Part 14

Rouva Putois, neljänkymmenen viiden vanha, laiha, pieni nainen silitti hikoilematta pisaraakaan, vaikka hänen ruskean, vanhan röijynsä napit olivat kaulaan asti kiinni. Hän ei edes ollut heittänyt päästään myssyään, vanhaa, mustaa myssyä, jonka vihreät nauhat olivat kellastuneet. Hän seisoi suorana työpöydän ääressä, joka oli liian korkea hänelle, kyynäspäät pystyssä, sysien rautaansa nykivillä liikkeillä, kuin teaatterinukke. Yht'äkkiä hän huusi:

-- Älkäähän toki! neiti Clémence, pankaa takaisin röijy päällenne. Tiedättehän, minä en pidä sopimattomuuksista. Tai näyttäkää yksin häpein koko hökötyksenne. Tuolla on jo kolme miestä seisottunut vastapäätä.

Iso Clémence murahti hampaittensa välistä, että akka oli vanha hupakko. Hänhän oli tukehtua, tottahan sai pukeutua niin mukavasti kuin tahtoi; kaikkien nahka ei ollut taulaa. Sitä paitsi, kukapa sitä oli näkemässä. Ja hän oikoi käsivarsiaan, niin että hänen uhkeat rintansa olivat reväistä paidan ja lyhyet paidan hihat ratkeilivat olkapäistä. Clémence vietti sellaista elämää, että hän oli oleva pilalle ujutettu, ennenkuin oli täyttänyt kolmekymmentä vuotta. Yökaudet rehkittyään hän ei seuraavana päivänä ollut pysyä pystyssä, vaan oli nukkua työnsä ääreen niin turtana, kuin sekä pää että vatsa olisivat olleet lumppuja täyteen ahdettuina. Mutta häntä pidettiin kumminkin työssä, sillä ei yksikään silittäjätär osannut silittää miesten paitoja niin hyvin kuin hän. Hänen erikoisalansa olivat miesten paidat.

-- Se on minun asiani, selitti hän lopuksi, lyöden rintaansa. Se ei liikuta ketään muuta.

-- Clémence, pankaa nuttu päällenne, sanoi Gervaise. Rouva Putois on oikeassa, se ei ole sopivaa, ihmiset voisivat luulla minun taloani siksi, mikä se ei ole.

Silloin iso Clémence pani nutun takaisin päälleen, vaikka mukisten. Kylläpä sitä nyt oltiin olevinaan kainoja! Ikäänkuin muka nuo ohikulkijat eivät koskaan olisi nähneet naisen rintoja! Ja hän purki vihansa kierosilmä Augustinelle, joka hänen vieressään silitti yksinkertaisia vaatteita, sukkia ja nenäliinoja: hän survi ja tyrkki häntä kyynäspäillään. Mutta Augustine, salavihainen murjottaja, jonka täytyi pitää hyvänään kaikki, sylkäsi kostoksi takaapäin kenenkään huomaamatta hänen hameelleen.

Gervaise oli juuri ottanut käsille rouva Bochelle kuuluvan myssyn, jonka hän tahtoi silittää oikein huolellisesti. Hän oli valmistanut keitettyä tärkkiä, jotta hän saisi sen ihan uuden näköiseksi. Hän silitti hiljakseen myssyn pohjaa pienellä, kahden pään pyöristetyllä raudalla, kun muudan akka tuli sisälle, luiseva, naama täynnä punaisia lämyjä, hameet likomärkänä. Se oli muudan pesuakka, joka kolmen apulaisen kanssa pesi pyykkiä silittäjättärille Goutte-d'Or'in pesulaitoksessa.

-- Te tulette liian aikaiseen, rouva Bijard! huusi Gervaise. Minähän käskin teidän tulla vasta tänä iltana... Te häiritsette minua näin aikaiseen!

Mutta kun pesuakka valitti, ettei hän muuten ennätä panna vaatteita likoon samana päivänä, suostui Gervaise antamaan hänelle likaiset vaatteet heti. He menivät hakemaan niitä vasemmanpuoleisesta huoneesta, jossa Etienne makasi, ja palasivat syli täynnä vaatteita, jotka he panivat kasoihin lattialle puodin perälle. Lajitteleminen kesti runsaasti puoli tuntia. Gervaise heitti eri läjiin miesten paidat, naisten paidat, nenäliinat, sukat, pyyheliinat. Kun hänen käteensä tuli jonkun uuden pesettäjän vaatekappale, pisti hän siihen ristin punaisella langalla tuntomerkiksi. Kuumaan ilmaan nousi äitelä haju, kun kaikkia näitä likaisia vaatteita pengosteltiin.

-- Yhhyh! sitä katkua! sanoi Clémence puristaen nenäänsä.

-- Entäs sitten! jos ne olisivat puhtaita, niin ei niitä meille annettaisikaan, selitti Gervaise tyynesti. Se haisee siltä, mitä se onkin... Mihinkäs me jäimmekään, rouva Bijard? Niitähän oli neljätoista naisten paitaa? ... viisitoista, kuusitoista, seitsemäntoista...

Hän jatkoi ääneen laskemistaan. Häntä se ei ensinkään inhottanut, hän kun oli tottunut likaan; hän työnsi paljaat, punottavat kätensä keskelle läjää, jossa oli liasta keltaisia paitoja, tiskaveden rasvasta kangistuneita pyyheliinoja, rikkinäisiä ja hien märättämiä sukkia. Tässä väkevässä hajussa, joka nousi vaatekasoista hänen kumartuessaan niiden yli, valtasi hänet jonkinlainen välinpitämättömyys. Hän oli istuutunut jakkaran reunalle ja syvään kumartuneena hän kurotti käsiään oikealle ja vasemmalle verkkaisin liikkein, ikäänkuin tämä inhimillisen saastan haju olisi huumannut häntä, epämääräisesti hymyillen, silmät sirrallaan. Ja näytti siltä kuin hänen veltostumisensa olisi alkuaan johtunut juuri siitä, vanhojen vaatteiden läkähdyttävästä katkusta, joka myrkytti ilman hänen ympärillään.

Juuri kun hän oli pudistelemassa lapsenkapaloksia, joita hän ei tuntenut, niin ne olivat ryvettyneet, tuli Coupeau sisälle.

-- Juukeli, sitä hellettä! soperti hän. Se ihan päätä polttaa!

Levyseppä piteli kiinni pöydästä, ettei kaatuisi. Tämä oli ensi kerta, kun hän oli ottanut sellaisen humalan. Tähän asti hän oli ollut kotiin tullessaan hiukan toisella kymmenellä, ei sen enempää. Mutta tällä kertaa hänellä oli mustelma kulmallisella, muistona jossakin nujakassa saadusta ystävällisestä kolhaisusta. Hänen kiharainen tukkansa, jossa näkyi jo muutamia harmaita hiuksia, oli tainnut pyyhkiä pölyjä jostakin roskaisen kapakan nurkasta, sillä hämähäkin verkko riippui muutamasta suortuvasta hänen niskassaan. Muuten hän oli entinen velikulta; kasvonpiirteet olivat tosin hiukan väsähtäneet ja vanhettuneet, alaleuka käynyt entistään pitemmäksi, mutta iloinen veitikka hän oli aina oman sanansa mukaan, ja hänen hipiänsä oli vielä kylliksi hieno, että vaikka kreivitärten olisi sopinut sitä kadehtia.

-- Kuulehan kun minä selitän sinulle, sanoi hän Gervaiselle. Se Sellerijalka, kyllähän sinä hänet tunnet, se, jolla on puujalka... No niin, hän lähtee kotipuoleensa, ja tahtoi pitää meille läksiäisiä... Me pysyimme vielä ihan hyvästi puustavilla, mutta tuo helkkarin aurinko... Kadulla, ovat ihmiset sairaita. Usko pois! kaikki ihmiset hoipertelevat...

Ja kun se huvitti isoa Clémencea, että hän oli nähnyt koko kadun humalassa, niin häntä itseäänkin rupesi naurattamaan niin, että hän oli siihen paikkaan pakahtua.

-- Ho, ho, ho! ne juupelin juopot! ne, ne vasta ovat hullunkurisia!... Mutta se ei ole heidän syynsä, aurinkohan se...

Kaikki nauroivat, rouva Putois'kin, joka ei pitänyt juomareista. Kierosilmä Augustine katkatti kuin kana, suu auki, menehtymäisillään. Gervaise epäili kumminkin, että Coupeau ei ollut tullut suoraan kotiin, vaan viipynyt tunnin verran Lorilleux'läisten luona, joilta hän aina sai huonoja neuvoja. Mutta kun Coupeau vannoi, ettei hän ollut siellä käynytkään, niin Gervaisekin nauroi vuorostaan, antoi hänelle kaikki anteeksi eikä moittinut häntä edes siitäkään, että taas oli mennyt työpäivä hukkaan.

-- Voi mitä hullutuksia hän puhuu, sanoi hän. Kuinka sitä nyt saattaa tuommoista roskaa puhua!

Sitten hän lisäsi äidillisesti.

-- Mene nyt nukkumaan, menethän? Näethän sinä, että meillä on työtä; sinä häiritset meitä... Niitähän oli kolmekymmentäkaksi nenäliinaa, rouva Bijard? ja kaksi lisää tekee kolmekymmentäneljä...

Mutta Coupeauta ei nukuttunut. Hän jäi paikoilleen huojumaan kuin kellon heiluri, ilvehtien uhalla, ihan kuin häntä härnätäkseen. Gervaise, joka tahtoi päästä rouva Bijardista, kutsui Clémencea laskemaan vaatteita ja rupesi itse merkitsemään niitä kirjaan. Silloin tämä iso tyhjäntoimittaja laski suustaan jonkun ruokottoman voimasanan jokaisesta vaatekappaleesta; hän reposteli siinä levälleen pesettäjäin koko kurjuuden, heidän alkooviseikkailunsa, hänellä riitti kompasanoja kaikista reijistä ja tahroista, jotka kävivät läpi hänen käsiensä, Augustine oli olevinaan mitään ymmärtämättä, mutta kuunteli kumminkin korvat hörhössä turmeltuneen pikku tytön uteliaisuudella. Rouva Putois nyrpisti huulensa yhteen, hänestä oli sopimatonta puhua sellaisista asioista Coupeaun kuullen; miehillä ei ollut mitään tekemistä liinavaatteiden kanssa; eikä tämmöisiä selvityksiä toimitetakaan miesten nähden oikeissa ihmisissä. Gervaise puolestaan, joka toimessaan hoiti omaa tehtävätään, ei näyttänyt kuulevan. Kirjottaessaan hän tarkkaavin katsein seurasi jokaista vaatekappaletta tunteakseen ne; ja vaikka hän näki ne vain ohi mennen vilahdukselta, ei hän koskaan erehtynyt; jo hajusta tai väristä tiesi hän heti, kenen mikin kappale oli. Nuo ruokaliinat olivat Goujet'laisten; sen huomasi heti, niillä ei oltu pyyhitty patojen pohjia. Tuo tyynyn päällinen oli varmasti Bochelaisten. sen näki pomaadasta, jolla rouva Boche ryvetti kaikki liinavaatteensa. Ei tarvinnut pistää nokkaansa kovin lähelle noitakaan herra Madinier'n villapaitoja, tietääkseen että ne kuuluivat hänelle; sillä miehellä oli niin rasvainen pinta, että vaatteetkin siitä värjäytyivät. Ja hän tunsi yksityiskohtia myöten kunkin siisteyden, tiesi mitä naapuriston naisväellä oli alla päin, kun he silkissä kuhisten kulkivat kadun poikki; hän tiesi montako paria sukkia, montako nenäliinaa ja paitaa liattiin viikossa, mitenkä ihmiset kuluttivat rikki määrätyitä vaatekappaleita aina samasta paikasta. Ja kaikista oli hänellä kaskuja. Neiti Remanjoun paidat esimerkiksi antoivat aihetta loppumattomiin selityksiin; niistä kului ensin yläpuoli rikki; vanhan piian olkaluut mahtoivat olla hyvin terävät; eikä ne olleet koskaan likaisia, vaikka hän niitä olisi pitänyt kaksikin viikkoa, mikä osotti, että sillä iällä ihminen on tavallaan kuin puupökkelö, josta ei suurin surminkaan saa herutetuksi pisaraakaan mitään mehua. Joka kerran kun puodissa pyykkiä lajiteltiin, riisuttiin siten alasti koko Goutte-d'Or'in kortteli.

-- Tässä, tässä vasta ne herkut tulee! huusi Clémence avatessaan uutta kääröä.

Se kävi äkiksestään niin pahasti Gervaisen luonnolle, että hän inhoten peräytyi.

-- Rouva Gaudronin käärö, sanoi hän. Minä en tahdo enää pestä hänen ryysyjään, minä keksin jonkin tekosyyn... Ei, minä en ole sen rantumpi kuin joku toinenkaan, olen minä eläessäni kosketellut hyvinkin saastaisia vaatteita; mutta tätä minä totisesti en jaksa sietää. Se panisi minut oksentamaan kaikki sisälmykseni... Mitä kummaahan se naikkonen tekee, kun se saa vaatteensa tuommoiseen siivoon.

Ja hän pyysi Clémencea pitämään kiirettä. Mutta tämä vain jatkoi huomautuksiaan, työnsi sormensa reikiin ja heilutteli vaatteita kuin riemujuhlaa viettävän lian voittolippuja. Sillä välin vaatekasat nousivat yhä korkeammalle Gervaisen ympärillä. Istuen paikoillaan jakkaran reunalla hän nyt jo vallan hävisi paitojen ja alushameiden väliin; hänellä oli edessään lakanat, housut, pöytäliinat, kokonaiset likaröykkiöt; ja siinä, keskellä tätä kasvavaa tunkiota hän istui, käsivarret ja kaula paljaana, pienet vaaleat hiussuortuvat kiinni ohimoissa, vieläkin punakampana, entistään veltompana. Hän sai takaisin tarkan ja huolellisen emännän rauhallisen hymynsä, unohti rouva Gaudronin vaatteet eikä tuntenut enää niiden hajuakaan penkoessaan toisella kädellään jokaista vaatekasaa nähdäkseen, ettei vaan ollut tapahtunut erehdystä. Kierosilmä Augustine, jota huvitti heittää lapiollisia hiiliä silitysuuniin, oli ahtanut sen niin täyteen, että sen rautalevyt hehkuivat punaisina. Aurinko paahtoi katuseinää, koko puoti oli yhtenä lieskana. Silloin Coupeaulle, jota suuri kuumuus humallutti yhä enemmän, tuli äkillinen hellyyden puuska. Hän lähestyi Gervaiseä, sylet levällään, hyvin liikutettuna.

-- Sinä olet hyvä vaimo, soperti hän. Annas kun minä suutelen sinua.

Mutta hän sotkeutui hameisiin, joita oli tiellä, ja oli vähällä kompastua.

-- Oletkos siinä vähemmällä! sanoi Gervaise suuttumatta. Pysy siivolla, me olemme lopettaneet.

Ei, Coupeau tahtoi suudella häntä, hänen tarvitsi saada suukkonen, sillä hän rakasti häntä niin. Yhä sopertaen hän kiersi hamekasan, mutta joutui keskelle paitakasaa, ja kun hän vieläkin yritti eteenpäin, niin hänen jalkansa sotkeutuivat ja hän lensi nenä edellä suin päin pyyheliinojen päälle. Gervaise, joka alkoi käydä kärsimättömäksi, survasi häntä, huutaen, että hän sotki kaikki vaatteet. Mutta Clémence, vieläpä rouva Putois'kin pitivät Coupeaun puolta. Olihan hän kumminkin kiltti mies. Hän tahtoi suudella häntä. Miksikäs Gervaise ei antaisi hänen suudella itseään.

-- Te olette onnellinen, rouva Coupeau! sanoi rouva Bijard, jota hänen juoppo miehensä, lukkoseppä, pieksi joka ilta kotiin tullessaan. Jos minun ukkoni olisi tuommoinen, kun hän on ottanut liian ryypyn, niin sehän olisi nautintoa!

Gervaise tyyntyi ja katui jo kiivauttaan. Hän auttoi Coupeauta jaloilleen. Sitten hän hymyillen ojensi poskensa hänelle. Mutta ihmisistä välittämättä levyseppä puristi häntä rinnoista.

-- Paha sanoa, murisi hän, mutta jopa niissä on ilkeä löyhkä noissa sinun vaatteissasi! Mutta minä rakastan sinua yhtä kaikki, näet sen.

-- Päästä minut, sinä kutkutat minua, kirkui Gervaise nauraen kovemmin. Senkin tomppeli! Tokko olet ihmisiksi!

Coupeau piti häntä käsissään eikä päästänyt irti. Gervaise antautui vaatekasoista nousevan löyhkän huumaamana, eikä häntä tympäissyt Coupeaun viinille haiseva henkikään. Ja se suudelma, jonka he moiskauttivat toistensa suulle siinä likaisten pyykkiläjien keskellä, oli kuin ensimäinen lankeemus heidän elämänsä verkalleen tapahtuvassa rappeutumisessa.

Sillä välin rouva Bijard sitoi vaatteet nyytteihin. Hän puhui kaksivuotiaasta tytöstään, pikku Eulaliesta, jolla oli jo järkeä kuin aika ihmisellä. Hänet voi jättää yksin; ei hän koskaan itkenyt eikä leikkinyt tulitikuilla. Vihdoin hän kantoi pois nyytit, yhden kerrassaan: hänen roteva vartalonsa köyristyi painon alla ja veri pakkautui hänen kasvoihinsa.

-- Ei tätä enää jaksa sietää, ihanhan täällä paistuu, sanoi Gervaise pyyhkien kasvojaan, ennenkuin uudestaan ryhtyi käsiksi rouva Bochen myssyyn.

Ja kaikki sanoivat, että Augustine sietäisi korvilleen, kun huomattiin, että silitysuuni oli tulipunainen. Vieläpä raudatkin punottivat. Piruko sitä tyttöä riivasi! Ei voinut kääntyä selin, ilman että hän teki jotakin koiruutta. Nyt täytyi odottaa neljännestunti, ennenkuin rautoja voitiin käyttää. Gervaise ripotteli kaksi lapiollista tuhkaa palaville hiilille. Sen lisäksi hän keksi sen keinon, että ripusti pari lakanaa katonrajassa oleville vaskilangoille ikkunaverhojen tavoin torjumaan auringon säteitä. Siten tuli puodissa vallan hyvästi toimeen. Oli siellä vielä sittenkin hyvänlainen lämmin, mutta olisi luullut olevansa jossakin alkoovissa, jossa päivä kajastaa valkoisena, ihan kuin kotonaan, erillään koko maailmasta, vaikka kuuli ihmisten kiireiset askeleet katukäytävältä lakanoiden takaa; ja nyt sai vapaasti asettaa olonsa niin mukavasti kuin tahtoi. Clémence riisui nuttunsa. Kun Coupeau yhä vieläkin kieltäytyi menemästä levolle, niin hänen annettiin jäädä, mutta hänen täytyi luvata pysyä siivolla nurkassa, sillä nyt ei joudettu nukkumaan työn ääreen.

-- Minnekähän se tuo syöpäläinen on hävittänyt sen pienen pyöreäpäisen raudan? ärähti Gervaise, tarkottaen Augustinea.

Pieni rauta oli aina kateissa, ja milloin se löydettiin mistäkin kummallisesta paikasta, jonne oppilaan sanottiin kätkeneen sen häjyyksissään. Gervaise lopetti vihdoin rouva Bochen myssyn. Hän oli oikonut sen pitsit vetämällä ne suoriksi käsissään, ja sitten kepeästi raudalla silittäen, kääntänyt ne pystyyn. Se oli myssy, jonka koristeina oli vuorotellen kapeita pitsi- ja reikäompelusnauhoja. Niinpä Gervaise olikin hyvin toimessaan, ääneti, huolellisesti silittäessään sen rimpsuja ja niiden välipaikkoja pienellä munanmuotoisella raudalla, joka ohuella karalla oli kiinnitetty puuvarteen.

Silloin hiljaisuus vallitsi huoneessa. Ei kuulunut kotvalle aikaa muuta kuin rautojen iskut pöytää vasten, silitysaluksen tukahuttamina. Kahden puolen leveää nelisnurkkaista pöytää seisoivat emäntä, hänen molemmat apulaisensa ja oppilaansa, kukin työnsä yli kumartuneena hartiavoimalla yhtä mittaa lykkien rautaansa edestakaisin. Jokaisella oli oikealla puolellaan aluksena liian kuumien rautojen polttama litteä tiili. Keskellä pöytää oli syvä lautanen täynnä vettä ja sen reunalla märkä riepu ja pieni harja. Pullossa, jossa ennen oli ollut viinassa säilytettyjä kirsikoita, näivettyi kimppu suuria liljoja, joka siinä loisti kuin palanen kuninkaallista puutarhaa leveine lumivalkoisine kukkaterttuineen. Rouva Putois oli käynyt vaatekorin kimppuun, johon Gervaise oli pannut ruokaliinoja, housuja, röijyjä ja kalvosimia. Augustine silitteli vitkalleen sukkiaan ja pyyheliinojaan, nokka pystyssä katsellen isoa kärpästä, joka suristen lenteli katon rajassa. Pitkällä Clémencella oli aamusta lukien kolmaskymmenesviides miehen paita menossa.

-- Aina vain viiniä, ei koskaan paloviinaa! sanoi yht'äkkiä levyseppä, joka katsoi tarpeelliseksi tämmöisen selityksen antamisen. Paloviina tekee minulle pahaa, sitä en huoli!

Clémence otti silitysuunilta vaatteella päällystetyllä nahkalapulla raudan ja vei sen liki poskeaan koettaakseen, oliko se tarpeeksi kuuma. Hän hankasi sitä tiileen, pyyhki sen liinatilkulla, joka riippui hänen vyötäisiltään, ja kävi käsiksi kolmanteenkymmenenteen viidenteen paitaansa selittäen ensin sen selkämyksen ja molemmat hihat.

-- Mitä joutavia, herra Coupeau, sanoi hän hetkisen perästä, pikkuinen ryyppy ei ole pahemmaksi. Minulle se antaa vauhtia... Sitä paitsi, mitä pikemmin kepertyy, sen hauskempaahan se vain on. Ehei, minä en turhia luulottele itselleni, minä tiedän, että minun luuni eivät jouda vanhenemaan.

-- Te olette sietämätön, kun aina vain haudotte hautajaisia mielessänne! keskeytti rouva Putois, joka ei pitänyt surullisista puheaineista.

Coupeau nousi ylös suuttuneena, luullen että hänen sittenkin epäiltiin juoneen viinaa. Hän vannoi omansa ja vaimonsa ja lapsensa pään kautta, ettei hänellä ollut tippaakaan paloviinaa ruumiissaan. Ja hän tuli ihan Clémencen eteen ja puhalsi vasten hänen naamaansa, jotta tämä saisi haistaa hänen henkeänsä. Kun hän siinä painoi nenänsä liki silittäjättären paljaita olkapäitä, niin häntä alkoi naurattaa. Hän tahtoi nähdä enemmän. Clémence oli saanut valmiiksi paidan selkämyksen ja oli par'aikaa silittämässä hihansuita ja kaulusta. Mutta kun Coupeau yhä painautui häntä vastaan, niin hän teki poimun väärään paikkaan; ja hänen täytyi ottaa harja syvän lautasen reunalta liottaakseen kovoketta.

-- Rouva hoi! sanoi hän, estäkää häntä toki noin lähentelemästä minua!

-- Jätä hänet rauhaan äläkä ole tuhma, virkkoi Gervaise tyynesti. Meillä on kiire, kuuletkos?

No, mikä sitten, jos heillä oli kiire? Eihän se hänen syynsä ollut. Hän ei tehnyt mitään pahaa. Eikö muka enää ollut sallittua katsella sitä kaunista, mitä luoja kerran on luonut? Oli se yhtä kaikki peijakkaan pulska tuo Clémence pakana! Hän voisi rahan edestä näyttää itseään ja antaa koetella, kukaan ei katuisi rahaansa. Silittäjätär siitä lauhtui, alkoi nauraa näille humalaisen raaoille kohteliaisuuksille, ja vastasi hänelle samalla mitalla. Coupeau kiusotteli häntä miesten paidoilla. Hänellä oli siis aina tekemistä miesten paidoissa. Kuinkas muuten? niissähän hän elikin. Voi, turkanen! hän tunsi ne perin pohjin, tiesi miten ne olivat tehdyt. Niitä oli kulkenut sadoittain hänen kättensä läpi. Kaikilla lähiseudun miehillä, sekä vaaleilla että tummilla, oli päällään hänen työnsä tuloksia. Clémence jatkoi kumminkin työtään nauraen niin että hartiat tutisivat, hän teki viisi sileätä poimua paidan selkämykseen, etupuolen helmaan samaten.

Clémencen siitä lasketellessa sukkeluuksia kierosilmä Augustine purskahti yht'äkkiä nauramaan. Häntä toruttiin. Kaikki räkänokat ne tässä nauroivatkin sanoille, joita heidän ei ollut lupa ymmärtää! Clémence ojensi hänelle rautansa; oppilas lopetti raudat pyyheliinoihinsa ja sukkiinsa, kun ne eivät enää olleet tarpeeksi kuumat kovotettavia vaatteita varten. Mutta hän otti tällä kertaa raudan niin taitamattomasti käteensä, että poltti pitkän viirun ranteeseensa. Hän alkoi itkeä nyyhkyttää ja syytti Clémencea, että tämä oli tahallaan polttanut häntä. Silittäjätär, joka oli käynyt ottamassa hyvin kuuman raudan paidan rintaa varten, lohdutti häntä uhkaamalla silittää häneltä molemmat korvat, jos hän ei herennyt ulisemasta. Sillä välin hän oli pannut villavaatepalasen rintamuksen alle ja työnteli verkalleen rautaa, että tärkkelys ennätti koveta ja kuivaa. Paidan etumus kävi jäykäksi ja kiiltäväksi kuin kiiltopahvi.

-- Kas sitä matoa! sanoi Coupeau, joka tepasteli hänen takanaan juopuneen itsepäisyydellä.

Hän kurottautui katsomaan nauraa kitkattaen kuin huonosti rasvattu kela. Clémence painoi rautaa voimansa takaa pöytää vastaan, kyynäspäät levällään ja koholla, pää kumarassa! ja hänen paljas ihonsa aaltoili joka paikasta, hänen hartiansa kohoilivat, sitä mukaa kuin lihakset verkalleen jännittyivät ja höltyivät ohuen nahan alla; hänen hiestä kostea rintansa paisuili avokaulaisen paidan punertavassa hämärässä. Silloin Coupeau ojensi kätensä, hän tahtoi koetella.

-- Rouva, rouva! huusi Clémence, käskekää hänen pysyä alallaan toki vihdoinkin!... Minä lähden tieheni, jos tätä jatkuu. Minä en tahdo olla kenenkään häväistävänä.

Gervaise oli juuri asettanut rouva Bochen myssyn vaatteella verhotun sienen päälle ja poimutteli sen pitsejä hyvin huolellisesti pienillä raudoilla. Hän nosti silmänsä parhaiksi nähdäkseen miten levyseppä vielä kädet ojona kopeloi Clémencen paidan sisusta.

-- Totisesti, Coupeau, sinä et ole tolkussasi, sanoi hän ikävystyneen näköisenä, ikäänkuin hän olisi torunut jotakin lasta, joka ensin nuolee voin leivältään. Tule pois makaamaan!

-- Niin, menkää makaamaan, herra Coupeau, se on parasta, selitti rouva Putois.

-- Kyllä kai! sopersi hän herkeämättä ilvehtimästä, olettepa te koko hölmöjä!... Vai ei muka enää saisi leikkiä laskea? Naiset minä kyllä tunnen, en ole heiltä vielä koskaan mitään rikkonut. Saa kai nyt naista hiukan nipistää, kunhan ei mene sen pitemmälle; sillähän vain kunnioittaa hänen sukupuoltaan... Ja sitäpaitsi, kun kerran kuka levittelee tavaransa näytteille, niin kaippa hän sen tekee siinä mielessä, että siitä saa ottaa, mitä kukin haluaa? Mitäs varten se tuo pitkä tyttö näyttää kaikki, mitä hänellä on. Ei, se ei ole siivoa peliä...

Ja kääntyen Clémencen puoleen hän sanoi:

-- Kuuleppas, muruseni, äläpä ensinkään nyrpistä nokkaasi... Vai jos sinä sentähden muka, että täällä on ihmisiä, niin...

Mutta hän ei saanut jatketuksi. Gervaise otti häntä toisella kädellään niskasta kiinni, ei kuitenkaan kovin rajusti, ja painoi toisen käden hänen suulleen. Coupeau rimpuili vastaan, tosin vain leikillään, hänen työntäessään häntä puodin perälle kamaria kohti. Suunsa hän saikin avatuksi ja sanoi, että kyllä hän meni nukkumaan, mutta että sen pitkän tytön piti tulla lämmittämään hänen varpaitaan. Sitten kuultiin Gervaisen riisuvan häneltä kengät. Hän riisui häneltä vaatteetkin hienostaan toruskellen häntä äidillisesti. Kun hän veti housuja hänen jalastaan, niin Coupeau purskahti nauruun ja heittäytyi hervottomasti seljälleen keskelle sänkyä; hän potkia sätkytti sanoen, että Gervaise häntä kutkutti. Viimein tämä hänet peitti huolellisesti kuin lapsen. Eikös hänen nyt ollut hyvä olla? Mutta Coupeau ei vastannut, vaan huusi Clémencelle:

-- Heipä hei! muruseni, täällä minä olen ja odotan sinua.

Juuri kun Gervaise tuli takaisin puotiin, sai kierosilmä Augustine korvapuustin Clémencelta. Syynä oli nokinen rauta, jonka rouva Putois oli ottanut silitysuunilta; mitään aavistamatta hän oli sillä noennut kokonaisen yönutun; ja kun Clémence, puolustautuakseen siitä, ettei ollut puhdistanut rautaansa, syytti Augustineä ja vannoi pyhästi, että se ei ollut hänen rautansa, vaikka sen pohjassa oli kerros palanutta tärkkiä, niin oppilas oli sylkäissyt hänen hameelleen ihan peittelemättä edestä päin, vimmastuneena moisesta vääryydestä. Siitä navakka korvapuusti. Kierosilmä pidätti kyyneleensä, raaputti noen pois raudasta, siveli sitä sitten kynttilän pätkällä ja pyyhki puhtaaksi; mutta joka kerran kun hänen oli mentävä Clémencen taatse, hän varasi sylkeä suuhunsa ja sylkäsi, nauraen salavihkaa, kun se valui pitkin hametta.