Part 17

-- Ja kahdeksankolmatta! huusi hän viimein, laskien vasaran maahan. Se on valmis, saatte katsoa.

Pultin pää oli kiiltävä, siloinen, ilman pienintäkään pykälää, oikea koruteos, pyöreä kuin kaavaan valettu kuula. Työmiehet katselivat sitä päätään pyöritellen; siinä ei ollut moitteen sijaa, sitä ei voinut kuin ihmetellä. Jano, liikanimeltä Sammumaton koetti kyllä heretä ivalliseksi, mutta sotkeutui sanoihinsa, ja palasi nolattuna oman alasimensa ääreen. Sillä välin Gervaise oli painautunut Goujeta vastaan ikäänkuin muka paremmin nähdäkseen. Etienne oli herennyt paljetta painamasta, paja täyttyi uudestaan varjoista, ahjo himmeni punaiseksi häipyväksi tähdeksi, ja pian oli pilkkoisen pimeä yö. Sekä sepästä että silittäjättärestä tuntui suloiselta, kun yö kietoi heidät vaippaansa tässä noen ja kuonan mustuttamassa pajassa, jossa haisi vanhalle raudalle; he eivät olisi tunteneet olevansa enemmän yksin, jos olisivat sopineet, että kohtaisivat toisensa jossakin Vincennes'in metsän viidakossa. Goujet otti Gervaiseä kädestä kiinni, ikäänkuin hän olisi hänet vallottanut. Sitten, tultuaan ulos, he eivät vaihtaneet sanaakaan. Goujet ei keksinyt mitään. Hän sanoi ainoastaan, että Gervaise olisi voinut ottaa Etiennen mukaansa, ellei vielä olisi ollut puoli tuntia jäljellä työajasta. Viimein Gervaise teki lähtöä, mutta Goujet huusi häntä takaisin, koettaen pidättää häntä vielä muutaman minuutin luonaan.

-- Elkäähän menkö, te ette vielä ole nähnyt kaikkea... Täällä on vielä hyvin hauskaa nähtävää.

Hän vei hänet oikealle, toiseen pajaan, jonka hänen isäntänsä oli laittanut kokonaan koneilla käymään. Gervaise oli kääntyä kynnykseltä takaisin, sillä hänet valtasi vaistomainen pelko. Koko avara sali vavahteli koneiden tärinästä; ja isoja varjoja häilyi punaisten tulten kajastamina. Mutta Goujet rauhotti häntä hymyillen, vakuutti, ettei ollut mitään pelättävää; hänen tuli vain hyvin pitää huolta, ettei antanut hameittensa viistää liian läheltä hammasrattaita. Goujet kulki edeltä, Gervaise seurasi häntä tässä pauhinassa, josta korvat menivät lukkoon, kaikellaisten koneiden vonkuessa ja suristessa; höyryjen keskitse, missä epäselvästi häämötti joitakin olentoja, mustia touhuavia miehiä, ilmaa huitovia koneiden pyöriä ja tankoja, joita hän ei erottanut toisistaan. Käytävät olivat hyvin kapeita, täytyi loikata yli esteiden, välttää reikiä, väistyä kärrien tieltä. Ei kuullut toisensa puhetta. Gervaise ei nähnyt vielä mitään, kaikki pyöri hänen silmissään. Hänestä tuntui kuin hän olisi kuullut päänsä yläpuolella suurten siipien havinaa, ja kun hän nosti silmänsä, pysähtyi hän katsomaan konehihnoja, pitkiä remmejä, jotka katon alle muodostivat jättiläishämähäkin verkon, jonka jokaista lankaa purkautui pyörältään loppumattomasti; höyrymoottori oli piilossa eräässä nurkassa tiiliseinän takana; konehihnat näyttivät huristavan ihan itsestään ja tuovan vauhtia pyöriin pimeän perukan periltä, luistaen yhtä mittaa, tasaisesti ja liukkaasti kuin yölinnun lento. Mutta hän oli kompastua erääseen ilmajohdon torvista, joita kulki kovaksi tallatulla multalattialla moneen suuntaan jakaen äkäistä tuulen viimaansa koneiden ääressä oleviin pieniin ahjoihin. Ja Goujet alkoi näyttää niitä päästäen tuulen puhaltamaan erääseen ahjoon; leveät liekit levisivät siitä neljään suuntaan viuhkan tavoin, muodostaen häikäisevän poimukauluksen, jonka viimeiset nipukat vain hiukan vivahtivat punaiseen; valo oli niin kirkas, että työmiesten pienet lamput näyttivät varjopilkuilta tämän auringon rinnalla. Sitten hän korotti ääntään antaakseen selityksiä ja siirtyi näyttämään koneita: koneilla käyvät sakset söivät rautakankeja, haukkasivat joka puraisulla palasen ja sylkäsivät palaset taaksensa yksitellen; korkeat, monimutkaiset pultti- ja naulakoneet takoivat naulanpäät yhdellä ainoalla voimakkaan ruuvinsa painalluksella; liiat särmät poistettiin nauloista särmänsilityskoneilla, joiden valurautaiset vauhtipyörät huitoivat ilmaa raivoisasti; ruuvikoneet, joita naiset käyttelivät, uursivat ruuviuurteet pultteihin ja muttereihin, niin että öljyistä kiiltävät teräspyörät ratisivat. Gervaise saattoi siten seurata työtä rautakangeista lähtien, joita oli seiniä vasten pystyssä, aina pultteihin ja ruuveihin saakka, joita oli isot laatikolliset valmiina, täyttäen kaikki nurkat. Silloin hän ymmärsi, hän hymyili pudistaen päätään ihmetellen; mutta hän tunsi kumminkin hiukan kurkkuaan ahdistavan huomatessaan itsensä niin pieneksi ja hennoksi näiden rotevain metallityöntekijäin rinnalla, kääntyi säikähtäneenä katsomaan taaksensa kuullessaan särmänsilittäjän korvia vihlovan pärinän. Hän tottui hämärään, erotti syvennyksiä, missä miehiä seisoi liikkumattomina järjestämässä vauhtipyörien läähättävää tanssia, kun yht'äkkiä ahjo leimahutti loistamaan silmiä huikaisevan liekkikauluksensa. Ja tahtomattaankin hän yhä uudestaan nosti silmänsä kattoa kohden jääden katsomaan koneiden elämää, itse niiden verta, hihnojen joustavaa lentoa, niiden suunnattoman voiman äänettömästi liukuessa katto-orsien häipyvässä hämärässä.

Goujet oli sillä välin pysähtynyt erään naulakoneen eteen. Hän jäi siihen tuijottamaan, mietteissään, alla päin. Kone takoi neljänkymmenen millimetrin nauloja helposti ja tyynesti kuin jättiläinen. Eikä mikään todellakaan ollut sen yksinkertaisempaa. Lämmittäjä otti rautapalasen ahjosta, vasaranhoitaja asetti sen naularautaan, jota alituisesti vuotava vesisuoni piti kosteana, ettei sen teräs päässyt pehmenemään; ja sillä se oli tehty, ruuvi painalsi sitä, ja naula, pyöreäpäinen kuin kaavaan valettu, kimposi maahan. Kahdessatoista tunnissa tämä peijakkaan rakkine valmisti sellaisia nauloja satoja kiloja. Goujet ei ollut pahasisuinen, mutta toisinaan hänen olisi tehnyt mielensä ottaa Liisa ja sillä ruhjoa rikki koko roska, vihoissaan siitä, kun näki sillä olevan vankemmat käsivarret kuin itsellään. Se tuotti hänelle suurta surua, vaikka hän järjen kannalta myönsikin, että liha ei kyennyt taistelemaan rautaa vastaan. Kerran oli kone aivan varmaan tappava työmiehen; jo olivat heidän päiväpalkkansa alenneet kahdestatoista francista yhdeksään, ja puhuttiinpa niiden vähentämisestä vieläkin pienemmiksi; niinpä niissä ei ollut mitään hauskuutta noissa isoissa hirviöissä, jotka tekivät nauloja ja pultteja yhtä helposti kuin jos ne olisivat tehneet makkaroita. Goujet katseli konetta kotvan aikaa mitään virkkamatta, hänen silmäkulmansa rypistyivät, hänen kaunis keltainen partansa heristihe uhkaavasti. Sitten hän vähitellen näytti malttavan mielensä ja kasvojen ilme lauhtui ennalleen. Hän kääntyi Gervaisen puoleen, joka painautui häntä vasten; surumielisesti hymyillen sanoi hän:

-- Hm! tämä lyö meidät koreasti laudalta! Mutta ehkäpä se myöhemmin koituu kaikkien onneksi.

Gervaise välitti vähät kaikkien onnesta. Hänestä olivat koneella tehdyt pultit huonotekoisia.

-- Ymmärrättehän te, mitä minä tarkoitan, huudahti hän kiihkeästi; ne ovat liian hyvästi tehtyjä... Minä pidän enemmän teidän tekemistänne. Niissä tuntuu ainakin taiteilijan käsiala.

Sellainen puhe tuotti sepälle hyvin suurta tyydytystä, sillä häntä oli jo alkanut pelottaa, että Gervaise halveksisi häntä nähtyään koneet. Totta totisesti! Jos hän oli väkevämpi kuin Jano, liikanimeltä Sammumaton, niin koneet olivat väkevämmät kuin hän. Heittäessään pihalla hyvästiä Gervaiselle hän suuren ilonsa valtaamana oli puristaa mäsäksi hänen kätensä.

Pesijätär kävi joka lauvantai viemässä Goujet'laisille heidän pestyt vaatteensa. He asuivat yhä vielä samassa pienessä talossa Goutte-d'Or'in Uudella kadulla. Ensimäisenä vuonna hän oli säännöllisesti lyhentänyt viidensadan francin velkaansa kahdellakymmenellä francilla kuussa; jotta laskut eivät sotkeentuisi, tehtiin tili ainoastaan kuukauden lopussa, ja Gervaise lisäsi sen mitä puuttui kahdestakymmenestä francista, sillä Goujet'laisten pyykki ei noussut juuri yli seitsemän, kahdeksan francin kuussa. Hän sai siis suunnilleen puolet summasta kuitatuksi, kunnes hän eräänä hyyrynmaksupäivänä, kun muutamat pesettäjät olivat syöneet sanansa, ei tiennyt muuta neuvoa kuin juosta lainaamaan Goujet'laisilta hyyrynsä. Pari muuta kertaa hänen oli samaten täytynyt kääntyä heidän puoleensa saadakseen työntekijänsä maksetuksi, joten velka taas oli noussut neljäänsataan viiteenkolmatta franciin. Nyt hän ei enää antanut yhtään souta, vaan vähensi velkaansa yksinomaan pyykin pesulla. Ei hän siltä tehnyt vähemmän työtä, eikä hänen asiansa tulleet entistään huonommiksi. Päin vastoin. Mutta hänen talouteensa ilmestyi reikiä, raha näytti sulavan käsiin, ja hän oli tyytyväinen, kun sai tulot ja menot käymään yhteen. Jumala paratkoon! Mitäpä valittamisen syytä siinä olikaan, kunhan vain pysyi hengissä. Hän oli ruvennut lihomaan ja nautti kaikista pikku mukavuuksista, joihin hän alkavan pyylevyytensä tähden mielellään antautui, jaksamatta enää edes säikähtää ajatellessaan tulevaisuuttaan. Mitäpä hänestä suremaan! Rahaa oli kyllä aina tuleva, se vain homehtui tallessa pitämällä. Rouva Goujet kohteli häntä kumminkin edelleenkin äidillisesti. Hän ripitti häntä toisinaan lempeästi, ei rahojensa tähden, vaan siitä syystä että hän piti hänestä ja pelkäsi hänelle käyvän huonosti. Ei hän edes maininnutkaan koskaan rahojaan. Sanalla sanoen, hän menetteli siinä asiassa hyvin hienotunteisesti.

Gervaisen pajassa käynnin jälkeinen päivä oli juuri kuukauden viimeinen lauvantai. Kun hän tuli Goujet'laisten luo, jossa hän aina tahtoi käydä itse, oli hänen korinsa niin puuduttanut hänen käsivartensa, että hän jäi läähättämään runsaasti pariksi minuutiksi. Sitä ei usko, miten liinavaatteet ovat painavia, varsinkin kun joukossa on lakanoita.

-- On kai teillä siinä nyt kaikki? kysyi rouva Goujet.

Siinä asiassa hän oli hyvin ankara. Vaatteet olivat tuotavat takaisin jok'ikinen kappale, sen hän vaati hyvän järjestyksen vuoksi, sanoi hän. Toinen hänen vaatimuksiaan oli, että pesijätär tuli täsmällisesti määräpäivänä ja joka kerran samalla tunnilla; siten ei kenenkään aika mennyt hukkaan.

-- On, tottahan toki siinä on kaikki, vastasi Gervaise. hymyillen. Kyllähän te tiedätte, että minä en jätä mitään pois.

-- Se on totta, myönsi rouva Goujet, te olette tosin ruvenneet pahoille tavoille, mutta sitä vikaa ei teissä vielä ole.

Ja sill'aikaa kun pesijätär tyhjensi koriaan asettaen liinavaatteet sängyn päälle, kehui mummo hänen työtään: hän ei polttanut vaatteita, ei repinyt niitä niinkuin niin monet muut, eikä raastanut irti nappeja raudoillaan; hän vain käytti liian paljon sineä ja tärkkäsi liian koviksi paidan rintamukset,

-- Katsokaahan, sehän on kuin pahvia, toisti hän rapisuttaen muuanta paidanrintamusta. Minun poikani ei valita, mutta tämähän viiltää hänen kaulansa poikki... Huomenna hänellä on kaula verillä, kun palaamme Vincennes'istä.

-- Eihän nyt toki, älkää toki semmoista puhuko, huudahti Gervaise pahoilla mielin. Pitäähän paitojen olla hiukan jäykkiä, jos tahtoo käydä hienosti puettuna, muuten ne rempsottavat kuin mitkäkin ryysyt. Katsokaa vain herrojen paitoja... Koskaan en anna apulaisteni niihin kajotakaan, ja minä teen sen tarkasti, sen minä vakuutan, ennemmin minä vaikka kymmenen kertaa silittäisin ne uudestaan, siitä syystä että, ne ovat teidän vaatteitanne, ymmärrättehän.

Hän oli hiukan punastunut sopertaessaan viimeisiä sanoja. Häntä pelotti, että mummo huomaisi, kuinka hauskaa hänestä oli saada itse silittää Goujet'n paidat. Tosin kyllä hänellä ei ollut mitään likaisia ajatuksia, mutta häntä se yhtä kaikki hävetti.

-- Enhän minä moitikaan teidän työtänne, tiedänhän minä, että siinä ei ole moitteen sijaa, sanoi rouva Goujet. Tämä myssy esimerkiksi on kerrassaan siro. Ei kukaan saa reikäompeluksia niin kohoamaan kuin te. Ja poimutus on niin tasainen, että! Kyllä sen heti tuntee teidän käsialaksenne. Kun te annatte vain pyyheliinankaan apulaistenne pestäväksi, niin sen näkee kyllä... Pankaa vain vähän vähemmän tärkkiä, niin hyvä tulee! Eikös niin? Goujet ei tahdo näyttää herralta.

Sillä välin hän oli ottanut pyykkilistan ja pyyhki siitä pois kunkin vaatelajin erikseen. Kaikki oli hyvässä kunnossa. Kun he tekivät tiliä, huomasi hän että Gervaise otti häneltä kuusi souta myssystä; ensi hämmästyksessään hän pani kiivaasti vastaan, mutta hänen täytyi myöntää, ettei se tosiaankaan ollut kallista käypiin hintoihin verraten; eikä miesten paidoista viisi souta, naisten alushousuista neljä souta, tyynynpäällisistä puolitoista souta, esiliinoista yksi sou ollut kallista sekään, kun otti huomioon, että monet pesijättäret ottivat puoli, jopa koko soun enemmän kaikista näistä vaatekappaleista. Kun Gervaise sitten oli laskenut likaiset vaatteet, jotka vanha mummo kirjotti muistilistaan, työnsi hän ne koriinsa, mutta ei lähtenyt pois, vaan jäi hämillään seisomaan, pyöritellen kielellään pyyntöä, jota hänen oli hyvin vaikea lausua.

-- Rouva Goujet, sanoi hän vihdoin, jos siitä ei teille olisi haittaa, niin minä ottaisin rahassa pyykin maksun tältä kuulta.

Juuri tämä kun oli sangen kallis; tilin mukaan, jonka he vast'ikään olivat yhdessä päättäneet, nousi Gervaisen saatava kymmeneen franciin seitsemään souhun. Rouva Goujet katsoi häneen vähän aikaa vakavan näköisenä. Sitten hän vastasi:

-- Olkoon niinkuin tahdotte, lapseni. Minä en tahdo evätä teiltä tätä rahaa, jos te kerran sitä tarvitsette... Mutta ette te juuri sillä tavoin saa velkaanne maksetuksi, minä sanon sen teidän itsenne tähden. Teidän pitäisi tosiaankin olla varoillanne.

Gervaise otti vastaan läksytyksen alla päin, sopertaen, että hän olisi tarvinnut kymmenen francia summan täytteeksi voidakseen maksaa hiililaskunsa. Mutta kuullessaan laskua mainittavan rouva Goujet tuli vielä ankarammaksi. Esimerkiksi hän kertoi itsestään, miten hän oli vähentänyt menojaan siitä lähtien kuin Goujet'n päiväpalkka oli alennettu kahdestatoista yhdeksään franciin. Ken ei nuorena ollut säästäväinen, se kuoli nälkään vanhoilla päivillään. Hän malttoi kumminkin mielensä ja jätti sanomatta Gervaiselle, että hän antoi pyykkinsä hänen pestäväkseen ainoastaan sitä varten, että hän voisi maksaa velkaansa; ennen hän oli itse pessyt kaikki ja sen hän tekisi vastakin, jos pyykistä vielä pitäisi hellittää kukkarostaan semmoiset summat. Kun Gervaise oli saanut pyytämänsä kymmenen francia seitsemän souta, kiitti hän ja lähti kiireesti tiehensä. Ja kun hän oli päässyt eteiseen, tuntui hänestä elämä niin helpolta, että hänen olisi tehnyt mieli ruveta tanssimaan, sillä hän alkoi jo tottua raha-asiain tuottamiin ikävyyksiin ja selkkauksiin, eikä hänelle niistä jäänyt muuta muistoa kuin mielihyvä siitä, että oli päässyt niistä eroon, seuraavaan kertaan saakka.

Juuri sinä lauvantaina sattui Gervaiselle omituinen kohtaus, kun hän oli portaissa tulossa Goujet'laisten luota. Hänen täytyi painautua kaidepuuta vastaan korineen, antaakseen tietä eräälle pitkälle naiselle, joka paljain päin tuli vastaan, kantaen kämmenellään paperiin käärittyä tuoretta makrillia, jonka kitaset olivat vielä veripunaiset. Ja Gervaise tunsi Virginien, sen tytön, jolta hän oli nostanut hameet korviin pesulaitoksessa. Molemmat katsoivat toisiaan suoraan kasvoihin. Gervaise pani silmänsä kiinni, sillä ensi hetkessä hän luuli saavansa makrillin vasten kasvojaan. Mutta ei, Virginien suu meni hiukan hymyyn. Silloin pesijätär, jonka kori tukki portaat, tahtoen olla kohtelias sanoi:

-- Suokaa anteeksi.

-- Ei mitään anteeksi pyydettävää, vastasi pitkä Virginie.

Ja he jäivät keskelle portaita juttelemaan, sopien vanhat vihat siinä paikassa, uskaltamatta sanallakaan edes viitata niihin. Virginiestä, joka nyt oli yhdeksänkolmatta vanha, oli tullut pulska, solakkavartaloinen nainen, jonka pitkähköjä kasvoja reunustivat sileästi jakaukselle kammatut, kiiltomustat hiukset. Korottaakseen itseään Gervaisen silmissä hän heti kertoi elämänvaiheensa: hän oli keväällä mennyt naimisiin erään entisen koristenikkarin kanssa, joka päästyään nykyään sotapalveluksesta haki poliisin virkaa, sillä valtion virassa on varmempi toimeentulo, ja sen mukana se arvokin nousee. Hän oli juuri käynyt ostamassa makrillin miehelleen.

-- Hän on ahne makrillille, sanoi hän. Pitäähän niitä miehiä hemmotella, kelvottomia, vai mitä?... Mutta tulkaa toki ylös. Saatte nähdä meidän kotimme... Tässä käy semmoinen tuulenveto...

Kun Gervaise vuorostaan oli kertonut hänelle naimisiin menostaan ja mainitsi asuneensa samassa paikassa ja siellä synnyttäneensä tyttärenkin, niin Virginie vielä hartaammin pyysi häntä tulemaan luokseen. Ainahan niitä on hauska nähdä uudestaan vanhoja, tuttuja paikkoja, missä on elänyt onnellisena. Hän oli asunut viisi vuotta Seinen toisella puolella Gros-Caillou'n luona. Siellä hän oli tutustunut mieheensä tämän ollessa sotamiehenä. Mutta siellä hän ei viihtynyt; vaan ikävöi takaisin Goutte-d'Or'in puolelle, missä hän tunsi kaikki ihmiset. Ja kaksi viikkoa oli hän nyt asunut vastapäätä Goujet'laisia. Hänen kaikki tavaransa olivat vielä hyvin epäjärjestyksessä; mutta saahan niitä vähitellen asetella.

Sitten he eteisessä vihdoin sanoivat toisilleen nimensä.

-- Rouva Coupeau.

-- Rouva Poisson.

Ja siitä lähtien he kutsuivat toisiaan yhtä mittaa rouva Poissoniksi ja rouva Coupeauksi ainoastaan sen huvin vuoksi, että hekin nyt olivat rouvia, oltuaan ennen tekemisissä toistensa kanssa oloissa, jotka eivät olleet juuri erittäin säädyllisiä. Gervaise ei kuitenkaan päässyt kokonaan epäluulostaan. Ehkäpä tuo pitkä tummaverinen hieroi sovintoa vain voidakseen paremmin kostaa pesulaitoksessa saamansa selkäsaunan ja nyt hautoi mielessään jotakin salakavalata juonta. Gervaise päätti olla varoillaan. Mutta ainakin tällä kertaa Virginie esiintyi ylen sävyisästi; kaippa silloin toisenkin täytyi olla puolestaan kiltisti.

Ylhäällä kamarissaan istui ikkunan luona Poisson, Virginien mies, jotakin näpertelemässä pöydän ääressä: hän oli kolmenkymmenenviiden vanha mies, jolla oli harmaan kelmeät kasvot, punaiset viikset ja piikkiparta. Hän teki pieniä rasioita. Ainoina työkaluina oli hänellä veitsi ja kynsiviilan kokoinen saha sekä liimapannu. Hän käytti työhönsä vanhoja sikarilaatikon lautoja, joihin hän veisteli ja kaiverteli erittäin hienoja leikkauksia ja kuvioita. Päivät päästään, vuodet umpeensa hän teki aina vain samallaisia rasioita, kahdeksan sentimetriä pitkiä, kuusi leveitä. Se vain oli eroa, että hän keksi niihin erilaisia koristusmuotoja ja jakoi ne erilaisiin lokeroihin. Hän teki niitä huvikseen, saadakseen aikansa kulumaan odottaessaan poliisiksi nimitystään. Entisestä koristenikkarin ammatistaan hänelle ei ollut jäänyt kuin tämä innostus pieniin rasioihin. Hän ei myönyt teoksiaan, vaan antoi niitä lahjaksi tuttavilleen.

Poisson nousi ylös ja tervehti kohteliaasti Gervaiseä, jonka hänen vaimonsa esitti hänelle vanhana ystävänään. Mutta hän ei ollut puhelias, vaan ryhtyi taas heti työhönsä. Toisinaan hän vain vilkasi makrilliin, joka oli pantu piirongin reunalle. Gervaisestä oli hyvin hauska nähdä entinen asuntonsa; hän kertoi, miten heidän huonekalunsa olivat olleet asetetut, ja näytti sen paikan, jossa hän oli synnyttänyt lattialla. Oli tämä sentään omituinen sattuma! Kun he aikoinaan olivat häipyneet toistensa näkyvistä, eivät he koskaan olisi luulleet tapaavansa toisiaan näin ikään asumassa toinen toisensa jälkeen samassa huoneessa. Virginie kertoi lisäksi vielä uusia yksityisseikkoja itsestään ja miehestään. Poisson oli saanut pienen perinnön erään tätinsä kuoltua ja aikoi hankkia hänelle oman puodin joskus tuonnempana. Nykyään hän jatkoi vielä ompelutöitään, sukaisten jonkun hameen milloin millekin tuttavalleen. Runsaan puolen tunnin kuluttua teki pesijätär vihdoin lähtöä. Poisson tuskin käännähti tuolillaan. Virginie saattoi häntä ulos ja lupasi käydä vuorostaan häntä katsomassa; sitä paitsi hän tietysti antoi pyykkinsä hänelle pestäväksi, se lankesi luonnostaan. Ja kun hän pidätti häntä vielä portaillakin, niin Gervaiselle iski päähän ajatus, että hän halusi puhua hänelle Lantier'sta ja sisarestaan Adèle'sta, kiillottajasta. Se pani koko hänen sisunsa kuohumaan. Mutta ei sanaakaan vaihdettu näistä ikävistä asioista.

He erosivat sanoen toisilleen hyvästit erittäin ystävällisen näköisinä.

-- Näkemiin asti, rouva Coupeau.

-- Näkemiin asti, rouva Poisson.

Siitä hetkestä lähtien syntyi heidän välilleen harras ystävyys. Viikon päästä ei Virginie enää kulkenut Gervaisen puodin ohitse poikkeamatta sisälle; hän jäi sinne suustaan kiinni pariksi, kolmeksi tunniksi, niin että Poisson kävi levottomaksi, luullen hänen joutuneen hevosten jalkoihin, ja tuli häntä etsimään, jäykkänä ja mykkänä kuin haudasta kaivettu ruumis. Kun Gervaise näin näki ompelijattaren joka päivä, rupesi häntä vaivaamaa omituinen epäluulo: joka kerran kun tämä avasi suunsa jotakin sanoakseen, luuli hän hänen alkavan puhua Lantier'sta; hän ei voinut olla ajattelematta Lantier'ta kaiken aikaa, kun Virginie viipyi hänen luonaan. Se oli peräti hassua, sillä eihän hän välittänyt vähääkään Lantier'sta eikä Adèlesta ja hänestä oli aivan yhdentekevää, minne he olivat joutuneet; ei hän koskaan kysynyt sitä; eikä hän ollut edes utelias kuulemaan heistä mitään. Ei, se tuli hänen päällensä aivan riippumatta hänen tahdostaan. He kummittelivat hänen mielessään kuin kiusallinen sävel, josta ei tahdo päästä eroon. Muuten hän ei ollut siitä ensinkään vihoissaan Virginielle, sillä eihän se tietenkään ollut ensinkään hänen syynsä. Hänellä oli hyvin hauska hänen seurassaan ja hän pyysi häntä ainakin kymmenen kertaa jäämään vielä vähäksi aikaa, ennenkuin päästi hänet menemään.

Sillä välin oli tullut talvi, neljäs talvi, minkä Coupeaulaiset viettivät Goutte-d'Or'in kadulla. Sinä vuonna olivat joulu- ja tammikuu tavattoman kylmiä. Pakkanen paukkui nurkissa. Uuden vuoden jälkeen pysyi lumi kolme viikkoa kaduilla sulamatta. Se ei estänyt työtä tekemästä, päin vastoin, sillä talvi on silittäjättärien paras vuodenaika. Oli suloista olla puodissa! Siellä eivät ikkunat koskaan jäätyneet, niinkuin vastapäätä olevassa sekatavarakaupassa ja myssykaupassa. Silitysuuni, joka aina oli ahdettu hiiliä täyteen, piti sen niin lämpöisenä kuin saunan; liinavaatteet höyrysivät, olisi luullut olevansa keskellä kesää; ja kun ovet pidettiin kiinni, oli sieltä niin lämmin ja hyvä olla, että olisi tehnyt mieli nukkua siihen paikkaan, silmät auki. Gervaise sanoi nauraen, että hän kuvaili olevansa maalla. Tosiaankin, lumi esti ajopelien jyrinän kuulumasta; tuskin kuuli ohikulkijain jalkojen kapsettakaan; pakkasen käsissä olivat kaikki äänet hiljenneet, ei kuulunut muuta kuin poikalauman melua, jotka laskivat luisuja pitkin kengityslaitoksen katuojaa. Gervaise meni joskus oven luo ja pyyhki kämmenellään huurua sen ruuduista katsoakseen, miten naapurit jaksoivat tässä purevassa pakkasessa; mutta ei kukaan pistänyt ulos nokkaansa läheisistä puodeista, koko kortteli näytti hautautuneen lumeen ja vaipuneen raskaaseen uneen; ainoastaan hiilikauppiaan rouvan kanssa, joka käveli paljain päin, leuvat vilusta loukkua lyöden, he nyökäyttivät toisilleen päätään.

Varsinkin oli tämmöisellä koiran ilmalla hyvä juoda aamupäiväkahvinsa hyvin kuumana. Gervaisen apulaisilla ei ollut valittamista; heidän emäntänsä keitti hyvin väkevää kahvia eikä pannut siihen murentakaan sikuria; sittenpä se olikin toisen näköistä kuin rouva Fauconnier'n kahvi, joka oli kuin mitähän pannunhuuhdevettä. Mutta kun muori Coupeau otti kaataakseen vettä kahvinsakan päälle,[5] niin siitä ei tahtonut koskaan tulla valmista, sillä hän nukkui pannun ääreen. Silloin ennättivät työnaiset silittää vähän aamiaisen jälkeenkin, kahvia odotellessaan.

Juuri loppiaisen jälkeisenä päivänä kello löi jo puoli yksi eikä kahvi vielä ollut valmista. Sinä päivänä se ei tahtonut valua siivilän läpi millään ilveellä. Muori Coupeau takoi siivilää teelusikalla, mutta kahvi ei pitänyt sen parempaa kiirettä; kuului vain miten se yksin pisaroin tippui pannuun.

-- Heretkää toki takomasta, sanoi pitkä Clémence, muuten se tulee sekaista... Tänään me varmaan saamme hyvin ruokaisata kahvia.