Part 16

Seuraavana päivänä hän otti muori Coupeaun luokseen. Hän pani hänen sänkynsä isompaan kamariin, jossa Nana makasi, ja johon valo tuli pyöreästä luukusta liki katon rajaa. Muutto ei vienyt paljoa aikaa, sillä muori Coupeaulla ei ollut muita huonekaluja kuin tämä sänky, vanha pähkinäpuinen kaappi, joka asetettiin samaan huoneeseen likaisten vaatteiden kanssa, yksi pöytä ja kaksi tuolia; pöytä myötiin ja tuoleihin panetettiin uudet olki-istuimet. Jo muuttopäivän iltana vanha mummo lakaisi lattiaa, pesi astiat ja koki parhaansa mukaan olla hyödyksi, tyytyväisenä siitä, että oli päässyt huolistaan. Lorilleux'läiset olivat raivoissaan; ja lisäharmiksi tuli vielä se, että rouva Lerat oli sopinut Coupeaulaisten kanssa. Eräänä päivänä olivat sisarukset, kukantekijä ja ketjuntekijä, joutuneet riitaan Gervaisen tähden; edellinen oli rohjennut häväksyä tämän käytöksen heidän äitiään kohtaan; sitten hän oli kiusanteon halusta, nähdessään miten se toista suututti, mennyt niin pitkälle, että oli kehunut pesijättären silmiä ihanoiksi, niistä olisi muka saanut vaikka tulen syttymään; ja sen johdosta olivat molemmat lyöneet toisiaan korville ja vannoneet, etteivät sen erän perästä näkisi toisiaan. Nyt rouva Lerat vietti iltakaudet Gervaisen luona puodissa, jossa hän sisälliseksi nautinnokseen kuunteli pitkän Clémencen sikamaisuuksia.

Kolme vuotta kului. Suututtiin ja sovittiin vielä monta kertaa. Gervaise antoi palttua Lorilleux'läisille, Bochelaisille ja kaikille, jotka eivät olleet samaa mieltä hänen kanssaan. Jos he eivät olleet tyytyväisiä, niin hänestä nähden saivat olla olematta. Hän ansaitsi mitä tahtoi, se oli pääasia. Naapuristossa oli alettu pitää häntä suuressa arvossa, sillä, sanoi mitä tahansa, ei niitä vain niinkään ollut summittain sellaisia, joitten kanssa oli niin hyvä olla tekemisissä, jotka maksoivat käteisellä, eivät tinkineet eivätkä puolestaan toisille tavarataan tyrkyttäneet. Hän otti leipänsä rouva Coudeloup'lta Poissonniers-kadulta, lihaa isolta Charlesilta, Polonceau-kadun teurastajalta, muut ruokatavarat Lehongrelta, Goutte-d'Or'in kadulta, melkein vastapäätä omaa puotiaan. François, lähimmässä kulmassa oleva viinikauppias, toi hänelle viinin kotiin korittain, viisikymmentä litraa kerrallaan. Hänen naapurinsa Vigouroux, jonka vaimolla mahtoi olla vyötärykset mustelmilla, niin häntä miehet nipistelivät, möi hänelle hiiliä kaasuyhtiön hintoihin. Ja sen sai huoleti sanoa, että nämä hankkijat palvelivat häntä tunnollisesti, sillä he tiesivät hyvin siitä olevan pelkkää hyötyä, että hänen kanssaan pysyi hyvissä väleissä. Ja kun hän kävi ulkona lähitienoilla, kengät läntässä ja paljain päin, tervehdittiin häntä joka puolelta; hän liikkui siellä kuin kotonaan, läheiset kadut olivat kuin luonnostaan hänen asuntoonsa kuuluvaa aluskuntaa, joka siihen suorastaan liittyi avoimen katuoven kautta. Nykyään saattoi sattua, että joku työ häneltä viivästyi, milloin häntä huvitti jäädä puhelemaan näiden tuttavainsa kanssa. Niinä päivinä, jolloin hän ei itse joutanut ruokaa laittamaan, hän kävi hakemassa valmiita annoksia talon toisessa päässä olevasta ruokapaikasta, rupatteli isännän kanssa avarassa, isoikkunaisessa salissa, jonne pölystä likaisten ruutujen läpi kuumotti hämärä päivänvalo sen takana olevalta pihalta. Taikka pysähtyi juttelemaan, kädet täynnä lautasia ja vateja, jonkin alakerran ikkunan eteen, josta näkyi rajasuutarin huoneensisusta, sänky levällään, lattia töryn ja pi'en vallassa, ja kaksi kätkyttä epätasaisesti nytkyttämässä. Mutta se naapuri, jota hän enimmin kunnioitti, oli kumminkin vastapäätä asuva kelloseppä, se pitkätakkinen, siistin näköinen herra, joka yhtä mittaa naposteli kelloja pienen pienillä työaseillaan; ja usein meni Gervaise kadun poikki häntä tervehtimään, nauraen hyvästä mielestä katsellessaan, miten tässä puodissa, joka ei ollut kaappia leveämpi, käkikellojen heilurit pitivät iloista kiirettä, naksuttaen sekaisin, kaikki yht'aikaa.

VI.

Eräänä syksyisenä päivänä Gervaise illan suussa palasi viemästä liinavaatteita eräälle rouvalle Portes-Blanches-kadulle ja oli tulossa Poissonniers-kadun alapäässä, kun aurinko meni mailleen. Aamulla oli satanut, ilma oli hyvin leuto, kosteasta katukivityksestä nousi lämmin löyhkä; ison korinsa vaivaamana pesijätär raskaasti hengittäen, ruumis rauenneena, astui verkalleen vastamäkeä, tuntien jotakin epämääräistä, aistillista halua, jota väsymys vielä kiihotti. Hänen olisi tehnyt mielensä jotakin makeaa syötävää. Silloin hän nostaessaan silmänsä huomasi Marcadet-kadun nimilevyn, ja äkkiä pisti hänen päähänsä mennä katsomaan Goujeta hänen pajaansa. Monasti tämä oli pyytänyt häntä poikkeamaan sinne, jos häntä milloin huvittaisi katsella, miten rautaa muokattiin. Muitten työmiesten kuullen hän aikoi kysyä Etienneä. joten näyttäisi siltä kuin hän olisi tullut yksistään poikansa tähden.

Naulatehtaan piti olla siellä päin, tässä päässä Marcadet-katua, hän ei tiennyt tarkalleen missä; varsinkin kun numerot monasti puuttuivat taloista ja niiden välillä oli rakentamattomia tontteja. Se oli katu, jolla hän ei olisi asunut, vaikka olisi saanut kaiken maailman rikkaudet, leveä, likainen katu, mustana läheisten tehtaiden levittämästä kivihiilen pölystä, kivitys isoilla kuopilla, ja syvät pyöränraiteet täynnä mätänevää vettä. Molemmin puolin oli jono isoja, lasiseinäisiä työpajoja, harmaita rakennuksia, jotka paljaine tiilineen ja puuosineen näyttivät ikäänkuin keskentekoisilta, torjuvilta muurausainesten röykkiöiltä, ja niiden ammottavissa väliköissä joitakin pahanpäiväisiä kapakoita ja viheliäisiä ruokapaikkoja. Hän muisti vain, että tehdas oli lähellä lumppu- ja rautaromupuotia, jonkinlaista maaperässä olevaa törkysäiliötä, jossa sen mukaan kuin Goujet kertoi, oli hylkytavaraa satojen tuhansien francien arvosta. Ja hän koetti osata oikeaan keskellä tehdasten ryskettä ja tohinaa; kapeat, katoilta kohoavat torvet tupruttivat kiivaasti höyrypilviä; sirkkelisahasta kuului säännöllisiä vinkaisuja, ikäänkuin olisi äkkiä reväisty serttinkikangasta; maa tärisi nappitehtaiden koneiden jytinästä ja surinasta. Kun hän siinä katsoi Montmartrelle päin epätietoisena, mennäkkö vielä etemmäksi, niin tuulenpuuska painoi nokea korkeasta savutorvesta vasten katua; hän pani silmät kiinni ja oli läkähtyä sen katkuun; samassa hän kuuli tahdikasta vasarainpauketta. Hän oli tietämättänsä tullut juuri tehtaan kohdalle, jonka hän tunsi vieressä olevasta lumppukaupasta.

Kumminkin hän vielä epäröi, sillä hän ei tiennyt, mistä oli mentävä sisälle. Lankkuaidassa olevasta aukosta vei tie korkeiden törkykasojen lomitse, ikäänkuin siinä olisi rakennuksia purettu. Liejuinen vesilätäkkö oli tiellä ja sen yli oli asetettu pari lautaa. Viimein hän uskalsi astua laudoille, kääntyi vasemmalle ja joutui keskelle omituista metsää, jonka muodosti joukko vanhoja käsikärryjä, aisat pystyssä, ja luhistuneita vajoja, joista ainoastaan nurkkapylväät ja orret törröttivät pystyssä. Illan pimetessä loisti perältä punainen tuli. Vasaroiden pauke oli lakannut. Hän eteni varovasti, astuen valonhohdetta kohden, kun joku työmies kulki hänen ohitsensa, kasvot noesta mustana, leuvassa takkuinen pukin parta, vilkaisten häneen haljakoilla silmillään.

-- Voitteko sanoa minulle, onko täällä työssä eräs poika nimeltä Etienne, kysyi hän. Se on minun poikani.

-- Etienne, Etienne, toisti työmies käheällä äänellä, huojutellen ruumistaan, Etienne, ei, en tunne.

Hänen avonaisesta suustaan lähti väkevä alkoholin katku kuin vanhasta viinatynnöristä, josta tappi on avattu. Ja kun hän kohdatessaan naisen tässä hämärässä sopessa alkoi käydä tungettelevaksi, niin Gervaise peräytyi sopertaen:

-- Täällä kai kumminkin herra Goujet on työssä?

-- Vai Goujet, sanoi työmies, kyllä tunnen Goujet'n!... Jos tahdotte Goujeta tavata, niin menkää perälle.

Ja kääntyen ympäri hän huusi äänellä, joka särisi kuin haljennut vaski:

-- Kultaparta hoi! Täällä muudan nainen kysyy sinua.

Mutta vasarain paukkeelta hänen huutonsa jäi kuulumatta. Gervaise meni perälle. Hän tuli eräälle ovelle, kurkisti siitä sisälle. Se oli iso suoja, josta hän aluksi ei erottanut mitään. Paja oli kuin kuollut; ainoastaan yhdestä nurkasta kiilui valopilkku kalpeana kuin tähti, jotenka pimeys näytti vielä pohjattomammalta, isoja varjoja häilyi. Mustia möhkäleitä, suunnattomasti suurenneita miesten hahmoja liikkui tulen editse peittäen tämän viimeisenkin valopilkun. Gervaise ei uskaltanut astua sisälle, vaan sanoi ovelta puoliääneen:

-- Herra Goujet, herra Goujet...

Äkkiä kaikki valkeni. Palkeen puhalluksesta oli valkoinen liekki leimahtanut ilmoille. Tuli näkyviin pajan lautaseinät, joiden reikiä oli tukittu saviruukilla ja nurkkia tuettu tiilimuureilla. Koko paja oli lentelevästä hiilen pölystä harmahtavan noen peitossa. Hämähäkin verkkoja riippui orsista, kuin kuivamaan ripustettuja riepuja, vuosien kuluessa kertyneen paksun lian peitossa. Pitkin seiniä oli hyllyillä, nauloihin ripustettuina tai pimeisiin nurkkiin heitettyinä, hujan hajan vanhaa rautaromua, pilalle kuluneita, taittuneita ja vääntyneitä työkaluja, särmikkäitä ja kovia. Ja valkoinen liekki nousi yhä häikäisevänä valaisten kirkkaasti kuin aurinko kovaksi tallatun maan ja heijastui pölkkyynsä upotetun neljän alasimen kiillotetusta pinnasta kullalle välähtelevällä hopean hohteella.

Silloin Gervaise tunsi ahjon ääressä seisovan Goujet'n hänen kauniista keltaisesta parrastaan. Etienne painoi paljetta. Oli siellä kaksi muutakin työmiestä, mutta Gervaise ei nähnyt kuin Goujet'n, astui lähemmäksi ja jäi seisomaan hänen eteensä.

-- Kas! rouva Gervaise! huudahti tämä iloisen näköisenä; sepä oli hauska yllätys!

Mutta kun hänen toverinsa katsoivat vähän pitkään, niin hän koetti parantaa puhettaan työntäen Etienneä äitiään kohden:

-- Tulette katsomaan poikaa... Hän on kiltti, alkaa jo tottua työhön.

-- Niin, sanoi Gervaise, mutta eipä tänne ole mukava päästä... Luulin jo joutuneeni ihan maailman ääreen...

Ja hän kertoi tulostaan. Sitten hän kysyi, miksi ei tehtaalla tunnettu Etiennen nimeä. Goujet nauroi, selitti, että kaikki sanoivat poikaa Zouzou'ksi, kun hänellä oli lyhyeksi leikattu tukka kuin zouave-sotamiehellä. Heidän jutellessaan Etienne ei enää painanut paljetta, ahjon liekki painui alas, riutui punertavaksi hohteeksi ja paja pimeni taas. Seppä katseli hellästi nuorta naista, joka niin viehkeänä hymyili hänelle ahjon hohteessa. Sitten, kun kummallakaan ei enää ollut mitään sanottavaa toiselleen pimeyden heitä peittäessä, Goujet näytti havahtavan ja katkaisi äänettömyyden.

-- Suottehan anteeksi, rouva Gervaise, minulla on vähäisen lopetettavaa. Jääkää vain tänne, vai mitä? Te ette ole kenenkään tiellä.

Hän jäi. Etienne oli uudestaan tarttunut palkeen varteen. Ahjo leimusi tupruttaen ilmoille sankkoja kipunasarjoja; varsinkin kun poika päästi palkeesta oikean rajutuulen, näyttääkseen äidilleen, mihin hän pystyi. Goujet seisoi pihdit kädessä odottamassa pitäen silmällä kuumenemaan pantua rautakankea. Iso loimu valaisi häntä kirkkaasti, jättämättä vähintäkään varjoa. Hänen paitansa hihat olivat ylös käärittyinä ja kaulus auki, joten näkyi hänen paljaat käsivartensa ja paljas, tyttömäisen valkoisenpunertava rintansa, jossa kasvoi vaaleita kiharaisia karvoja; ja pää hiukan matalalla paksujäntereisten, leveiden hartioiden välissä, vaaleat silmät tarkkaavasti ja värähtämättä, kiinnitettyinä liekkiin, hän näytti lepäävältä jättiläiseltä, joka on rauhallinen tuntien voimansa. Kun kanki tuli valkoiseksi, otti hän sen pihdeillä, asetti alasimelle ja palotteli sen vasaralla säännöllisiksi palasiksi, lyöden kepeästi, ikäänkuin hänellä olisi ollut lasia paloteltavana. Sitten hän pani palaset jälleen tuleen, josta hän ne taas otti yksitellen muodostellakseen niitä. Hän takoi kuusikanttisia nauloja. Hän asetti palaset reikärautaan, levitti pään naulan kannaksi, takoi sivut tasaisiksi ja heitti naulat valmiiksi saatuaan vielä punaisina mustalle lattialle, jossa niiden helakka väri vähitellen himmeni; ja hän takoa paukutti yhtä mittaa heiluttaen oikeassa kädessään viiden naulan vasaraa. Joka iskulla hän sai yhden kohdan naulasta valmiiksi ja käänteli takoessaan rautaa sellaisella taidolla, että hän samalla voi katsoa ihmisiin heille puhellessaan. Alasin helkähteli hopealle. Hikoilematta pisaraakaan hän tyytyväisen ja hyvämielisen näköisenä takoi, eikä se näyttänyt vaativan häneltä sen suurempaa voimanponnistusta kuin kuvien leikkeleminen iltaisin kotona.

-- Nämähän ovat vain pieniä nauloja, kaksikymmentä millimetriä paksuja, sanoi hän vastatakseen Gervaisen kysymyksiin. Niitä voi saada tehdyksi kolmeensataan päivässä... Mutta siihen tarvitsee tottumusta, sillä käsi tahtoo pian herpoutua...

Ja kun Gervaise häneltä kysyi, eikö käsi puutunut ranteesta lopulla päivää, nauratti häntä makeasti. Luuliko hän häntä mampseliksi? Hänen ranteensa oli ollut monessa liemessä viimeisenä viitenätoista vuonna; se oli käynyt raudan kovaksi, niin paljon se oli ollut tekemisissä rautaisten työkalujen kanssa. Muuten Gervaise oli oikeassa: joltakin herrasmieheltä, joka ei olisi milloinkaan takonut naulaakaan, ja joka olisi tahtonut leikitellä hänen viiden naulan vasarallaan, olisi nivelet heltyneet pahanpäiväisesti parissa tunnissa. Se ei näyttänyt lainkaan rasittavalta, mutta useinkin se teki lopun tukevistakin junkkareista muutamissa vuosissa. Sillä välin takoivat toisetkin työmiehet kaikki yht'aikaa. Heidän isot varjonsa tanssivat ahjon valossa, punaiset raudat välähtelivät lieskasta nostettaessa kuin tuliset salamat halki mustan taustan, säkeniä singahteli vasaroiden alta kuin auringon säteitä alasinten ympärille. Ja Gervaisen oli niin hyvä olla tässä pajan paukkeessa, ettei hänen tehnyt mieli lähteä pois. Hän teki ison kierroksen päästäkseen Etiennen luokse joutumatta vaaraan polttaa käsiään. Silloin hän näki sen likaisen partasuu työmiehen tulevan sisälle, jonka puoleen hän oli kääntynyt pihalla.

-- No, löysittehän te hänet, rouva? sanoi hän humalaisen tungettelevalla tuttavallisuudella. Tiedäppäs, Kultaparta, että minä se neuvoin rouvan sinun luoksesi. 98

Hänen nimensä oli Jano, liikanimensä Sammumaton; hän oli oikea sällien sälli, erittäin taitava naulaseppä, joka raudan kostukkeeksi tarvitsi litran paloviinaa päivässä. Hän oli käynyt ottamassa ryypyn, koska hän ei tuntenut olevansa tarpeeksi hyvässä voiteessa kestääkseen koko päivän odotusta. Kun hän kuuli että Zouzoun oikea nimi oli Etienne, oli se hänestä kovin hullunkurista; ja hän nauroi niin että mustat hampaat näkyivät. Sitten hän sai tietää, kuka Gervaise oli. Viimeksi edellisenä päivänä oli hän ollut juomassa kanuunan Coupeaun kanssa. Saisi viedä terveisiä Coupeaulle Janolta, liikanimeltä Sammumaton, ja hän oli sanova heti paikalla: Siitä miehestä minä vastaan! Jaa--a! se saakelin Coupeau oli mainion hyvä juomaveikko, hän ei odottanut vuoroaankaan tarjotakseen toisille ryyppyjä.

-- Onpa hauska tietää teidän olevan hänen vaimonsa, toisti hän. Sellaisella miehellä kannattaakin olla kaunis vaimo... Vai mitä, Kultaparta? eikös tämä rouva ole kaunis nainen?

Hän tekeytyi kohteliaaksi ja lähenteli pesijätärtä, mutta tämä nosti korinsa maasta ja piti sitä edessään pidättääkseen häntä loitolla. Goujeta harmitti, sillä hän ymmärsi, että sälli teki pilaa hänen ja Gervaisen ystävyydestä; ja hän huusi hänelle:

-- Kuuleppas, sinä sen tyhjäntoimittaja! Koska sinä aiot saada valmiiksi neljänkymmenen millimetrin naulasi?... Mihinkä sinä luulet nyt pystyväsi, kun sulla on vatsasi pakoillaan, sinä sen saakelin patajuoppo.

Seppä tarkotti erästä isojen pulttinaulojen tilausta, joita piti takoa kahden miehen.

-- Vaikka paikalla, jos niiksi tulee, sinä iso maitoparta! vastasi Jano, liikanimeltä Sammumaton. Imee vielä peukalotaan ja on kumminkin olevinaan mies. Oleppa miten iso tahansa, olen minä antanut selkään isommillekin.

-- Olkoon menneeksi, heti paikalla. Joudu, niin saamme nähdä, kumpi meistä on etevämpi.

-- Tässä ollaan, pahalainen!

He vaativat toisiaan kilpailuun, Gervaisen läsnäolon kannustamina. Goujet työnsi ahjoon edeltäpäin palottelemansa raudat ja kiinnitti yhteen alasimeen isoreikäisen naularaudan. Sälli oli ottanut seinän luota kaksi kahdenkymmenen naulan painoista moukaria, pajan sisarukset, joita työmiehet kutsuivat Liisaksi ja Kaisaksi. Ja hän kerskaili yhä, kertoi puolesta grossista nauloja, jotka hän oli takonut Dunkerquen majakkaa varten, oikeita korukaluja, niin hienosti tehtyjä, että ne olisi sopinut panna vaikka museoon. Ei, piru vie! hän ei pelännyt kilpailua; ennenkuin tapaisi hänen vertaisensa sällin, saisi hakea läpi kaikki pääkaupungin pajat. Olipa hauska nähdä, mitä tästä oli tuleva.

-- Rouva saa arvostella, sanoi hän kääntyen nuoren vaimon puoleen.

-- Riittää jo lörpötys! huusi Goujet. Zouzou, ponnistappa! Enemmän tulta poikaseni!

Mutta Jano, liikanimeltä Sammumaton kysyi vielä:

-- Kaippa me siis taomme yhtenä?

-- Eikös tyhjä! kumpikin erikseen, äijä paha!

Tämä ehdotus sai siinä paikassa sällin innon jäähtymään, suulaudestaan huolimatta hän jäi sanattomaksi. Eihän oltu koskaan nähty kenenkään yksin tekevän neljänkymmenen millimetrin pulttinauloja; varsinkin kun naulojen tuli olla pyöreäpäisiä, mikä oli vietävän vaikea tehtävä, johon vaadittiin oikeata taidetta. Pajassa olevat kolme muuta työmiestä olivat keskeyttäneet työnsä tullakseen katsomaan; muudan pitkä, laiha mies pani litran vetoa, että Goujet häviäisi. Sillä välin kumpikin seppä otti moukarinsa, silmät kiinni, koska Liisa painoi puoli naulaa enemmän kuin Kaisa. Jano, liikanimeltä Sammumaton, onnistui saamaan käteensä Kaisan, Kultaparralle osui Liisa. Ja raudan hehkumista odotellessa sai edellinen takaisin rohkeutensa ja rehenteli alasimen ääressä mulkoillen hellin katsein silittäjättäreen päin, hän asettui paikoilleen, polki jalkaa kuin herra, joka valmistakse kaksintaisteluun, mallasi jo, miten hän huiskauttaisi Kaisaa täydellä voimalla. Voi taivahan tulivasara, kun se kävi hyvin! Hän olisi takonut pannukakuksi vaikka koko Vendômen patsaan!

-- No, alappas paukuttaa! sanoi Goujet asettaen itse naularautaan tyttölapsen ranteen paksuisen rautapalasen.

Jano, liikanimeltä Sammumaton, keikistihe taaksepäin ja heilautti Kaisaa molemmin käsin. Pieni, kuiva mies, jonka sudensilmät kiiluivat pörröisen tukan alta, väännähti kaksinkerroin joka vasaran heilahduksella ja hypähti oman vauhtinsa voimasta joka iskulla maasta, niin että pukinparta tärähti. Hän tappeli kuin riivattu rautansa kanssa, harmissaan siitä, että se tuntui niin kovalta; ja niimpä hän murahtikin mielissään joka kerran, kun luuli saaneensa siihen oikein hyvin käymään. Paljon mahdollista, että viina veltostutti toisten käsivarsia, mutta hän tarvitsi suoniinsa viinaa veren asemesta; äskeinen ryyppy lämmitti hänen ruumistaan kuin höyrypannu ja hän tunsi itsessään olevan helkkarin paljon voimaa kuin höyrykoneessa. Niinpä rauta pelkäsikin häntä tänä iltana; hän peittosi sen pehmeämmäksi kuin tupakkamällin. Ja sitä kelpasi katsella, kun Kaisa karkeloi. Se hyppi korkealle, viskaten kinttunsa pystyyn, kuin Elysée-Montmartren tanssijatar, joka näyttää alusvaatteensa; sillä nyt ei joutanut siekailemaan, rauta on niin räähkämäistä, että se jäähtyy heti tehdäkseen vain kiusaa vasaralle. Kolmellakymmenellä vasaraniskulla oli Jano, liikanimeltä Sammumaton, pyöristänyt pultin pään. Mutta hän huohotti, silmät pullistumaisillaan ulos kuopistaan, ja hänet valtasi raivoisa viha kuullessaan käsivarsiensa rusahtelevan. Silloin hän vimmoissaan, hyppien ja ulvoen, iski vielä kaksi kertaa ainoastaan kostaakseen vaivannäkönsä. Kun hän otti pultin pois reikäraudasta, oli sen muoto pilalla, pää vinossa kuin kyttyräselkäisellä.

-- No! eikös se ole siisti kapine? sanoi hän yhtä kaikki mahtipontisesti näyttäessään työtään Gervaiselle..

-- Minä en sitä ymmärrä, vastasi silittäjätär tahtomatta lausua arvosteluaan.

Mutta näkihän hän selvään pultissa Kaisan kantapään kahden viimeisen potkun jäljet, ja hän oli hyvin tyytyväinen, puri huultaan pidättääkseen nauruaan, sillä nyt oli Goujet'n voitto varma.

Tuli Kultaparran vuoro. Ennenkuin hän alkoi, loi hän silittäjättäreen hellää luottamusta ilmaisevan katseen. Sitten hän ei pitänyt kiirettä, asettui tarpeellisen välimatkan päähän ja iski vasarallaan korkealta, voimakkaasti ja säännöllisesti. Hänen iskutapansa oli klassillisen säntillistä, pontevaa ja joustavaa. Liisa ei tanssinut hänen käsissään mitään kapakkatanssia, jossa kintut kimpoilevat kattoa kohti; se kohosi ja laskeusi tahdikkaasti, kuin jalosukuinen ylimysnainen, joka juhlallisen näköisenä suorittaa jonkin vanhankansan menuetin. Liisan kantapäät polkivat tahtia vakavasti; ja ne upposivat punaiseen rautaan, iskivät naulan päähän kuin tieteellisellä harkinnalla, litistäen ensin metallin keskeltä ja muodostellen sitä sitten sarjalla täsmällisiä iskuja. Totisesti se ei ollutkaan viinaa, mikä virtasi Kultaparran suonissa, se oli verta, puhdasta verta, joka sykki voimakkaasti aina hänen vasaraansa saakka ja hallitsi työtä. Hän oli kerrassa uljaan näköinen työssään, tuo veitikka. Ahjon iso liekki valaisi häntä täydellä voimallaan. Hänen lyhyet, matalan otsan puolelta kiharat hiuksensa ja hänen komea, keltainen, aaltoileva partansa loistivat tulen väkenä kirkastaen hänen kasvonsa todellisella kultaisella sädekehällä. Sen lisäksi kaula kuin veistokuvalla, valkoinen kuin lapsen kaula; rinta niin leveä, että sillä olisi sopinut makuuttaa naista vaikka poikkiteloin; hartiat ja käsivarret näyttivät olevan jäljennetyt jostakin museon jättiläisestä. Kun hän kohotti moukariansa iskeäkseen, näki miten lihakset pullistuivat, kokonaiset lihavuoret vyöryivät ja kovenivat nahan alla, miten hartiat, rinta ja kaula paisuivat; kirkkaus säteili hänestä, hän tuli kauniiksi, kaikkivaltiaaksi kuin jokin mahtava jumala. Kaksikymmentä kertaa oli hän jo lyönyt Liisalla, katsoen silmiään kääntämättä rautaan, henkäisten joka iskulla, ja vasta kaksi isoa hikikarpalota valui hänen ohimoillaan. Hän laski: yksikolmatta, kaksikolmatta, kolmekolmatta. Liisa jatkoi rauhallisesti ylimysnaisen juhlallisia niiauksiaan.

-- Semmoinen mahtailija! naurahti ilkkuen Jano, liikanimeltä Sammumaton.

Ja Gervaise, seisoen vastapäätä Kultapartaa, katsoi häneen hellästi hymyillen. Herranen aika niitä miehiä, miten hupsuja he sentään olivat! Eivätkös näet nuo molemmat takoneet naulojaan saavuttaakseen hänen suosiotaan! Hän ymmärsi vallan hyvin, että he kiistelivät hänestä vasaraniskuilla. He olivat kuin kaksi isoa punaista kukkoa, jotka vetävät siipeä pienen valkoisen kanan edessä. Kaikellaisia päähänpistoja niitä pitää ollakin. On niillä sydämentunteilla sentään toisinaan hullunkurisia ilmaisutapoja. Niin, hänen tähtensä siinä Kaisa ja Liisa paukkuivat alasinta vastaan, hänen tähtensä kaikki tämä raudan ruhjonta, hänen tähtensä koko paja jytisi, leimusi tulipalona, täyttyi sinkoilevien säkenien räiskeestä. He takoivat hänelle siinä rakkautta, häntä voittaakseen kumpikin pani parastaan. Ja tosiaankin, hän oikein nautti siitä, sillä, sanoi mitä sanoi, kukapa nainen ei pitäisi kohteliaisuuksista! Varsinkin Kultaparran vasaraniskut saivat vastakaikua hänen sydämmessään; ne soivat siellä, samoin kuin alasimellakin, helkkyvää soittoa, joka säesti hänen verensä rajua sykintää. Se kuuluu naurettavalta, mutta hän tunsi, että siitä jotakin painui hänen sydämeensä, jotakin lujaa, hiukan pulttinaulan rautaa. Iltahämärässä, ennen sinne tuloaan, oli hän kulkiessaan pitkin kosteita katuja tuntenut jotakin epämääräistä halua, hänen oli tehnyt mieli jotakin makeaa syötävää; nyt hän tunsi itsensä tyydytetyksi, ikäänkuin Kultaparran vasaraniskut olisivat häntä ravinneet. Ei hän toki epäillytkään hänen voittoaan. Hän se oli hänet saapa. Jano, liikanimeltä Sammumaton oli kovin ruma, likainen työpusero päällä, hyppiessään kuin kuljettajaltaan karannut marakatti. Ja hän odotti hyvin punaisena, mutta kumminkin hyvillään kovasta kuumuudesta, nauttien siitä että tärähdys kävi hänen lävitsensä kantapäästä kiireeseen Liisan viimeisistä iskuista.

Goujet laski yhä.