Part 13

Herra Marescot ojensi uudestaan kätensä levysepälle; mutta kun tämä alkoi puhua korjauksista ja muistutti häntä hänen suullisesta lupauksestaan ottaa ne myöhemmin puheeksi, niin isäntä suuttui; hän ei ollut sitoutunut mihinkään; sitä paitsi eihän puodissa koskaan tehty korjauksia. Kumminkin hän suostui lähtemään huoneita katsomaan Coupeaulaisten ja Bochelaisten seuraamana. Pikku rihkamakauppias oli mennessään vienyt hyllynsä ja tiskinsä; tyhjänä näytti puoti perin viheliäiseltä, katto oli musta, seinät halkeilleet, siellä täällä riippui siekaleita vanhoista keltaisista tapeteista. Näissä tyhjyyttään kaikuvissa huoneissa syntyi raivoisa väittely. Herra Marescot huusi, että puotien koristaminen oli kauppiasten oma asia, sillä voisihan joku kauppias tahtoa kultaa joka paikkaan, eikä hän, isäntä, voinut panna kultaa; sitten hän kertoi Paix-kadun varrella olevan oman puotinsa sisustuksesta, johon hän oli kuluttanut yli kaksikymmentätuhatta francia. Naisellisella itsepintaisuudella puolusti Gervaise käsitystään, joka hänestä tuntui kumoamattomalta: panettihan isäntä paperit kaikkiin asuinhuoneisiin, vai mitä? no, miksi ei hän sitten puotia pitänyt asuinhuoneena? Hänhän ei pyytänyt muuta kuin valkaisemaan kattoa ja panemaan uudet paperit seiniin.

Boche seisoi sillä välin läpitunkemattomana ja arvokkaana; hän kääntelihe, katseli ilmaan virkkamatta mitään. Vaikka Coupeau kuinka iski hänelle silmää, niin hän vain oli olevinaan ikäänkuin ei olisi tahtonut käyttää väärin suurta vaikutusvaltaansa isäntään. Lopulta hän kumminkin näytti vilaukselta hiukan elonmerkkiä, hän hymähti nyökäyttäen päätänsä. Juuri silloin herra Marescot epätoivoisena, onnettoman näköisenä, kaikki kymmenen sormea suonenvedontapaisesti harrallaan kuin saiturilla, jolta ryöstetään hänen kultansa, vihdoin myöntyi Gervaisen pyyntöön, lupasi valkaista katon ja panettaa uudet seinäpaperit sillä ehdolla, että Gervaise maksaisi puolet paperin hinnasta, Ja hän lähti kiireesti tiehensä, tahtomatta kuulla enää mistään puhuttavan.

Jäätyään yksin Coupeaun ja Gervaisen kanssa Boche taputti heitä olalle ja muuttui heti puheliaaksi. No? Sehän kävi mainiosti! Ilman häntä he eivät olisi koskaan saaneet tapetteja eikä kattoa valkaistuksi. Olivatko he huomanneet, kuinka isäntä oli vilkunut häneen neuvoa kysyäkseen ja yht'äkkiä tehnyt päätöksensä nähdessään hänen hymähtävän. Sitten hän suurena salaisuutena kertoi heille, että hän se olikin talon oikea haltija: hän päätti irtisanomisista, vuokrasi huoneita, jos hyyryläiset olivat hänen mieleisiään, kantoi hyyryrahat, joita säilytti parikin viikkoa piironkinsa laatikossa. Sinä iltana Coupeaulaiset katsoivat kohteliaisuuden vaativan lähettämään Bochelaisille kiitollisuutensa osotukseksi kaksi litraa viiniä. Olihan heidän apunsa lahjan arvoinen.

Jo seuraavana maanantaina ryhtyivät työmiehet laittamaan puotia kuntoon. Tapetin osto oli varsinkin iso asia. Gervaise tahtoi harmaata, sinikukkaista paperia, jotta puoti näyttäisi valoisalta ja iloiselta. Boche tarjoutui ottamaan hänet mukaansa, jotta hän saisi itse valita. Mutta hänelle oli isäntä nimenomaan määrännyt, että hän ei saanut maksaa yli viidentoista soun rullalta. He viipyivät tuntikauden tapettikaupassa; pesijätär ei löytänyt, vaikka kuinka olisi valinnut, kuin yhden lajin oikein sievää isokukkaista tapettia, ja hän oli ihan epätoivoissaan, sillä se maksoi kahdeksantoista souta ja muut kaikki olivat hänestä kauhean rumia. Viimein ovenvartija taipui; hän otti asian järjestääkseen, lupasi laskea yhden rullan lisää, jos ei muu auttaisi. Ja Gervaise osti palatessa leivoksia Paulinelle. Hän ei tahtonut jäädä kiitollisuuden velkaan; siitä oli pelkkää hyötyä, että teki hänelle mieliksi.

Neljässä päivässä piti puodin joutua valmiiksi. Töitä kesti kolme viikkoa. Ensin oli aikomus vain pestä maalaukset, Mutta nämä maalaukset, alkujaan tummanpunaiset, olivat niin likaisia ja viheliäisessä kunnossa, että Gervaise lopultakin päätti maalauttaa uudestaan koko ulkoseinämän vaaleansiniseksi ja siihen keltaisia raitoja. Silloin ei korjaustöistä näyttänyt loppua tulevankaan. Coupeau, joka yhä vieläkään ei tehnyt työtä, tuli jo aamusta pitäen katsomaan, sujuiko työ. Boche heitti käsistään takin tai housut, joiden nappikoloja hän korjasi, ja tuli puolestaan pitämään miehiään silmällä. Ja molemmilta meni koko päivä seistessä siinä työmiesten ääressä, kädet selän takana, tupakoiden ja syljeksien arvostelemassa jokaista pensselinvetoa. Kun oli naula reväistävä irti seinästä, niin siitä riitti syvämielisiä mietiskelyjä ihan loppumattomiin. Maalarit, kaksi hyvänahkaista pitkää roikaletta, astuivat tuon tuostakin alas tikapuiltaan ja asettuivat hekin keskelle puotia, sotkeutuivat toisten väittelyyn jääden tuntikausiksi päätään nyökytellen katselemaan alkamaansa työtä. Katon valkaiseminen oli sangen pian suoritettu. Mutta ulkoseinän maalauksesta ei ollut tulla milloinkaan valmista. Se ei tahtonut kuivaa. Yhdeksän tienoossa maalarit ilmestyivät maalipönttöineen, laskivat ne johonkin nurkkaan, iskivät toisilleen silmää ja hävisivät; eikä heitä sen koommin näkynyt. He olivat menneet syömään aamiaista taikka oli heidän täytynyt lopettaa kesken jäänyt peli läheisessä kapakassa Myrrha-kadulla. Toisinaan vei Coupeau koko roikan juomaan lasin viiniä, Bochen. maalarit vieläpä vastaan tulevat toveritkin; siinä meni taas puoli päivää hukkaan. Gervaise oli harmista haleta. Yht'äkkiä kaikki saatiin valmiiksi kahdessa päivässä, maalaukset vernissattiin, seinät paperoitiin ja roskat korjattiin pois. Maalarit olivat suorittaneet työnsä kuin leikkiä lyöden, viheltäen ja laulaen tikapuillaan niin, että ihmisiltä oli korvat haljeta.

Muutto tapahtui heti. Ensimäisinä päivinä tunsi Gervaise lapsellista iloa, kun hän palatessaan joltakin asialta astui kadun poikki. Hän pysähtyi hymysuin katselemaan uutta kotiaan. Keskellä toisten puotien mustaa riviä loisti hänen puotinsa jo kauvas, uutena ja kirkkaana. Sen vaaleansinisessä kyltissä seisoi isoilla keltaisilla kirjaimilla sanat: _Pesu- ja silityslaitos_. Ikkunassa, jota verhosi perältä musliini-uutimet ja jonka pielet oli päällystetty sinisellä paperilla, jotta liinavaatteiden valkoisuus paremmin pistäisi silmään, oli aina näytteillä miesten paitoja ja naisten myssyjä, jotka nauhoistaan oli ripustettu vaskilangoille. Hänestä oli hänen puotinsa oikein kaunis. Sisältäkin se oli taivaansininen; tapeteissa, jotka jäljittelivät Pompadourmallista karttuunia, oli kuvattuna viiniköynnöksiä sinikukkaisine loisköynnöksineen; silitysaluksena oli tavattoman iso pöytä, joka täytti kaksi kolmatta osaa koko huoneesta; se oli päällystetty paksulla peitteellä ja reunustettu isokukkaisella sinisellä kretongilla, jotta kannakepukit eivät näkyisi. Gervaise istuutui jakkaralle ja huoahti tyytyväisyydestä, onnellisena tästä kauniista siisteydestä, hyväillen silmillään uusia työkalujaan. Mutta ensiksi hänen katseensa aina osui rautaiseen silitysuuniin, jonka torven ympärille mahtui yhtaikaa kymmenen rautaa lämpiämään viistopohjaisiin lokeroihinsa. Hän laskeusi polvilleen ja katseli sitä alituisesti peläten, että hänen pieni pöllö oppilaansa halkaiseisi koko koneen ahtamalla siihen liian paljon hiiliä.

Puodin takana olevat asuinhuoneetkin olivat hyvin mukiin meneviä. Gervaise ja Coupeau makasivat etumaisessa huoneessa, jota myöskin käytettiin keittiönä ja ruokasalina; ovi vei sen perältä talon pihalle. Nanan sänky oli oikeanpuoleisessa isohkossa syrjähuoneessa, johon valo tuli pyöreästä luukusta, katon rajasta. Etienne taas asusti vasemman puoleisessa huoneessa, jossa aina oli lattialla suuret kasat likaisia vaatteita. Yksi haitta siinä kumminkin oli, jota Coupeaulaiset eivät alussa tahtoneet myöntää; seinistä näet valui kosteutta eikä kello kolmelta iltapäivällä enää nähnyt selvästi.

Uusi puoti herätti ympäristössä suurta huomiota, Coupeaulaisia syytettiin siitä, että he pitivät liikaa kiirettä ja alkoivat liian mahtavasti. He olivat näet kuluttaneetkin Goujet'laisilta lainaamansa viisisataa francia perustamiskustannuksiin, säästämättä itselleen edes sen vertaa, millä elää pari viikkoa, niinkuin he olivat aikoneet. Sinä aamuna, jona Gervaise ensi kerran avasi ikkunaluukkunsa, oli hänellä parhaiksi kuusi francia kukkarossaan. Mutta hän ei ollut siitä huolissaan: työtä tuli tulvimalla ja alku näytti sangen kauniilta. Viikon päästä hän lauvantai-iltana ennen maata menoaan laski paperipalasella kaksi tuntia; ja loistavin katsein hän herätti Coupeaunkin sanoakseen hänelle, että oli tuhansia ansaittavissa, jos oltiin järkeviä.

-- Ei ole hullumpata! soitti rouva Lorilleux suutaan kaikille ihmisille pitkin Goutte-d'Or'in katua, on sillä minun velihupakollani nyt hauskat päivät!... Se vaan puuttuu vielä että Nilkuttaja rupeaa elostelemaan. Se olisi juuri hänen tapaistaan, vai mitä?

Lorilleux'läiset olivat tulleet Gervaisen kanssa verivihollisiksi. Ensiksi, sillä aikaa kuin puotia laitettiin kuntoon, he olivat olleet haljeta harmista; kun he vain loitoltakin näkivät maalarit, niin he siirtyivät toiselle katukäytävälle ja palasivat ullakkokamariinsa hampaitaan kiristellen. Mikä hän luulee olevansa, mokomakin! Laitappas näet oma sininen puoti, ihan kuin tehdäkseen ähmää rehellisille ihmisille! Ja jo heti toisena päivänä, kun tyttö, joka oli Gervaisellä opissa, oli kaataa hulauttanut tärkkelysastian kadulle, juuri kun rouva Lorilleux tuli ulos portista, niin tämä oli usuttanut koko kadun kälyään vastaan syyttäen häntä, että hän tahallaan häväisytti häntä työnaisillaan. Ja kaikki välit olivat rikkoutuneet; kun satuttiin vastakkain, vaihdettiin vain karsaita katseita.

-- Tosiaankin kaunista elantoa! hoki rouva Lorilleux. Kyllä se tiedetään mistä hänelle rahat tulevat lauhkaa varten! Ne hän on ansainnut sepältä... On se siistiä väkeä sekin! Eikös näet isä ole katkaissut kaulaansa puukolla säästääkseen sen vaivan gillotinilta? Ainakin se oli jokin sentapainen roskainen juttu!

Hän väitti ihan häikäilemättä Gervaisen makaavan yhdessä Goujet'n kanssa. Hän valehteli muka yllättäneensä heidät eräänä iltana yhdessä ulkobulevardin penkiltä. Ajatellessaan tätä lemmenliittoa ja sitä hekumaa, jota hänen kälynsä mahtoi nauttia, hän ruman naisen kunniallisuudessaan kävi yhä katkerammaksi. Joka päivä hänen sydämensä huuto nousi hänen huulilleen:

-- Mutta mitä hänessä sitten on, tuossa raajarikossa, jolla hän saa miehet itseään rakastamaan! Rakastaako muka kukaan minua!

Sitten siitä riitti juoruamista loppumattomiin naapuriakkojen kanssa. Hän kertoi koko historian. Nähkääs, hääpäivänään oli Nilkuttaja kyllä rehennellyt. Mutta hänellä oli tarkka nokka, hän haistoi jo silloin, mikä siitä oli tulossa. Myöhemmin, Jumala paratkoon, oli Nilkuttaja osottautunut niin säyseäksi, niin ulkokullatuksi, että hän itse ja hänen miehensä Coupeaun tähden olivat suostuneet rupeamaan Nanan kummeiksi; vaikka ne hyvästi maksoivatkin, semmoiset ristiäiset. Mutta nyt, nähkääs! vaikka Nilkuttaja olisi kuoleman kielissä ja tarvitseisi lasin vettä, niin ainakaan ei hän sitä hänelle antaisi. Hän ei voinut suvaita hävyttömiä, kevytmielisiä, siveettömiä ihmisiä. Mitä Nanahan tuli, niin hän oli aina tervetullut heille, jos hän tahtoi tulla kummejaan katsomaan; eihän lapsi rukka ollut syyllinen äitinsä rikoksiin. Coupeau ei ollut neuvojen tarpeessa; hänen sijassaan olisi kuka mies tahansa painanut akkansa takapuolen vesiämpäriin ja sivaltanut hänelle pari korvapuustia; mutta sehän oli hänen oma asiansa, eihän häneltä muuta pyydetty kuin vaatimaan kunnioitusta sukulaisiaan kohtaan. Auta armias! jos Lorilleux olisi tavannut hänet, rouvansa, itse synnin työssä! se ei olisi käynytkään niin rauhallisesti, hän olisi iskenyt saksensa hänen vatsaansa.

Bochelaiset, talon riitojen ankarat tuomarit, katsoivat kumminkin Lorilleux'läisten olevan väärässä. Epäilemättä Lorilleux'läiset olivat kunnon ihmisiä, jotka rauhallisesti tekivät työtä päivät päästään ja maksoivat hyyrynsä täsmällisesti. Mutta suoraan sanoen kateus heidät villitsi. Sen lisäksi he olisivat tahtoneet munankin keritä. Itaroita saitureita! jotka panivat viinipullonsa, piiloon, kun joku heillä kävi, ettei tarvitseisi tarjota lasia vieraallekin; sanalla sanoen kitupiikkejä koko ihmiset. Eräänä päivänä Gervaise oli tarjonnut Bochelaisille viinimarjamehua selterveden kanssa, jota oltiin juuri juomassa portinvartijan huoneessa, kun rouva Lorilleux oli kulkenut ohi hyvin jäykkänä ja sylkäissyt tahallaan ihan oven kohdalla. Ja siitä lähtien rouva Boche lakaistessaan joka lauvantai rappusia ja käytäviä jätti rikat Lorilleux'läisten oven eteen.

-- Se perhanan Nilkuttaja syöttää ja juottaa niitä mässääjiä! huusi rouva Lorilleux. Mutta eivät ne siitään muutu!... Älkööt vain minua suututtako, taikka minä menen valittamaan isännälle... Eilen viimeksi minä näin sen salakähmäilijän Bochen lähentelevän rouva Gaudronia. Hakkaileppas näet sen ikäistä naista, jolla on puoli tusinaa lapsia, hyi! se on kerrassaan sikamaista!... Jos minä vielä kerran yhytän heidät, niin minä ilmoitan rouva Bochelle. Kyllä hän pehmittää miehensä!... Saisihan tuolle edes vähän nauraa.

Muori Coupeau kävi yhä kummankin perheen luona, oli aina samaa mieltä kuin se, jonka kanssa hän puhui, ja olipa siitä hyötyäkin, sillä kun hän vuoron perään kiltisti kuunteli, mitä tytär ja miniä toisistaan sanoivat, pyysivät nämä useammin häntä jäämään päivälliselle. Rouva Lerat ei nykyään käynyt Coupeaulaisten luona, sillä hän oli joutunut Nilkuttajan kanssa riitaan erään sotamiehen tähden, joka oli leikannut hentultaan nenän partaveitsellä; hän piti sotamiehen puolta, hänestä oli nenän leikkaaminen paras rakkauden merkki, mutta syitä tähän käsitykseensä hän ei sen lähemmin selittänyt. Hän oli vielä yllyttänyt rouva Lorilleux'n vihaa vakuuttamalla hänelle, että Nilkuttaja puhellessaan parinkymmenen ihmisen läsnä ollessa, oli häikäilemättä sanonut häntä Lehmänhännäksi. Ihan todella! niin, ja nyt Bochelaiset ja kaikki naapurit sanoivat häntä Lehmänhännäksi.

Keskellä näitä juoruja pysyi Gervaise tyynenä ja hymyilevänä. Puotinsa kynnykseltä hän tervehti ystäviä pienellä ystävällisellä päännyökkäyksellä. Hänestä oli hauskaa pistäytyä siihen minuutiksi silitystyönsä lomassa näyttääkseen iloaan kadulle, turhamielisen ylpeänä siitä, että hänellä, niinkuin kauppiaalla ainakin, oli pieni palasensa katukäytävää omanaan. Goutte-d'Or'n katu kuului hänelle, ja läheiset kadut ja koko kortteli. Yllään valkoinen nuttu, käsivarret paljaina, hiukset työn tuoksinassa valloilleen päässeinä, hän kurkotti päätään vilkaisten vasemmalle, vilkaisten oikealle, molempiin suuntiin, ottaakseen haltuunsa yhdellä katseella ohikulkijat, talot, katukivityksen ja taivaan; vasemmalla Goutte-d'Or'in katu oli rauhallinen ja autio, kuin maalaiskylän tie, jossa muutamia vaimoja jutteli hiljaa jollakin portilla; oikealla oli muutaman askeleen päässä Poissonniers'n katu, josta kuului ajopelien jyrinää, yhtämittaista väkijoukon jalkojen kapsetta. Gervaise rakasti katua, kuormarattaiden kolinaa kuhmuisella, isokuoppaisella kivityksellä, ihmisten survintaa kapeilla, jyrkkäreunaisilla katukäytävillä; hänen kolmen metrin pituinen osuutensa katuojaa hänen puotinsa edustalla sai suunnattoman suuren merkityksen, se oli leveä joki, jonka hän toivoi pysyvän hyvin siistinä, omituinen, elävä virta, jolle talon värjäyslaitos antoi mitä vaihtelevammat ja heleimmät värivivahdukset mustan lian keskellä. Sitten hänen huomionsa kiintyi puoteihin; niitä oli iso maustekauppa, jonka seinämällä oli näytteillä kuivatuita hedelmiä pienisilmäisen verkon takana; työväen liinatavarakaupan seinämälle oli ripustettu sinisiä työmekkoja ja housuja hihat ja lahkeet levällään, joita vähinkin tuulenhenki heilutteli. Hedelmäkauppiaan ja sisälmyskauppiaan puodeista hän näki tiskin nurkat, joilla makaa komea kissa rauhallisesti kehräämässä. Hänen naapurinsa, rouva Vigouroux, hiilikauppias, vastasi hänen tervehdykseensä, pieni, lihava nainen, joka kasvot mustana, kiiluvin silmin naureskeli miesten kanssa joutilaana nojaten puotinsa ovenpieleen, johon tummanpunaiselle pohjalle oli maalattu haloista muodostettu maalaistupa. Rouva Cudorge tyttärineen, hänen toiset naapurinsa, jotka pitivät sateenvarjokauppaa, eivät näyttäytyneet koskaan; heidän ikkunansa näytti synkältä ja kiinni oli aina ovikin, jonka yläpuolella oli kaksi pientä helakanpunaiseksi maalattua, sinkkilevystä tehtyä päivänvarjoa. Mutta ennenkuin Gervaise palasi sisälle, hän aina katsahti vastassaan olevaan suureen valkoiseen seinään jossa ei ollut yhtään ikkunaa; siihen puhkaistun ison ajoportin läpi näkyi pajan lieska pihalta, joka oli täynnä rattaita aisat pystyssä. Seinään oli maalattu hevosenkengän muotoisen kehyksen sisälle isoilla kirjaimilla sana: _Kengityslaitos_ Kaiken päivää kuului vasaran pauketta alasimia vasten, ja sankat sarjat säkeniä valaisivat hämärätä pihaa. Ja tämän seinän alareunassa, kaapin kokoisessa komerossa, kahden samallaisen lokeron välissä, joista toisessa oli kaupan rautaromua, toisessa paistetuita perunoita, istui pöytänsä ääressä kelloseppä, siistin näköinen, pitkätakki herra, joka päivät päästään rakenteli kelloja pienen pienillä työaseillaan. Lasien alla nukkuivat siinä hänen hienorakenteiset tekeleensä hänen edessään työpöydällä; hänen takanaan taas naksutti pari kolme tusinaa pikkuista käkikelloa yht'aikaa, kadun mustassa kurjuudessa ja kengityslaitoksen tahdikkaassa paukkeessa.

Naapurit pitivät paljon Gervaisestä. Tosin hänestä juoruttiin, mutta siitä ei ollut kuin yksi mieli, että hänellä oli isot silmät, supukka suu ja hyvin valkoiset hampaat. Sanoi, mitä sanoi, mutta sievä hän oli, olisipa ollut kauneimpia naisia, ellei hän kovaksi onnekseen olisi ontunut. Hän oli kahdeksankolmatta vanha ja oli viime aikoina hieman lihonut. Hänen hienot piirteensä olivat pyöristyneet ja hänen liikkeensä olivat käyneet hitaammiksi ja sirommiksi. Nykyään hän joskus unohtui tuolin reunalle istumaan odottaessaan silitysrautaansa, epämääräinen nautintoa ilmaiseva hymy kasvoillaan. Hän oli ruvennut herkuttelemaan; kaikki ihmiset sitä sanoivat; mutta se ei ollut kovinkaan paha vika, päinvastoin. Kun kerran itse tienaa, millä ostaa makupaloja, niin mikäpä häntä silloin perunan kuoria syömään? Varsinkin kun hän teki kovasti työtä, ponnistaen viimeisetkin voimansa työnteettäjäinsä hyväksi, ja silitti itse yöt läpeensä suljettujen ikkunaluukkujen takana, milloin työllä oli kiire. Kuten ihmiset sanoivat, niin hän olikin innostunut työhönsä; kaikki hänelle menestyi. Hän piti puhtaana koko talon väen, herra Madinier'n, neiti Remanjoun, Bochelaiset; olipa hänen entisestä työnantajastaankin, rouva Fauconnier'sta luopunut muutamia Pariisin vallasnaisia, jotka asuivat Faubourg-Poissonièren kadulla, ja tuoneet pyykkinsä Gervaiselle. Kahden viikon kuluttua hänen oli täytynyt ottaa kaksi apulaista; rouva Putois ja iso Clémence, se tyttö, joka ennen oli asunut kuudennessa kerroksessa. Näiden kahden lisäksi hänellä vielä oli oppityttö, pieni kierosilmä Augustine, ruma kuin synti. Toisilta semmoinen onnenpotku olisi varmaan pannut pään pyörälle. Pitihän hänen saada vähäisen herkutella maanantaina koko viikon aherrettuaan. Sitä paitsi se oli hänelle tarpeen; hän olisi jäänyt kädet ristissä katsomaan, miten paidat itsestään siliävät, ellei hän olisi saanut juuri kuin pumpulia sydämelleen, jotakin makeata, jonka halu hiveli hänen rintaansa.

Gervaise ei ollutkaan koskaan ennen osottanut niin suurta suopeutta. Hän oli laakea kuin lammas ja taipuisa kuin taikina. Paitsi rouva Lorilleux'tä, jota hän kostaakseen kutsui Lehmänhännäksi, hän ei vihannut ketään, antoi kaikille anteeksi. Herkuttelunsa herpaisemana, syötyään hyvän aamiaisen ja juotuaan kahvinsa hän tunsi yleisen suvaitsevaisuuden tarvetta. Hänen oli tapana sanoa: »Pitäähän sitä toki antaa toisilleen anteeksi, ellei tahdota elää kuin pakanat». Kun hänelle puhuttiin hänen hyvyydestään, niin hän nauroi. Se nyt muka vielä puuttui, että hän olisi paha! Hän puolustautui, ei sanonut itsellään olevan mitään ansiota siinä, että oli hyvä. Eikö kaikki hänen unelmansa olleet toteutuneet? jäikö hänelle muka mitä toivomisen varaa nykyisessä elannossaan? Hän muisteli senaikuista ihannettaan, kun hän oli ihan koditonna: tehdä työtä, syödä leipää, asua omassa komerossaan, kasvattaa lapsiaan, ei saada selkäänsä, kuolla omassa sängyssään. Ja nyt hänen ihanteensa oli voitettu kanta; hänellä oli kaikki, vieläpä paljon enemmän. Mitä omassa sängyssä kuolemiseen tuli, lisäsi hän leikillään, niin hän kyllä toivoi sitä, mutta niin myöhään kuin mahdollista, se oli selvä.

Varsinkin Coupeaulle oli Gervaise hyvä. Ei koskaan pahaa sanaa, ei koskaan valitusta miehensä selän takana. Levyseppä oli vihdoin ryhtynyt jälleen työhön; ja kun hänen työpaikkansa oli toisessa päässä Pariisia, niin Gervaise antoi hänelle joka aamu neljäkymmentä souta aamiaiseen, juomaan ja tupakkaan. Mutta kahtena päivänä kuudesta Coupeau pysähtyi matkan varrella, joi saamansa neljäkymmentä souta jonkun ystävän kanssa, ja palasi kotiin syömään aamiaista, keksien aina jonkin jutun tekosyyksi. Kerran hän ei ollut pitkälti mennytkään, oli tarjonnut Saappaalle ja kolmelle muulle toverille herrasaamiaisen, simpukoita, paistia ja pulloviiniä _Kapusiinissä_, Chapellen rinteellä; ja kun hänen neljäkymmentä soutansa ei riittänyt maksuksi, oli hän lähettänyt viinurin viemään laskun vaimolleen ja käskenyt sanomaan, että hän oli rahan panttina. Tämä nauroi, kohautti olkapäitään. Mitäpä pahaa siinä oli, jos hänen miehensä piti vähän lystiä? Miehiä piti taluttaa pitkässä nuorassa, jos tahtoi säilyttää kotirauhaa. Antamalla sanan sanasta jouduttiin pian käsirysyyn. Jumala paratkoon! kaikki piti vain oikein ymmärtää. Coupeauta vaivasi vielä hänen jalkansa, sitä paitsi toiset houkuttelivat häntä, ja hänen oli pakko noudattaa heidän esimerkkiään, sillä muuten häntä olisi pidetty nahjuksena. Eikähän siitä sen pahempia seurauksia ollut; jos hän tuli kotiin vähän hutikassa, niin hän paneutui maata, eikä siitä parin tunnin päästä enää huomannut mitään.

Kuumin aika oli käsissä. Eräänä kesäkuun iltapäivänä, lauvantaina, työllä oli kova kiire. Gervaise oli itse ahtanut silitysuunin hiiliä täyteen; kymmenen rautaa oli kuumenemassa sen tohisevan torven ympärillä. Aurinko paistoi täydeltä terältä suoraan puodin seinään ja katukäytävästä tulvasi sisälle hehkuvaa hellettä, jonka heijastus väikkyi puodin katossa; ja tämä päivänpaiste, jonka seinäpaperien, hyllyjen ja ikkunan kajastus teki sinertäväksi, loi työpöydälle häikäisevän kirkkaan valon, ikäänkuin auerta olisi seulottu valkoisille liinavaatteille. Huoneessa oli niin kuuma, että siihen oli läkähtyä. Katuovi oli jätetty auki, mutta ei tuulen henkäystäkään tullut sisälle. Vaatekappaleet, joita oli ripustettu kuivamaan vaskilangoille, höyrysivät ja kävivät jäykiksi kuin höylänlastut vähemmässä kuin kolmessa neljännestunnissa. Jonkun aikaa oli jo tässä pätsin tapaisessa helteessä vallinnut syvä hiljaisuus, jossa kuului vain silitysrautojen sihinä, kun niillä kosteita vaatteita hangattiin paksupeitteisellä pöydällä.

-- Ihanhan tässä tahtoo sulaa! sanoi Gervaise. Tekisi mieli riisua paitakin päältään!

Hän oli kyykyllään maassa, iso vati edessään, kastelemassa silitysvaatteita tärkkelykseen. Hänellä oli päällään valkoinen alushame ja röijy, joka oli valunut alas olkapäiltä; hihatkin oli hän käärinyt ylös, niin että käsivarret ja kaula olivat paljaat; hän oli aivan punainen ja hikoili niin, että hänen hassottavasta tukastaan irtauneet pienet vaaleat suortuvat tarttuivat kiinni hänen ihoonsa. Huolellisesti hän kastoi maidonkarvaiseen veteen naisten myssyjä, miesten paitojen etumuksia, kokonaisia alushameita ja naisten alushousujen rimpsuja. Sitten hän kääri vaatekappaleet kokoon ja laski ne nelisnurkkaisen korin pohjalle, kasteltuaan ensin kätensä vesisaavissa ja sillä kostutettuaan niitä osia paidoista ja housuista, joita ei tärkätty.

-- Tässä korissa on teidän osanne, sanoi hän rouva Putois'lle. Koetattehan te nyt jouduttaa niitä? Ne kuivavat ihan heti; tunnin perästä minun täytyisi uudestaan kostuttaa niitä.