Part 12

Nähtyään, ettei Coupeaun henki enää ollut vaarassa ei Gervaise enää vartioinut hänen vuodettaan yhtä mustasukkaisen ankarasti kuin siihen asti. Nyt ei voitu enää tappaa hänen miestään, ja hän salli ilman epäluuloa ihmisten lähestyä häntä. Sukulaiset asettuivat kuin kotiinsa hänen huoneeseensa. Paraneminen tulisi kestämään hyvin kauvan; lääkäri oli puhunut neljästä kuukaudesta. Silloin, levysepän ollessa pitkät ajat uneen vaipuneena Lorilleux'läiset haukkuivat Gervaiseä tyhmäksi. Mitä hyötyä siitä oli, että hänen miehensä oli kotona? Sairashuoneella hän olisi toipunut puolta pikemmin. Lorilleux olisi tahtonut olla sairas, saada jonkin vamman, näyttääkseen hänelle, tokko hän hetkeäkään epäröisi mennäkseen Lariboisièreen. Rouva Lorilleux tunsi erään naisen, joka oli päässyt sieltä, ja hän oli saanut siellä kananpaistia aamuin illoin. Ja molemmat laskivat ainakin kahdennenkymmenennen kerran, paljonko nelikuukautinen parantumisaika tulisi maksamaan: ensiksikin menetetyt työpäivät, sitten lääkäri ja rohdot ja myöhemmin hyvä viini ja tuores liha. Jos Coupeaulaiset pistäisivät poskeensa ainoastaan vaivaiset säästösounsa, saisivat he kiittää kauppojaan. Mutta luultavinta oli, että he velkaantuisivat. Sehän oli heidän oma asiansa. Ainakaan ei heidän tarvinnut luottaa sukulaisten apuun, sillä he eivät olleet kylliksi rikkaita hoitaakseen sairasta kotonaan. Nilkuttaja sai syyttää itseään, eikö hän muka voisi tehdä niinkuin muutkin ja toimittaa miehensä sairashuoneeseen. Siinä hänen ylpeytensä näkyi oikeassa karvassaan.

Eräänä iltana rouva Lorilleux ilkeyksissään kysyi häneltä äkkiä:

-- No? milloinkas te aiotte vuokrata puotinne?

-- Tosiaankin, ilkkui Lorilleux, ovenvartija jo odottaa teitä.

Gervaise oli pakahtua harmista. Hän oli kokonaan unohtanut puodin. Mutta hän näki noiden ihmisten vahingonilon siitä, että puodin vuokraamisesta ei tullut mitään. Siitä illasta lähtien he oikein hakemalla hakivat tilaisuutta tehdäkseen pilaa hänen tyhjiin rauenneesta aikeestaan. Kun oli puhe jostakin toiveesta, joka oli mahdoton toteuttaa, he sanoivat, että kyllä se toteutuu, jahka Nilkuttaja on emäntänä upeassa, kadunpuoleisessa puodissaan. Ja takanapäinkin he ivasivat häntä. Hän ei tahtonut luulla heistä niin pahaa, mutta Lorilleux'läiset näyttivät nyt tosiaankin olevan kovasti hyvillään Coupeaun tapaturmasta, joka esti Gervaisen perustamasta pesulaitosta Goutte-d'Or'in kadulle.

Hän päätti silloin itsekin nauraa koko asialle ja näyttää heille, kuinka mielellään hän uhrasi rahat miehensä parantumisen hyväksi. Joka kerran kun hän heidän läsnäollessaan otti säästökirjan kellon lasikuvan alta, hän sanoi iloisesti:

-- Nyt minä lähden vuokraamaan puotiani.

Hän ei ollut tahtonut ottaa pois kaikkia rahoja yht'aikaa. Hän nosti niitä sadan francin erissä, ettei tarvitseisi säilyttää niin suurta määrää rahoja piirongin laatikossa; sitä paitsi hänellä oli epämääräinen toivo, että jokin ihme tapahtuisi ja hänen miehensä äkkiä paraneisi, joten ei tarvitseisi liikuttaa koko summaa. Joka kerran säästökassasta palattuaan hän paperipalasella laski yhteen, kuinka paljon rahaa heillä vielä oli siellä tallella. Sen hän teki yksinomaan hyvän järjestyksen vuoksi. Vaikka aukko heidän säästöissään yhä suureni, niin hän piti kirjaa niiden häviöstä tyynen ja levollisen näköisenä. Eikö se näet ollut jo koko lohdutus, että näille rahoille tuli niin hyvä käytäntö, ja että onnettomuuden sattuessa oli, mistä ottaa? Ja ilman kaipausta hän huolellisesti asetti säästökirjan paikoilleen kellon taakse, lasikuvun alle.

Goujet'laiset olivat hyvin ystävällisiä Gervaiselle Coupeaun sairauden aikana. Rouva Goujet oli hänelle kaikessa apuna; hän ei koskaan mennyt ulos kysymättä häneltä, tarvitsiko hän sokeria, voita tai suolaa; hän tarjosi hänelle aina ensimäistä lihalientä joka kerran kun hänellä oli lihakeittoa; vieläpä hän auttoi Gervaiseä kyökkiaskareissakin, jos hän näki hänellä olevan kovin paljon työtä. Goujet otti joka aamu nuoren vaimon ämpärit ja kävi täyttämässä ne Poissonniers-kadun kaivolla; siinäkin säästyi kaksi souta. Sitten päivällisen jälkeen, milloin sukulaiset eivät olleet vallanneet huonetta, tulivat Goujet'laiset pitämään seuraa Coupeaulaisille. Pari tuntia, kymmeneen asti seppä istui piippuaan polttamassa, katsellen Gervaiseä, kun tämä vaali sairasta. Hän ei sanonut kymmentä sanaa illassa, mutta hänen isoista vaaleista kasvoistaan näkyi, miten hän heltyi nähdessään Gervaisen kaatavan rohtoa kuppiin ja sekottavan siihen sokeria lusikalla reunoihin kalistelematta. Kun hän seisoi sängyn vieressä ja lempeällä äänellä rohkaisi Coupeauta, tuli Goujet vallan liikutetuksi. Koskaan ei hän ollut tavannut niin kelpo naista. Sekään edes ei häntä rumentanut, että hän ontui, sillä hänelle oli pikemminkin luettava ansioksi, että siitä huolimatta päivät päästään iloisesti hyöri miehensä luona. Hän malttoi tuskin neljännestuntia istua yhdessä kohden, juuri sen aikaa, mikä meni syödessä. Alituiseen juoksi hän apteekissa, eikä arastellut roskaisiakaan tehtäviä ja julma vaiva hänellä olikin pitäessään siistinä tätä huonetta, jossa kaikki toimitettiin; mutta hän ei koskaan valittanut, aina hän oli ystävällinen, niinäkin iltoina, jolloin hän oli niin väsyksissä, että nukkui seisalleen, silmät auki. Ja tässä alttiuden hengessä, rohtojen keskellä, joita oli jokaisen huonekalun päällä, heräsi sepässä harras myötätuntoisuus Gervaiseä kohtaan, nähdessään hänen niin rakastavan ja hoitavan Coupeauta koko sydämestään.

-- No, vanha veikko, nythän sinä olet terve taas, sanoi hän eräänä päivänä Coupeaulle. Minä en ole ollut sinusta huolissani, sinun vaimosi on oikea Herran enkeli!

Goujet'in piti mennä naimisiin. Ainakin hänen äitinsä oli katsonut hänelle erittäin sopivan nuoren tytön, pitsinnyplääjän niinkuin hänkin, ja toivoi hartaasti, että poika naisi hänet. Tehdäkseen äidilleen mieliksi, hän myöntyi, ja häät oli määrätty pidettäviksi syyskuun alkupäivinä. Talouden perustamiseen tarvittavat rahat olivat jo kauvan aikaa olleet varattuina säästökassassa. Mutta kun Gervaise puhui hänelle tästä naimiskaupasta, pudisti hän päätään ja virkkoi säyseällä äänellään:

-- Kaikki naiset eivät ole teidän laisianne, rouva Coupeau. Jos kaikki naiset olisivat teidän laisianne, niin naisi heitä vaikka kymmenen.

Kahden kuukauden päästä alkoi Coupeau kumminkin voida nousta tilaltaan. Hän ei käynyt pitkälti, sängystä ikkunan luo, ja vielä Gervaisen tukemana. Siinä hän istuutui Lorilleux'läisten nojatuoliin, oikea jalka ojennettuna jakkaralle. Tätä pilkkakirvestä, joka aina ennen oli nauranut, jos kuka taittoi käpälänsä iljamella, hänen oma onnettomuutensa harmitti kovasti. Hänessä ei ollut ensinkään filosofin vikaa. Hän oli viettänyt nämä kaksi kuukautta vuoteessaan kiroilemalla ja suututtamalla kaikkia ihmisiä. Ei tosiaankaan maksanut vaivaa elää maatakseen selällään, toinen koipi nuoritettuna ja jäykkänä kuin makkara. Sen hän ainakin tiesi, miltä katto näytti; siinä oli alkoovin kulmassa rako, jonka hän olisi osannut piirustaa silmät kiinni. Kun hän sitten asettui nojatuoliin, niin siitä koitui toinen kiusankappale. Pitikö hänen kauvankin olla siinä kiinni naulittuna, kun mikäkin muumia. Kadulla ei ollut mitään nähtävää, ei kukaan käynyt siitä ohi, ja se haisi lipeälle koko päivän. Ei totisesti, hän kävi liian vanhaksi, hän olisi antanut kymmenen vuotta elämästään ainoastaan saadakseen tietää, miten kaupungin muurit jaksoivat. Ja yhä uudestaan hän syyti kiivaita syytöksiä kohtaloa vastaan. Hänen onnettomuutensa ei ollut oikeudenmukainen, sen ei olisi pitänyt tapahtua hänelle, hyvälle työmiehelle, joka ei ollut laiska eikä juoppo. Muille tapahtuneena se ehkä olisi ollut ymmärrettävissä.

-- Isä Coupeau, sanoi hän, taittoi niskansa juovuspäissään. Ei voi sanoa, että hän oli sen ansainnut, mutta sen voi kumminkin käsittää... Minä sitä vastoin en ollut syönyt enkä juonut tippaakaan mitään nestettä eikä mikään rauhaani häirinnyt, ja silloin minä horjahdan nurin niskoin aikoessani kääntyä virnistämään Nanalle!... Eikö se ole jo liikaa? Jos on olemassa hyvä Jumala, niin hullusti hän asiat järjestää. En ikimaailmassa voi sulattaa tätä.

Ja sitä mukaa kuin hänen jalkansa parani, heräsi hänessä salainen viha työhön. Se oli kovan onnen ammattia, jossa täytyi viettää päivänsä kuin kissat pitkin räystäitä. Mestarit eivät vainenkaan olleet hullumpia! Kun he ovat aivan liian arkoja uskaltaakseen kiivetä tikapuille, lähettävät he toisen kuolemaan ja istuvat itse mukavasti uuninsa kulmalla tulta kohentelemassa, välittämättä köyhästä väestä tämän taivaallista. Ja siitä hän johtui väittämään, että jokaisen pitäisi itse kattaa talonsa. Piru vie! oikeuden nimessä pitäisi vaatia, että joka ei tahdo kastua, hakekoon sateensuojaa. Sitten hän harmitteli, ettei ollut oppinut mitään muuta ammattia, hauskempaa ja vähemmän vaarallista, esimerkiksi nikkarin ammattia. Sekin oli isä Coupeaun syy; isillä oli se hullu tapa, että he pakottivat lapset omaan ammattiinsa, tuli mitä tuli.

Kaksi kuukautta Coupeau vielä käveli kainalosauvoilla. Hän oli aluksi voinut kömpiä alas kadulle polttamaan piippuaan oven edessä. Sitten hän oli mennyt ulkobulevardille asti, laahustaen päiväpaisteessa, jääden tuntikausiksi istumaan jollekin penkille. Hänen iloisuutensa palasi, hänen tuhannentulimainen suulautensa vain kärjistyi hänen päivät päästään vetelehtiessään. Ja elämän nautinnon palatessa hän mielistyi joutenoloon, jäsenet velttoina ja jänteret suloisen unen herpaisemina. Laiskuus ikäänkuin vallotti hänet hitaasti käyttäen hyväkseen hänen toipumis-aikaansa hiipiäkseen salavihkaa hänen nahkaansa ja kutkuttamalla turruttaakseen hänet. Hän palasi kotiin hyvissä voimin, entisenä irvihampaana; elämä oli hänestä ihanaa, eikä hän käsittänyt, miksi sitä ei kestäisi aina. Kun hän tuli toimeen ilman kainalosauvoja, teki hän kävelyretkiä vielä edemmäksi, kävi työmailla tapaamassa tovereitaan. Hän pysähtyi seisomaan, käsivarret ristissä, tekeillä olevien talojen eteen, nauraen pilkallisesti ja pudistellen päätään; ja hän ivasi työmiehiä, jotka ahertivat otsansa hiessä; hän ojensi säärensä, näyttääkseen heille, minnekkä se vei, kun yli voimainsa raatoi. Seistessään siinä pilkkaamassa toisten työtä hän sai tyydytystä omalle vihalleen työtä kohtaan. Tosin hänenkin oli siihen ryhdyttävä, pakko sen vaati; mutta vasta niin myöhään kuin mahdollista. Olipa hänellä syytäkin olla tuntematta siihen innostusta. Sitä paitsi hänestä tuntui niin hyvältä hiukan laiskotella!

Iltapäivillä, kun Coupeaulle tuli ikävä, hän meni Lorilleux'läisten luo. Nämä säälittelivät häntä kovasti ja vetivät häntä puoleensa kaikellaisilla ystävyydenosotuksilla. Ensi vuosina naimisissa ollessaan hän oli heistä vieraantunut Gervaisen vaikutuksesta, Nyt he hänet valtasivat takaisin kiusotellen häntä sillä, että hän muka pelkäsi akkaansa. Eikö hän sitten ollutkaan mies! Lorilleux'läiset osottivat kumminkin suurta hienotunteisuutta, kehuivat uhalla pesijättären ansioita. Coupeau ei vielä riidellyt, vaan vakuutti vaimolleen, että hänen sisarensa ihaili häntä, ja pyysi häntä puolestaan olemaan vähemmän häijy sisarelleen. Ensimäinen riita syntyi eräänä iltana Etiennen tähden. Levyseppä oli viettänyt iltapäivän Lorilleux'läisten luona. Kun hänen palatessaan päivällinen ei vielä ollut valmiina ja lapset mankuivat keittoa, hän yht'äkkiä kävi käsiksi Etienneen ja sivalsi hänelle pari aimo korvapuustia. Tuntikauden hän vielä murisi: se junkkari ei ollut hänen: hän ei tiennyt, miksi hän suvaitsi häntä huoneessaan; vielä hän kerran ajaisi hänet ulos. Siihen asti hän oli pitänyt hänet hyvänään pitämättä mokomaa ilvettä. Seuraavana päivänä hän puhui omasta arvokkaisuudestaan. Kolme päivää sen jälkeen hän potki pienokaista takapuoleen illoin, aamuin, niin että lapsi kuullessaan hänen nousevan portaita, pakeni Goujet'laisten puolelle, jossa vanha pitsinnyplääjä piti pöydän kulman hänelle varattuna, että hän sai rauhassa lukea läksynsä.

Gervaise oli aikoja sitten ryhtynyt jälleen työhön. Hänellä ei ollut enää vaivaa kellon lasikuvan nostamisesta ja paikoilleen panemisesta: kaikki säästöt oli syöty; ja täytyi raataa kovasti, raataa neljän edestä, sillä neljä suuta oli ruokittavana. Hän yksin elätti heitä kaikkia. Kun hän kuuli ihmisten häntä säälivän, hän torjui nopeasti syyn Coupeaun päältä. Ajatelkaa toki! mies parka oli niin paljon kärsinyt, ei ollut ihme, jos hänen luonteensa siitä katkeroittui. Mutta se haihtuisi sitä mukaa kuin terveys palaisi. Ja jos hänelle sanottiin, että Coupeau nyt näytti niin vahvalta, että hyvin voi palata työhön, niin hän kiivaasti väitti vastaan. Ei, ei, ei vielä! Hän ei tahtonut saattaa häntä uudelleen vuoteen omaksi. Hän kai parhaiten tiesi, mitä lääkäri oli sanonut! Hän se esti häntä tekemästä työtä varottamalla häntä joka aamu odottamaan aikansa ja olemaan rasittamatta itseään. Vieläpä hän pisti hänelle sadan soun kappaleita liivin taskuun. Coupeau hyväksyi sen kuin ainakin luonnollisen asian; hän valitti koskevan milloin mihinkin paikkaan, jotta häntä paremmin lelliteltäisiin; kuuden kuukauden kuluttua hän ei ollut vielä täysin parantunut. Niinä päivinä, jolloin hän meni katselemaan toisten työtä, hän nykyjään mielellään pistäytyi juomaan lasin viiniä toveriensa kanssa. Ei se yhtä kaikki ollut hullumpaa istua viisi minuuttia viinikaupassa lystiä pitämässä. Se ei ollut mikään häpeä, Ainoastaan kerskailijat sanoivat ennemmin kuolevansa janoon kuin astuvansa kapakkaan. Ennen olivat toverit olleet oikeassa häntä pilkatessaan, sillä eihän lasi viiniä ole koskaan miestä tappanut. Mutta hän löi rintaansa, pitäen kunnianaan, ettei juonut muuta kuin viiniä; aina viiniä, ei koskaan viinaa; viini pitensi ikää, siitä ei tullut pahoinvointia, ei humalaa. Kumminkin vietettyään päivänsä joutilaana, kulkien työmaalta työmaalle, kapakasta kapakkaan hän oli useita kertoja palannut kotiin »toisella kymmenellä». Gervaise oli silloin aina pannut oven lukkoon sillä tekosyyllä, että hänellä itsellään muka oli kova päänsärky, estääkseen Goujet'laisia kuulemasta Coupeaun tyhmyyksiä.

Vähitellen kumminkin nuori vaimo kävi surumieliseksi. Aamuin illoin hän kävi Goutte-d'Or'in kadulla katsomassa puotia, joka oli yhä vuokrattavana; ja hän kulki salaa, ikäänkuin se olisi ollut lapsellinen, aikaihmiselle sopimaton teko. Tämä puoti alkoi taas panna hänen päätänsä pyörälle; yöllä, kun tuli oli sammutettu, hän sitä mietti, silmät auki, tuntien siitä kielletyn nautinnon viehätystä. Hän laski uudestaan, mitä se maksaisi: kaksisataaviisikymmentä francia vuokraan, sataviisikymmentä francia työkaluihin ja sisustukseen ja sata francia varalta kahden ensimäisen viikon elantoon; yhteensä viisisataa francia alhaisimman arvion mukaan. Jos hän ei siitä puhunut ääneen ja yhtä mittaa, niin syynä oli pelko, että hänen luultaisiin katuvan, kun kaikki säästöt oli syöty Coupeaun sairauden aikana. Usein hän aivan kalpeni, kun oli ollut vähällä ilmaista halunsa, ja keskeytti lauseensa hämillään, ikäänkuin olisi ollut sanomaisillaan jotakin sopimatonta. Nyt täytyisi tehdä työtä neljä, viisi vuotta, ennenkuin olisi saatu kootuksi niin suuri summa. Se häntä juuri surettikin, että hän ei heti voinut perustaa omaa liikettä; hän olisi pitänyt huolen talon tarpeista ilman Coupeaun apua, joten tälle olisi jäänyt kuukausmääriä aikaa saadakseen taas halua työhön; hän olisi ollut varma tulevaisuudesta, kun olisi päässyt rauhaan salaisesta pelosta, joka hänet toisinaan valtasi, kun Coupeau tuli kotiin hyvin iloisella päällä, loilottaen ja kertoi jonkin hauskan jutun saakelin Saappaasta, jolle hän oli toikannut litran viiniä.

Eräänä iltana Gervaisen ollessa yksin kotona, Goujet astui sisälle eikä lähtenyt heti tiehensä, kuten tavallisesti. Hän istuutui ja poltti piippuaan katsellen Gervaiseä. Hänellä mahtoi olla jotakin tärkeää sanottavaa; hän pyöritti ja hautoi sitä mielessään, saamatta sanojaan sopivaan muotoon. Oltuaan kauvan aikaa ääneti, hän vihdoin rohkaisihe, otti piipun suustaan ja sanoi yhteen painoon:

-- Rouva Gervaise, tahtoisitteko sallia minun lainata teille rahaa?

Gervaise oli kumartunut ottamaan piirongin laatikosta pyyheliinoja. Hän oikasihe tulipunaisena, Goujet oli siis nähnyt hänet aamulla jäävän haltioissaan seisomaan puodin eteen lähes kymmeneksi minuutiksi. Seppä hymyili nolon näköisenä, ikäänkuin hän olisi tehnyt jonkin loukkaavan ehdotuksen. Mutta Gervaise hylkäsi tarjouksen jyrkästi; hän ei koskaan ottaisi rahaa tietämättä, milloin hän voisi sen maksaa. Sitä paitsi siihen tarvittaisiin todellakin liian suuri summa. Ja kun Goujet näytti pahastuneelta eikä hellittänyt, niin Gervaise huusi viimein:

-- Mutta teidän naimisenne? Enhän minä mitenkään voi ottaa teiltä rahoja, joita te tarvitsette naimisiin mennäksenne!

-- Voi, älkää olko millännekään minusta, vastasi hän punastuen vuorostaan. Minä en menekään naimisiin. Tiedättehän te, mitä minä... Tosiaankin minä paljoa mieluummin lainaan rahat teille.

Silloin kumpikin painoi päänsä alas. Heidän välillään oli jotakin hyvin suloista, josta he eivät puhuneet, Ja Gervaise suostui. Goujet oli jo puhunut äidilleen. He menivät eteisen läpi häntä tapaamaan heti. Pitsinnyplääjä oli vakavana, hiukan surullisena, tyynet kasvot työn yli vaipuneina. Hän ei tahtonut vastustaa poikaansa, mutta hän ei myöskään hyväksynyt enää Gervaisen aikeita; ja hän sanoi suoraan minkä tähden: Coupeau oli huonoilla jäljillä, hän hävittäisi kaikki Gervaisen ansiot. Sitä hän varsinkaan ei antanut levysepälle anteeksi, että hän ei ollut tahtonut opetella lukemaan parantumisensa aikana; Goujet oli tarjoutunut häntä neuvomaan, mutta toinen oli käskenyt häntä menemään hiiteen, syyttäen tiedettä, että se muka vain laihdutti ihmisiä. Tästä olivat molemmat työmiehet olleet vähällä suuttua toisiinsa; kumpikin kulki omaa tietään. Muutoin rouva Goujet nähdessään ison lapsensa rukoilevat katseet oli hyvin ystävällinen Gervaiselle. Sovittiin, että lainattaisiin viisisataa francia naapureille, joiden tulisi maksaa takaisin kaksikymmentä francia kuussa; se saisi kestää, minkä kestäisi.

-- Luulenpa, että seppä on iskenyt silmänsä sinuun, huusi Coupeau nauraen, kun hän sai siitä kuulla. Ohoh! minä olen aivan huoleti, hän on liian suuri tomppeli... Hän on saapa rahansa takaisin. Mutta se on varma, että jos hänellä olisi tekemistä roistojen kanssa, hän tulisi pahanpäiväisesti petkutetuksi.

Seuraavana päivänä Coupeaulaiset vuokrasivat puodin. Gervaise juoksi kaiken päivää Uuden kadun ja Goutte-d'Or'in kadun väliä. Kun naapurit näkivät hänen rientävän ohi niin iloisena ja kepeästi, että hän tuskin ollenkaan näytti ontuvan, sanoivat he, että hänen säärtään oli varmaankin leikattu.

V.

Bochelaisetkin olivat juuri huhtikuun muuttopäivänä heittäneet entisen paikkansa Poissonniers-kadulla ja saaneet portinvartijan toimen Goutte-d'Or'in kadun isossa talossa. Oli se yhtä kaikki kummallista, miten tiet sattuivat yhteen. Gervaise, joka oli elänyt niin rauhassa ilman ovenvartijaa pienessä pesässään Uudella kadulla, oli huolissaan, että joutuisi taas jonkun häijyn ilkiön vallan alaiseksi, joka riiteleisi, jos sattuisi vähän läikähtämään vettä, tai jos ovi paukahtaisi liian kovasti. Portinvartijat ovat maailman lopun väkeä! Mutta Bochelaisten ollessa portinvartijoina olisi aivan toista. Kun oltiin vanhoja tuttuja, niin ainahan sitä tultaisiin toimeen. Kaikki kävisi kuin perheen kesken.

Sinä päivänä, jona Gervaise tuli Coupeaun kanssa vuokrasitoumusta allekirjottamaan, oli hänellä outo tunne sydänalassa astuessaan korkeaan porttikäytävään. Hän tuli siis asumaan tässä pienen kaupungin kokoisessa talossa, jossa portaat ja käytävät risteilivät ja jatkuivat loppumattomiin kuin kadut konsanaan. Harmaat seinät ikkunoihin kuivamaan ripustettuine ryysyineen, hämärähkö piha epätasaisine kivityksineen kuin kaupungin tori, seinien läpi kuuluva työn surina, kaikki tämä vaikutti hänessä ankaran mielenliikutuksen; hän iloitsi, että vihdoinkin sai tyydyttää kunnianhimonsa, mutta pelkäsi, ettei onnistuisi, vaan musertuisi tässä kamalassa kamppailussa nälkää vastaan, jonka huohotuksen hän kuuli. Hänestä tuntui kuin hän olisi tehnyt uhkarohkean teon, heittäytynyt täyttä vauhtia pyörivään koneeseen, lukkosepän vasaroiden ja nikkarin höylien paukkaessa ja suhistessa alakerran työpajoissa. Sinä päivänä oli värjäyslaitoksen vesi, joka juoksi porttikäytävän läpi vaaleanvihreää. Hän astui sen yli hymyillen; hän näki sen värissä onnellisen enteen.

Isäntä oli tavattavissa portinvartijan huoneessa. Herra Marescot, puukkotehtailija, jolla oli suuri puoti Paix-kadun varrella, oli ennen kulkenut pitkin katuja tahkoaan vääntämässä, Nyt hänen sanottiin omistavan useita miljoonia. Hän oli viidenkymmenenviiden vuoden vanha, väkevä, luiseva, ritarimerkin saanut mies; hän levitteli tavattoman suuria kämmeniään, joista kyllä näkyi, että hän oli entinen työmies; ja hänen parhaita huvituksiaan oli vieläkin ottaa mukaansa hyyryläistensä veitsiä ja saksia, jotka hän itse terotti. Häntä ei pidetty ylpeänä, sillä hän viipyi tuntikausia portinvartijainsa luona pieneen hämärään huoneeseen kätkeytyneenä tilejä vaatimassa. Sieltä käsin hän hoiti kaikki asiansa. Coupeaulaiset löysivät hänet rouva Bochen rasvaisen pöydän äärestä, kuuntelemasta, miten A-portaissa, toisessa kerroksessa asuva ompelijatar oli ruokottomin sanoin kieltäytynyt maksamasta hyyryään. Kun vuokrakontrahti oli allekirjoitettu, löi hän kättä levysepälle. Hän rakasti työmiehiä. Ennen hänelläkin oli ollut työtä niskaan pistäen. Mutta työllä sai mitä tahansa. Ja luettuaan kaksisataaviisikymmentä francia, ensimäisen puolen vuoden hyyryn, jotka hän työnsi avaraan taskuunsa, hän kertoi elämäkertansa ja näytti ritarimerkkiään.

Gervaiseä vaivasi hiukan Bochelaisten outo käytös. He näet eivät olleet tuntevinaan häntä. He hätiköivät isännän edessä, selkä koukussa, vaanien hänen sanojansa ja hyväksyen ne päätä nyökytellen. Rouva Boche hyökkäsi kiivaasti ulos ajamaan pois lapsilaumaa, jotka olivat vääntäneet vesijohdon hanan ihan auki ja nyt jalkoineen lätystelivät siitä vuotaneessa lätäkössä, joka oli tulvata yli koko kivityksen; ja kun hän palasi suorana ja ankarana katsellen pihan poikki kulkiessaan visusti kaikkiin ikkunoihin, ikäänkuin tullakseen vakuutetuksi, että talossa kaikki oli hyvässä järjestyksessä, hän puristi huulensa yhteen itsetietoisena vallasta, joka hänellä nyt oli, kun hänellä oli hallittavanaan kolmesataa hyyryläistä. Boche puhui taas toisessa kerroksessa asuvasta ompelijattaresta; oli sitä mieltä, että nainen oli häädettävä, laski maksamatta jääneet hyyryt, tärkeänä kuin isännöitsijä, jonka huoneenhallitus saattoi olla epäilyksenalainen. Herra Marescot hyväksyi häätämistuuman, mutta tahtoi odottaa vielä puoli neljännestä. Oli sydämetöntä heittää ihmisiä kadulle, semminkin kun siitä ei tullut ainoatakaan souta talonisännän taskuun. Ja Gervaiseä puistatti, kun hän ajatteli, että näinköhän hänetkin heitettäisiin kadulle sinä päivänä, jolloin jokin onnettomuus estäisi hänet maksamasta. Portinvartijan komero oli savustunut, täynnä mustuneita huonekaluja, kostea ja hämärä kuin kellari; kaikki valo, mitä ikkunasta tuli, lankesi sen edessä olevalle räätälin työpöydälle, jolla virui käännettäväksi tuotu vanha takki; lattialla istui Pauline, Bochen nelivuotias, punatukkainen tytär, katsellen kiltisti, miten palanen vasikanlihaa paistui, ja nauttien väkevästä hajusta, joka nousi paistinpannusta.