Part 18

Pitkä Clémence silitti uudestaan erästä miehen paitaa, jonka laskoksia hän irrotteli kynnellään. Hänellä oli oikein herras nuha, silmät turvoksissa, ja hän sai aina semmoisen yskän puuskan, että kurkku oli revetä hänen rykiessään käpristyneenä kaksin kerroin pöydän reunaa vasten. Siitä huolimatta hän ei pitänyt edes liinaa kaulassaan, eikä hänellä ollut muuta päällään kuin pikkuinen, kahdeksantoista soun villanuttu, jossa hän värjötteli. Hänen vieressään rouva Putois, korvia myöten villaisiin kääriytyneenä, silitti alushametta, käännellen sitä silityslaudan ympäri, jonka toinen pää oli tuolin karmilla; ja lattialle levitetty lakana esti hametta likaantumasta maahan koskiessaan. Gervaisellä oli yksin hoteillaan koko toinen puoli pöytää; hän näet silitti reikäompeluksilla koristettuja musliiniuutimia, työntäen rautaansa ihan suoraan, välttääkseen vääriä poimuja. Yht'äkkiä kahvi oli ruvennut juoksemaan noronaan ja se sai hänet nostamaan päätään. Sehän se oli kierosilmä Augistine, joka oli lusikalla kaivanut reiän sakkaan.

-- Tokko pysyt siivolla! huusi Gervaise. Mikä sinuun on mennyt? Nyt me vasta moskaa saamme juoda.

Muori Coupeau oli asettanut riviin viisi lasia tyhjälle pöydän kulmalle. Silloin työnaiset heittivät työnsä. Emäntä kaatoi aina itse kahvin laseihin pantuaan ensin jokaiseen kaksi sokeripalasta. Sitä hetkeä odottivat kaikki aina hartaasti. Tänä päivänä, juuri kun kukin oli ottanut lasinsa ja kyykistyi pienelle penkille silitysuunin ääreen, aukesi katuovi ja Virginie astui sisälle vilusta väristen.

-- Hyvät ihmiset, semmoista pakkasta! sanoi hän. Se käy läpi luiden ja ytimen. Minun korvani ovat aivan tunnottomat.

-- Kas! rouva Poisson! huudahti Gervaise. Tepä tulette ihan parhaaseen aikaan... Juottehan kahvia meidän kanssamme.

-- Enpä totisesti pane vastaan... Kun kulkee vain kadunkin poikki, niin kaikki jäsenet tahtovat jähmettyä.

Onneksi oli vielä kahvia jäljellä. Muori Coupeau kävi hakemassa kuudennen lasin ja Gervaise antoi kohteliaisuuden vuoksi Virginien itsensä panna sokerit sekaan. Työnaiset väistyivät syrjempään ja tekivät tilaa hänelle uunin lähellä. Siinä hän värjötti vähän aikaa, nenä punaisena, puristaen kohmettuneet kätensä lasinsa ympärille lämmitelläkseen. Hän tuli sekatavarakaupasta, jossa oli niin kylmä, että oli paleltua juustopalasta odottaessaan. Ja hän kehui täällä vallitsevaa kuumuutta, olisi luullut tulevansa uuniin, täällähän olisi saanut vaikka kuolleen henkiin herätetyksi, niin suloisesti se kutkutteli pintaa. Vähän aikaa verryteltyään raajojaan oikasi hän pitkät säärensä. Siinä sitten kaikki kuusi särpivät hitaasti kahviaan tauvonneen työnsä lomassa, kosteista vaatteista nousevain höyryjen keskellä. Ainoastaan muori Coupeau ja Virginie istuivat tuoleilla, toiset, jotka kyyköttivät mataloilla jakkaroillaan, näyttivät olevan maaperässä; olipa kierosilmä Augustillekin vetänyt lakanan nurkkaa silityslaudalta riippuvan alushameen alta loikoakseen sen päällä. Vähälle aikaa ei kukaan virkkanut mitään, jokainen istui vain, nenä lasin sisällä, nauttien kahvista.

-- On se yhtä kaikki hyvää, selitti Clémence.

Mutta hän sai semmoisen yskän puuskan, että oli tukehtua. Hän painoi päänsä seinää vasten, rykiäkseen kovemmin.

-- Kylläpä teillä on kova yskä, sanoi Virginie. Mistäs te sen olette hankkinut?

-- Mikäpä sen tietää? vastasi Clémence, pyyhkien kasvojaan hihallaan. Se kai tuli minulle tässä tuonoissa iltana. _Grand-Balcon'in_ tanssipaikasta tullessani jäin sen eteen lumisateeseen seisomaan nähdäkseni, miten kaksi naikkosta tappeli. Siinä kävi koko nujakka! Sille sai nauraa ihan kuollakseen. Toiselta oli nenä reväisty, niin että veri roiskui maahan. Kun toinen, minun mittaiseni pitkä roikale, näki veren, lähti hän käpälämäkeen... Silloin sinä yönä minua alkoi ryvittää. Mutta jo se pitää sanoa, että ovat ne miehetkin koko peijakkaita, kun makaavat naisen kanssa; he pitävät häntä alasti koko yön...

-- Kaunista käytöstä! murisi rouva Putois. Te ihan rasitatte itsenne kuoliaaksi, lapsi rukka.

-- Entäpä jos se minua huvittaa!... Mitäpä lystiä tämmöisestä elämästä sitten on! Saa raataa aamusta iltaan ja paahtua silitysuunin edessä ansaitakseen viisikymmentä viisi souta! Ei, sanon minä. Siitä olen jo saanut kyliäni!... Olkaa huoleti, ei tämä yskä vielä tee minulle sitä palvelusta että päättäisi minun päiväni; se lähtee niinkuin se on tullutkin.

Syntyi äänettömyys. Clémence heittiö, joka kapakkatansseissa keikkui kaiket yöt kirkuen kuin viimeistä päivää, saattoi päivisin työssä ollessaan toisetkin surullisiksi alituisilla puheillaan kuolemasta. Gervaise oli niihin jo tottunut ja virkkoi ainoastaan:

-- Te ette ole juuri iloinen kemujenne jälkeisenä päivänä!

Asian oikea laita oli se, että Gervaise ei olisi suonut puhuttavan mitään naisten tappeluista. Pesulaitoksen kahakan tähden hänestä oli kiusallista kuulla Virginien läsnä ollessa puhuttavan potkuista ja korvatillikoista. Mutta Virginie katsoi juuri silloin häneen hymyillen.

-- Näinpä minäkin eilen parin naisen antavan toisilleen tukkapöllyä, sanoi hän. Ne kun raastoivat toisiaan...

-- Ketkä sitte? kysyi rouva Putois.

-- Kätilö, joka asuu kadun päässä, ja hänen piikansa, tiedättehän te, se pieni, vaaleaverinen... Siinä on pippuria, siinä tytössä! Hän huusi toiselle: »Niin, niin, sinä olet auttanut hedelmänmyyjätärtä saamaan keskoset, vaikka paikalla lähden ilmottamaan komisariukselle, jos et maksa minulle». Ja kelpasi sitä kuulla, kun hän haukkua räkytti. Kätilö siitä hyvästä sivalsi häntä vasten turpaa niin että läiskähti. Silloin se penteleen penikka hyppäsi emäntänsä silmille ja raapi ja repi häntä tukasta niin, että siitä oli leikki kaukana! Makkarakauppiaan täytyi mennä päästämään hänet hänen kynsistään.

Työnaiset nauroivat suosionosotukseksi. Sitten kaikki ryyppäsivät kulauksen kahviaan tyytyväisen näköisinä.

-- Te uskotte siis, että hän on auttanut synnyttämään keskoset? kysyi Clémence.

-- Ka, semmoinen huhu on liikkunut kaupungilla, vastasi Virginie. Mistäs minä tiedän, enhän minä ole ollut näkemässä... Se kuuluu muuten heidän ammattiinsa. Kaikkihan ne sitä tekevät.

-- Mitä vielä! sanoi rouva Putois. Kovin typerää on uskoa itsensä heidän käsiinsä. Tekevät vielä vaivaiseksi koko loppu ijäksi!... Ei, mutta minä tiedän keinon, joka tepsii! Pitää joka ilta nielaista lasi vihkivettä ja tehdä vatsaansa ristinmerkki peukalollaan. Se häviää kuin tuhka tuuleen.

Muori Coupeau, jonka luultiin nukahtaneen, pudisti päätään, sillä hän oli toista mieltä. Hän tiesi toisen keinon, ja se ei pettänyt koskaan. Piti syödä kovaksi keitetty muna joka toinen tunti ja panna spenaatin lehtiä lanteilleen. Muut neljä naista pysyivät totisina. Mutta kierosilmä Augustine, joka rähähti nauramaan aina ihan itsekseen, ilman että koskaan tiedettiin, mille hän nauroi, päästi yht'äkkiä kanan kotkatuksensa, mikä oli sitä hänen nauruaan. Oli unohdettu hänet. Gervaise nosti alushametta ja löysi hänet sen takaa piehtaroimassa kintut pystyssä lakanan päällä, joka oli kiertynyt hänen ympärilleen. Hän veti hänet esiin sen alta ja antoi hänelle semmoisen potkun, että hän kimposi jaloilleen. Mitä hänellä oli nauramista, mokomalla tollukalla? Oliko hänellä lupa kuunnella, kun aikaihmiset puhelivat! Hänen piti paikalla mennä viemään vaatteita eräälle rouva Lerat'n ystävättärelle Batignollesiin. Siinä toruessaan Gervaise pisti hänelle korin käsivarrelle ja työnsi hänet ovelle. Nyrpeissään ja nyyhkyttäen lähti kierosilmä menemään laahustaen jalkojaan lumessa.

Sillä välin muori Coupeau, rouva Putois ja Clémence väittelivät kovaksi keitettyjen munien ja spenaatin lehtien tehoisuudesta. Virginie, joka istui ajatuksiin vaipuneena, kahvilasi kädessä, sanoi silloin aivan hiljaa:

-- Ainahan sitä, Jumala nähköön, kolhitaan ja suudellaan toisiaan, mutta ei se mitään, kun on hyvä sydän.

Ja kumartuen Gervaisen puoleen hän kuiskasi hymyillen:

-- Ei, ihan todella, en minä ole teille vihoissani ... siitä pesulaitoksen jutusta, muistattehan?

Pesijätär kävi vallan noloksi. Sitä juuri hän oli pelännyt. Nyt hän arvasi, että Lantier ja Adèle otettaisiin puheeksi. Silitysuuni tohisi, tavallista kovempi kuumuus säteili sen tulipunaisesta torvesta. Tässä raukaisevassa ilmassa työnaiset särpivät kahviaan hyvin verkalleen saadakseen olla jouten niin kauvan kuin mahdollista, ennenkuin jälleen ryhtyivät työhön, ja katselivat nauttivan ja velton näköisinä lumiselle kadulle. He olivat hyvin avomielisellä tuulella: sanoivat, mitä olisivat tehneet, jos heillä olisi ollut kymmenentuhannen francin vuotuiset korot; he eivät olisi tehneet yhtään mitään, vaan olisivat istuneet iltakaudet näin ikään lämmittelemässä ja näyttäneet pitkää nenää niille, joiden täytyi tehdä työtä. Virginie tuli ihan lähelle Gervaiseä, jotta toiset eivät kuulisi, mitä hän sanoi. Ja Gervaise tunsi itsensä, luultavasti liiallisen kuumuuden tähden, niin pehmeäksi ja veltoksi, ettei jaksanut kääntää puhetta muuhun; vieläpä hän odottikin pitkän tummaverisen sanoja mielenjännityksellä, josta hän nautti, vaikka hän ei tahtonut sitä itselleenkään tunnustaa.

-- Enhän vain tuottane teille mielipahaa? jatkoi ompelijatar. Parikymmentä kertaa se on jo pyörinyt kielelläni. Niin, koska se nyt kerran tuli puheeksi... Saahan siitä nyt jutella, vai mitä?... Voi! en toki ollenkaan ole teille vihoissani siitä, mitä on tapahtunut. Kunniasanallani vakuutan, etten kanna teille vihaa.

Hän heilutti kahvin tähdettä lasinsa pohjalla saadakseen kaikki sokerinmuruset, sitten hän ryyppäsi muutaman pisaran huuliaan maiskauttaen. Gervaise odotti yhä sydän kurkussa, epätietoisena, tokko Virginie todella oli antanut hänelle niin vain anteeksi rökityksensä; sillä hän näki hänen mustissa silmissään keltaisia välähdyksiä. Se pitkä peijooni oli kai pannut vihansa taskuunsa ja peittänyt sen vain nenäliinallaan.

-- Olihan teillä syytäkin purkaa sisuanne, jatkoi hän. Teille oli tehty ilkeä kolttonen... Täytyyhän se oikeuden nimessä tunnustaa. Jos se olisi minulle tapahtunut, niin minä olisin iskenyt puukolla.

Hän hörppäsi vielä muutaman tipan ja lipoi kieltään. Ja lopettaen entisen verkkaisen nuottinsa hän lisäsi nopeasti, pysähtymättä:

-- Eikä se ole tuottanut onnea heillekään, ei. Jumala paratkoon! ei sinne päinkään! He olivat menneet asumaan ihan hiiteen. Glacièren puolelle, eräälle likaiselle kadulle, jossa oli aina kuraa polviin asti. Pari päivää myöhemmin minä menin syömään aamiaista heidän luokseen; kyllä sinne riitti matkaa omnibussilla, sen minä vakuutan! No niin! Minä tapasin heidät jo ilmi riidassa. Ihan todella, kun minä astuin sisälle, olivat he lyömässä toisiaan korville. Oli sekin koko lemmenkuherrusta!... Te kyllä tiedätte, että Adèle ei ole edes nuoran arvoinen, millä hänet hirttää. Hän on minun sisareni, mutta se ei estä minua sanomasta, että hänen nahassaan asuu maailman lopun luuska. Monta sikamaista metkua hän on tehnyt minullekin, mutta niistä kävisi liian pitkäksi kertoa; sitä paitsi ne ovat meidän keskisiä asioita... Mitä taas Lantier'hen tulee, niin tunnettehan te hänet, ei, piru vie, hänkään ole hyvä. Pieni herra, joka ei paljoa siedä, kun tikulla silmään pistää, niin suuttuu. Ja kovakourainen hän on, kun käsiksi käy, vai mitä?... Alinomaa he peittosivatkin toisiaan pahanpäiväisesti. Jo portaita noustessaan kuuli, miten he kolhivat toisiaan. Kerran täytyi poliisin tulla heitä erottamaan. Lantier oli tahtonut erästä öljyn kanssa keitettyä soppaa, kamalata sotkosta, jota eteläranskalaiset syövät; ja kun se Adèlesta oli inhottavaa, niin he heittivät toisilleen vasten naamaa öljypullon, kastrullin, soppamaljan ja koko hökötyksen; he pitivät semmoista ilvettä, että olivat kääntää nurin narin koko korttelin.

Hän kertoi pariskunnasta vielä toisiakin juttuja, joita hänellä oli ehtymätön varasto, niin kauhistavia asioita, että niitä kuullessa hiukset nousivat pystyyn. Gervaise kuunteli kaikkia näitä juttuja sanaakaan sanomatta, kasvot kalpeina, suupielissä hermostunut poimu, ikäänkuin hän olisi hienostaan hymyillyt. Pian seitsemään vuoteen hän ei ollut kuullut puhuttavan Lantier'sta. Hän ei olisi koskaan luullut, että Lantier'n nimi, näin kuiskattuna hänen korvaansa, saisi aikaan sellaisen polton hänen sydänalassaan. Ei hän ollut mielestään ensinkään utelias tietämään, mihin se onneton oli joutunut, joka oli niin pahasti kohdellut häntä. Nyt hän ei voinut enää olla mustasukkainen Adèlelle, mutta hän ilkkui kumminkin mielessään pariskunnan kahakoille ja ajatellessaan, että sen tytön ruumis oli mustelmia täynnä, hän tunsi koston tyydytystä. Hän olisi malttanut jäädä kuuntelemaan Virginien kertomuksia heistä vaikka seuraavaan aamuun asti. Hän ei kysellyt mitään, sillä hän ei tahtonut näyttää olevansa millänsäkään. Hänestä tuntui siltä kuin yht'äkkiä olisi jokin aukko täytetty; hänen entisyytensä yhtyi tällä hetkellä suoraan hänen nykyisyyteensä.

Viimein Virginie kumminkin painoi taas nokkansa lasiinsa ja imi sokeria, silmät puoleksi kiinni. Silloin Gervaise ymmärsi, että hänen piti sanoa jotakin, ja tekeytyen välinpitämättömän näköiseksi hän kysyi:

-- He asuvat siis yhä vielä Glacièren luona?

-- Eikö mitä! vastasi toinen; minä en ole siis teille kertonut?... Viikkokauteen he eivät enää ole olleet yhdessä. Adèle pisti eräänä aamuna pillinsä pussiin, eikä Lantier lähtenyt hänen perästään juoksemaan, sen voitte uskoa.

Pesijättäreltä pääsi hämmästyksen huudahdus, ja hän toisti ääneen:

-- He eivät enää ole yhdessä!

-- Ketkä sitten? kysyi Clémence keskeyttäen puhelunsa muori Coupeaun ja rouva Putoisin kanssa.

-- Ei ketkään, sanoi Virginie; outoja ihmisiä teille.

Mutta hän tarkasteli Gervaiseä ja huomasi, että hän oli aika lailla liikutettu. Hän lähestyi häntä taas ja häntä näytti huvittavan kiusata häntä vieläkin jutuillaan. Sitten hän yht'äkkiä kysyi häneltä, mitä hän tekisi, jos Lantier tulisi lähentelemään häntä; sillä miehet ovat sentään niin kummallisia, voisihan Lantier'kin palata ensi lempeensä. Gervaise oikaisihe suoraksi ja osotti olevansa hyvin jyrkkä ja arvonsa tunteva. Hän oli naimisissa, hän ajaisi Lantier'n ulos, sillä hyvä. Heillä ei enää voinut olla mitään tekemistä toistensa kanssa; ei kädenlyöntikään enää ollut mahdollinen. Toden totta ei hänellä olisi hituistakaan kunniantuntoa, jos hän milloinkaan katsoisi sitä miestä silmiin.

-- Minä tiedän kyllä, sanoi hän, että Etienne on hänen poikansa, ja siinä on side, jota en voi katkaista. Jos Lantier'ta haluttaa syleillä Etienneä, niin minä lähetän hänet hänen luokseen, sillä eihän isää voi estää rakastamasta lastaan... Mutta mitä minuun tulee, niin tietäkää se, rouva Poisson, että ennemmin antaisin hakata itseni palasiksi, kuin sallisin hänen sormenpäälläänkään enää kajota minuun. Kaikki on lopussa.

Lausuessaan nämä viimeiset sanat hän teki ristinmerkin ilmaan ikäänkuin vahvistaakseen sillä valansa ainaiseksi. Ja haluten lopettaa keskustelun hän hypähti ylös kuin olisi unesta herännyt, ja huusi apulaisilleen:

-- Kuulkaapas te sen...! Luuletteko te, että vaatteet itsestään siliävät?... Mitäs siinä aikailette?... Joutuin työhön!

Apulaiset eivät pitäneet kiirettä, vaan istua nyhjöttivat vielä hyvän aikaa ihan turtana jouten oloaan lopettelemassa, kädet mahan päällä, pitäen yhä kourassaan tyhjää lasiaan, johon oli jäänyt hiukan kahvinporoja. He jatkoivat rupatustaan.

-- Se oli pikku Célestine, sanoi Clémence. Minä tunsin hänet. Hänen hulluutensa oli siinä, että hän oli näkevinään kissan karvoja joka paikassa, hän pyöritti aina kieltään näinikään, sillä hän luuli suunsakin olevan täynnä kissan karvoja.

-- Minulla, kertoi rouva Putois, oli eräs tuttava, muudan nainen, jolla oli mato vatsassa... Ne ne vasta konstikkaita elukoita ovat!... Se kun väänteli hänen vatsaansa, jos hän vain ei antanut sille kanapaistia. Kun hänen miehensä ansaitsi seitsemän francia päivässä, niin ymmärtäähän sen, että se meni kaikki madon herkutteluihin...

-- Minä olisin parantanut hänet heti, keskeytti muori Coupeau. Hyvänen aika! Eihän siihen tarvitse muuta kuin nielaisee paistetun hiiren. Se myrkyttää madon heti paikalla.

Gervaise itsekin oli vaipunut uudestaan mukavaan toimettomuuteen. Mutta hän ravisti itseään ja nousi ylös. Kas niin! Koko iltapäivä oli taas mennyt hukkaan turhanpäiväiseen rupatukseen! Semmoinen elämä ei lyönyt leiville! Ensimäisenä hän ryhtyi käsiksi uutimiinsa; mutta niihin oli tullut kahvitahra, ja hänen täytyi hangata sitä märällä rievulla, ennenkun hän voi jatkaa niiden silittämistä. Hänen apulaisensa venyttelivät silitysuunin ääressä ja etsivät kouralappujaan, naamat nyrpeinä. Heti kun Clémence lähti liikkeelle, sai hän semmoisen yskän puuskan, että oli rykiä kielen suustaan; sitten hän lopetti miehenpaitansa ja pisti sen hihansuut ja kauluksen neuloilla kiinni. Rouva Putois oli taas käynyt alushameensa kimppuun.

-- No, hyvästi nyt, sanoi Virginie. Minähän läksin hakemaan juustopalasta. Poisson luulee varmaan, että minä olen paleltunut tielle.

Mutta mentyään jo pari askelta katukäytävällä hän kääntyi takaisin huutaakseen ovelta, että hän näki Augustinen kadun toisessa päässä laskemassa luisuja jäätiköllä katupoikien kanssa. Se retkale oli viipynyt poissa runsaasti kaksi tuntia. Hän tuli takaisin punaisena ja hengästyneenä, kori käsivarrella; niskaansa hän oli saanut lumipallon, josta hänen lettinsä vielä oli vallan kankeana; ja hän otti torat vastaan ynseän näköisenä, väittäen että kadut olivat niin iljamella, ettei päässyt kulkemaan. Joku katupoika oli kai työntänyt jääpalasia hänen taskuihinsa; sillä neljännestunnin kuluttua niistä alkoi vuotaa vettä kuin ratista, niin että koko lattia kastui.

Nykyjään kuluivat kaikki iltapäivät samalla tavalla. Puodista oli tullut kaikkien lähiseudun viluisten ihmisten turvapaikka. Siellä oli yhtä mittaa suulaita akkoja, jotka uunin edessä nostivat helmansa polviin asti lämmitelläkseen sääriään. Gervaise oli ylpeä tästä hyvästä lämpimästään, hän veti sillä ihmisiä luokseen, piti salonkia, niinkuin Lorilleux'läiset ja Bochelaiset ilkeyksissään sanoivat. Hän olikin todella ystävällinen ja avulias, jopa siihen määrään että kutsui sisälle, milloin vain näki jonkun köyhän raukan värjöttävän ulkona. Varsinkin hän oli ystävällinen eräälle entiselle maalarille, seitsenkymmenvuotiaalle ukolle, joka asui samassa talossa eräässä ullakkokamarissa, missä hän oli kuolla nälkään ja paleltua; hän oli kadottanut kolme poikaansa Krimin sodassa ja eli nykyään ihmisten armoilla, kun ei enää kahteen vuoteen ollut jaksanut pitää pensseliä kädessään. Milloin Gervaise näki ukko Bru'n tallustelemassa lumessa lämmitelläkseen, kutsui hän hänet sisälle ja toimitti hänelle paikan lähelle uunia; vieläpä hän usein pakotti hänet syömäänkin leipäpalasen ja vähäisen juustoa. Ukko Bru, köyryselkäinen, valkopartainen äijä, jonka kasvot olivat ryppyiset kuin näivettynyt omena, istui tuntikausia mitään virkkamatta, kuunnellen hiilten ritinää. Kenties muisteli hän viisikymmentä vuotta kestänyttä työkauttaan tikapuilla, puolta vuosisataa, jonka kuluessa hän oli maalannut ovia ja valkaissut kattoja kaikilla Pariisin kulmakunnilla.

-- No, vaari Bru, kysyi pesijätär häneltä toisinaan, mitäs te nyt ajattelette?

-- En mitään, kaikellaista, vastasi hän tylsän näköisenä.

Pesijättäret laskivat leikkiä hänestä, sanoivat, että hänellä oli sydämen suruja. Mutta hän ei heitä kuullutkaan, vaan vaipui takaisin äänettömyyteensä synkän ja miettiväisen näköisenä.

Siitä ajasta lähtien Virginie puhui usein Lantier'sta Gervaiselle. Häntä näytti huvittavan kiusotella häntä hänen entisellä rakastajallaan ja saattaa hänet hämilleen tekemällä kaikellaisia olettamuksia. Eräänä päivänä hän kertoi tavanneensa hänet; ja kun pesijätär pysyi vaiti, niin hänkään ei virkkanut mitään sen enempää; vasta seuraavana päivänä kävi hänen puheestaan ilmi, että Lantier oli puhunut Gervaisesta pitkään ja suurella hellyydellä. Nämä keskustelut, joita he hiljaa supattivat jossakin puodin nurkassa, häiritsivät kovasti Gervaisen mielenrauhaa. Lantier'n nimeä mainittaessa hän tunsi polttoa sydänalassaan, ikäänkuin se mies olisi jättänyt jotakin itsestään sinne nahan alle. Tosin hän luuli itseään hyvin lujaksi ja hän tahtoi elää kunniallisena vaimona, sillä kunnia on puolet onnesta. Mutta hän ei edes ajatellutkaan Coupeauta koko tässä jutussa, sillä hän ei tiennyt millään tavalla rikkoneensa miestään vastaan, ei edes ajatuksillaan. Hän ajatteli seppää, ja siitä tuli epäilys ja tuska hänen sydämeensä. Hänestä tuntui, että Lantier'n muisto, joka vähitellen hänessä heräsi ja taas sai hänet valtaansa, saattoi hänet uskottomaksi Goujet'lle ja heidän hellälle, tunnustamattomalle rakkaudelleen. Surussa vietti hän päivänsä, kun oli mielestään rikollinen ystäväänsä kohtaan. Seppähän oli, paitsi hänen omaisiaan, ainoa, jonka ystävyydestä hän välitti. Nämä tunteet liikkuivat hänessä korkealla, kaiken sen saastan yläpuolella, jonka tulta Virginie väijyi nähdäkseen hänen kasvoistaan.

Kun kevät oli tullut, niin Gervaise pakeni hakemaan turvaa Goujet'n luota. Hän ei voinut enää istua tuolillaan mitään ajattelematta; heti johtui hänen ajatuksensa hänen ensimäiseen rakastajaansa; hän näki hänen eroavan Adèlen seurasta, sullovan vaatteensa heidän vanhaan kapsäkkiinsä ja palaavan hänen luokseen kapsäkki kädessä, ajurin rattaille. Kun hän liikkui ulkona, kadulla, valtasi hänet yht'äkkiä mieletön pelko; hän oli kuulevinaan takanaan Lantier'n askeleet, eikä uskaltanut kääntyä katsomaan; häntä vapisutti, kun hän kuvitteli mielessään, miten Lantier otti häntä kiinni vyötäisistä. Aivan varmaan hän vakoili häntä; vielä hän hänet yllättäisikin jonakin iltana; ja tämä ajatus nosti kylmän hien hänen otsalleen, sillä varmaankin hän suuteleisi häntä korvalle, niinkuin hän oli kiusoillaan tehnyt ennen vanhaan. Tämä suutelo se häntä pelotti; jo ennakolta se pani hänen korvansa surisemaan ja veren kohisemaan, niin että hän ei erottanut muuta kuin sydämensä rajun sykinnän. Ja kun tämä pelko hänet valtasi, oli paja hänen ainoa turvapaikkansa; siellä hän rauhottui ja alkoi taas hymyillä Goujet'n turvissa, jonka vasaran kalke karkotti hänen pahat unensa.