Part 11

Ensimäisinä päivinä hän vierasti kovasti Gervaiseä. Mutta muutamissa viikoissa hän tottui häneen. Hän odotti häntä kantaakseen hänen vaatekääröjään, kohteli häntä kuin sisarta ja tullen äkkiä tuttavalliseksi leikkeli paperikuvia nimenomaan häntä varten. Eräänä aamuna kumminkin kun hän oli tullut sisälle koputtamatta ovelle, yllätti hän Gervaisen puoleksi alasti kaulaansa pesemässä; eikä hän viikkokauteen katsonut häntä silmiin, niin että hän lopulta sai tämänkin punastumaan.

Marjamehun mielestä oli Kultaparta hieman hölmö. Olihan se hyvä, ettei juonut eikä mässännyt eikä ahdistellut tyttöjä katukäytävillä, mutta miehen tuli kumminkin olla mies, taikka muuten oli parasta panna heti hame päälleen. Hän kiusotteli häntä Gervaisen kuullen syyttäen häntä, että hän iski silmää kaikille lähiseudun naisille; ja jättiläisen kokoinen Goujet puolustautui vimmatusti. Se ei estänyt molempia työmiehiä olemasta hyviä tovereita. He kävivät hakemassa toisiaan aamulla lähteäkseen yhdessä työhönsä ja joivat välistä lasin olutta ennen kotiintuloa. Ristiäispäivällisistä asti he olivat sinutelleet toisiaan, sillä se pitentää vain puhetta, jos aina pitää sanoa »te». Sillä kannalla oli heidän ystävyytensä, kun Kultaparta teki Marjamehulle uljaan palveluksen, sellaisen merkkipalveluksen, jota ei koko elämässään unohda. Se tapahtui 2 päivänä joulukuuta 1851. Levysepän päähän oli pistänyt mennä pilan päiten kapinaa katsomaan; hän antoi palttua tasavallalle, Bonapartelle ja koko hökötykselle; mutta hän ihaili ruudinsavua ja pyssynlaukaukset olivat hänestä hauskoja. Ja hän olisi aivan varmaan joutunut kiikkiin muutaman katusulun takana, ellei seppä olisi sattunut tulemaan hätään juuri parhaiksi suojellakseen häntä suurella ruumiillaan ja auttaakseen pakenemaan. Palatessaan Faubourg-Poissonnièren katua pitkin Goujet astui nopeasti vakavan näköisenä. Hän harrasti politiikkaa, oli maltillinen tasavaltalainen oikeuden ja yhteisen hyvän nimessä. Kumminkaan hän ei ollut ampunut ainoatakaan laukausta. Ja hän esitti syynsä: rahvas väsyi poimimaan porvariston hyväksi kastanjoita tulesta ja polttamaan siinä hyppysensä; helmi- ja kesäkuu olivat mainioita läksytyksiä; niinpä tästälähin esikaupungit jättäisivätkin kaupungin selviytymään yksin parhaan kykynsä mukaan. Päästyään sitten Poissonniers-kadun mäen päälle hän kääntyi ympäri katsomaan Pariisia; siellä suoritettiin yhtä kaikki surkeita asioita, rahvas voisi vielä kerran katua, että se oli ristissä käsin sitä katsellut. Mutta Coupeau nauroi, sanoi liian pöllöiksi niitä aaseja, jotka panivat nahkansa alttiiksi ainoastaan sitä varten, että edustajakamarin laiskat tyhjäntoimittajat edelleenkin saisivat viisikolmatta franciansa. Illalla Coupeaulaiset kutsuivat Goujet'n äitineen päivällisille. Jälkiruuan aikana Marjamehu ja Kultaparta suutelivat kumpikin toisiaan molemmille poskille. Nyt oli ystävyydenliitto solmittu koko elinijäksi.

Kolme vuotta kului molempain perheiden elämä eteisen kummallakin puolen ilman mitään merkkitapausta. Gervaise oli kasvattanut pikku tytärtään menettämättä enempää kuin korkeintaan kaksi työpäivää viikossa. Hänestä oli tullut taitava hienojen vaatteiden pesijätär, ja hän ansaitsi aina kolmeen franciin päivässä. Myöskin oli hän pannut Etiennen, joka oli kahdeksannella vuodella, Chartres-kadun varrella olevaan pienten lasten kouluun, jonne hän maksoi viisi francia kuussa. Huolimatta lasten elatuskustannuksista panivat heidän vanhempansa kaksin, kolminkymmenin francin joka kuussa säästökassaan. Kun heidän säästönsä nousivat kuuteensataan franciin, ei nuori vaimo enää saanut nukutuksi kunnianhimoisen unelman vaivaamana: hän tahtoi perustaa oman liikkeen, vuokrata pienen puodin, pitää vuorostaan toisia naisia työssään. Hän oli kaikki laskenut valmiiksi. Jos työ sujuisi, voisi heillä kahdenkymmenen vuoden päästä olla sievoinen pääoma, jonka koroilla he eläisivät jossakin maalla. Kumminkaan hän ei uskaltanut siihen ryhtyä. Hän sanoi etsivänsä puotia saadakseen miettimisaikaa. Rahoilla ei ollut mitään hätää säästökassassa; päinvastoin ne siellä sikisivät. Kolmeen vuoteen hän ei ollut tyydyttänyt kuin yhden ainoan mielitekonsa, hän oli ostanut itselleen kellon, tumman-sinipunervasta palissanderipuusta tehdyn, kierteisillä patsailla varustetun pendelikellon, jonka heiluri oli kullatusta vaskesta; ja siitä oli maksettava yhden vuoden kuluessa kaksikymmentä souta joka maanantai. Hän suuttui kun Coupeau aikoi ruveta sitä vetämään; hän itse yksin nosti sen lasikupua, pyyhki sen patsaita sellaisella hartaudella, ikäänkuin hänen piironkinsa marmorilevy olisi muuttunut alttariksi. Lasikuvun alla kellon takana hän piti piilossa säästökassan vastakirjaa. Ja usein, kun hän uneksi puodistaan, hän unohtui kellotaulun eteen jääden tuijottamaan viisareihin, ikäänkuin hän olisi odottanut jotakin erikoista juhlallista hetkeä tehdäkseen päätöksensä.

Coupeaulaiset menivät melkein joka sunnuntai kävelylle Goujet'laisten kanssa. Ne olivat hauskoja huviretkiä, syötiin paistettua kalaa Saint-Ouenissa tai kaniinia Vincennes'issä aivan vaatimattomasti jonkin pikku ravintolan puutarhassa. Miehet joivat vain janoonsa ja palasivat käsi kädessä naisten kanssa pää ihan selvänä. Illalla ennen maata menoa tehtiin tilit ja jaettiin menot tasan; eikä joku sou sinne tai tänne koskaan synnyttänyt riitaa. Lorilleux'läiset kadehtivat Goujet'laisia. Heistä oli kummallista yhtä kaikki, että Marjamehu ja Nilkuttaja yhä olivat yksissä vierasten ihmisten kanssa, kun heillä kerran oli sukulaisiakin. Mutta vieläkös mitä! he eivät välittäneet sukulaisistaan tämän taivaallista! Niin pian kuin he olivat saaneet säästöön neljä souta, he eivät enää tahtoneet nahkaansa mahtua. Rouva Lorilleux'tä harmitti kovasti nähdessään veljensä vieraantuvan hänestä ja hän alkoi uudestaan syytää herjauksia Gervaiseä vastaan. Rouva Lerat sitä vastoin piti nuoren vaimon puolta kertoen hänestä ihmeteltäviä seikkoja, miten häntä oli koeteltu vietellä iltamyöhällä bulevardilla, mutta kuinka hän sankarillisesti oli suoriutunut hävyttömistä tungettelijoista sivaltamalla heille pari korvapuustia. Muori Coupeau puolestaan koetti sovittaa kaikkia keskenään ja pysytelläitä kaikkien lastensa suosiossa; hänen näkönsä heikkeni heikkenemistään, eikä hänellä ollut enää muuta toimeentulon mahdollisuuttakaan: hän oli tyytyväinen, kun sai sata souta milloin miltäkin lapsistaan.

Juuri sinä päivänä, jolloin Nana täytti kolme vuotta, tapasi Coupeau illalla työstään palatessaan Gervaisen hyvin kiihtyneenä. Hän kieltäytyi puhumasta, häntä ei mikään vaivannut, sanoi hän. Mutta kun hän kattoi pöydän aivan hullusti, jääden lautaset kädessä seisomaan syviin mietteisiin vaipuneena, tahtoi hänen miehensä kivenkovaan tietää, mitä oli tapahtunut.

-- No niin, tunnusti hän lopulta, sen pienen rihkamakauppiaan puoti Goutte-d'Or'in kadun varrella on vuokrattavana. Minä näin sen tunti sitten käydessäni sieltä lankaa ostamassa. Sehän minut pani miettimään.

Se oli hyvin siisti puoti juuri siinä isossa talossa, johon he ennen muinoin toivoivat pääsevänsä asumaan. Siinä oli puoti, sen perällä varastohuone ynnä kaksi muuta huonetta, oikealla ja vasemmalla; siis juuri mitä he tarvitsivat. Huoneet olivat tosin pienenpuoleisia, mutta hyvin sijoitetut. Vaan se oli hänestä liian kallis: isäntä puhui viidestäsadasta francista.

-- Sinä olet siis käynyt katsomassa ja kysynyt hintaa, sanoi Coupeau.

-- Niin, ilman vain aikojani! vastasi hän koettaen näyttää välinpitämättömältä. Saahan sitä ilmotuksen mukaan käydä katsomassa vaikka mitä huoneustoa, eihän se sido mihinkään... Mutta tämä on aivan liian kallis. Sitä paitsi olisi ehkä tyhmää perustaa oma liike.

Kumminkin hän päivällisen jälkeen alkoi taas puhua rihkamakauppiaan puodista. Hän piirusti huoneuston sanomalehden reunaan. Ja vähitellen hän innostui mittaamaan nurkkia ja järjestämään huoneita, ikäänkuin hänen olisi jo huomispäivänä ollut muutettava sinne tavaroineen. Silloin Coupeau yllytti häntä vuokraamaan, kun näki miten kovasti hänen sitä teki mieli; aivan varmasti hän ei löytäisi mitään kunnollista alle viidensadan francin, ehkäpä siitä saisi vielä vähäisen tingityksikin. Ainoa ikävä seikka oli joutua asumaan samassa talossa Lorilleux'läisten kanssa, joita Gervaise ei voinut sietää. Mutta tämä siitä suuttui, hän ei muka vihannut ketään; vieläpä hän innoissaan rupesi puolustamaan Lorilleux'läisiä; eivät he olleet pohjaltaan häijyjä, kyllä heidän kanssansa tulisi toimeen. Ja kun he olivat käyneet levolle, niin Coupeau jo nukkui, kun Gervaise vielä jatkoi huoneiden järjestelemistä, vaikka hän ei vielä ollutkaan lopullisesti myöntynyt niitä vuokraamaan.

Seuraavana päivänä hän yksin jäätyään ei voinut vastustaa haluaan nostaa lasikupua kellon päältä ja katsella säästökassan vastakirjaa. Oli se sentään kummallista ajatella, että hänen puotinsa oli noissa täyteen töherretyissä lehdissä! Ennen työhön menoaan hän kysyi neuvoa rouva Goujet'lta, joka täysin hyväksyi hänen aikomuksensa perustaa oma liike; kun hänellä oli niin siivo ja raitis mies, voi hän olla varma yrityksensä onnistumisesta eikä tarvinnut pelätä, että mies hävitti hänen ansionsa. Aamiaistunnilla hän meni Lorilleux'läistenkin luo, kysyäkseen heidänkin mieltään. Hän ei tahtonut näyttää toimivansa salassa sukulaisilta. Rouva Lorilleux hämmästyi. Kuinka! Nilkuttaja aikoo hankkia puodin, ja tuota pikaa! Ja kirvelevin mielin hän änkytti, että hän oli siitä oikein hyvillään: puoti oli epäilemättä mukava, Gervaisella oli syytä ottaa se. Mutta kun hän oli hiukan toipunut hämmästyksestään, alkoivat hän ja hänen miehensä puhua pihan kosteudesta ja alakerran huoneiden niukasta valosta. Kyllä siellä leini viihtyisi ihan mainiosti. Mutta mitäpäs siitä! Jos hän kerran oli päättänyt vuokrata, niin heidän muistutuksensa eivät tietenkään estäneet häntä vuokraamasta.

Illalla Gervaise nauraen tunnusti suoraan, että hän olisi tullut kipeäksi, jos hänet olisi estetty saamasta puotia. Ennen lopullisen päätöksen tekemistä tahtoi hän kumminkin viedä Coupeaun paikankatsannolle ja koettaa saada vuokraa alennetuksi.

-- Huomenna siis, jos se sinulle sopii, sanoi hänen miehensä. Sinä tulet minua hakemaan kuuden tienoossa talosta, jossa minä olen työssä Nation-kadun varrelta, niin palaamme kotiin Goutte-d'Or'in kadun kautta.

Coupeau viimeisteli silloin erään uuden kolmikerroksisen talon kattoa. Sinä päivänä piti hänen juuri panna paikoilleen viimeiset sinkkilevyt. Kun katto oli melkein tasainen, oli hän sille laatinut itselleen työpöydän, asettamalla leveän ikkunaluukun kahden pukin päälle. Mailleen menevä kaunis toukokuun aurinko kultasi savutorvet. Ja katon harjalla, kirkkaan taivaan alla työmies pöytänsä yli kumartuneena leikkeli rauhallisesti saksillaan sinkkilevyä, niinkuin räätäli kotonaan leikkaa housuja. Nojaten naapuritalon seinään hänen apulaisensa, seitsentoista vuotias solakka ja vaalea poika hoiteli padassa tulta, puhallellen siihen isolla palkeella, jonka jokainen henkäys lennätti ilmoille räiskyvän kipunasarjan.

-- Hei! Zidore, raudat tulelle! huusi Coupeau.

Apulainen työnsi juottoraudat keskelle lieskaa, joka kirkkaassa päiväpaisteessa näytti vaaleankelmeältä. Coupeau piteli käsissään viimeistä sinkkilevyä. Se oli vielä kiinnitettävä katon reunaan, vesirännin viereen; siinä kohden oli katossa äkkijyrkänne ja reiän läpi ammotti katu alla. Kuin kotonaan liikkui siellä levyseppä viistättäen jalkojaan, joihin oli kääritty vaatetta kenkien ympärille, ja viheltäen iloista laulun säveltä. Tultuaan reiän reunalle hän laski luisua, kiepsautti toisen polvensa uuninpiipun ympäri ja jäi siihen riippumaan, toinen puoli ruumista kadun päällä. Kun hän siitä keikistihe kutsuakseen Zidore vetelystä, tarttui hän käsin kiinni savutorven kulmaan, ettei joutuisi tekemisiin allansa olevan kadun kanssa.

-- Saakelin nahjus!... Anna tänne raudat! Vaikka sinä kuinka siinä taivaalle töllisteleisit, senkin humalaseiväs! niin eivät varpuset lennä paistettuina suuhusi!

Mutta Zidore ei pitänyt kiirettä. Hän katseli naapuritalojen kattoja, paksua savua, joka nousi Pariisin toisesta päästä, Grenellen puolelta; se saattoi hyvinkin olla tulipalo. Kumminkin hän viimein laskeusi vatsalleen, pää reiän yläpuolelle ja ojensi raudat Coupeaulle. Silloin tämä alkoi juottaa kiinni levyä. Milloin hän kyykistihe tai ojensihe, milloin hän istui toisella kannikallaan tai seisoi toisen jalkansa kärellä tai riippui yhden sormen varassa, mutta aina hän säilytti tasapainonsa. Hän oli helkkarin ketterä ja hävyttömän varma liikkeissään, tottunut katsomaan vaaraa silmästä silmään. Se oli hänelle tuttu. Katu pelkäsi häntä, väitti hän. Päästämättä piippua hampaistaan hän tuon tuostakin kääntyi sylkäisemään rauhallisesti kadulle.

-- Kas! rouva Boche, huusi hän äkkiä. Heipä hei! rouva Boche!

Hän oli huomannut portinvartijan, juuri kun tämä astui kadun poikki. Hän nosti päätänsä ja tunsi levysepän. Ja katolta katukäytävälle alkoivat he keskustella, rouva Boche kädet esiliinan alla, nokka pystyssä, Coupeau seisten kumartuneena ja pitäen vasemmalla kädellään kiinni savutorvesta.

-- Ette ole tainnut nähdä minun vaimoani? kysyi Coupeau.

-- En, vastasi portinvartija. Onkos hän täällä?

-- Hänen pitäisi tulla minua hakemaan... Ja hyvästikös teillä jaksetaan?

-- Oikein hyvästi, kiitoksia kysymästä, minähän sitä olen huonoin ja minä voin niinkuin näette... Minä olen menossa Chaussée Clignancourt'ille ostamaan lampaanpaistia. »Punaisen Myllyn» luona oleva teurastaja pyytää siitä kuusitoista souta.

He korottivat ääntään, sillä leveätä ja autiota Nation-katua pitkin tulla jyryytti vaunut; heidän sanansa, jotka he huusivat, minkä kurkusta lähti, olivat vain houkutelleet ikkunansa ääreen pienen vanhan mummon, joka siihen jäikin kyynäskolkkasilleen; häntä näytti kovasti huvittavan ja jännittävän katsella vastapäisellä katolla seisovaa miestä, ikäänkuin hän olisi toivonut näkevänsä hänen putoovan minä hetkenä hyvänsä.

-- No, hyvästi nyt vain! huusi rouva Boche, minä en tahdo teitä häiritä,

Coupeau kääntyi ympäri, otti taas raudan, jonka Zidore hänelle ojensi. Mutta juuri lähtiessään menemään pois, huomasi ovenvartija toisella katukäytävällä Gervaisen taluttamassa Nanata. Hän nosti jo päätänsä ilmottaakseen siitä levysepälle, kun nuori vaimo hänet siitä esti kiivaalla käden liikkeellä. Ja puoliääneen, jotta puhe ei kuuluisi katolle asti, hän kertoi huolestaan: häntä pelotti, että, jos hän yhden äkin näyttäytyisi miehelleen, tämä siitä niin säpsähtäisi, että syöksyisi nurin niskoin alas. Neljään vuoteen hän ei ollut käynyt kuin yhden ainoan kerran hakemassa häntä hänen työpaikaltaan. Tämä oli toinen kerta. Hän ei sietänyt katsoa sitä, hänen verensä jähmettyi, kun hän näki miehensä taivaan ja maan välillä semmoisilla paikoilla, jonne eivät edes varpusetkaan uskaltaneet lentää.

-- Epäilemättä se ei ole hauskaa, vastasi rouva Boche. Minun mieheni kun on räätäli, niin minä en tiedä hädästä mitään.

-- Jos te tietäisitte, kuinka minä ensi aikoina elin aamusta iltaan alituisen pelon vallassa, sanoi Gervaise vielä. Minä olin näkevinäni hänet aina pää halki paarilla. Nyt en minä enää ajattele sitä yhtä paljon. Sitä näet tottuu kaikkeen. Pakkohan sitä on ansaita leipää... On se yhtä hyvin sangen kallista leipää, sillä siinä on joka hetki henkensä kaupalla.

Hän vaikeni kätkien Nanan hameensa taa, peläten lapsen huutavan. Itse hän aivan kalpeana vasten tahtoaankin katsoi katolle. Coupeau juotti juuri levyn ulkoreunaa vesirännin vierestä. Hän ojensi kätensä niin pitkälle kuin mahdollista, mutta ei ylettänyt sittenkään päähän asti. Silloin hän rohkeasti, työmiehille omituisella, kepeällä, mutta varmalla liikkeellä hitaasti kurottautui mistään kiinni pitämättä aivan katukivityksen päälle, tehden tyynesti työtään; ja alhaalta nähtiin pienen, valkean juottoliekin räiskävän raudan alla, jota hän taitavasti kuljetti pitkin levyn reunaa. Gervaise seisoi ääneti, henkeään pidättäen ja nosti vaistomaisesti yhteen puristetut kätensä ikäänkuin rukoukseen. Mutta häneltä pääsi syvä helpotuksen huokaus, kun Coupeau pitämättä kiirettä nousi takaisin katolle joutaen vielä sylkäisemään viimeisen kerran kadulle.

-- Vai vakoillaan minua! huusi hän iloisesti huomatessaan Gervaisen. Hän kai on tekeytynyt tyhmäksi, vai mitä? rouva Boche ei näet tahtonut huutaa minulle... Odotahan, en minä viivy tässä enää kuin kymmenen minuuttia.

Hänen oli vielä asetettava paikoilleen tuulenvarjo savutorven päähän, vähäpätöinen tehtävä. Pesijätär ja ovenvartija seisoivat vielä katukäytävällä puhellen naapureista ja pitäen silmällä Nanata estääkseen häntä rypemästä katuojassa, josta hän etsi pieniä kaloja; ja molemmat vaimot käänsivät yhä uudestaan katseensa katolle, hymyilivät ja nyökyttelivät päätään, ikäänkuin sanoakseen, että he eivät hätäilleet. Vastapäisen ikkunan luona istui vanha mummo yhä paikoillaan katsellen miestä odottavan näköisenä.

-- Mitähän tuolla variksenpelätillä on vakoiltavana? sanoi rouva Boche. Kyllä on koko näykäs!

Ylhäältä kuului Coupeaun kovaääninen laulu. Nyt hän kumartuneena työpöytänsä yli leikkasi sinkkilevyä kuin taiteilija ainakin. Harpilla hän oli pyöräyttänyt viivan, jota myöten leikkasi leveän viuhkan käyrillä rautasaksilla; sitten hän vasaralla hiljakseen taivutti viuhkan suippopäisen sienen muotoiseksi. Zidore oli taas alkanut palkeella puhaltaa hiilokseen. Aurinko meni mailleen talon taakse, jättäen jälkeensä kirkkaan punertavan ruskon, joka vähitellen vaaleni ja sai vienon sinervän vivahduksen. Ja tänä hiljaisena iltahetkenä erotti kuultavan kirkasta taivasta vasten molemmat työmiehet vain mustina varjokuvina, jotka näyttivät suhteettoman suurilta, sekä synkän työpöydän ja palkeen oudon näköiset ääriviivat.

Kun tuulenvarjo oli leikattu, huusi Coupeau:

-- Zidore! raudat!

Mutta Zidore oli hävinnyt. Levyseppä kirosi, haki häntä katsellaan ja huusi häntä ullakkoon vievältä auki jääneeltä luukulta. Vihdoin hän huomasi hänet eräältä läheiseltä katolta kahden talon takaa. Se hulivili käyskenteli tutkimassa ympäristöjä; hänen ohut vaalea tukkansa liehui kovassa tuulessa ja hän siristi silmiään Pariisin äärettömyyttä tähystäessään.

-- Kuuletko sinä sen vetelys! luuletko sinä olevasi maalla! sanoi Coupeau raivoissaan. Vai sepitätkö sinä ehkä runoja niinkuin herra Beranger!... Tokko tuot pian raudat tänne! Onko mokomata nähty! käveleppäs näet joutilaana pitkin kattoja. Toisit yksin tein henttusi mukaasi laulaaksesi hänelle lemmen lauluja... Anna minulle raudat paikalla, kirottu nulikka.

Hän juotti ja huusi Gervaiselle:

-- Nyt se on valmis... Minä tulen alas.

Savutorvi, johon hänen piti kiinnittää tuulihattu, oli keskellä kattoa. Rauhottuneena Gervaise yhä hymyili seuraten hänen liikkeitään. Nana oli yht'äkkiä nähnyt isänsä ja taputti pikku käsiään ihastuneena. Hän oli istuutunut katukäytävän reunalle nähdäkseen paremmin katolle.

-- Isä! isä! huusi hän kaikin voimin; isä! katsohan!

Levyseppä aikoi kumartua, mutta hänen jalkansa luiskahti. Silloin hän äkisti ja kömpelösti niinkuin kissa, jonka käpälät sotkeentuvat, vierähti ja liukui pitkin loivasti luisua kattoa, voimatta saada enää mistään kiinni.

-- Herra Jumala! sanoi hän tukahtuneella äänellä.

Ja hän putosi. Hänen ruumiinsa teki kaaren ilmassa, kääntyi kaksi kertaa ympäri ja paiskautui keskelle katua, läiskähtäen kuin vaatemytty, joka heitetään korkealta.

Gervaise kirkasi, minkä kurkusta lähti ja jäi tyhmistyneenä seisomaan kädet ilmassa. Ohikulkijoita riensi luokse, syntyi väentungos. Rouva Boche oli aivan toistaitoisena lyyhistynyt maahan ja otti Nanan syliinsä, kätkeäkseen hänen päänsä ja estääkseen häntä näkemästä. Sillä välin vastapäätä oleva pieni mummo ikäänkuin tyydytettynä sulki tyynesti ikkunansa.

Vihdoin neljä miestä kantoi Coupeaun apteekkiin, joka oli Poissonniers-kadun kulmassa; ja hän oli siellä lähes tunnin keskellä huonetta peitteen päällä, sillä aikaa kun käytiin Lariboisièren sairashuoneesta paaria hakemassa. Hän hengitti vielä, mutta apteekkari pudisteli päätään. Gervaise oli vaipunut polvilleen maahan ja nyyhkytti lakkaamatta, silmät kyynelten sokaisemina, kokonaan typertyneenä. Vaistomaisesti hän liikutti käsiään ja koetteli miehensä jäseniä, hyvin hiljaa. Sitten hän veti kätensä takaisin, katsoen apteekkariin, joka oli kieltänyt häntä koskemasta; mutta hän ei malttanut olla muutaman sekunnin päästä alkamatta uudestaan, vakuuttaakseen itselleen, vieläkö hän pysyi lämminnä, luullen tekevänsä hänelle hyvää. Kun paarit vihdoin saapuivat ja puhuttiin sairashuoneelle lähdöstä, nousi hän ylös ja sanoi kiivaasti:

-- Ei, ei, ei sairashuoneelle!... Me asumme Goutte-d'Or'in Uuden kadun varrella.

Turhaan hänelle selitettiin, että sairaus kävisi hänelle hyvin kalliiksi, jos hän ottaisi miehensä kotiin.

Hän hoki vain itsepintaisesti:

-- Goutte-d'Or'in Uudelle kadulle, minä näytän tietä. Mitä se teitä liikuttaa? Minulla on rahaa... Hän on minun mieheni, eikö totta? Hän on minun ja minä tahdon pitää hänet.

Ja täytyi kantaa Coupeau kotiinsa. Kun paaria kannettiin väkijoukon läpi, joka oli kokoontunut apteekin edustalle, puhelivat naiset innokkaasti Gervaisestä: hän ontui, se peijakas, mutta hänessä oli yhtä kaikki pontta; varmaan hän pelastaisi miehensä, jota vastoin sairashuoneella lääkärit puukollaan viimeistävät kovin huonoksi menneitä sairaita, päästäkseen vaivasta, mikä olisi heitä parantaessa. Rouva Boche oli vietyään Nanan kotiinsa palannut ja kertoi liikutuksesta vavisten onnettomuudesta, mainiten sen yksityiskohtia aivan loppumattomiin.

-- Minä olin menossa hakemaan lampaanpaistia, olin siellä ja näin hänen putoavan, toisti hän yhä uudestaan. Siihen oli hänen pieni tyttärensä syynä, isä tahtoi katsoa häntä, ja roiskis! Voi! Herra Jumala! Minä en haluaisi nähdä toista semmoista putoamista... Pitänee tästä kumminkin lähteä sitä lampaanpaistia hakemaan.

Kahdeksan päivää Coupeau oli hyvin huonona. Sukulaiset, naapurit ja kaikki ihmiset odottivat hänen heittävän henkensä minä hetkenä hyvänsä. Lääkäri, eräs hyvin kallis lääkäri, joka otti sata souta käynniltä, varoi sisuselinten loukkaantuneen; ja se sana herätti suurta pelkoa; kaupungilla kerrottiin, että levysepältä oli sydän mennyt sijoiltaan tärähdyksestä. Gervaise yksin, yön valvonnasta kalpeana, vakavana ja päättäväisenä kohautti olkapäitään. Hänen mieheltään oli oikea jalka katkennut, sen tiesivät kaikki; se oli parannettava ja sillä hyvä. Mitä muuten siihen tuli, että sydän muka oli sijoiltaan, niin se ei merkinnyt mitään. Hän saisi kyllä hänen sydämensä paikoilleen.

Hän tiesi, mitä siihen tarvittiin; hellää hoitoa, puhtautta ja lujaa rakkautta. Ja hän osotti ylevää luottamusta, varmana siitä, että saisi hänet paranemaan pysymällä ainoastaan hänen luonaan, koskettamalla häntä käsillään kuumeen häntä kohdatessa. Hän ei epäillyt hetkeäkään. Koko viikon hänet nähtiin jalkeella vähäpuheisena, hartaana ja järkähtämätönnä päätöksessään pelastaa hänet, unohtaen lapsensa, kadun ja koko kaupungin. Yhdeksännen päivän iltana, kun lääkäri vihdoin otti vastatakseen sairaasta, hän vaipui tuolille, kokonaan kyynelten vallassa. Sinä yönä hän suostui nukkumaan kaksi tuntia nojaten päätään vuoteen jalkopuoleen.

Coupeaun tapaturma oli pannut koko perheen liikkeelle. Muori Coupeau vietti yöt Gervaisen kanssa; mutta jo kymmenettä käydessä hän nukkui tuolilleen. Joka ilta työstä palatessaan teki rouva Lerat suuren kierroksen käydäkseen kysymässä veljensä vointia. Lorilleux'läiset olivat alussa käyneet pari, kolme kertaa päivässä, tarjoutuneet valvomaan ja tuoneet nojatuolinkin Gervaiselle. Sitten oli piankin syntynyt riitaa siitä, miten sairaita oli hoidettava. Rouva Lorilleux väitti pelastaneensa eläessään tarpeeksi paljon ihmisiä tietääkseen, miten siinä oli meneteltävä. Hän syytti myöskin nuorta vaimoa, että tämä häntä survi ja piti hänet loitolla veljensä vuoteelta. Tosin Nilkuttajalla oli syytä tehdä, minkä suinkin voi, saadakseen Coupeaun paranemaan, sillä jos hän ei olisi mennyt häntä häiritsemään Nation-kadulle, niin hän ei olisi pudonnut. Mutta sillä tavalla kuin hän häntä hoiti, hän oli varmaan tappava hänet.