Part 2

-- Ethän vain tahtone, että minä veisin lapsetkin? kysyi hän. Jos vaan antaisivat rahaa lapsista, niin pääsisi siitäkin vastuksesta!

Yhtä kaikki hän meni panttilaitokseen. Kun hän puolen tunnin perästä palasi, pani hän viiden francin rahan uunin reunalle ja asetti kuitin toisten päälle kynttiläjalkojen väliin.

-- Tuon verran ne minulle antoivat, sanoi hän. Minä pyysin kuutta francia, mutta eivät antaneet. Kyllä ne osaavat pitää puolensa... Ja aina siellä on väkeä tuvan täydeltä!

Lantier ei ottanut heti viiden francin rahaa. Hän olisi tahtonut, että Gervaise olisi sen särkenyt, jotta hän olisi voinut jättää vähän pientä rahaa hänellekin. Mutta kun hän näki piirongin päällä hiukan kinkun tähdettä paperiin käärittynä ja leivän kannan, antoi hän rahan luistaa liivinsä taskuun.

-- Minä en uskaltanut käydä maitokaupassa, sillä koko viikon maidot ovat sinne vielä maksamatta, selitti Gervaise. Mutta minä tulen pian takaisin, käy sinä minun poissa ollessani hakemassa leipää ja paistetuita vasikan kyljyksiä, niin syömme aamiaista... Tuo myös litra viiniä.

Lantier ei sanonut vastaan. Rauha näytti palaavan. Nuori vaimo kääri kokoon loppuja liinavaatteita. Mutta kun hän tahtoi ottaa Lantier'n likaisia paitoja ja sukkia kapsäkin pohjalta, kielsi hän niihin kajoamasta.

-- Älä koske minun vaatteisiini, kuuletko! Minä en tahdo!

-- Mitä sinä et tahdo? kysyi Gervaise nousten seisoalleen. Et suinkaan aio panna päällesi näitä likaisina? Pitää kai ne pestä.

Ja hän katsoi häneen tutkivasti, levottomana, ja huomasi taas hänen kauniissa kasvoissaan saman kovan ilmeen, niinkuin ei mikään enää saisi häntä lauhtumaan. Lantier suuttui, tempasi hänen käsistään liinavaatteet ja heitti ne takaisin kapsäkkiin.

-- Tuli ja leimaus! tottele toki kerrankin! Kun minä sanon sinulle, että minä en tahdo!

-- Mutta minkä tähden? kysyi Gervaise kalveten, sillä kamala aavistus välähti hänen mielessään. Ethän sinä nyt tarvitse paitojasi, eihän sinulla ole minnekään mentävää... Mitä haittaa siitä voi sinulle olla, että minä vien ne pestäväksi?

Lantier viivytteli vähän vastaustaan, sillä häntä vaivasi Gervaisen läpitunkevan terävä katse.

-- Minkä tähden? minkä tähden? matki hän... Piru vie! Sen tähden, että sinä sanot kaikille ihmisille, että sinä muka elätät minua, että sinä peset ja paikkaat minun vaatteeni. Ja se minua harmittaa! Hoida sinä omia asioitasi, kyllä minä pidän itsestäni huolen.

Gervaise pyysi ja rukoili ja vakuutti, ettei hän koskaan ollut valittanut, mutta Lantier paiskasi kapsäkin kiinni, istuutui sen päälle, ja huusi hänelle vasten kasvoja: Ei! Hän sai muka tehdä omilla tavaroillaan, mitä hän tahtoi! Sitten hän, välttääkseen vaimonsa tutkivia katseita taas heittäytyi vuoteelle selälleen sanoen, että häntä nukutti, ja että hän tahtoi olla rauhassa. Tällä kertaa hän todellakin näytti nukkuvan.

Gervaise oli vähän aikaa kahden vaiheella, mitä tehdä. Häntä halutti potkaista syrjään pyykkikäärö ja istuutua ompelemaan. Mutta Lantier'n tasainen hengitys sai hänet lopulta rauhottumaan. Hän otti sinikuulan ja saippuapalasen, joka oli jäänyt edellisestä pesusta; ja hän lähestyi pienokaisia, jotka rauhallisesti leikkivät vanhoilla korkilla ikkunan luona, suuteli heitä ja sanoi hiljaa:

-- Olkaa oikein kilttiä, älkää telmikö. Isä nukkuu.

Kun hän meni alas portaita, kuului ainoastaan Clauden ja Etiennen hillitty nauru; muutoin vallitsi täydellinen hiljaisuus koko synkässä yläkerrassa.

Bulevardille tultuaan Gervaise kääntyi vasemmalle kulkemaan Rue-Neuve de la Goutte-d'Or'ia pitkin. Mennessään rouva Fauconnier'n silityslaitoksen ohitse hän tervehti nyökäyttäen päätään. Pesulaitos oli melkein puolivälissä katua, siinä kohden missä mäki alkoi. Matalan rakennuksen päällä näkyi kolme suunnattoman suurta ympyriäistä vesisäiliötä ja niiden takaa kohosi hyvin korkea kuivauslaitos, johon tuuli pääsi joka puolelta puhaltamaan säleseinien läpi: raoista näkyi liinavaatteita kuivamassa messinkilangoilla. Vesisäiliöiden oikealla puolen höyrykoneen ohut torvi puhalteli ilmaan valkoista höyryä, ähkyen raskaasti ja säännöllisesti. Tottuneena vesilätäköihin astui Gervaise helmojaan nostamatta porttikäytävään, jossa oli vierivierekkäin pilkkuvedellä täytettyjä ruukkuja. Hän tunsi jo entisestään pesulaitoksen emännän, pienen, hintelän, kipeäsilmäisen naisen, joka istui lasiseinäisessä aitiossa kirjanpitokirjat edessään. Hänen ympärillään oli hyllyillä saippuatankoja, sinikuulia lasimaljoissa ja pesusoodaa naulan paketeissa. Ja ohi kulkiessaan Gervaise pyysi häneltä karttunsa ja harjansa, jotka hän viime pesun jälkeen oli jättänyt hänelle talletettaviksi. Sitten hän otettuaan numeronsa astui pesutupaan.

Se oli tavattoman suuri isoikkunainen suoja, jonka matalaa paksuorsista kattoa kannattivat rautapilarit. Vaikka päivä paistoi täydeltä terältään, näytti sen valo kelmeältä kuuman höyryn muodostaman maidonkarvaisen usvan läpi. Sieltä täältä kohosi savupilviä leviten laipion alle sinerväksi harsoksi. Raskas kosteus tippui katosta ja orsista. Ilma oli täynnä äitelää, kosteaa saippuan hajua, johon toisinaan sekaantui vielä väkevämpi pilkkuveden löyhkä. Pyykkirahien ääressä kahden puolen keskikäytävää oli rivittäin naisia, käsivarret paljaina olkapäitä myöten, kaula paljaana, hameet käännettyinä kaksin kerroin, niin että alta näkyi kirjavat sukat ja kömpelötekoiset nauhakengät. He paukuttivat hurjasti karttujaan, kääntyivät huutamaan olkansa yli toisilleen jonkun sanan melun läpi ja kumartuivat pesupunkkansa pohjalle likaisina, raakoina, velttoina, likomärkinä, iho punaisena ja höyryävänä. Heidän ympärillään ja allaan juoksi vesi virtanaan, siinä kulki kädestä käteen ja kaataa hulautettiin maahan ämpärillisiä kuumaa vettä, avonaisista raanoista juoksi yhtä mittaa kylmää vettä, karttujen iskuista vesi räiskyi ylt'ympäri ja valustumaan väännetyistä vaatteista sitä tippui muodostaen lätäköitä, jotka viimein pieninä puroina juoksivat pitkin kaltevaa kivilattiaa. Ja yli huutojen, karttujen paukkeen ja veden lorinan, yli tämän äänten sekasorron, joka tukehtui märkää laipiota vasten, kuului oikealta höyrykoneen lakkaamaton ähkynä ja puhkuna, ja sen vivun tanssivassa tahdissa näytti käyvän koko tämä suunnaton pauhu ja pauke.

Gervaise astui lyhyin askelin käytävää pitkin vilkuen oikealle ja vasemmalle. Hän kantoi vaatekääröään käsivarrellaan lonkkansa varassa, ontuen tavallista enemmän kulkiessaan pesijätärten lomitse, jotka mennessään häntä survivat.

-- Hei! tänne, pikku ystäväni! kuului rouva Bochen karkea ääni huutavan.

Kun Gervaise oli tullut hänen kohdalleen, ihan vasemmanpuolisen rivin päähän, alkoi ovenvartija, joka kaikin voimin hieroi sukkaa, puhua hänelle, työstään herkeämättä.

-- Asettukaapa tuohon, minä olen pitänyt teidän paikkanne... Kohta minä säänkin nämä lopetetuksi. Boche ei likaa vaatteitaan paljon ollenkaan... Entä te? ette tekään noissa kauvan viivy, mitä? Pienihän teidän käärönne onkin. Ennen puolta päivää me olemme näistä selvillä ja pääsemme aamiaista syömään... Ennen minä pesetin eräällä pesijättärellä Poulet-kadun varrella; mutta hän turmeli minulta kaikki vaatteet kloorillaan ja harjoillaan. Sentähden minä nyt pesen itse. Siitä on vaan puhdasta voittoa. Muu ei maksa mitään paitsi saippua... Mutta nuo paidat teidän olisi pitänyt panna likoon lipeään. Niillä vietävän kakaroilla, sen minä sanon, niillä on aina paidan helma ruosteessa.

Gervaise aukasi käärönsä ja levitteli lasten paitoja. Kun rouva Boche neuvoi häntä ottamaan ämpärin lipeävettä, vastasi hän:

-- Eikö mitä, kuuma vesi riittää... Kyllä minä tämän työn tunnen.

Hän oli erotellut vaatteet ja pannut värilliset erikseen. Ja kaadettuaan korvoonsa neljä ämpäriä kylmää vettä, jota hän otti takanansa olevasta raanasta, hän painoi siihen koko kasansa valkeita vaatteita; ja kooten hameenhelmat sääriensä väliin, hän painautui pesupunkan yli, jonka reuna ulottui hänen vatsaansa.

-- Sen kyllä näkee, että te ette ole ensikertalainen, myönsi rouva Boche. Te kai olitte pesijättärenä jo kotiseudullanne?

Hihat käärittyinä, niin että hänen kauniit valkoiset, vielä nuorekkaat käsivartensa näkyivät, jotka vain kyynäspäistä hiukan punottivat, alkoi Gervaise hieroa vaatteita. Sitten hän levitti yhden paidan kapealle pyykkirahille, jonka vesi oli kuluttanut valkeaksi; hän hieroi sitä saippualla, käänsi sen ja hieroi toiseltakin puolelta. Ennenkuin hän vastasi, otti hän kouraansa kartun ja alkoi sillä paukuttaa, huutaen sanansa voimakasten iskujen tasaisessa tahdissa.

-- Aivan niin, pesijättärenä... Kymmenen vanhana alotin... Siitä on kaksitoista vuotta... Me menimme joelle... Siellä oli parempi haju kuin täällä... Kaunis paikka, rantapuiden suojassa... Vesi oli kirkasta, juoksevaa... Tiedättehän Plassansïn... Vai ette te tunne Plassansia?... lähellä Marseillea?

-- Sepä vasta on pauketta! huudahti rouva Boche aivan ihmeissään hänen karttunsa iskujen kovuudesta. Onpa siinä topakka eukko, hänhän ruhjoisi vaikka rautaa noilla mamselin käsillään!

Keskustelu jatkui hyvin kovaäänisesti. Toisinaan täytyi ovenvartijan kumartua lähemmäksi, kun hän ei muuten kuullut. Kaikki valkoiset vaatteet oli nyt kartuttu, ja hyväksi! Gervaise pani ne takaisin korvoon ja otti ne siitä taas yksitellen hieroakseen niitä saippualla vielä toisen kerran ja harjatakseen. Toisella kädellä hän piti vaatekappaletta rahilla, toisella, jossa oli lyhyt harja, hän puserti siitä likaista vaahtoa, joka tippui pitkissä lötkyissä. Silloin he harjojen rapistessa lähenivät toisiaan ja alkoivat jutella tuttavallisemmin.

-- Ei, me emme ole naimisissa, sanoi Gervaise. Mitäpä minä sitä salaisin. Lantier ei ole niin hyvä, että tekisi mieli olla hänen vaimonsa. Jos ei meillä olisi lapsia niin!... Minä olin neljäntoista ja hän kahdeksantoista vanha, kun me saimme ensimäisen lapsemme. Toinen tuli neljä vuotta myöhemmin...

Se kävi, niinkuin se aina käy, kyllähän te tiedätte. Minulla oli onnettomat kotiolot; isäni, ukko Macquart potki ja rääkkäsi minua, teinpä minä mitä hyvänsä. Koettaahan sitä silloin hakea huvitusta muualta. Oli tarkotus, että me menisimme naimisiin, mutta mikä siinä lie ollut, meidän vanhempamme sitä vastustivat.

Hän pudisti käsiään, jotka kävivät punaisiksi valkean vaahdon alla.

-- Vesi on sangen kovaa Pariisissa, sanoi hän.

Rouva Boche ei pessyt enää kuin verkalleen. Hän viivytteli tahallaan pesuaan saadakseen jäädä kuulemaan tätä juttua, joka jo kaksi viikkoa oli kiusannut hänen uteliaisuuttaan. Hänen suunsa oli puoleksi auki ja hänen ulkonevat silmänsä kiiluivat. Tyytyväisenä siitä, että hän oli arvannut oikein, hän ajatteli:

-- Se on selvä, hän on liian puhelias. He ovat riidelleet.

Sitten hän sanoi ääneen:

-- Hän ei siis ole hyvä teille?

-- Älkää edes puhuko siitä! vastasi Gervaise, siellä maalla hän oli hyvin hyvä minulle, mutta siitä asti, kun me olemme olleet Pariisissa, en ole enää voinut saada hänestä tolkkua... Hänen äitinsä, nähkääs, kuoli viime vuonna, ja hänelle jäi vähän perintöä, siinä tuhannen seitsemänsadan francin paikoille. Hän tahtoi silloin heti lähteä Pariisiin. Ja kun isäukko Macquart yhä antoi minulle korvatillikoita edes edeltäpäin varottamatta, niin minä suostuin lähtemään hänen kanssaan: me matkustimme molempain lasten kanssa. Hänen piti hankkia minulle oma pesulaitos ja itse jatkaa hatuntekijän ammattiaan. Me olisimme eläneet onnen poikina... Mutta nähkääs, Lantier on kunnianhimoinen, tuhlaavainen mies, joka ei ajattele muuta kuin omaa huviaan. Sellaisesta miehestä minä en tosiaankaan paljoa välitä... Me siis asetuimme asumaan Montmartren hotelliin Montmartren kadun varrelle. Ja sitten me söimme juhlapäivällisiä, ajelimme vaunuilla, kävimme teaattereissa; itselleen hän osti kellon ja minulle silkkihameen; sillä hän ei ole pahasisuinen, kun hänellä on rahaa. Te ymmärrätte koko asiain menon. Kahden kuukauden kuluttua me olimme puilla paljailla. Silloin me tulimme asumaan Boncoeur'in hotelliin, ja siitä hetkestä se alkoi tämä siunattu elämä.

Hän keskeytti puheensa, itku kurkussa, kyyneleitään pidättäen. Hän oli lopettanut vaatteiden harjaamisen.

-- Minun pitää mennä hakemaan kuumaa vettä, sopersi hän.

Mutta tämä keskeytys ei ollut rouva Bochesta mieleen ja hän huusi pesulaitoksen rengille, joka juuri meni ohi.

-- Charles, olkaapa niin hyvä ja menkää hakemaan ämpäri kuumaa vettä tälle rouvalle, hänellä on kiire.

Renki otti ämpärin ja toi sen takaisin täynnä. Gervaise maksoi; se teki yhden soun ämpäriltä. Hän kaatoi kuuman veden korvoon ja saippuoitti vaatteet vielä viimeisen kerran käsissään, kumartuneena pesurahin yli höyrypilven keskellä, josta hänen vaaleisiin hiuksiinsa tarttui harmaa, utuinen harso.

-- Pankaahan toki vähäisen soodaa sekaan, minulla on sitä tässä, sanoi ovenvartija hyväntahtoisesti ja tyhjensi Gervaisen korvoon loput soodapussistaan, jonka hän oli tuonut mukanaan. Hän tarjosi hänelle myös pilkkuvettä, mutta Gervaise ei huolinut, sanoen, että sitä tarvittiin vain, kun oli puhdistettava rasva- ja viinipilkkuja.

-- Minä luulen, että hän on hiukan huikentelevainen, alkoi rouva Boche taas puhua Lantier'sta, mainitsematta hänen nimeään.

Gervaise, joka kumartuneena hieroi vaatteita kuumassa vedessä, ei virkkanut mitään, vaan pudisti vain päätänsä.

-- Niin, niin, jatkoi toinen, minä olen huomannut useita pikku asioita...

Mutta häneltä pääsi huudahdus, kun Gervaise äkisti kavahti pystyyn aivan kalpeana, katsoen häntä suoraan silmiin.

-- E-ei, en minä tiedä mitään!... Hän kai tahtoo pitää hauskaa, luulen ma, siinä kaikki, kaikki!... Niinpä nekin kaksi tyttöä, jotka asuvat meillä, Adèle ja Virginie, tunnettehan te heidät, no niin! Hän laskee leikkiä heidän kanssaan, eikä se mene sen pitemmälle, siitä olen varma.

Seisten suorana hänen edessään kasvot hikisinä ja käsivarret märkänä, nuori vaimo katsoa tuijotti häneen yhä terävästi. Silloin ovenvartija suuttui, löi nyrkillään rintaansa ja vakuutti kunniasanallaan:

-- Minä en tiedä mitään, johan minä sen sanoin!

Sitten hän tyyntyi ja lisäsi lellittelevällä äänellä, niinkuin puhutaan sellaiselle ihmiselle, jolle ei maksa vaivaa sanoa totuutta:

-- Minusta hänellä on avomieliset silmät... Vielä hän nai teidät, uskokaa pois!

Gervaise pyyhki otsaansa märällä kädellään.

Sitten hän nosti vedestä toisen vaatekappaleen ja pudisti uudestaan päätänsä. Vähän aikaa molemmat olivat vaiti. Heidän ympärillään oli melu hiljennyt. Kello löi yksitoista. Toiset puolet pesijättäristä istuivat korvonsa reunalla, avattu viinipullo edessään maassa ja söivät makkaraa ja leipää. Ainoastaan perheenemännät, jotka olivat tulleet pesemään pikku pyykkiään, pitivät kiirettä, vilkaisten tuon tuostakin tiskin yläpuolella riippuvaan seinäkelloon. Joku kartun isku läiskähti vielä siellä täällä keskellä naurun kikatusta ja puheen purpatusta, kun pesijättäret suu täynnä keskustelivat; höyrykone vain, joka käydä hyristi tasaisesti, taukoamatta, tuntui korottaneen ääntänsä täyttäen suunnattoman suuren salin surisevalla jytinällään. Mutta yksikään naisista ei sitä kuullut; se oli kuin itse pesulaitoksen hengitys, hehkuva huohotus, josta alati puhkuva höyry kerääntyi katto-orsien alla häilyväksi utupilveksi. Kuumuus tuli sietämättömäksi; vasemmanpuoleisista korkeista ikkunoista tunkeutuvat auringon säteet loivat savunsekaiseen höyryyn vaaleanpunaiseen ja -siniseen vivahtavia harmaanhimmeitä valoraitoja. Ja kun alkoi kuulua valituksia, niin renki Charles veti ikkunoiden eteen karkeasta palttinasta tehdyt verhot ja avasi vastakkaisella, varjon puolella seinäluukut. Kaikki naiset huusivat hänelle riemuissaan ja paukuttivat käsiään. Vähitellen vaikenivat viimeisetkin kartut. Pesijättäretkään, suu täynnä ruokaa, eivät enää virkkaneet mitään, vaan viittilöivät ainoastaan avatuilla linkkuveitsillään, joita he pitivät kourassaan. Syntyi sellainen hiljaisuus, että kuului ihan selvään, miten lämmittäjä toisessa päässä pesutupaa rämisevällä lapiollaan heitti kivihiiliä höyrykoneen uuniin.

Sillä välin Gervaise pesi värillisiä vaatteitaan kuumassa saippuavedessä, jota hän oli säästänyt. Kun hän oli lopettanut, nosti hän korvon viereen puupukin ja heitti sen päälle poikittain kaikki vaatekappaleet, joista valui maahan sinertävä lätäkkö. Sitten hän alkoi huuhtoa. Hänen takanaan olevasta raanasta juoksi kylmä vesi suureen altaaseen, jossa oli poikittain kaksi puutankoa vaatteita kannattamassa. Niiden yläpuolella oli kaksi toista tankoa, joiden päällä vaatteet saivat valustua.

-- No nyt se alkaa olla lopussa, ja hyväpä se onkin, sanoi rouva Boche, minä jään auttamaan teitä vaatteiden vääntämisessä.

-- Voi, enhän minä tarvitse apua, kiitoksia vain paljon, vastasi nuori vaimo, joka puserteli kourissaan ja huljutteli kirkkaassa vedessä värillisiä vaatteita. Jos minulla olisi lakanoita, niin se olisi toista.

Mutta hänen täytyi kuitenkin ottaa vastaan ovenvartijan tarjooma apu. He väänsivät yhdessä, toinen toisesta, toinen toisesta päästä pientä, huonosti värjättyä, ruskeata alushametta, josta lähti kellertävää vettä, kun rouva Boche huudahti:

-- Kas! pitkä Virginie... Mitähän hänkin tulee tänne pesemään, mokomakin, jonka kaikki ryysyt mahtuvat nenäliinaan.

Gervaise oli nopeasti kohottanut päänsä. Virginie oli hänen ikäisensä tyttö, mutta pitempi kuin hän, tummaverinen ja sievä huolimatta pitkähköistä kasvoistaan. Hänellä oli päällään vanha musta leveäliepeinen hame ja punainen nauha kaulassa; hänen hiuksensa olivat huolellisesti kammatut, palmikkolenkin ympärillä oli sinisestä silkkilangasta tehty verkko. Tuokioksi hän pysähtyi keskelle keskikäytävää ja siristi silmiään näyttäen etsivän jotakin; sitten hän huomattuaan Gervaisen astui hänen ohitsensa suorana ja uhmailevana heilutellen lanteitaan ja asettui samaan riviin viidennen korvon kohdalle.

-- Mitähän hänellä on mielessä! jatkoi rouva Boche hiljempää. Hän ei ole ikinä pessyt niin kalvosinpariakaan. Hän on vihon viimeinen laiskuri, sen minä takaan! Ompelijatar, joka ei viitsi paikata edes omia ryysyjään! Hän on samanlainen kuin hänen sisarensakin, se Adèle lutka, joka ei ole työssä kuin joka kolmas päivä. Heidän isästään ja äidistään ei ole kenelläkään tietoa eikä siitä, millä he elävät, ja jos tahtoisi kertoa... Mitähän hän mahtaa hangata siellä? Aha! se on alushame. Kylläpä se on saastainen. On se hame tainnut nähdä toisenkin höyräkän!

Rouva Boche tahtoi nähtävästi puhua Gervaiselle mieliksi. Kumminkin hän usein joi kahvia Adèlen ja Virginien seurassa, kun tytöillä oli rahaa. Gervaise ei vastannut mitään, vaan koki joutua lähtemään ahertaen hermostuneesti. Hän oli valmistanut sinivettä pieneen kolmijalkaiseen pesupunkkaan. Siinä hän vähän aikaa heilutteli valkeita vaatteita, väänsi niistä liian veden pois ja asetti ne sitten ylempänä oleville tangoille valustumaan. Koko sen homman aikana hän tahallaan oli selin Virginiehen. Mutta hän kuuli hänen pilkallisen naurunsa ja tunsi, että hän katsoi häneen. Virginie näytti tulleen sinne vartta vasten vain ärsyttääkseen häntä. Gervaise käännähti ympäri ja kotvan aikaa he molemmat katsoivat toisiinsa tuikeasti.

-- Antakaa hänen olla, supatti rouva Boche. Ette kai aikone käydä toistenne tukkaan. Johan minä sanoin, että siinä ei ole mitään! Eikä se ole tämä, jota asia koskee!

Juuri silloin, nuoren vaimon ripustaessa viimeistä vaatekappaletta, kuului naurua pesulaitoksen ovelta.

-- Täällä on kaksi poikasta, jotka hakevat äitiään.

Kaikki naiset kurottautuivat katsomaan. Gervaise tunsi Clauden ja Etiennen. Heti kun he huomasivat hänet, juoksivat he hänen luokseen halki lätäköiden, niin että nauhoista auenneiden kenkien kannat pitivät kovaa kapsetta kivilattiaa vasten. Claude, vanhempi pojista, talutti kädestä pientä veljeään. Nähdessään heidät hiukan pelokkaina, mutta kumminkin hymyilevinä, huusivat pesijättäret heille hyväilysanoja heidän ohi juostessaan. Ja he pysähtyivät äitinsä eteen hellittämättä toistensa kädestä ja kohottivat häntä kohden valkotukkaiset päänsä.

-- Isäkö teidät on lähettänyt? kysyi Gervaise.

Mutta kun hän kumartui sitomaan Etiennen kengännauhoja, huomasi hän Clauden heiluttavan sormessaan kamarin avainta vaskilevyineen, jossa oli sen numero.

-- Ka! sinä tuot minulle avaimen! sanoi hän hyvin hämmästyneenä. Mutta mitä varten?

Huomatessaan avaimen, jonka hän oli unohtanut sormeensa, näytti lapsi muistavan asiansa ja huusi kirkkaalla äänellään:

-- Isä lähti pois.

-- Hän kai meni ostamaan aamiaista ja käski teidän tulla minua hakemaan täältä?

Claude katsoi veljeensä epätietoisena eikä tiennyt, mitä sanoa. Sitten hän alkoi alusta ja jatkoi yhteen henkäykseen:

-- Isä lähti pois... Hän hyppäsi sängystä, pani kaikki tavarat kapsäkkiin, vei sen alas ajurin vaunuihin... Hän lähti pois.

Gervaise nousi hitaasti seisoalleen kasvot kalpeina ja painoi kätensä poskilleen ja ohimoilleen, ikäänkuin hän olisi luullut päänsä halkeavan. Eikä hän osannut muuta kuin hokea yksitoikkoisella äänellä samaa sanaa ainakin parikymmentä kertaa:

-- Herra Jumala!... Herra Jumala!... Herra Jumala!...

Sillä välin rouva Boche alkoi vuorostaan kysellä lapselta, innoissaan siitä, että hänkin pääsi osalliseksi tähän juttuun.

-- No, kerroppa nyt, pienokaiseni, koko juttu! Isäkö se pani oven kiinni ja käski teidän tuoda avaimen äidille, niinkö?

Ja hän kuiskasi Clauden korvaan:

-- Oliko joku nainen ajurin vaunuissa?

Lapsi tuli taas hämilleen. Sitten hän iloisen näköisenä alkoi uudestaan äskeisen kertomuksensa:

-- Hän hyppäsi sängystä, pani kaikki tavarat kapsäkkiin, hän lähti pois.

Kun rouva Boche päästi hänet menemään, veti hän veljensä vesiraanan luo. He pitivät yhdessä hauskaa loiskuttaen vettä maahan.

Gervaise ei voinut itkeä. Hän oli tukehtua, Seisten selkä korvon nojassa, hän yhä piteli käsiä kasvoillaan. Väristyksen puuskat vavahuttelivat hänen ruumistaan. Tuon tuostakin hän huokasi pitkään. Yhä lujemmin hän painoi nyrkkinsä silmilleen, ikäänkuin hän olisi tahtonut murskata itsensä synkässä epätoivossaan. Hänestä tuntui, kuin hän olisi pudonnut pimeän kuilun pohjaan.

-- No, pikku ystäväni, mitä hittoa! sanoi rouva Boche.

-- Jos te tietäisitte! jos te tietäisitte! sanoi Gervaise vihdoin hyvin hiljaa. Hän lähetti minut tänä aamuna viemään saalini ja kaksi paitaani panttilaitokseen maksaakseen tuon ajurin...

Ja häneltä pääsi itku. Muisto hänen aamullisesta käynnistään panttilaitoksessa sai hänen kyyneleensä valloilleen ja se helpotti hänen kurkkunsa ahdistusta. Tähän käyntiin keskittyi hänen epätoivonsa suurin kauhu ja tuska. Kyyneleet valuivat hänen leuvalleen, joka jo oli kastunut hänen käsistään, eikä hänen edes johtunut mieleenkään ottaa esille nenäliinaansa.

-- Malttakaa toki mielenne ja olkaa hiljaa, kaikki katsovat teihin, sanoi taas rouva Boche kokien rauhottaa häntä. Jopa nyt jotakin, kun viitsitte pitää tuommoista elämää yhden miehen tähden!... Te siis vieläkin rakastatte häntä, mitä? pikku raukka! Äsken ikään te olitte hänelle kovasti äkeissänne. Ja nyt te itkette hänen lähtöään, niin että sydämenne on haljeta... Kyllä me naiset olemme sentään aika hupakkoja!

Sitten hän tekeytyen äidilliseksi jatkoi:

-- Sellainen kaunis pikku nainen kuin te! Totta totisesti...! Voihan teille nyt kertoa kaikki, vai mitä? No niin! muistattehan te, kun minä kuljin teidän ikkunanne alatse, niin minä jo epäilin... Nähkääs, viime yönä, kun Adèle tuli kotiin, kuulin minä miehen askeleita hänen rinnallaan. Saadakseni tietää, kuka se oli, minä kurkistin rappukäytävään. Mies oli jo ennättänyt toiseen kerrokseen, mutta minä tunsin kyllä herra Lantier'n päällystakin. Tänä aamuna Boche piti silmällä ja näki hänen tyynesti astuvan alas portaita... Hän oli Adèlen luona, ymmärrättehän. Virginiellä on nykyään eräs herra, jonka luona hän käy kahdesti viikossa. Mutta on se siltä koko siivoa, sillä heillä ei ole kuin yksi huone ja alkoovi, enkä minä käsitä missä Virginie on voinut maata.

Hän keskeytti vähän puhettaan, vilkasi taakseen ja alkoi taas hiljentäen karkeata ääntään: