Part 20

Jo pari viikkoa oli Coupeaulaisten hartain toivo ollut saada Lorilleux'läiset nolatuksi. Senkin salakähmäilijöitä sekä ukko että akka, tosiaankin kaunis pariskunta! Eivätkös ne herjat näet sulkeutuneet huoneeseensa, kun heillä milloin oli jotakin herkkuruokaa syötävänä, ikäänkuin he olisivat sen varastaneet? Niin, he tukkivat ikkunan sänkypeitteellä, jotta ihmiset eivät näkisi valoa, vaan luulisivat heidän makaavan. Tietysti se esti ketään menemästä heidän luokseen; ja he ahmivat herkkunsa yksin, uskaltamatta virkkaa sanaakaan ääneen ahtaessaan vatsansa täyteen kovalla kiireellä. Vielä seuraavanakaan päivänä he eivät edes tohtineet heittää kalvamiaan luita rikkaläjälle, koska silloin olisi saatu tietää, mitä he olivat syöneet; rouva Lorilleux kantoi ne kadun toiseen päähän ja heitti ne lokaviemärin aukkoon; eräänä aamuna Gervaise oli: yllättänyt hänet tyhjentämässä sinne koriaan, joka oli täynnä osterin kuoria. Mutta eipä ne herkut näihin saitureihin tehonneet, eikös tyhjä! Laihoja kuippanoita he olivat siltä. Ja kaikki nämä metkut johtuivat heidän itsepintaisesta halustaan näyttää köyhiltä. Mutta nyt heidät kerrankin piti läksyttää, piti näyttää heille, että ei kitsasteltu. Gervaise olisi asettanut pöydän vaikka kadun poikki, jos olisi voinut, saadakseen kutsua jokaisen ohikulkijan vieraakseen. Eihän rahoja ole keksitty sitä varten, että ne jäisivät homehtumaan. Silloin ne ovat kauniita, kun ne ihka uusina kiiltävät päivänvalossa. Gervaise oli aivan toista maata kuin Lorilleux'läiset. Milloin hänellä oli kaksikymmentä souta, käytti hän niitä ikäänkuin olisi tahtonut luulotella itsellään olevan neljäkymmentä.

Kattaessaan pöytää kello kolmesta lähtien muori Coupeau ja Gervaise puhuivat kaiken aikaa Lorilleux'läisistä. He olivat ripustaneet ikkunaan isot uutimet, mutta kun kuumuuden tähden ovea pidettiin auki, niin kaikki ihmiset kulkivat kadulla ihan pöydän editse. Jokaista pulloa, suola-astiaa ja lautasta asettaessaan pöydälle koetti kumpikin vaimo sovittaa siihen jonkin Lorilleux'läisille kiusallisen tarkotuksen. He valitsivat heille semmoisen paikan, josta hyvin voi nähdä koko pöydän komeuden, ja asettivat heille parhaat lautaset, hyvin tietäen, että posliinilautaset heitä sapettivat.

-- Ei, ei, mummo, huusi Gervaise, älkää antako heille noita ruokaliinoja! Minulla on kaksi damastiruokaliinaa.

-- Hyvä on! sanoi vanha mummo; se vasta heitä harmittaa, se on varma.

Ja he hymyilivät toisilleen seisten kahden puolen isoa, valkoista pöytää ja katselivat ylvästellen sille asettamiaan lautasrivejä. Pöytä loisti puodissa kuin kirkko keskellä kylää.

-- Mitäs varten he ovat niin itaroita; jatkoi Gervaise. Tiedättehän tekin, että he valehtelivat viime kuussa, kun akka kertoi joka paikassa, että muka oli kadottanut kultaketjun pätkän viedessään sitä isännälleen. Ikäänkuin muka hän milloinkaan kadottaisi mitään!... Se oli yksinkertaisesti tekosyy, saadakseen ruikuttaa surkeuttaan ja päästäkseen maksamasta teille sata souta.

-- En minä ole nähnytkään vasta kuin kaksi kertaa koko sataa soutani, sanoi muori Coupeau.

-- Lyödäänpäs veto, niin he keksivät ensi kuussa jonkin toisen jutun... Se selittää, minkä tähden he tukkivat ikkunansa, kun syövät kaniinia. Vai mitä? Silloinhan olisi oikeus sanoa heille: »Koska teidän kerran kannattaa syödä kaniinia, niin voitte hyvin kyllä antaa sata souta äidillenne». Kyllä he ovat kataloita!... Minnekäs te olisitte joutunut, jos en minä olisi teitä ottanut meille?

Muori Coupeau pudisti päätään. Sinä päivänä hän oli kokonaan Lorilleux'läisiä vastaan Coupeaulaisten suurten päivällisten vuoksi. Hän piti hyvästä ruuasta, juoruamisesta kastrullien ääressä ja juhlavalmistusten mylläkästä. Muutenkin hän oli tavallisesti sangen hyvässä sovussa Gervaisen kanssa. Toisin päivin taas, kun he riitaantuivat keskenään, mitä kyllä tapahtuu vaikka missä perheessä, mummo murjotti, sanoi itseään kauhean onnettomaksi, kun näin täytyi elää miniänsä armoilla. Hänessä mahtoi pohjalla olla kumminkin jäljellä hellyyttä rouva Lorilleux'tä kohtaan; olihan hän kuitenkin hänen oma tyttärensä.

-- Tokkopahan pysyisitte niin lihavana heidän luonaan? sanoi taas Gervaise. Eikä puhettakaan kahvista, tupakasta eikä mistään makeisista!... Sanokaapas, olisivatkohan he teitä kahdella patjalla makuuttaneet?

-- Eipä tietenkään, vastasi muori Coupeau. Kun he tulevat sisälle, niin minä asetun vastapäätä ovea nähdäkseni heidän pitkän nenänsä.

Lorilleux'läisten pitkälle nenälle he nauroivat jo edeltä päin. Mutta nyt ei joudettu ristissä käsin pöytää katselemaan. Coupeaulaiset olivat syöneet aamiaista hyvin myöhään, yhden tienoossa, ainoastaan vähäisen kylmää ruokaa, sillä uunit olivat jo käytännössä, eikä tahdottu liata astioita, jotka oli jo valmiiksi pesty illaksi. Neljän aikaan oli molemmilla vaimoilla tulinen kiire. Hanhi oli paistumassa hiilikattilalla, joka oli asetettu maahan seinää vasten avonaisen ikkunan viereen; ja elukka oli niin iso, että se töin tuskin mahtui paistinvartaaseen. Kierosilmä Augustine istui jakkaralla hehkuvan hiiloksen hohteessa ja valeli toimessaan hanhea pitkävartisella kauhalla. Gervaise piti huolta herneistä ja läskistä. Muori Coupeau oli ihan päästä pyörällä niin paljosta ruokahommasta ja hyöri joka paikassa odottaessaan hetkeä, milloin saisi panna siankyljykset ja vasikkamuhennoksen lämpiämään. Viiden korvilla alkoi vieraita saapua. Ensin tulivat Gervaisen molemmat apulaiset, Clémence ja rouva Putois, kummallakin pyhävaatteet päällä, edellisellä siniset, jälkimäisellä mustat. Clémence kantoi geraniumia, rouva Putois heliotropia; ja Gervaisen, jolla juuri oli kädet valkoisina jauhoista, täytyi suudella moiskauttaa heitä kumpaakin, kädet selän takana. Aivan heidän kintereillään tuli Virginie, ja hänellä oli päällään, kuten vallasnaisella, kukikas musliinihame riippuvine vyönauhoineen ja hattu päässä, vaikka hänen ei ollut tarvinnut tulla kuin kadun poikki. Hän toi ruukun punaisia neilikoita. Hän suuteli itse pesijätärtä ja puristi häntä kovasti pitkillä käsivarsillaan. Vihdoin ilmestyi Boche rouvineen, tuoden toinen ruukun äitipuolenkukkia ja toinen resedoja. Rouva Lerat tuli kantaen sitruunapuuta ruukussa, jonka multa oli liannut hänen sinipunervan merinohameensa. Kaikki nämä tulijat suutelivat toisiaan ja tungeksivat kamarissa, missä kolmesta kamiinista ja hiilikattilasta nousi tukahduttava kuumuus. Paistinpannujen pihinä sekottui ihmisääniin. Jonkun hame tarttui kiinni paistinvartaaseen ja sai aikaan koko rymäkän. Hanhenpaistista levisi niin väkevä haju, että se sai kaikkien sieramet laajenemaan. Ja Gervaise oli hyvin ystävällinen, kiitteli jokaista kukista, keskeyttämättä siltä vasikkamuhennoksen suuruksen valmistusta, jota hän sekotti syvän lautasen pohjalla. Hän oli asettanut kukkaruukut puotiin pöydälle, ottamatta pois niiden valkoisia paperikääreitä. Kukkien suloinen tuoksu sekottui ruuan hajuun.

-- Eikö teitä saisi auttaa? sanoi Virginie. Kun minä ajattelen, että te olette jo kolme päivää hommanneet kaikkia näitä ruokia, ja että ne nyt pistetään poskeen muutamassa hetkessä!

-- Ka, ei suinkaan ne itsestäänkään valmistuisi! vastasi Gervaise... Ei, älkää liatko käsiänne. Näettehän, että kaikki on valmiina. Ei puutu enää kuin lihakeitto.

Silloin vieraat rupesivat asettumaan taloksi. Naiset panivat saalinsa ja hattunsa sängyn päälle ja kohottivat hameensa nuppineuloilla, etteivät helmat likaantuisi. Boche, joka oli lähettänyt takaisin vaimonsa porttia vartioimaan siihen asti kuin ruvettiin ruualle, työnsi jo Clémencea silitysuunin nurkkaan ja kysyi häneltä, oliko hän arka kutittamiselle; ja Clémence läähätti ja vääntelihe ja kipristihe niin, että liivin saumat ratkeilivat, sillä pelkkä kutittamisen ajatuskin pani väristyksen kulkemaan pitkin hänen ruumistaan. Muut naiset olivat samoin siirtyneet puotiin, etteivät olisi ruuanlaittajien tiellä, ja seisoskelivat pitkin seiniä pöydän ympärillä. Mutta kun keskustelu jatkui avonaisen oven kautta, eikä oikein tahtonut kuulla, mitä sanottiin, niin he vähän väliä palasivat peräkamariin täyttäen huoneen äänten sorinalla rupattaessaan Gervaisen kanssa, joka unohtui heille vastailemaan, höyryävä kauha kädessä. Siinä naurettiin ja laskettiin sukkeluuksia. Virginie sanoi olleensa syömättä kaksi päivää saadakseen tilaa vatsaansa. Mutta Clémence roikale vei hänestä voiton, hän kertoi tyhjentäneensä sisuksensa ottamalla aamulla englantilaisten tavoin oksennuspulveria. Silloin Boche neuvoi keinon, miten saa ruuan heti sulamaan, nimittäin puristamalla vatsaansa oven välissä jokaisen ruokalajin perästä. Sitäkin englantilaiset pitävät tapanaan; siten voi syödä kaksitoista tuntia yhtämittaa vatsaansa väsyttämättä. Vaatiihan toki kohteliaisuus syömään lujasti, kun on kutsuttu päivällisille. Eihän vasikkaa, sikaa ja hanhea panna kissojen eteen. Kyllä emäntä sai olla huoleti. He aikoivat tehdä niin puhdasta jälkeä, ettei hänen tarvinnut edes pestä astioita seuraavana päivänä. Ja vieraat näyttivät kiihottavan ruokahaluaan nuuskimalla kaikkia paisteja. Viimein naiset rupesivat telmämään kuin pikku tytöt; he survivat toisiaan, juoksivat huoneesta toiseen, niin että permanto tärisi, ja heidän hameensa helmat levittivät hulmutessaan keittiön hajua joka paikkaan. He pitivät korvia särkevää melua, josta naurun rämäkkä kuului sekaisin muori Coupeaun hakkuuraudan takutuksen kanssa, kun hän hakkasi läskiä palasiksi.

Juuri kun kaikki hyppivät ja kirkuvat rajuimmillaan, ilmestyi Goujet kantaen sylissään komeata, valkoista ruusua, jonka runko ulottui hänen päänsä tasalle, ja jonka kukat sotkeentuivat hänen keltaiseen partaansa. Hän ujosteli astua sisälle, jääden seisomaan ovelle, ruukku kädessä, mutta Gervaise juoksi häntä vastaan, posket punaisina uunien hehkusta, ja otti ruukun hänen käsistään. Ja kun Goujet ei sittenkään rohjennut suudella häntä, niin täytyi Gervaisen nousta varpailleen ja painaa poskensa hänen huuliaan vasten. Ja poikaparka oli niin hämmennyksissään, että suuteli häntä silmään, ja niin kovasti, että oli sokaista hänet. Molemmat jäivät vavisten seisomaan vastakkain.

-- Voi, herra Goujet, se on kovin kaunis, sanoi Gervaise asettaen ruusun toisten kukkien viereen, joita kaikkia ylemmä sen komea latva kohosi.

-- Eihän toki, eihän toki, hoki Goujet, keksimättä muuta.

Ja kun hän vähän rauhotuttuaan oli huokaissut syvään, ilmotti hän, ettei tarvinnut odottaa hänen äitiään; hänellä oli leininsä. Gervaise oli siitä hyvin pahoillaan; hän lupasi panna erikseen palasen hanhenpaistia, sillä hän tahtoi välttämättä, että rouva Goujet'n piti saada maistaa sitä. Nyt olivat jo kaikki vieraat koolla. Coupeau vetelehti luultavasti lähitienoilla Poissonin kanssa, jota hän oli mennyt noutamaan hänen kotoaan aamiaisen jälkeen; eivät he suinkaan enää kaukaa viipyneet poissa, sillä he olivat luvanneet palata täsmälleen kuuden aikaan. Kun lihakeittokin oli jo melkein valmista, niin Gervaise sanoi rouva Lerat'lle, että hänestä oli paras aika lähteä hakemaan Lorilleux'läisiä. Rouva Lerat kävi heti totiseksi: hän näet oli ollut sovinnon välittäjänä ja määrännyt, miten molempain perheiden keskiset asiat järjestettäisiin. Hän pani vaipan hartioilleen ja myssyn päähänsä ja lähti menemään jäykkänä ja tärkeän näköisenä. Sillä välin pesijätär sekotti lihaliemeen italialaisia kokkareita virkkamatta sanaakaan. Vieraatkin olivat äkkiä käyneet vakaviksi ja odottivat juhlallisesti.

Rouva Lerat ilmestyi takaisin ensiksi. Hän oli kiertänyt kadun kautta, jotta toimitus saisi juhlallisemman leiman. Hän piti kädellään puodin ovea selkosen selällään, ja rouva Lorilleux, silkkihame päällä, pysähtyi kynnykselle. Kaikki vieraat olivat nousseet seisomaan, ja Gervaise astui kälyään vastaan ja suuteli häntä, niinkuin oli sovittu, sanoen:

-- Käykää sisälle. No, nyt se on lopussa, vai mitä... Koettakaamme elää sovussa keskenämme.

Ja rouva Lorilleux vastasi:

-- Hartain toivoni on, että sitä kestää aina.

Kun hän oli tullut sisälle, niin Lorilleux pysähtyi samoin kynnykselle ja odotti, että häntäkin suudeltaisiin, ennenkuin astui sisälle. Kumpikaan ei ollut tuonut kukkia; he eivät olleet siihen suostuneet, sillä he olisivat mielestään näyttäneet liiaksi alentuvan Nilkuttajan edessä, jos olisivat tuoneet kukkia tullessaan ensi kerran hänen luokseen. Gervaise käski Augustinen tuoda kaksi viinipulloa. Sitten hän pöydän päässä kaatoi lasit täyteen ja kutsui kaikkia ottamaan lasinsa; ja nyt kilistettiin ja juotiin yhteinen sovinnon malja. Syntyi äänettömyys, jokainen joi; naisetkin kallistivat lasinsa yhdellä siemauksella viimeiseen tippaan asti.

-- Ei mikään tee niin hyvää ennen päivällistä, selitti Boche kieltään maiskauttaen. Se antaa paremmin vauhtia kuin potku takapuoleen.

Muori Coupeau oli asettunut vastapäätä ovea nähdäkseen, miltä Lorilleux'läisten naamat näyttivät. Hän nykäsi Gervaiseä hameesta ja vei hänet peräkamariin. Ja kumartuneina liemipadan yli he yhdessä puhelivat vilkkaasti hiljaisella äänellä.

-- Kylläpä he saivat pitkän nokan, sanoi vanha mummo. Te ette voinut nähdä heitä. Mutta minä pidin heitä silmällä... Kun akka näki pöydän, niin voi, miten hänen naamansa vääntyi, näinikään, ja hänen suupielensä nousivat silmiin asti, ja mies oli tukehtua harmista, niin että täytyi ruveta rykimään... Katsokaas heitä nyt tuolla; heidän suunsa on ihan kuivanut ja he pureksivat huuliaan.

-- Oikein minua säälittää noin kateelliset ihmiset, sanoi Gervaise.

Tosiaankin Lorilleux'läiset näyttivät hullunkurisilta. Kenestäkään ei tietysti ole hauska tulla masennetuksi ja varsinkin perheissä, kun toiset menestyvät, niin toiset siitä raivostuvat, se on luonnollista. Mutta pitäähän toki hillitä mielensä eikä antautua naurun alaiseksi. Mutta Lorilleux'läiset eivät jaksaneet hillitä itseään. Se kävi yli heidän voimainsa! He katsoivat kieroon ja nyrpistivät suutaan. Ja se näkyi vielä niin selvään, että toiset vieraat heitä katselivat ja kysyivät heiltä, voivatko he pahoin. Koskaan eivät he voisi sulattaa tätä neljälletoista hengelle katettua pöytää, sen valkoista pöytäliinaa ja edeltäpäin leikattuja leipäpalasia. Olisi luullut olevansa jossakin boulevardien ravintolassa. Rouva Lorilleux kävi ympäri pöydän kättelemässä vieraita ja katsoi lattiaan, ettei tarvitseisi nähdä kukkia; ja salavihkaa hän koetteli isoa pöytäliinaa tunnustellakseen, että kunhan se vain ei olisi ollut ihan uusi.

-- Nyt se on valmista! huusi Gervaise, ilmestyen takaisin, käsivarret paljaina, pienet vaaleat hiukset valloillaan ohimoilla.

Vieraat tungeksivat pöydän ympärillä. Kaikilla oli nälkä, ja he haukottelivat ikävystyneen näköisinä.

-- Kunhan isäntä tulisi kotiin, sanoi pesijätär, niin voisimme alkaa.

-- Kyllä sitten soppa ennättää jäähtyä! sanoi rouva Lorilleux. Coupeau myöhästyy aina. Ei olisi pitänyt, päästää häntä menemään.

Kello oli jo puoli seitsemän. Kaikki ruuat paloivat; hanhi paistui ainakin liiaksi. Silloin Gervaise epätoivoissaan puhui, että pitäisi lähettää joku katsomaan läheisiin viinikauppoihin, eikö siellä näkyisi Coupeauta. Ja kun Goujet tarjoutui lähtemään, niin Gervaise tahtoi lähteä hänen kanssaan; Virginie, huolissaan miehestään, seurasi heitä. He lähtivät kaikki paljaspäin. Seppä, jolla oli pitkä takki päällä, talutti vasemmassa käsikynkässään Gervaiseä ja oikeassa Virginietä, joten he täyttivät koko katukäytävän. Goujet sanoi, että hän oli kuin ies, jolla kannetaan kahta ämpäriä; ja vertaus oli heistä niin hullunkurinen, että heidän täytyi pysähtyä nauramaan. Ja kun he näkivät itsensä makkarapuodin peilistä, nauratti heitä vielä enemmän. Mustapukuisen Goujet'n rinnalla molemmat naiset näyttivät kirjavilta ilotytöiltä, ompelijatar ruusunkukikkaassa musliinipuvussaan ja pesijätär valkoisessa, sinitäpläisessä karttuunihameessaan, käsivarret paljaina ja pieni harmaa silkkihuivi kaulaan solmittuna. Ihmiset kääntyivät katsomaan heidän jälkeensä, kun he arkipäivänä niin iloisina ja pirteinä, pyhätamineissaan riensivät pitkin Poissonniers-katua survien väkijoukkoa tieltään lämpöisenä kesäkuun iltana. Mutta he eivät joutaneet ilvehtimään, vaan menivät suoraan jokaisen viinikaupan ovelle ja kurkistivat sisälle, eikö näkyisi Coupeauta tiskin ääressä. Olikohan se peijakas mennyt Triumfiportille asti ryyppyään ottamaan? He olivat jo kulkeneet läpi kadun yläosan ja etsineet kaikista mahdollisista kapakoista: _Pikku Civettestä_, joka oli kuulu viinaluumuistaan; muori Baquet'n luota, joka möi Orleans'in viiniä kahdeksalla soulla litran; _Perhosesta_, suustaan ranttujen ajurien tyyssijasta. Coupeauta ei vain näkynyt, ei kuulunut. Kun he sitten laskeusivat bulevardille päin ja menivät kadun kulmassa olevan François'n viinikaupan ohitse, pääsi Gervaiselta heikko huudahdus.

-- Mikä nyt? kysyi Goujet.

Pesijätärtä ei enää naurattanut. Hän oli aivan kalpea ja niin liikutettu, että oli vähällä kaatua. Virginie ymmärsi heti kaikki nähdessään François'n puodissa pöydän ääressä Lantier'n rauhallisesti syömässä päivällistä. Molemmat naiset veivät sepän edemmäs.

-- Jalkani niukahti, sanoi Gervaise, kun hän sai puhutuksi.

Vihdoin kadun alapäässä he löysivät Coupeaun Poissonin seurassa ukko Colomben Ansasta. He seisoivat keskellä miesjoukkoa. Coupeau, harmaa pusero päällä, huusi ja huitoi hurjasti käsiään ja iski nyrkkiä tarjoilupöytään; Poissonilla, joka ei ollut virantoimituksessa sinä päivänä, oli vanha ruskea palttoo päällä, hän kuunteli tylsän näköisenä, ääneti, sivellen leukapartaansa ja ruskeita viiksiään. Goujet jätti naiset katukäytävän reunalle, astui sisälle ja laski kätensä levysepän olkapäälle. Mutta kun tämä huomasi Gervaisen ja Virginien ulkopuolella, niin hän suuttui. Kuka hitto oli usuttanut naisväen hänen kintereilleen? Mitä heillä oli täällä tekemistä? Hän ei aikonut liikkua paikaltaan. He saivat syödä päivällissöpötyksensä yksinään. Saadakseen hänet rauhottumaan täytyi Goujet'n suostua maistamaan heidän kanssaan jotakin; mutta sitten hän ihan kiusaa tehdäkseen viivytteli vielä viisi pitkää minuuttia tiskin ääressä. Kun hän vihdoinkin tuli, ulos sanoi hän vaimolleen:

-- Tämä ei käy päinsä... Minä olen missä minä tahdon, kuuletkos!

Gervaise ei vastannut mitään. Hänen koko ruumiinsa vapisi. Hän oli luultavasti puhunut Lantier'sta Virginien kanssa, sillä tämä työnsi miestään ja käski hänen käydä edeltä Goujet'n kanssa. Molemmat naiset asettuivat nyt levysepän kummallekin puolelle ja alkoivat jutella hänen kanssaan estääkseen häntä katselemasta ympärilleen. Hän oli vasta hiukan nousuviinassa, pikemminkin suunsa soittamisesta kuin juomisesta hutikassa. Kun naiset näyttivät tahtovan kulkea vasemmanpuolista katukäytävää, niin hän survi heitä ja siirtyi kiusallakin oikeanpuoliselle katukäytävälle. Säikähtyneinä he juoksivat hänen perästään ja koettivat asettua hänen tielleen, ettei hän näkisi François'n ovea. Mutta Coupeau tiesi kai, että Lantier oli siellä. Gervaise vallan tyrmistyi kuullessaan hänen murahtavan:

-- Vai niin! kultaseni, siellä on sisällä eräs vanha tuttu. Älä luulekkaan vetäväsi minua nenästä... Jos minä vielä kerran tapaan sinut keikailemassa ja heittämässä salaisia silmäniskuja!...

Ja hän yltyi pitämään yhä törkeämpää puhetta. Gervaise ei ollut tullutkaan häntä etsimään, käsivarret paljaina ja naama jauhoilla valkaistuna; hän hakikin entistä henttuaan. Sitten hänet yht'äkkiä valtasi hurja raivo Lantier'ta kohtaan. Se rosvo, se roisto! Hän tahtoi paiskata hänet katukäytävään, niin ettei hänestä jäisi kuin märkä pilkku jäljelle. Mutta Lantier ei näyttänyt aavistavan mitään, söi vain verkalleen vasikanpaistiaan. Ihmisiä alkoi jo kerääntyä Coupeaun ympärille. Vihdoin sai Virginie hänet lähtemään pois, ja heti kun oli käännytty seuraavasta kadun kulmasta, hän rauhottuikin jo kokonaan. Yhtäkaikki palattiin kotiin vähemmän iloisesti kuin sieltä oli lähdetty.

Pöydän ympärillä vieraat odottivat naamat nyrpeinä. Levyseppä kätteli heitä keikaillen naisten edessä, Gervaise hiukan alakuloisena puheli puoliääneen asettaessaan vieraita paikoilleen. Mutta yht'äkkiä hän huomasi, että kun rouva Goujet ei ollut tullutkaan, rouva Lorilleux'n viereen jäisi yksi paikka tyhjäksi.

-- Meitä on kolmetoista! sanoi hän kauhistuen, sillä hän näki siinä uuden todistuksen onnettomuudesta, jonka hän jo jonkun aikaa oli tuntenut itseään uhkaavan.

Naiset, jotka jo olivat istuutuneet, nousivat paikoiltaan levottoman ja suuttuneen näköisinä. Rouva Putois tarjoutui lähtemään pois, sillä hänen mielestään sitä ei sopinut pitää leikin asiana; muuten ruoka ei enää hänelle maittanutkaan, kaikki, mitä hän söisi, olisi hänelle vain pahaksi. Boche puolestaan nauroi koko asialle, hänestä oli parempi, että oli kolmetoista kuin neljätoista; kukin saisi sitä suuremman osan, ja sillä hyvä.

-- Odottakaapas! sanoi Gervaise. Kyllähän se saadaan autetuksi.

Ja hän pistäysi katukäytävälle ja kutsui sisälle ukko Bru'n, joka juuri sattui kulkemaan kadun poikki. Vanha työmies kompuroi sisälle ääneti, selkä köyryssä ja jäykkänä.

-- Istukaapa siihen, äijä paha, sanoi pesijätär. Kai te tahdotte syödä meidän kanssamme, eikö niin?

Ukko nyökäytti vain päätään. Saattoihan hän syödä. Se oli hänelle yhdentekevää.

-- Ka, miks'ei hän, yhtä hyvin kuin joku toinen! jatkoi Gervaise hiljentäen ääntään. Eipä hän usein saakaan syödä kyllältään. Syököön nyt ainakin kerran vielä mielin määrin... Nyt ei meidänkään tarvitse pitää siitä tunnon vaivoja, että ahdamme vatsamme täyteen.

Goujet'a se liikutti niin, että hänen silmänsä kävivät vesikierteille. Toiset säälittelivät ukkoa; heistä se oli hyvin paikallaan, ja he lisäsivät, että se tuottaisi onnea heille kaikille. Mutta rouva Lorilleux ei näyttänyt olevan kovinkaan tyytyväinen, että oli saanut ukon naapurikseen; hän koetti pysytellä hänestä loitolla ja mulkoili inhoten hänen kovettuneisiin käsiinsä ja hänen paikkaiseen, virttyneeseen puseroonsa. Ukko Bru istui alla päin, nolona, tietämättä, mihin panna ruokaliinansa, joka oli lautasella hänen edessään. Viimein hän otti sen pois ja asetti koreasti pöydän reunalle. Hänen ei juolahtanut mieleenkään asettaa sitä polvilleen.

Vihdoin Gervaise kantoi pöytään lihaliemen italialaisine kokkareineen. Vieraat tarttuivat jo lusikoihinsa, kun Virginie huomautti, että Coupeau taas oli hävinnyt. Ehkäpä hän oli palannut ukko Colomben luo. Mutta tällä kertaa kaikki suuttuivat. Sekö hänen perästään juoksemaan! Oma syynsä! Jouti jäädä kadulle, jos hänellä ei ollut nälkä. Ja kun viimeisiä lusikallisia kaavittiin lautasten pohjalta, ilmestyi Coupeau takaisin, kukkaruukku kummassakin kainalossa, toisessa leukoija, toisessa palsami. Koko pöytäseurue taputti käsiään. Coupeau asetti kohteliaasti ruukkunsa toisen oikealle, toisen vasemmalle puolelle Gervaisen lasia; sitten hän kumartui häntä suutelemaan.

-- Olin unohtanut sinut, eukkoseni... Mutta ei siitä mitään! Hyväthän me siltä olemme, varsinkin tämmöisenä päivänä kuin tänään.

-- Herra Coupeau on mainion hyvällä päällä tänä iltana, kuiskasi Clémence Bochen korvaan. Hän on saanut juuri tarpeellisen määrän ollakseen hauskimmillaan.

Isännän kohtelias käytös sai ilon palaamaan, joka jo oli ollut vaarassa mennä tipo tiehensä. Gervaisekin oli rauhottunut ja hymyili taas kuten ennenkin. Lihaliemi syötiin loppuun. Sitten pantiin viinipullot kiertämään ja juotiin ensimäinen lasi sekottamatonta viiniä kokkareiden huuhteeksi. Viereisestä huoneesta kuului lasten riitaa. Siellä oli Etienne, Nana, Pauline ja pikku Victor Fauconnier. Heille oli laitettu pöytä erikseen ja varotettu heitä olemaan hyvin siivolla. Kierosilmä Augustine, joka piti silmällä uuneja, sai syödä sylistään.

-- Äiti! äiti! huusi yht'äkkiä Nana, Augustine kastaa leipäänsä hanhenkastikkeeseen!

Pesijätär juoksi katsomaan ja yllätti kierosilmän, kun tämä juuri oli polttaa kitansa koettaessaan kiireesti nielaista leipäpalan, joka oli kokonaan kastettu kiehuvaan hanhenrasvaan. Gervaise löi häntä korvalle, sillä se saakelin tyttöletukka huusi, että Nana valehteli.

Lihakeiton jälkeen ilmestyi vasikkamuhennos, joka tarjottiin salaattimaljassa, kun talossa ei ollut tarpeeksi isoa vatia. Nauruun vetäysivät syömämiesten suut, kun se kannettiin pöytään.