Part 15

Gervaise ryhtyi taas poimuttamaan myssyn pitsejä. Ja äkillisessä hiljaisuudessa, joka syntyi, erotti peräkamarista Coupeaun käheän äänen. Hän oli yhä vielä hyvällä tuulella, nauroi itsekseen, lasketellen katkonaisia lauseita.

-- Semmoinen hupakko se minun eukkoni!... Paneppas näet minut makaamaan!... Tämä on, hitto vie, liian hupsua, keskellä päivää, kun ei edes nukuta!

Mutta vähän ajan perästä hän jo kuorsasi. Silloin Gervaiselta pääsi helpotuksen huokaus, hän oli hyvillään, kun tiesi hänen vihdoinkin olevan levossa, hautomassa humalaansa parin hyvän patjan päällä. Ja keskellä hiljaisuutta hän puhui verkalleen kääntämättä silmiään pienestä poimutusraudasta, jota hän käänteli vikkelästi.

-- Minkäs sille mahtaa? hän ei ole järjessään, eihän häneen voi suuttua. Jos minä häntä puukkiloisin, niin siitä ei olisi mitään hyötyä. Minusta on parempi myöntyä hänen puheisiinsa ja panna hänet makaamaan; silloin hänestä ainakin heti pääsee rauhaan... Sitä paitsi hän ei ole häjy, hän kyllä rakastaa minua. Näittehän te äsken, hän olisi antanut hakata itsensä palasiksi saadakseen suudella minua. Onhan se vielä sangen hyvä niinkin; sillä paljonhan niitä on semmoisiakin, jotka juotuaan menevät tyttöpaikkoihin... Hän tulee suoraa tietä kotiin. Hän tosin laskee leikkiä apulaisteni kanssa, mutta se ei mene sen pitemmälle. Ymmärrättehän te Clémence, ettei häneen kannata loukkaantua. Tietäähän sen, humalaisen miehen; sellainen voisi vaikka tappaa isänsä ja äitinsä, eikä sitä edes muistaisi... Minä annan hänelle mielelläni anteeksi. Hän on, jumala paratkoon, yhdellainen kuin muutkin!

Hän sanoi tämän säyseästi, ilman kiihkoa, tottuneena jo Coupeaun juopotteluun; hän haki vielä syitä leväperäisyydelleen häntä kohtaan, mutta ei enää nähnyt siinä olevan mitään pahaa, että Coupeau nipisteli tyttöjä vyötäisistä hänen nähtensä. Kun hän vaikeni, ei kukaan enää keskeyttänyt äänettömyyttä. Rouva Putois veti esiin korin työpöytää reunustavan kretonkiverhon alta joka kerran kun hän otti käsille uuden vaatekappaleen, ja saatuaan sen silitetyksi hän kurotti lyhyitä käsivarsiaan ja asetti sen hyllylle. Clémence teki raudallaan viimeisiä poimuja kolmanteenkymmenenteen viidenteen miehenpaitaansa. Työtä oli niskaan pistäen! Oli laskettu, että kiirettäkin pitäen täytyi valvoa yhteentoista asti. Kun ei mikään enää häirinnyt silittäjättäriä, tekivät he työtä voimainsa takaa. Paljaat käsivarret heiluivat edes takaisin, hohtaen punaisina valkeita vaatteita vasten. Uuni oli uudestaan täytetty hiilillä, ja kun aurinko lakanoiden raosta paistoi suoraan siihen, niin valosäteen kohdalla ihan voi nähdä, miten siitä kova kuumuus nousi, kuin näkymätön liekki, joka pani ilman väräjämään. Helle kävi niin tukahduttavaksi katon rajassa kuivavien alushameiden ja pöytäliinojen alla, että kierosilmä Augustineltä sylki loppui suusta ja kielen kärki työntyi ulos huulten välistä. Huoneessa vallitsi liiaksi kuumennetun raudan käry, hapanneen tärkin haju, lämmin löyhkä kuin saunassa; ja siihen sekottui vielä äitelämpi katku noiden neljän työnaisen rasvatuista hiuksista ja märästä niskasta, heidän hartiavoimalla ponnistellessaan, samalla kun liljakimppu vihertäväksi käyneessä vedessä lakastui purkissaan levittäen hyvin puhdasta, mutta väkevää tuoksua. Ja keskellä rautojen kolinaa ja hiilihangon räminää, kun sillä tulta kohennettiin, kuului, miten Coupeau veteli hirsiä, säännöllisesti kuin ison seinäkellon heiluri, lyöden tahtia naisten ankaralle työlle.

Juomaretkien jälkeisenä päivänä levysepällä oli aina kohmelo, hirveä päänporotus; koko päivän hän murjotti, tukka pörröisenä, hänen henkensä haisi pahalle ja suussa oli ilkeä maku. Hän nousi ylös myöhään, vasta tuossa kahdeksan korvilla; ja hän syljeksi ja vetelehti puodissa eikä työhön lähdöstä tullut mitään. Se päivä oli vielä mennyttä kalua. Aamulla hän valitti velttouttaan, haukkui itseään pöllöksi, kun sillä lailla ryypiskeli ja siten vain turmeli hyvän tuulensa. Aina niitä pitikin tavata sellaisia junkkareita, jotka eivät hevillä hellitä toisen käsipuolesta; heidän kanssaan tuli maistelleeksi vasten tahtoaankin, eikä heidän viekotuksistaan päässyt rauhaan, ennenkuin oli täydessä pihkassa. Ei! piru vie! se ei saanut enää hänelle tapahtua; hän ei aikonut parhaassa ijässään jättää saappaitaan kapakan isännän luo. Mutta aamiaisen jälkeen hän siisti itseään, rykäsi muutamia kertoja vakuuttaakseen itselleen, että hänen kurkkunsa vielä oli hyvässä kunnossa. Hän rupesi ajamaan valheeksi koko eilistä humalaansa, eihän hän ollut ollut kuin ehkä hiukan hiprakassa. Ei sitä toinen kestäisikään, mitä hän! Hän ei hevillä sortunut pöydän alle, ja silmäänsä väräyttämättä hän saattoi juoda, mitä vain tahtoi. Koko iltapäivän hän sitten maleksi pitkin kaupunkia. Kun hän tuli kovin kiusalliseksi silittäjättärille, niin hänen vaimonsa antoi hänelle kaksikymmentä souta, jotta hän korjaisi luunsa pois tieltä. Silloin hän hupeni, meni ostamaan tupakkaa pienestä myymälästä Poissonniers-kadulta, missä hän tavallisesti joi lasin luumulikööriä, milloin tapasi jonkun ystävän. Loput kahdenkymmenen soun rahastaan hän pani likoon François'n luona, Goutte-d'Or'in kadun kulmassa, jossa sai mainion hyvää, ihan nuorta, kurkkua kutkuttavaa viiniä. Se oli oikea vanhan kansan kapakka, musta, matalakattoinen puoti ja sen vieressä savustunut sali, jossa ruokaa tarjoiltiin. Ja sinne hän jäi iltaan asti pelaamaan onnenpyörää viinilasin päältä. François antoi hänelle velaksi ja oli nimen omaan luvannut olla koskaan viemättä laskua hänen vaimolleen. Totta kai kurkku piti huuhtoa puhtaaksi eilisen päivän moskasta. Lasi viiniä vaatii toisen perästä. Muuten hän oli iloinen veitikka, joka ei sormellaankaan kajonnut naisväkeen; tosin hän mielellään ilvehti ja otti toisinaan pienen hutikan, mutta siivosti, ja halveksi sydämensä pohjasta miehiä, jotka olivat niin viinaan meneviä, etteivät selvää päivää nähneet. Hän palasi kotiin iloisena ja pirteänä kuin leivonen.

-- Onko sinun henttusi käynyt täällä? kysyi hän välistä Gervaiseltä kiusoillaan. Eipä häntä näe enää, pitänee minun lähteä häntä hakemaan.

Henttu oli Goujet. Peljäten häiritsevänsä ja antavansa ihmisille puheen syytä hän todellakin vältti käydä liian usein. Kumminkin hän teki itselleen asiaa, toi pyykkivaatteita ja kulki ohitse parikymmentä kertaa. Puodin perällä oli sopukka, jossa hän mielellään viipyi tuntikausia istuen hievahtamatta polttamassa piippunysäänsä. Illalla, päivällisen jälkeen hän kerran kymmenessä päivässä uskalsi asettua sinne; eikä hän ollut juuri puhelias, tuppisuuna hän katsoi Gervaiseä ja otti piipun suustaan vain nauraakseen kaikille hänen puheilleen. Kun lauvantaisin työhuoneessa valvottiin tavallista myöhempään, unohtui hän sinne ja hänellä näytti olevan hauskempi kuin jos hän olisi mennyt näytelmää katsomaan. Joskus kesti silitystä kello kolmeen aamulla. Lamppu riippui katosta rautalankakoukusta; sen suojustin loi ison pyörylän kirkasta valoa, jossa liinavaatteet hohtivat pehmoisen valkoisina kuin lumi. Oppityttö pani luukut ikkunain eteen, mutta kun heinäkuun yöt olivat polttavan kuumia, niin jätettiin ovi auki kadulle. Ja sitä mukaa kuin yö kului, heittivät silittäjättäret vaatteitaan vähemmäksi, jotta olisi mukavampi olla. Heillä oli hieno hipiä, johon lampun valo loi kultaista hohdetta, varsinkin Gervaisellä, joka oli lihonut. Hänen valkoiset olkapäänsä kiilsivät kuin silkki, ja kaulassa hänellä oli kuin pikku lapsella poimu, jonka Goujet olisi osannut piirtää ulkomuistista, niin tarkkaan hän sen tunsi. Häntä raukasi uunista leviävä kuumuus ja silitysvaatteista nouseva höyry; ja hän vaipui vähitellen kepeään horrostilaan, ajatus juoksi hitaammin hänen seuratessaan silmillään noita naisia, jotka pitivät kiirettä, heilutellen paljaita käsivarsiaan ja valvoivat yötä saadakseen ihmiset huomiseksi pyhäasuun. Puodin ympärillä naapuritalot nukkuivat vähitellen, vaipuen hitaasti unen syvään hiljaisuuteen. Kello löi kaksitoista, sitten yksi, sitten kaksi. Ajopelit ja ohikulkijat olivat hävinneet. Autiolle ja pimeälle kadulle tuli nyt ainoastaan avonaisesta ovesta valon säde, sen näköinen kuin kadulle olisi levitetty keltainen vaatekaistale. Toisinaan kuului askeleita loitolta, joku mies lähestyi; ja kun hän kulki valoviirun poikki, kurkisti hän sisälle, kuullessaan silitysrautojen äänen; ja siitä jäi hänen mieleensä pikakuva naisista, jotka kelteisillään tekivät työtä punertavan udun sisällä.

Nähdessään Etiennestä olevan haittaa Gervaiselle ja pelastaakseen pojan Coupeaun potkuilta oli Goujet ottanut hänet paljetta painamaan naulatehtaaseensa. Jos kohta naulasepän ammatissa ei ollutkaan mitään houkuttelevaa itsessään, kun näet likaisessa pajassa sai ikäväkseen asti aina takoa samallaisia rautapalasia, niin se kumminkin oli hyvin tuottava toimi, jossa voi ansaita kymmenen, kaksitoista francia päivässä. Poika, joka silloin oli kahdentoista vanha, voisi pian ruveta sepäksi, jos se työ häntä miellytti. Ja Etiennestä oli siten tullut lisäside silittäjättären ja sepän välille. Tämä saattoi lasta kotiin ja kertoi hänen hyvästä käytöksestään. Kaikki ihmiset sanoivat nauraen Gervaiselle, että Goujet oli pikeentynyt häneen. Hän tiesi sen kyllä ja punastui kainosti kuin nuori tyttö, niin että hänen poskensa sävähtivät helottamaan kuin omenat. Voi sitä kultuista poika parkaa, häntä ei tarvinnut ujostella! Ei hän ollut koskaan hänelle puhunut siitä, ei koskaan millään sopimattomalla liikkeellä tai epähienolla sanalla häntä loukannut. Ei niitä paljoa tavannut niin siveitä nuorukaisia. Ja tahtomatta sitä tunnustaa Gervaise tunsi suurta nautintoa siitä että häntä niin rakastettiin kuin mitäkin pyhää neitsyttä. Kun hänelle sattui joku ikävä vastoinkäyminen, niin hän ajatteli seppää; se hänet lohdutti. Jos he jäivät kahden kesken, niin he eivät ollenkaan ujostelleet, he katsoivat hymyillen toisiaan suoraan kasvoihin, kertomatta toisilleen, mitä he tunsivat. Se oli järkevää hellyyttä, johon ei sekottunut rumia ajatuksia; sillä parempihan on säilyttää rauhansa, kun kerran voi järjestää asiansa niin, että on onnellinen pysymällä samalla rauhallisena.

Mutta Nana pani kesän lopulla nurin narin koko talon. Hän oli kuuden vuoden vanha ja hänessä näkyi jo kaiken maailman pahoja taipumuksia. Jotta hän ei aina olisi tiellä jaloissa, vei hänen äitinsä hänet joka aamu pienten lasten tarhaan Polonceau-kadulle neiti Jossen luo. Siellä hän sitoi takapuolelta kiinni toveriensa mekot, täytti tuhkalla opettajattaren nuuskarasian, tekipä vielä sopimattomampiakin kepposia, joita ei käynyt kertominen. Kahdesti neiti Josse ajoi hänet pois, mutta otti hänet sitten takaisin, jotta ei menettäisi kuutta francia joka kuussa. Koululta päästyään Nana kosti sen, että oli ollut huoneeseen suljettuna, pitämällä helvetinmoista menoa porttikäytävässä ja pihalla, jonne silittäjättäret käskivät hänen mennä leikkimään, kun heidän korvansa eivät enää sietäneet hänen meteliään. Siellä hän tapasi Paulinen, Bochelaisten tyttären, ja Gervaisen entisen emännän pojan, Victorin, kymmenvuotiaan, ison rasavillin, joka parhaiten viihtyi telmämässä pikku tyttöjen seurassa. Rouva Fauconnier, joka ei ollut joutunut vihoihin Coupeaulaisten kanssa, lähetti itsekin poikansa sinne. Muuten koko talo kihisi kakaroista, lapsia kapusi laumoittain kaikissa neljässä portaissa päivät päästään, ja niitä pelmahti piha täyteen, niinkuin parvi ahnaita, kirkuvia varpusia. Rouva Gaudron yksin päästi niitä lentoon jo yhdeksän, valko- ja tummaverisiä, takkutukkasia räkänokkia, joiden housut ulottuivat silmiin asti ja joilta sukat olivat valuneet kenkien päälle ja mekko repeytynyt, niin että valkoinen iho näkyi reijistä. Eräällä toisella vaimolla, leivänkantajalla niitä oli seitsemän. Niitä lähti kokonaiset laumat kaikista huoneista. Ja tässä surisevassa joukossa punaposkisia ihmisalkuja, joiden puhdistamisesta sade yksin piti huolta, nähtiin pitkiä, hintelöitä, lihavia pullukoita, isomahaisia kuin aikaihmiset, ja pienen pieniä, vasta kätkyestä päässeitä, jotka eivät vielä oikein pysyneet jaloillaan, vaan lähtivät menemään nelin kontan, kun tahtoivat juosta. Nana hallitsi tätä palleroisten katrasta; hän piti komennossaan tyttöjä, jotka olivat puolta suurempia kuin hän, ja suvaitsi luovuttaa ainoastaan hiukan vallastaan Paulinelle ja Victorille, lähimmille uskotuilleen, jotka aina kannattivat hänen oikkujaan. Tämä kelvoton tyttöletukka tahtoi aina leikkiä äitisillä, riisui vaatteet kaikkein pienimmiltä saadakseen taas pukea heitä, tarkasteli ja kopeloi toisia joka paikasta, menetteli oikullisen itsevaltiaasti kuin pahantapainen aikaihminen. Hänen johtamansa leikit olivat sitä laatua, että olisi sietänyt antaa heille ympäri korvia. Koko roikka kahlasi värjäyslaitoksesta juoksevassa vedessä, missä jalat värjäytyivät sinisiksi tai punaisiksi polvia myöten; sitten lennähti se sepän pajalle, josta se siepattuaan nauloja ja viilajauhoja, lähti taas liikkeelle, heittäytyi keskelle puusepän höylänlastuja, suunnattoman suuria höylänlastukasoja, joiden päällä oli mainion hauska piehtaroida ja heittää häränpyllyä, niin että takapuolet vilahtelivat. Piha kuului heille, se kaikui pienten kenkien kopinasta heidän mielin määrin mellastaessaan, korvia vihlovasta kirkunasta, joka kävi kovemmaksi joka kerran kun parvi pyrähti lentoon. Muutamina päivinä piha ei riittänytkään. Silloin koko lauma syöksähti kellareihin, nousi takaisin pihalle, kiipesi ylös joitakin portaita, juoksi pitkin käytäviä, laskeusi taas alas, nousi ylös toisia portaita ja sitä tekoaan tuntikausia, kyllästymättä, huutaen yhtä mittaa; koko jättiläistalo tutisi heidän laukatessaan, ikäänkuin villipetoja olisi päästetty irti joka nurkasta.

-- Kyllä ne on kelvottomia nuo penskat! huusi rouva Boche. Totta totisesti ihmisillä pitää olla paljon liikaa aikaa, kun joutavat tekemään noin paljon lapsia... Ja sitten vielä valitetaan leivän puutetta!

Boche sanoi, että lapset kasvoivat kurjuudessa kuin sienet sateisella säällä. Hänen akkansa torui kaiken päivää ja uhkasi heitä luudallaan. Lopulta hän lukitsi kellarien oven, sillä hän sai kuulla Paulinelta, jolle hän antoi pari korvapuustia, että Nanan päähän oli pistänyt ruveta leikkimään tohtoria siellä pimeässä; se kelvoton antoi rohtoja toisille kepillä.

Eräänä iltapäivänä syntyi kauhea jupakka. Pitihän sen kerran tapahtua kumminkin. Nana oli keksinyt hyvin hauskan leikin. Hän oli varastanut portinvartijan huoneen edestä rouva Bochen puukengän. Hän sitoi siihen langan pätkän ja alkoi vetää sitä perässään kuin vaunuja. Victor puolestaan pani puukengän perunankuoria täyteen. Sitten muodostettiin saattokulkue. Nana astui edeltä vetäen puukenkää. Pauline ja Victor kävelivät hänen rinnallaan kummallakin puolella. Sitten koko joukkio seurasi järjestyksessä, isot ensin ja pienemmät perästä survien toisiaan; viimeisenä tallusteli pikkuinen saappaan korkuinen paitaressu, repaleinen myssy korvilla. Ja saattojoukko lauloi jotakin surullista, ai ai! ja voi voi! Nana oli sanonut, että leikittäisiin hautajaisia; perunankuoret olivat ruumiina. Kun oli päästy pihan ympäri, alettiin uudestaan. Se oli heistä hirmuisen hauskaa.

-- Mitähän niillä on tekeillä? murisi rouva Boche, joka aina epäili ja väijyi heitä. Hän pistäysi ulos huoneestaan katsomaan. Ja saatuaan sen selville huusi hän raivoissaan:

-- Mutta sehän on minun puukenkäni! Kyllä minä niille lurjuksille!

Hän jakeli korvatillikoita, läimäytti Nanata molemmille poskille, potkasi Paulinea; mokomakin tolvana, joka antoi ottaa äitinsä puukengän! Gervaise oli juuri täyttämässä ämpäriä vesijohdosta. Kun hän huomasi Nanan, nenä verissä ja itkusta menehtymäisillään, niin hän oli vähällä lentää portinvartijan muijan tukkaan käsiksi. Eihän nyt lasta saanut lyödä kuin vierasta sikaa. Jopa piti olla sydämetön, maailman lopun ihminen. Tietysti rouva Boche vastasi. Kellä kerran oli mokoma tytön hetale, niin piti hänet edes lukon takana. Viimein Boche itsekin ilmestyi huoneensa kynnykselle ja käski vaimoaan tulemaan sisälle ja olemaan ryhtymättä niin pitkiin selityksiin roskaväen kanssa. Siitä hetkestä lähtien heidän välinsä olivat kokonaan rikkoutuneet.

Totta puhuen eivät Bochelaisten ja Coupeaulaisten välit olleet enää kokonaiseen kuukauteen olleet lainkaan hyvät. Gervaise, joka oli hyvin antelias luonnostaan, toi heille tuon tuostakin viinipulloja, lihalientä, appelsiineja ja leivoksia. Eräänä iltana hän oli tuonut porttikamariin vadin pohjalle tähteeksi jäänyttä salaattia punajuurikkaan kanssa, sillä hän tiesi, että rouva Boche oli hyvin perso salaatille. Mutta seuraavana päivänä hän aivan kalpeni kuullessaan neiti Remanjoun kertovan, miten rouva Boche oli ihmisten nähden heittänyt ulos salaatin ja muka inhoten selittänyt, että hänen, Jumalan kiitos! ei vielä tarvinnut elättää itseään ruuan tähteillä, joita toiset ovat sorkkineet. Ja siitä hetkestä lopetti Gervaise kerrassaan kaikkien lahjojen antamisen: ei enää viinipulloja, ei lihalientä, ei appelsiineja, ei leivosten palasia, ei yhtään mitään. Kyllä nyt Bochelaiset saivat pitkän nenän! Se tuntui heistä ihan siltä kuin Coupeaulaiset olisivat heiltä varastaneet. Gervaise ymmärsi erehdyksensä: sillä olihan se selvä, jos hän ei olisi ollut niin hupsu ja tyrkyttänyt heille niin paljoa, niin hekään eivät olisi tottuneet pahoille tavoille, vaan olisivat pysyneet ihmisiksi. Nyt portinvartijan akka panetteli häntä, minkä kerkesi. Kun lokakuun hyyry oli maksettava, hän lateli juoruja loppumattomiin talonisännälle, herra Marescot'lle, siitä syystä että silittäjättäreltä, joka muka herkutellakseen, söi kaikki kimpsunsa ja kampsunsa, oli hyyryn maksu myöhästynyt yhden päivän; ja herra Marescot, joka ei hänkään ollut juuri erittäin kohtelias, tuli puotiin hattu päässä vaatimaan rahaansa, joka hänelle muuten työnnettiin kouraan heti paikalla. Bochelaiset olivat tietysti liitossa Lorilleux'läisten kanssa. Heidän kanssansa sitä nyt porttikamarissa ryypeksittiin ja hellyttiin sovintomaljoja maistellessa. Koskaan ei toki olisi suututtukaan ilman tuota Nilkuttajaa, joka olisi saanut vuoretkin yllytetyksi tappeluun. Kyllä hänet Bochelaisetkin nyt tunsivat, he ymmärsivät, miten paljon Lorilleux'läisillä oli kärsimistä. Ja kun hän kulki ohitse porttikäytävässä, niin kaikki tahallaan rähähtivät nauramaan.

Gervaise nousi kumminkin eräänä päivänä Lorilleux'läisten luo. Hän tahtoi puhua muori Coupeausta, joka silloin oli kuudenkymmenenseitsemän vanha. Mummo paran silmät olivat kokonaan pilalla. Eikä hänen jaloistaankaan ollut enää mihinkään. Hänen oli täytynyt pakostakin luopua omintakeisesta taloudenpidosta, ja häntä uhkasi nälkäkuolema, ellei häntä autettu. Gervaisestä oli häpeällistä, että niin vanha ihminen, jolla oli kolme lasta, siten joutui taivaan ja maan hylkäämäksi. Ja kun Coupeau ei suostunut puhumaan Lorilleux'läisille, vaan sanoi Gervaiselle, että menköön itse, niin tämä lähti sinne suuttumuksen puuskan valtaamana, josta hänen sydämensä oli pakahtua.

Tultuaan ylös hän koputtamatta syöksähti sisälle kuin tuulispää. Ei mitään ollut muuttunut siitä illasta, jolloin Lorilleux'läiset ensi kerran olivat ottaneet hänet niin kylmäkiskoisesti vastaan. Sama repaleinen, virttynyt vaate erotti kamarin työhuoneesta; koko asunto, kuin pyssyn piippu, näytti kuin ankeriasta varten rakennetulta. Perällä Lorilleux, työpöytänsä yli kumartuneena, nipisti yksitellen kiinni renkaita ketjun pätkään, ja rouva Lorilleux veti kultalankaa reikäraudan läpi seisten hyllyn luona. Pikkuinen ahjo kiilui kirkkaassa päivänvalossa vaaleanpunaisena.

-- Niin, minä se olen! sanoi Gervaise. Se kai hämmästyttää teitä, koska me olemme verivihollisia? Mutta olkaa huoleti, en minä tule itseni enkä teidänkään vuoksi. Tulen muori Coupeaun puolesta. Niin, tulen tietämään, jätämmekö hänet odottamaan armoleipää muilta.

-- Niitä maita! Sepä vasta on kyytiä! ärähti rouva Lorilleux. Jo pitää olla sisua!

Ja hän kääntyi selin ja alkoi taas vetää kultalankaansa, ikäänkuin ei olisi tiennyt mitään kälynsä läsnäolosta. Mutta Lorilleux oli nostanut kelmeät kasvonsa huutaen:

-- Mitä te sanotte?

Mutta koska hän oli kuullut vallan hyvin, jatkoi hän:

-- Taasko se akka on käynyt juoruamassa? Sitä on hyvä, sitä muori Coupeauta, ruikuttaa surkeuttaan joka paikassa!... Kumminkin hän toissa päivänä sai ruokaa meillä. Teemmehän me, minkä voimme. Me emme ole kultakenttien omistajia... Mutta jos hän käy toisten luona kielimässä meistä, niin pysyköönkin siellä, sillä me emme huoli vakoojia luoksemme.

Hän ryhtyi taas jatkamaan ketjuaan, käänsi selkänsä Gervaiselle hänkin, lisäten väkinäisesti:

-- Jos kaikki muut antavat sata souta kuussa, niin mekin annamme saman verran.

Gervaise oli kokonaan rauhottunut Lorilleux'läisten ynseän käytöksen jäähdyttämänä. Hän ei ollut koskaan jalallaan astunut heidän huoneeseensa tuntematta vastenmielistä tunnetta. Katsoen maahan, puuristikon rakoihin, jonne kultahituset karisivat, hän selitti asiaansa aivan tyynesti. Muori Coupeaulla oli kolme lasta; jos jokainen antoi sata souta, niin se ei tehnyt kuin viisitoista francia, eikä se totisesti riittänyt, sillä ei voinut elää; piti vähintäänkin antaa kolme sen vertaa. Mutta Lorilleux pani vastaan. Mistäpä hän varasti viisitoista francia kuussa? Ihmiset olivat hulluja, häntä luultiin rikkaaksi siitä syystä, että hänellä oli kultaa kotonaan. Sitten hän alkoi sättiä muori Coupeauta: hän ei tyytynyt olemaan ilman kahvia aamusella, otti ryypyn, piti sellaisia vaatimuksia, ikäänkuin olisi ollut hyvinkin rikas. Hitto vieköön! Kaikkihan tietysti halusivat elää mukavasti; mutta minkäpäs sille teki? Kun ei ollut osannut mitään säästää vanhan päivän varalle, niin täytyi kiristää nälkäremmiä. Muuten muori Coupeau ei ollut vielä niin vanha, ettei olisi kyennyt työhön; hän näki vielä sangen hyvin, kun oli valittava joku hyvä palanen vadin pohjalta; hän oli, sanalla sanoen, vanha herkuttelija, joka ei muuta ajatellut kuin omaa nautintoaan. Vaikka hänen, Lorilleux'n, olisi kannattanutkin, hän olisi katsonut tekevänsä väärin, jos olisi ketään laiskuudessa elättänyt.

Gervaise tahtoi kumminkin pysyttää sopua ja puheli rauhallisesti näistä huonoista verukkeista. Hän koetti saada Lorilleux'läisiä heltymään. Mutta mies ei lopulta vastannut hänelle enää mitään. Vaimo oli nyt ahjon edessä puhdistamassa ketjun pätkää pienessä, pitkävartisessa kuparikastrullissa, joka oli täynnä miedonnettua sievettä. Hän seisoi tahallaan kaiken aikaa selin, ikäänkuin olisi ollut sadan peninkulman päässä. Ja Gervaise puhui vielä, vaikka hän näki heidän itsepintaisesti painautuvan työhönsä, keskellä työpajan mustaa pölyä, ruumis vääristyneenä, vaatteet paikattuina ja tahraisina, ja itsekin konemaisen työnsä paaduttamina ja tylsistyttäminä kuin vanhat työkalut. Silloin hänen luontonsa taas yht'äkkiä nousi, ja hän purki heille vihansa huutaen:

-- Olkoon menneeksi, niin se on minustakin parempi, pitäkää rahanne!... Minä otan muori Coupeaun, kuuletteko! Minä otin korjuuseen kissan eräänä iltana, voinhan minä korjata teidän äitinnekin. Eikä häneltä tule puuttumaan mitään, ja hän on saapa kahvinsa ja ryyppynsä!... Herra Jumala! sellaista saastaista perhettä!

Rouva Lorilleux pyörähti ympäri siinä paikassa. Hän ravisti kastrullia, ikäänkuin olisi aikonut heittää sieveden kälynsä silmille. Hän purmensi:

-- Korjatkaa luunne, taikka teille käy huonosti!... Älkääkä luulkokaan saavanne sataa souta, sillä minä en anna rahtuakaan! en, en rahtuakaan!... Kyllä kai! vai sata souta! Äiti olisi teidän piikananne ja te pitäisitte herraspäiviä minun rahoillani! Jos hän tulee teille, niin sanokaa hänelle, että vaikka nälkään nääntyköön, niin minä en lähetä hänelle vesilasiakaan... Ka, joutuun! ulos täältä!

-- Mikä hirveä nainen! sanoi Gervaise paiskaten oven kiinni.