki siitä pitivät. Totisesti, se se vasta ruokahalua antoi; ja jokainen seurasi silmillään vatia ja pyyhki veitsensä leipäänsä ollakseen valmiina. Kun sitten kukin oli saanut siitä eteensä, nykäistiin toisiaan kyynäspäillä ja puhuttiin suu täynnä. Kyljykset olivat kuin parasta voita! Se oli pehmeätä ja samalla tukevaa syötävää, niin että sen tunsi valuvan suolissaan aina saappaisiin asti. Perunat olivat makeita kuin sokeri. Se ei ollut liian suolaista, mutta juuri perunain tähden se vaati kulauksen kostukkeeksi joka minuutti. Neljä uutta pulloa avattiin. Lautaset pyyhittiin niin puhtaiksi, ettei niitä tarvinnut muuttaa herneille ja läskille. Herneistä ei tullut mitään haitallisia seurauksia. Niitä saattoi popsia lusikallisia vain lystikseen. Ne olivat oikeita herkkuja, ihan kuin varta vasten naisten nautinnoksi. Parasta koko herkussa olivat kumminkin parahultaisesti käristetyt läskipalaset, jotka haisivat hevosen kaviolle. Kaksi litraa riitti.

-- Äiti! äiti! huusi yht'äkkiä Nana. Augustine pistää kätensä minun lautaselleni!

-- Anna häntä korvalle äläkä siinä marise! vastasi Gervaise, joka parast'aikaa ahtoi suuhunsa herneitä.

Viereisessä huoneessa, lasten pöydässä Nana oli olevinaan emäntänä. Hän oli itse istuutunut Victorin viereen ja asettanut veljensä Etiennen pikku Paulinen viereen; näin he olivat olevinaan pariskuntia, jotka muka olivat huvimatkalla. Alussa Nana oli tarjoillut vierailleen ruokia hyvin kohteliaasti, hymyillen kuin aikaihminen, mutta hänen himonsa läskipalasiin sai hänestä voiton, ja hän piti ne itse kaikki. Kierosilmä Augustine, joka salaa vaani lasten ympärillä, käytti tilaisuutta hyväkseen kopaltaakseen kourallisen läskipalasia sillä tekosyyllä, että hän muka tahtoi jakaa ne kristillisemmin. Nana raivoissaan puri häntä ranteeseen.

-- Odotappas! murisi Augustine, minä kantelen äidillesi, että sinä vasikkamuhennoksen jälkeen pyysit Victoria suutelemaan itseäsi.

Mutta rauha palasi taas, kun Gervaise ja muori Coupeau tulivat ottamaan hanhea paistinvartaasta. Isossa pöydässä hiukan huokaistiin, kukin selkäkenossa tuolillaan. Miehet aukoivat liiviensä nappeja ja naiset pyyhkivät kasvojaan ruokaliinallaan. Ateria ikäänkuin keskeytyi. Ainoastaan muutamilla olivat leuat yhä liikkeessä; itse edes sitä huomaamatta, he yhtämittaa nieleksivät suun täydeltä leipää. Toiset antoivat ruuan valustua ja odottivat. Ilta alkoi vähitellen pimetä. Päivä sakeni ikkunaverhojen takana tuhkanharmaaksi. Kun Augustine asetti kaksi lamppua, yhden kumpaankin päähän pöytää, niin niiden kirkkaassa valossa tuli näkyviin koko sekasorto, rasvaiset lautaset ja kahvelit, viinin tahraama pöytäliina täynnä leivänmuruja. Väkevä ruuanhaju oli tukehduttava. Mutta kaikki käänsivät nokkansa keittiöön päin, mistä kuumat höyryt tupruelivat.

-- Saako teitä tulla auttamaan, huusi Virginie.

Hän nousi tuoliltaan ja meni viereiseen huoneeseen. Kaikki naiset puikkivat yksitellen hänen perästään. He kerääntyivät paistinvartaan ympärille ja katselivat suurella jännityksellä, miten Gervaise ja muori Coupeau vetivät siitä hanhen irti. Silloin kuului huuto, josta erotti lasten kimeät äänet ja ilohypyt. Riemusaatossa Gervaise palasi puotiin kantaen hanhea, käsivarret suorina ja hikiset kasvot loistaen tyytyväisessä hymyssä; naiset astuivat hänen jäljestään, suu naurussa heilläkin, ja Nana heidän takanaan, silmät seposen selällään, nousi varpailleen nähdäkseen hänkin jotakin. Kun hanhi oli pöydällä muhkeana, kullanruskeana, mehustaan tihkuvana, ei siihen heti käyty käsiksi. Se oli semmoinen yllätys, että koko seurue hämmästyneenä jäi äänettömäksi. Sitä vain osoteltiin silmää iskien ja päätä nyökytellen. Peijakas sitä mummoa! Olipa sillä pulleat reidet ja vatsa.

-- Sepä ei olekaan lihottanut itseään seiniä nuoleksimalla! sanoi Boche.

Sitten käytiin elukkaa lähemmältä tarkastelemaan. Gervaise selitti, että se oli komein hanhi, minkä hän oli löytänyt Faubourg-Poissonnièren lintukauppiaalta; se painoi kaksitoista ja puoli naulaa hiilikauppiaan vaa'assa; sitä paistettaessa oli poltettu säkillinen hiiliä, ja siitä oli saatu kolme ruukkua rasvaa. Virginie keskeytti häntä kehuakseen, että hän oli nähnyt elukan paistamatonna, sitä olisi syönyt siltäänkin, sanoi hän, niin hienoa ja valkoista oli sen nahka, kuin mampselilla konsanaan. Kaikki miehet nauraa virnottivat, ahnaasti huuliaan maiskutellen. Mutta herra ja rouva Lorilleux nyrpistivät nokkaansa, sillä heitä harmitti nähdä moinen otus Nilkuttajan pöydällä.

-- No mutta eihän sitä voi syödä kokonaisena, sanoi pesijätär viimein. Kukas sen ottaisi leikatakseen?... Ei, en minä ainakaan! Se on kovin iso, minua ihan pelottaa.

Coupeau tarjoutui sitä palottelemaan. Sehän oli hyvin yksinkertainen temppu, otti vain kiinni jaloista ja siiven tyngistä ja veti, kunnes ne irtautuivat; yhtä hyvät palaset siitä sai silläkin tavalla. Mutta toiset panivat vastaan, ja ottivat väkisin kyökkipuukon levysepän käsistä. Kaikki menisi yhdeksi moskaksi, jos hän saisi leikata. Hyvän aikaa tuumailtiin sitten, kenelle se tehtävä uskottaisiin. Viimein rouva Lerat sanoi ystävällisellä äänellä:

-- Kuulkaahan, annetaanpas se herra Poissonille, hän on siihen aivan omansa.

Ja kun toiset eivät näyttäneet ymmärtävän, niin hän lisäsi vielä imartelevammin:

-- Tietysti se on herra Poissonin tehtävä, hänhän on tottunut aseita käyttämään.

Ja hän ojensi poliisille kyökkipuukon, jota hän piti kädessään. Kaikki osottivat hyväksymistään tyytyväisesti nauraen. Poisson kumarsi sotilaallisen jäykästi ja otti hanhen eteensä. Hänen naapurinsa, Gervaise ja rouva Boche väistyivät syrjemmäksi tehdäkseen tilaa hänen kyynäspäillensä. Ja hän leikkasi hitaasti, viiltäen pitkään, silmät kiinnitettyinä elukkaan, ikäänkuin katseellaan naulitakseen sen vatiin. Kun hän painoi veitsensä hanheen, niin että sen luut ratisivat, huusi Lorilleux isänmaallisessa innostuksessa:

-- Ollappa siinä kasakka!

-- Oletteko te tapellut kasakkain kanssa, herra Poisson? kysyi rouva Boche.

-- En, vaan beduiinien kanssa, vastasi poliisi irrottaen toisen siipipahlan. Kasakoita ei ole enää olemassakaan.

Syntyi syvä hiljaisuus. Kaikki kurottivat kaulaansa seuratakseen veitsen liikkeitä. Poisson tahtoi hämmästyttää heitä. Yht'äkkiä hän viimeisellä sivalluksella leikkasi erilleen elukan takapuolen, niin että peränipukka jäi pystyyn; se oli piispan hiippa. Silloin ihastus puhkesi ilmi. Ainoastaan entiset sotilaat osasivat niin hauskoja temppuja. Mutta hanhen sisältä pullahti rasva vuotamaan tulvanaan ammottavasta peräaukosta. Siitäkös Boche ilvehtimään:

-- Antakaapas se tänne, niin minä panen sen tekemään loronsa suoraan suuhuni.

-- Hyi! sitä hävytöntä! huusivat naiset. Jopa pitää olla hävytön!

-- En minäkään tunne toista niin inhottavaa miestä, sanoi rouva Boche, vielä äkäisempänä kuin toiset. Suus' kiinni, senkin!... Sinä turmeleisit ruokahalun kokonaiselta armeijalta... Sehän sillä on tarkotuksenakin, että saisi yksin syödä kaikki!

Silloin Clémence toisten päivitellessä alkoi kärttää:

-- Herra Poisson, kuulkaahan, herra Poisson... Säästäkää minulle peränipukka, säästättehän!

-- Sehän lankeaa luonnostaan teidän osallenne, rakkaani, sanoi rouva Lerat katsoen häneen veitikkamaisen pisteliäästi.

Hanhi oli sillä välin paloteltu. Poliisi antoi seurueen ensin ihailla piispan hiippaa muutaman minuutin ja järjesteli sitten palaset ympäri vatia. Kukin sai ottaa eteensä. Mutta naiset valittivat kuumuutta ja päästelivät auki liiviensä hakasia. Coupeau huusi, että kukin sai olla kuin kotonaan; ei tarvinnut välittää naapureista; ja hän aukasi katuoven selkosen selälleen. Syöminkiä jatkettiin keskellä ajopelien jyrinää, ohikulkijain töllistellessä sisälle katukäytävältä. Kun leuvat olivat levänneet ja vatsa vähän huopennut, alotettiin päivällisen syönti uudestaan ja iskettiin hurjasti kiinni hanheen. Se hulluttelija Boche sanoi, että pelkkä odotus elukkaa paloteltaessa oli valuttanut häneltä vasikkamuhennoksen ja siankyljykset pohkeisiin asti.

Siinä olivat kahvelit kovassa työssä. Ei kukaan koko seurueesta muistanut koskaan raskauttaneensa omaatuntoaan sellaisella ylensyömisellä. Gervaise istua ryyhötti kyynäskolkkasillaan ja popsi isoja palasia valkoista lihaa, puhumatta sanaakaan, ettei vain yhtään suupalaa menisi hukkaan. Goujet'a hän kumminkin hiukan kainosteli, häntä hävetti näyttäytyä hänelle ahnaaksi kuin kissa. Mutta Goujet söi itsekin liikaa nähdessään emännän niin punakkana ruuan kimpussa. Sitä paitsi Gervaise oli ahnehtimisestaan huolimatta niin sievä ja hyvä! Hän ei tosin virkkanut mitään, mutta piti kaiken aikaa huolta ukko Bru'sta asettaen aina hänen eteensä pehmeimmät palaset. Olipa oikein liikuttavaa katsoa, miten tämä ahmatti otti siiven tyngän omasta suustaan antaakseen sen ukolle, jonka kita nyt oli paljolta syönnistä niin turtunut, ettei hän näyttänyt edes tuntevan, mitä söi, vaan nieli kaikki tylsistyneenä, alla päin, kunhan vain suussa oli jotakin. Lorilleux'läiset viskasivat vihansa hanhenpaistiin; he ottivat sitä kolmen päivän edestä, olisivatpa tahtoneet nielaista koko vadin ja pöydän ja puodin saadakseen Nilkuttajan yhdellä iskulla nujerretuksi. Kaikki naiset olivat pyytäneet linnun rintakoppaa, sillä luun vierestä oli liha makeinta. Rouva Lerat, rouva Boche ja rouva Putois kalusivatkin luita; muori Coupeau taas, joka piti enimmästi kaulasta, repi siitä lihaa kahdella viimeisellä hampaallaan. Virginie puolestaan söi mieluimmin nahkaa, kun se oli oikein ruskeaksi paistunutta, ja kaikki pöytätoverit, tahtoen olla kohteliaita, antoivat hänelle nahkansa; viimein Poisson katsoi häneen ankarasti ja käski häntä lopettamaan, sillä hänellä oli jo ilmankin tarpeeksi; kerrankin, kun Virginie oli syönyt liian paljon hanhipaistia, oli hänen vatsansa siitä turvonnut niin, että hänen oli täytynyt maata kaksi viikkoa vuoteen omana. Mutta Coupeau suuttui ja pani Virginien lautaselle hanhen reiden huutaen, että jos hän ei sitä kaluaisi puhtaaksi, niin hän, piru vieköön, ei kelvannut mihinkään. Oliko muka kukaan milloinkaan voinut pahoin hanhesta? Päinvastoin, se paransi pernataudit. Sitä saattoi syödä ilman leipää, kuin jälkiruokaa. Hän itse olisi voinut syödä sitä koko yön, ilman että siitä olisi koitunut hänelle vähintäkään haittaa; ja näyttääkseen mahtiaan hän työnsi suuhunsa kokonaisen hanhen säären. Sillä välin Clémence lopetti peränipukkaansa ja imeksi sitä huuliaan maiskutellen ja vääntelihe naurusta, kun Boche kuiskasi hänen korvaansa sopimattomuuksia. Jumal'avita! kun siinä syötiin! Kun kerran oli ruuan ääressä, niin söi häntä niin, että napa ruski. Ja kun muuten ei saa herkkuja haistaakaan kuin toisinaan, niin aika hölmö olisi, jos ei saadessaan ahtaisi itseään korvia myöten täyteen. Ihanpa siinä vatsat pullistuivatkin silmissä. Auki jäivät syömämiesten suut, ja rasvan vallassa kiilsivät leuvat ja naamat niin punaisina, että olisi luullut siihen paikkaan pakahtuvan.

Entäpä viini, hyvät ihmiset! Se virtasi ympäri pöytää, niinkuin vesi Seinessä. Ja se hupeni kuin sadekuuron synnyttämä puro janoiseen maahan. Coupeau kaatoi korkealta nähdäkseen punaisen viinisäteen vaahtoavan; ja kun litran pullo tyhjeni niin hän leikillään käänsi sen alas suin ja oli lypsävinään sitä saadakseen siitä vielä jonkun tipan herumaan. Ja taas katkaistiin uuden neekerin kaula! Puodin nurkkaan kasaantuikin kuolleita neekereitä kuin tappotanterelle, kokonaiset röykkiöt tyhjiä pulloja, joiden päälle heitettiin roskat pöydältä. Kun rouva Putois pyysi vettä juodakseen, niin levyseppä suuttui ja vei itse pois vesikarafiinit. Voiko rehellinen ihminen juoda vettä? Vai tahtoiko hän saada sammakoita vatsaansa? Ja lasit tyhjenivät yhdellä siemauksella; yhtenä kulauksena lorahti neste alas kurkusta, kuin ukkospäivänä sadekuuron vesi kattorännistä. Se viini, jota nyt satoi, tuli tynnörin pohjalta, ja mitäpä siitä, vaikka se vähän maistuikin puulta; kyllä siihen pian tottui. Sanokoot jesuiitat mitä tahansa, viinirypäleen mehu oli yhtä kaikki mainio keksintö! Koko seurakunta nauroi hyväksyen; sillä eihän työmies olisi voinut elää ilman viiniä; ukko Noakki lienee istuttanutkin viinapuun levyseppiä, räätäleitä ja seppiä varten. Viini virkisti työssä väsyneitä ja antoi tarmoa vetelyksiinkin. Jos kohta se veitikka toisinaan tekikin tepposet, niin entäpä sitten! Mitä se muihin kuului? Ja sitä paitsi, oliko muka sorretulla, köyhällä, porvariston halveksimalla työmiehellä niin paljon ilon aiheita, että häntä sopi moittia, jos hän joskus ottikin hienon hutikan ainoastaan sitä varten, että voisi nähdä elämän ruusunkarvaisena. Ja esimerkiksi juuri tällä hetkellä, kukapa olisi tahtonut vaihtaa paikkaansa keisarinkaan kanssa? Paljon mahdollista, että keisarikin oli humalassa, mutta vähät siitä, tuskinpa hän saattoi olla enemmän humalassa kuin he, ainakaan hänellä ei voinut olla hauskempi. Hiiteen ylhäisö! Coupeau ei tahtonut olla missään tekemisissä sen kanssa. Hänestä olivat naiset viehättäviä; hän taputteli taskuaan, jossa kolme souta kilahteli, ja nauroi niin iloisesti, kuin jos olisi mättänyt sadan soun rahoja lapiolla. Goujet'kin, joka tavallisesti oli niin raitis, oli hiukan liikutettu. Bochen silmät sirrottivat tavallista pienempinä ja Lorilleux'n silmät kävivät haljakammiksi. Poissonin pronssinkarvaisessa sotilasnaamassa pyörivät silmät yhä tuikeampina. He olivat jo ihan käkenä. Naisilla oli vasta hiukkasen tuntumusta, vaikka viini oli jo kihonnut heille poskiin, siksi vain, että teki mieli heittää vaatteita vähemmäksi; toiset eivät olleet vielä heittäneet pois kuin kaulaliinansa, mutta Clémence ei enää tahtonut pysyä sopivaisuuden rajoissa. Silloin Gervaise yht'äkkiä muisti ne kuusi sinetittyä viinipulloa, jotka olivat unohtuneet tarjoamatta hanhen kanssa; hän toi ne pöytään ja lasit täytettiin. Poisson nousi ylös, lasi kädessä, ja sanoi:

-- Minä juon emännän maljan.

Koko seura nousi tuoliaan kolistellen seisomaan; käsiä ojennettiin, laseja kilistettiin ja kaikki huusivat yht'aikaa.

-- Vielä viisikymmentä tällaista syntymäpäivää! huusi Virginie.

-- Ei, ei, vastasi Gervaise liikutettuna ja hymyillen, minä tulisin liian vanhaksi. Uskokaa pois, vielä se tulee sekin aika, jolloin täältä lähtee mielelläänkin.

Sillä välin koko lähitienoon väestö kurkisteli sisälle avonaisesta ovesta ja otti osaa juhlaan. Ohikulkijat pysähtyivät kadulle päin levenevän valovyön kohdalle ja nauroivat hyvästä mielestä nähdessään ihmisten syövän ja juovan niin sydämen hartaasta halusta. Ajurit kumartuivat istuimillaan, vilkasivat katettuun pöytään ja läiskäyttäen piiskallaan hevostaan he päästivät jonkun sukkeluuden: »Antakaapa mullekin ryyppy!... Heipä hei! paksu muori, minä menen sulle kätilöä hakemaan!...» Ja hanhen käry levisi pitkin katua ja sai kaikkien naamat kirkastumaan. Sekatavarakaupan puotipojat seisoivat vastapäisellä katukäytävällä ja kuvittelivat syövänsä hanhipaistia toisten mukana. Hedelmänmyyjätär ja makkaramuija pistäysivät vähän väliä ulos puotinsa eteen vetämään ruuan tuoksua nenäänsä ja nuoleksimaan huuliaan. Sanalla sanoen koko katu oli pakahtua ylensyömisestä. Vieläpä rouva Cudorgekin ja hänen tyttärensä, viereisen sateenvarjokaupan omistajat, joita muutoin ei nähnyt milloinkaan, astua tipsuttivat peräkkäin kadun poikki ja vilkasivat salavihkaa sisälle, naamat niin punaisina, kuin jos olisivat olleet lettuja paistamassa. Pikku kelloseppä istui pöytänsä ääressä, mutta työstä ei tullut mitään, sillä hän oli ihan humalassa, kun oli laskenut, montako litraa toiset joivat. Heidän juominkinsa nousi naapurien päähän! huusi Coupeau. Mitäpä syytä sitä olisikaan ollut peitellä? Alkuun päästyään ei seurakuntaa enää hävettänyt näyttäytyä pöydässä; päin vastoin he olivat siitä mielissään, ja se heitä vain yllytti, että ihmisiä kerääntyi heitä vesissä suin töllistelemään; he olisivat tahtoneet poistaa koko seinän, siirtää pöydän keskelle katua, ja syödä jälkiruuan ihan yleisön nenän edessä. Kelpasipa heitä katsoakin, vai mitä? Silloinpa ei tarvinnutkaan itsekkäästi sulkeutua huoneeseen. Nähdessään pikku kellosepän vastapäätä syljeksivän Coupeau näytti hänelle kadun poikki pulloa; ja kun toinen nyökäytti päätään suostumuksen merkiksi, vei hän hänelle pullon ja lasin. Välit kävivät veljellisiksi kadullaolijain kanssa. Ohikulkijoille kohotettiin lasia ja puhuteltiin jokaista, joka näytti iloiselta velikullalta. Mässäys levisi laajemmalle, voitti vähitellen alaa, niin että lopulta koko Goutte-d'Or'in kortteli haisi ruualle ja kaikki ihmiset pitelivät vatsaansa; elämä kävi siellä niin hurjaksi, ikäänkuin kaikki pirut olisi laskettu valloilleen.

Rouva Vigouroux, hiilikauppiaan vaimo oli vähällä aikaa kulkenut monta kertaa edestakaisin oven editse.

-- Ho-hoi! rouva Vigouroux! rouva Vigouroux! ulvoi koko seurue.

Hän astui sisälle hymyillen typerän näköisenä, silmät pestyinä; hän oli niin lihava, että liivin saumat tahtoivat ratkeilla. Miehistä oli hauska nipistellä häntä, sillä nipistipä häntä mistä kohdasta tahansa, ei koskaan tuntunut luuta. Boche pyysi hänet istumaan viereensä ja alkoi heti salaa kopeloida hänen polveaan pöydän alla. Mutta hän oli siihen niin tottunut, että hän rauhassa tyhjensi viinilasinsa, kertoen, että naapurit katselivat ikkunoistaan, ja että jotkut talon asukkaista jo alkoivat suuttua.

-- Ohoh! vai semmoisia! Se on meidän asiamme, sanoi rouva Boche. Me kai tässä talon vartioita olemme? Niinpä me vastaammekin rauhasta... Tulkoot vain valittamaan, kyllä me heille opetamme...

Peräkamarissa oli ollut hurja tappelu Nanan ja Augustinen välillä paistinvartaasta, jota kumpikin oli tahtonut nuolla. Neljännestunnin ajan he olivat sitä viskelleet pitkin lattiata pitäen hirveätä rähinää. Nyt Nana hoiteli pikku Victoria, joka oli saanut hanhen luun kurkkuunsa. Hän työnsi sormensa hänen suuhunsa ja pakotti häntä nieleksimään isoja sokeripalasia lääkkeeksi. Se ei estänyt häntä pitämästä silmällä aikaihmisten pöytää. Hän tuli vähän päästä pyytämään viiniä, leipää tai lihaa Etiennelle ja Paulinelle.

-- He! syö niin että halkeat! sanoi hänen äitinsä. Sittenpähän ainakin pääsen sinusta rauhaan!

Lapset eivät enää jaksaneet niellä, vaan söivät kumminkin, takoen kahveleillaan lautasiin jonkin laulun tahdissa kiihottaakseen itseään.

Keskellä tätä mellakkaa olivat kumminkin ukko Bru ja muori Coupeau alkaneet keskustelun. Ukko, joka ruuasta ja viinistä huolimatta pysyi harmaankelmeänä, puhui Krimin sodassa kuolleista pojistaan. Voi! jos pojat olisivat eläneet, niin hänellä olisi ollut leipää joka päivä. Mutta muori Coupeau, jonka kieli oli käynyt vähän kankeaksi, sanoi kumartuen hänen puoleensa: -- Ristiä ja huolta niistä on vain, lapsista. On, on! Minäkin näytän muka onnelliselta täällä, eikö niin? Niinpä niin! Mutta toisenkin kerran minä itken... Ei, älkää toivottako itsellenne lapsia.

Ukko Bru pudisti päätään.

-- Ei huolita minua enää minnekään työhön, nurisi hän. Minä olen liian vanha. Kun minä tulen johonkin verstaaseen, niin nuoret pilkkaavat minua ja kysyvät, että minäkö olin ollut Henrik IV:n kengänkiillottajana... Viime vuonna minä vielä ansaitsin kolmekymmentä souta päivässä erästä siltaa maalaamalla; siinä täytyi olla selällään telineillä, joiden alla joki virtasi. Siitä asti minua on ry'ittänyt... Nyt ovat ansiot lopussa. Joka paikasta minut ajetaan ulos.

Hän katsoi laihoja, jäykistyneitä käsiään ja jatkoi:

-- Onhan se luonnollista, kun minusta ei enää ole mihinkään. He ovat oikeassa. Niin minäkin tekisin heidän sijassaan... Nähkääs, minun onnettomuuteni on siinä, etten ole kuollut. Niin, se on minun vikani. Parasta on paneutua makaamaan ja kuolla, kun ei enää jaksa tehdä työtä.

-- Tosiaankin, sanoi Lorilleux, joka oli kuunnellut, minä en käsitä, miksi hallitus ei ryhdy auttamaan työn invaliideja... Minä luin siitä hiljattain jostakin sanomalehdestä...

Mutta Poisson piti velvollisuutenaan puolustaa hallitusta.

-- Työmiehet eivät ole sotamiehiä, selitti hän. Iuvaliidipalatsi on vain sotamiehiä varten... Ei pidä mahdottomia vaatia.

Jälkiruoka oli tuotu pöytään. Keskellä oli temppelin muotoinen savoialainen kaakku; meluunan lohkoista tehdyn kupoolin päälle oli pistetty tekoruusu, jonka vieressä huojui rautalangan nenässä hopeapaperista tehty perhonen. Kaksi kumipisaraa kukan terälehtien välissä oli olevinaan kastepisaroita. Siitä vasemmalla oli syvässä vadissa maidon seassa palanen valkoista juustoa, ja toisessa vadissa, oikealla, oli isoja murskautuneita mansikoita joista mehu valui vadin pohjalle. Salaattiakin oli vielä jäljellä, leveitä öljyyn kastettuja lehtiä.

-- No, rouva Boche, sanoi Gervaise kohteliaasti, ottakaapas vielä vähäisen salaattia. Sehän on teidän lempiruokaanne, kyllähän minä sen tiedän.

-- Ei, kiitoksia, ei, minä olen jo ihan kaulaa myöten täynnä, vastasi portinvartijan muija.

Pesijätär kääntyi nyt Virginien puoleen, mutta tällekään ei enää pitänyt.

-- Ihan todella, minä olen niin täynnä, sanoi hän, etten saisi suupalakaan enää mahtumaan sisääni.

-- No, koettakaahan kumminkin, sanoi Gervaise hymyillen. Aina sitä joku pieni reikä löytyy. Salaattia voi kyllä syödä vaikka ei ole nälkäkään... Ette kai aijo sen antaa joutua hukkaan?

-- Voittehan te huomenna syödä sen sokerin kanssa, sanoi rouva Lerat, se on vielä parempaa sokerin kanssa.

Naiset huokasivat syvään katsellessaan säälien salaattivatia. Clémence kertoi kerran syöneensä kolme kimppua krassia aamiaiseksi. Mutta rouva Putois vei voiton hänestäkin, hän söi kokonaisia kupusalaatin päitä semmoisenaan kastaen niitä ainoastaan suolaan. Kaikki olisivat voineet elää pelkällä salaatilla ja olisivat jaksaneet syödä niitä kokonaisia vadillisia. Ja tämä keskustelu auttoi naisia syömään salaatin loppuun.

-- Minä lähden tästä niitylle ja kaivan kuopan vatsalleni, sanoi portinvartijan muija, suu täynnä.