Part 10

He muuttivat sinne huhtikuun alussa. Gervaise oli silloin raskaana kahdeksannessa kuukaudessa. Mutta hän teki työtä uupumatta; nauraen sanoi hän, että lapsi auttoi häntä työssä; hän tunsi sisällänsä sen pienten jalkojen potkivan ja antavan hänelle voimia. Hän antoi Coupeaulle hyvän lähdön, kun tämä milloin tahtoi saada häntä levähtämään säästääkseen hiukan hänen voimiaan. Vasta kovien tuskien alettua oli aika käydä makuulle. Nyt hän ei vielä joutanut, sillä kun oli tulossa yksi suu lisää ruokittavaksi, täytyi käydä ankarasti työhön käsiksi. Hän itse siivosi huoneet, ennenkuin hän auttoi miestään panemaan huonekaluja paikoilleen. Hartaasti vaali hän näitä huonekalujaan, pyyhki niitä äidillisellä hellyydellä, hänen sydämensä oli pakahtua, kun hän näki niissä pienimmänkin naarmun. Häneen koski yhtä kipeästi kuin jos hän olisi lyönyt itseään, kun hän lakaistessaan sattui niitä kolhasemaan. Varsinkin piironki oli hänestä rakas; se oli hänestä kaunis, luja ja juhlallisen näköinen. Hänen hartain mielitekonsa, josta hän ei uskaltanut puhua, oli saada kello, minkä hän asettaisi keskelle marmorilevyä. Siinä se lasikupunsa alla näyttäisi komealta. Ellei lapsi olisi ollut tulossa, olisi hän ehkä uskaltanut ostaa kellon. Eihän siinä mikä auttanut, huoaten hän lykkäsi sen tuonnemmaksi.

Aviopuolisot olivat ihastuksissaan uudesta asunnostaan. Etiennen sänky oli pienessä kamarissa, mutta vielä siinä oli tilaa toisellekin lapsen vuoteelle. Keittiö oli pienen pieni ja pilkkosen pimeä; mutta, kun piti ovea auki, näki siellä jotakuinkin hyvin; eikähän Gervaisen tarvinnutkaan tehdä ruokaa kolmellekymmenelle hengelle; kunhan hän mahtui siinä keittämään lihalientä padallaan, niin siinä oli tarpeeksi alaa. Mutta isosta kamarista heidän kelpasi ylpeillä. Aamulla heti noustuaan he vetivät valkoiset serttinkiuutimet alkoovin eteen; ja kamari oli muuttunut ruokasaliksi, jossa pöytä oli keskellä lattiaa ja kaappi ja piironki toisiaan vastapäätä. Kun uuni kulutti kivihiiliä aina viidentoista soun edestä päivässä, niin he olivat tukkineet sen; pieni rautakamiini, joka oli pantu uunin eteen kivilevylle, antoi heille lämpöä seitsemän soun edestä riittämään asti pakkasellakin. Coupeau oli koristanut seinät parhaan kykynsä mukaan ja hänen mielestään niistä tulikin kerrassaan kauniit: Peilin paikalla oli iso kuparipiirros, joka esitti jotakin Ranskan sotamarskia, marskin sauva kädessä, tepasteluttamassa ratsuaan kanuunan ja kuulakasan välissä; piirongin yläpuolelle oli perheenjäsenten valokuvat ripustettuina kahteen riviin kahden puolen vanhanaikaista, kullatusta posliinista tehtyä vihkivesiastiaa, jossa säilytettiin tulitikkuja; kaapin reunustalla seisoi Pascalin pystykuva ja sen parina Beranger'n pystykuva, toinen vakavana, toinen hymyilevänä, kahden puolen käkikelloa, jonka nakutusta he näyttivät kuuntelevan. Se oli todellakin kaunis huone.

-- Arvatkaapas, paljonko me tästä maksamme? kysyi Gervaise jokaiselta, joka kävi heillä.

Ja kun heidän hyyrynsä arvioitiin liian korkealle, niin hän voitonriemuissaan ja hyvillään siitä, että niin halvalla oli saanut niin mukavan asunnon, huusi:

-- Sataviisikymmentä francia, ei centimeäkään enempää!... Eikös se ole huokeaa! vai mitä!

Itse Goutte-d'Or'in Uusi katukin vaikutti suureksi osaksi heidän tyytyväisyyteensä. Siinähän se Gervaisen aika kuluikin, kun hän alituiseen hyöri edestakaisin kotinsa ja rouva Fauconnier'n pesulaitoksen välillä. Nykyään Coupeau tuli iltaisin polttamaan piippua alaoven kynnykselle. Katu, josta puuttui jalkakäytävät, ja jonka kivitys oli painunut kuopille, nousi siinä kohden. Mäen päällä, Goutte-d'Or'in kadun puolella oli synkän näköisiä, likaisia puoteja, suutareja, tynnörintekijöitä, siivoton sekatavarakauppa ja konkurssin tehneen viinikauppiaan kapakka, jonka ikkunaluukut olivat jo viikkokausia olleet suljettuina ja ilmotuspaperien peitossa. Kadun toisessa päässä, Pariisin puolella nelikerroksiset talot pimittivät taivaan. Niiden alakerrassa asui pesijättäriä vier vierekkäin yhdessä ryhmässä; ainoastaan yksi parturin ikkuna pikkukaupunkilaismalliin vihreiksi maalattuine kehyksineen ja täpö täynnä heleävärisiä pulloja loi kiiltäviksi kuuratuista vaskilautasistaan iloa ja kirkkautta tähän kolkkoon soppeen. Mutta hauskin osa katua oli keskus, missä rakennukset olivat harvemmassa ja matalampia, niin että ilmaa ja päiväpaistetta pääsi kadulle asti. Vuokra-ajurin vajat, sen vieressä oleva kivennäisvesitehdas ja vastapäätä oleva pesulaitos muodostivat laajan, vapaan ja hiljaisen alueen, missä pesijätärten heikosti kuuluvat äänet ja höyrykoneen tasainen hengitys tuntuivat vielä lisäävän seudun rauhallisuutta. Rakentamattomat tontit ja käytävät kivimuurien välillä tekivät sen maalaiskylän näköiseksi. Coupeauta huvitti katsella, miten harvalukuiset ohikulkijat loikkasivat pesulaitoksesta alituisesti juoksevien saippuaisten purojen yli, ja hän sanoi siitä johtuvan mieleensä erään maakylän, jonne eräs hänen sedistään oli vienyt hänet viiden vuoden vanhana. Gervaisen ilona oli vasemmalla hänen ikkunastaan, eräällä pihalla kasvava akaasiapuu, joka ojensi näkyviin yhden ainoan oksistaan, mutta sen niukasta vihannuudesta riitti viehätystä koko kadulle.

Viimeisenä päivänä huhtikuuta nuori vaimo synnytti. Tuskat alkoivat iltapäivällä neljän tienoossa, kun hän oli silittämässä uutimia rouva Fauconnier'n luona. Hän ei malttanut heti lähteä pois, vaan vääntelihe tuskissaan tuolilla ja silitti aina hiukan välillä, kun tuskat vähäisen hellittivät: uutimilla oli kiire eikä hän tahtonut heittää niitä kesken; ehkäpä se ei ollutkaan kuin tavallista vatsanpurua eikä siitä kannattanut olla millänsäkään. Mutta kun hän aikoi ryhtyä käsiksi muutamiin miesten paitoihin, kävi hän vallan kalpeaksi. Hänen täytyi jättää työnsä sikseen ja ihan kaksin kerroin käpertyneenä kulkea kadun poikki pitäen kiinni seinistä. Muudan silittäjätär tarjoutui häntä saattamaan; hän hylkäsi tarjouksen ja pyysi häntä hakemaan kätilöä, joka asui aivan lähellä Charbonnièren kadun varrella. Eihän tässä nyt tarvinnut ehättää kuin tulta sammuttamaan. Kaippa sitä kesti vielä ainakin koko yön. Se ei saanut estää häntä palattuaan kotiin laittamasta päivällistä Coupeaulle; ehtisihän hän vielä sittenkin heittäytyä hetkeksi vuoteelle päältään riisumatta. Rappusissa tapasi hänet sellainen kouristus, että hänen täytyi istuutua keskelle portaita; ja hän painoi molemmat nyrkkinsä suutansa vasten, ettei huuto pääsisi, sillä häntä hävetti, että miehiä voisi tulla ja nähdä hänet siinä. Tuska taukosi, hän sai oven auki ja lohdutti itseään sillä ajatuksella, että hän varmaankin oli erehtynyt. Hän laittoi päivälliseksi lammaspaistia. Kaikki kävi vielä hyvin, kun hän kuori perunoita. Lammaspaisti oli joutumassa, mutta silloinpa hikoileminen ja poltot alkoivat uudestaan. Kivusta kipristellen hellan edessä hän hämmenti suurusta kastikkeeseen paistinpannussa, silmät kyynelten samentamina. Jos hän nyt synnyttikin lapsen, niin mikäpä syy se oli jättää Coupeau ilman ruokaa? Vihdoin paisti pihisi tuhkalla peitetyllä tulella. Hän palasi kamariin ja luuli vielä ennättävänsä kattaa pöydän. Mutta hänen täytyi kiireesti laskea viinipullo pois kädestään; hän ei enää jaksanut mennä vuoteelle, vaan vaipui maahan olkipatjalle. Kun kätilö saapui neljännestuntia myöhemmin, niin siinä hän auttoi hänet synnyttämään.

Levyseppä oli yhä työssä sairashuoneella. Gervaise kielsi menemästä häntä häiritsemään. Kun hän tuli kotiin seitsemän aikaan, tapasi hän Gervaisen makaamassa hyvästi peitettynä, kasvot hyvin kalpeina korvatyynyllä. Lapsi itki saaliin käärittynä vuoteen jalkopäässä.

-- Voi! eukko parkani! sanoi Coupeau suudellen Gervaiseä. Ja minä kun laskin leikkiä äsken ikään toverieni kanssa sinun huutaessasi täällä tuskissasi!... Sanohan, oliko se kovin vaikeaa, se kai kävi niin joutuun, ettei siinä olisi ehtinyt aivastaakaan. Gervaise hymyili heikosti; sitten hän kuiskasi:

-- Se on tyttö.

-- Se on oikein! vastasi levyseppä, laskien leikkiä virkistääkseen häntä, minä olin tilannut tytön ja nyt sen sain! Sinähän teet kaikki, mitä minä haluan.

Ja ottaen lapsen syliinsä hän jatkoi:

-- Antakaapas, kun minä vähän katson teitä, neiti Likasilmä!... Teillä on pieni sangen musta naama. Kyllä se valkenee, olkaa huoleti. Teidän pitää olla kiltti ja siivo ja kasvaa kunnon ihmiseksi, niinkuin isä ja äitikin.

Gervaise katseli tytärtään hyvin vakavana, silmät selällään. Vähitellen tuli niihin surumielinen ilme. Hän pudisti päätänsä; hän olisi tahtonut pojan, sillä pojat selviytyvät aina paremmin eivätkä ole niin monessa vaarassa tässä Pariisissa. Kätilön täytyi ottaa lapsi pois Coupeaun käsistä ja kieltää Gervaiseä puhumasta, oli jo paha, että pidettiin niin paljon melua hänen ympärillään. Silloin Coupeau sanoi, että pitäisi lähteä ilmottamaan muori Coupeaulle ja Lorilleux'läisille; mutta hänellä oli hirveän nälkä, hän tahtoi ensin syödä. Gervaisestä oli hyvin vaikeaa nähdä Coupeaun itsensä häärivän ruokahommissa, juoksevan keittiöön paistia hakemaan, syövän rikkonaiselta lautaselta; eikä löytävän edes leipääkään. Kiellosta huolimatta hän päivitteli ja kääntelihe lakanoiden välissä. Kylläpä hän olikin ollut saamaton, kun ei ollut voinut edes pöytää kattaa; mutta häntä oli niin äkisti kouristanut vatsasta, että hän oli lyyhähtänyt maahan kuin kepin iskusta. Hänen mies parallaan oli syytä olla hänelle suutuksissaan, kun sai niin huonoa ruokaa ja hän vain makasi siinä jouten. Tokko perunat edes olivat tarpeeksi keitetyt? Hän ei muistanut, oliko hän pannut niihin suolaa.

-- Olkaa nyt vaiti toki, huusi kätilö.

-- Jopahan te muka saisitte hänet rauhottumaan! sanoi Coupeau, suu täynnä ruokaa. Jos teitä ei olisi, niin minä lyön vetoa, että hän nousisi minulle leipää leikkaamaan... Pysy toki alallasi, eukkoseni. Et saa liikkua, muuten et pariin viikkoon pääse jalkeille. Tämähän on mainion hyvää tämä sinun paistisi. Tulettehan syömään sitä minun kanssani, rouva, vai mitä?

Kätilö kieltäytyi: mutta hän tahtoi kernaasti juoda lasin viiniä, sillä hän oli niin säikähtänyt, sanoi hän, kun oli löytänyt vaimorukan pienokaisineen olkipatjalta. Coupeau lähti viimein kertomaan uutista sukulaisille. Puolen tunnin päästä hän palasi mukanaan koko joukko, muori Coupeau ja Lorilleux'läiset sekä rouva Lerat, joka juuri oli ollut käymässä näiden luona. Lorilleux'n puolisot olivat nähdessään heidän menestyvän tulleet perin ystävällisiksi ja kehuivat uhalla Gervaiseä, mutta salavihkaa he kumminkin pienillä epäävillä liikkeillä, päänpudistuksilla ja silmäniskuilla osottivat ikäänkuin tahtovansa lykätä myöhemmäksi oikean arvostelunsa. He tiesivät kyllä, mitä he tiesivät; mutta he eivät tahtoneet asettua kaikkien muiden naapurien yhteistä mielipidettä vastaan.

-- Minä tuon tänne koko roikan! huusi Coupeau. Minkäs sille mahtaa! He tahtoivat tulla sinua katsomaan... Älä aukaise suutasi, se on sinulta kielletty. He saavat jäädä tähän sinua katsomaan rauhassa, mutta pysykööt mukisematta, sen minä sanon... Minä lähden tästä kahvia keittämään, ja hyvää sen pitää tullakin.

Hän katosi keittiöön. Muori Coupeau jäi suudeltuaan Gervaiseä ihmettelemään lapsen suuruutta. Molemmat toisetkin vaimot olivat suudella moiskauttaneet Gervaiseä poskelle. Ja kaikki kolme seisoivat vuoteen ääressä ja selittivät päivitellen synnytysten, kummallisten synnytysten yksityiskohtia. Rouva Lerat tutki pienokaista joka paikasta ja julisti sen olevan hyvin täysiluomaisen, lisäsipä vielä merkitsevästi, että siitä oli tuleva pulska nainen; ja kun lapsen pää oli hänestä liian suippo, niin hän puristeli sitä hiljaa sen huudoista välittämättä, saadakseen sen pyöreämmäksi. Rouva Lorilleux tempasi suuttuneena lapsen hänen käsistään: mokomasta kopeloimisestahan lapsi rukka voisi saada kaiken maailman viat, kun sillä oli niin hento kallo. Sitten alettiin tutkia, kenenkä näköinen se oli. Siitä oli vähällä syntyä riita. Lorilleux, joka kurotti kaulaansa naisten takana, väitti kiven kovaan, että lapsessa ei ollut mitään Coupeausta; nenässä ehkä hiukan, mutta hyvin vähäisen! Se oli ihan äitiinsä, varsinkin silmistään; totisesti, sellaisia silmiä ei ollut kellään isän puolella.

Coupeauta ei vain näkynyt takaisin tulevaksi. Kuultiin kyllä, miten hän keittiössä tappeli uunin ja kahvipannun kanssa. Gervaise tuskitteli: eihän nyt kahvin keitto kuulunut miesten tehtäviin; ja hän huusi hänelle, miten hänen tuli menetellä, vaikka kätilö kaikin voimin koetti saada häntä pysymään vaiti.

-- Pois tieltä! sanoi Coupeau tullessaan huoneeseen kahvipannu kädessä. Onpas se nyt kärsimätön! Aina sillä pitää olla jokin asia painajaisena mielellään... Nyt me saamme tyytyä juomaan tätä laseista, vai mitä? sillä kupit, nähkääs, ovat vielä jääneet tuomatta kauppiaalta.

Istuuduttiin pöydän ympärille, ja levyseppä tahtoi itse kaataa kahvia. Se haiskahti niin suloisen väkevältä, se ei ollutkaan mitään sikurivettä. Kun kätilö oli särpinyt lasinsa tyhjäksi, lähti hän pois: kaikki kävi hyvin, häntä ei enää tarvittu; jos yö olisi levoton, pitäisi aamulla lähettää häntä hakemaan. Hän oli vielä menossa portaita alas, kun rouva Lorilleux alkoi häntä panetella herkuttelijaksi ja tyhjäntoimittajaksi. Se kun pani neljä sokeripalasta kahvin sekaan ja ilkeää vielä ottaa viisitoista francia siitä hyvästä, että jättää toisen synnyttämään ypö yksin. Mutta Coupeau puolusti häntä: mielellään maksaisi hän nuo viisitoista francia, sillä sanoi, mitä sanoi, niin nuo naiset kuluttivat nuoruutensa opinnoihin ja heillä oli oikeus vaatia kallis hinta. Sitten Lorilleux ja rouva Lerat rupesivat väittelemään; edellinen väitti, että saadakseen pojan täytyi kääntää sänkynsä pääpuoli pohjoseen päin; mutta toinen kohautti olkapäitään sanoen sitä lasten loruksi, hän tiesi toisen keinon, joka oli sellainen, että piti kätkeä patjan alle salaa vaimoltaan kaurallinen tuoreita, päiväpaisteesta poimituita viholaisia. Pöytä oli työnnetty sängyn viereen. Gervaise, jonka vähitellen oli vallannut suunnaton väsymys, makasi siinä kymmeneen asti hymyilevänä ja tylsänä, pää toisten puoleen käännettynä; hän näki ja kuuli kaikki, mutta hän ei jaksanut enää jäsentäkään hievauttaa eikä sanaakaan sanoa; hänestä tuntui kuin olisi hän ollut kuollut hyvin suloisella kuolemalla ja oli onnellinen nähdessään toisten elävän.

Toisinaan kuului pienokaisen vikinää toisten karkeiden äänten seasta, kun he loppumattomiin jauhoivat erästä murhaa, joka edellisenä päivänä oli tehty Bon-Puits'n kadulla, La Chapellen toisessa päässä.

Kun sitten vieraat rupesivat lähtöä tekemään, otettiin ristiäiset puheeksi. Lorilleux'läiset olivat lupautuneet kummeiksi; takana päin he nyrpistivät nenäänsä; kumminkin he olisivat näyttäneet hyvin noloilta, ellei heitä olisi pyydetty kummeiksi. Coupeaun mielestä ei ollut ensinkään välttämätöntä kastaa lasta; se ei ainakaan tuottaisi hänelle kymmentä tuhatta francia korkoja; ja sitä paitsi lapsi oli vaarassa vilustua. Mitä vähemmän oli pappien kanssa tekemistä, sitä parempi. Mutta muori Coupeau sanoi häntä pakanaksi, ja vaikka Lorilleux'läiset eivät käyneetkään rippikirkossa, niin he kuitenkin kerskasivat olevansa uskonnollisia..

-- Siis ristiäiset pidetään ensi sunnuntaina, jos se teille sopii, sanoi ketjuntekijä.

Ja kun Gervaise oli suostumuksen merkiksi nyykäyttänyt päätään, suutelivat häntä kaikki ja kehottivat voimaan hyvin. Sanottiin hyvästi lapsellekin. Jokainen kumartui vuorostaan tuolle pienelle värisevälle raukalle hymyilemään ja hyväilysanoja sanomaan, ikäänkuin se olisi voinut ymmärtää. Häntä sanottiin Nanaksi, joka oli Annasta, hänen kumminsa nimestä muodostettu lempinimi.

-- Hyvää yötä, Nana... No tuleppa oikein koreaksi tytöksi, Nana...

Kun he vihdoin olivat lähteneet pois, asetti Coupeau tuolinsa ihan sänkyyn kiinni ja lopetti piippunsa pitäen Gervaiseä kädestä. Hän veteli savuja hitaasti, sanoen aina välillä jonkun lauseen hyvin liikutettuna.

-- No? muijaseni, he taisivat väsyttää sinut ihan pilalle? Mutta ymmärräthän sinä, että minä en voinut estää heitä tulemasta. Osottaahan se yhtä kaikki heidän ystävyyttään... Mutta parempi on olla yksin, vai mitä? Minun ainakin teki mieleni olla hiukan yksin, näinikään sinun kanssasi. Voi, kuin tämä ilta minusta tuntui pitkältä!... Tälläkin pikku raukalla on tainnut olla aika lailla kipuja! Ei ne aavistakaan nuo vauvat maailmaan tullessaan kuinka kipeästi se koskee. Se kai mahtaa tuntua kuin väännettäisiin sisukset nurin... Missä se pipi on, että mä suutelen sitä?

Hän oli hiljakseen työntänyt toisen leveän kämmenensä Gervaisen selän alle ja veti häntä luokseen ja suuteli lakanan läpi hänen vatsaansa, tuntien rajua hellyyttä tätä vielä tuskien raukaisemaa hedelmällisyyttä kohtaan. Hän kysyi, koskiko hänen hyväilynsä Gervaiseen, hän olisi tahtonut parantaa hänet puhaltamalla kipeään paikkaan. Ja Gervaise oli ylen onnellinen. Hän vakuutti, ettei hän enää tuntenut mitään tuskia. Hän halusi vain nousta jalkeille niin pian kuin mahdollista, sillä ei nyt joutanut käsiään ristissä pitämään. Mutta Coupeau rauhotti häntä. Eikö hän muka ottanut vastatakseen ruuan saannista lapselle? Hän olisi kurja raukka, jos hän koskaan jättäisi tyttöletukan hänen niskoilleen. Konstikos niitä on lapsia tehdessä, niiden elättäminen vasta on ansioksi luettava, eikö totta?

Coupeau ei saanut sanottavasti nukkua sinä yönä. Joka tunti täytyi hänen nousta antamaan lapselle joku lusikallinen haaleata sokerivettä. Se ei estänyt häntä lähtemästä aamulla työhön tapansa mukaan. Aamiaistuntinsakin hän käytti siihen, että kävi ilmottamassa tuomarin virastossa lapsen syntymästä. Sillä aikaa oli rouva Boche sanan saatuaan tullut viettämään sen päivän Gervaisen luona. Mutta nukuttuaan kymmenen tuntia sikeää unta, tämä valitti, että hän jo tunsi koko ruumiinsa kangistuvan, kun niin kauvan täytyi maata yhdessä kohden. Hän tulisi kipeäksi, jos hänen ei annettaisi nousta. Kun Coupeau illalla palasi kotiin, kertoi hän hänelle huolistaan: tosin hän luotti rouva Bocheen; sitä hän vain ei sietänyt nähdä, että vennonvieras ihminen hommasi kuin kotonaan hänen huoneessaan, aukoi laatikoita ja kosketteli hänen tavaroitaan. Seuraavana päivänä kun ovenvartija palasi asialta, tapasi hän hänet pystyssä, pukeutuneena lakaisemassa ja puuhaamassa päivällistä miehelleen. Eikä hän missään nimessä enää tahtonut käydä uudestaan makuulle. Ihmiset ehkä pitäisivät häntä vielä pilkkanaan. Kelpasihan niiden vallasnaisten olla olevinaan väsyksissä. Kun ei ollut rikas, ei siihen joutanut. Kolme päivää synnytyksen jälkeen hän jo silitti alushameita rouva Fauconnier'n luona, iskien väen väkeen raudoillaan ja hikoillen uunista lähtevässä ankarassa kuumuudessa.

Lauantai-iltana rouva Lorilleux toi kumminlahjansa: kolmekymmentäviisi souta maksavan myssyn ja poimukkaan, kapealla pitsillä reunustetun ristimämekon, jonka hän oli saanut kuudella francilla, koska se oli vähäsen nuhraantunut. Seuraavana päivänä antoi Lorilleux mieskummina Gervaiselle kuusi naulaa sokeria. He toimittivat reilusti asiansa. Edes päivällisillekään, jotka samana iltana pidettiin Coupeaulla, he eivät tulleet tyhjin käsin. Miehellä oli tullessaan litran pullo viiniä kummassakin kainalossa ja hänen vaimonsa kantoi isoa pannukakkua, jonka hän oli ostanut eräästä hyvässä maineessa olevasta sokerileipomosta Clignaneourt'in kadun varrelta. Mutta he kävivät kertomassa antamistaan lahjoista pitkin kaupunkia; he olivat panneet likoon lähes kaksikymmentä francia. Kun Gervaise kuuli heidän juoruamisistaan, tympäsi se häntä eikä hän sen koomin enää pitänyt lukua heidän kohteliaisuuden osotuksistaan.

Näillä ristiäispäivällisillä vasta alkoi Coupealaisten lähempi seurustelu eteisen toisella puolen asuvien naapurien kanssa. Tässä pienen talon toisessa huoneustossa asui kaksi henkeä, rouva Goujet poikineen. Siihen asti oli tervehditty portaissa ja kadulla, ei muuta. Naapurit näyttivät vähän juroilta. Kun sitten rouva Goujet oli synnytyksen jälkeisenä päivänä tuonut Gervaiselle ämpärin vettä, oli tämä katsonut soveliaaksi kutsua heidät ruualle, varsinkin kun he näyttivät hänestä hyvin kunnon ihmisiltä. Ja siinä tietysti oli tehty tuttavuutta.

Goujet'laiset olivat kotoisin Lillestä. Äiti paikkasi pitsejä; poika, ammatiltaan seppä, teki työtä naulatehtaassa. Viisi vuotta olivat he asuneet paikoillaan. Heidän elämänsä rauhallisen ulkokuoren alla oli kätkettynä vanha syvä suru: isä Goujet oli Lillessä kerran juovuspäissään lyönyt kuoliaaksi erään toverinsa rautakangella ja sitten vankilassa kuristanut itsensä nenäliinallaan. Leski ja poika, jotka tämän onnettomuuden jälkeen olivat tulleet Pariisiin, tunsivat aina tämän murhenäytelmän painostavan heidän elämäänsä ja sovittivat sitä ehdottomalla rehellisyydellä, lempeydellä ja väsymättömällä työllä. Olipa heissä hiukan ylpeydenkin vikaa, sillä lopulta he olivat omissa silmissään parempia kuin muut. Rouva Goujet, joka aina kävi mustiin puettuna, nunnan hunnun tapainen liina päässä, oli niin kalpea ikäänkuin valkoiset pitsit, joita hän hyppysissään valmisteli, olisivat heijastaneet kirkkauttaan hänen tyynen ja arvokkaan näköisiin kasvoihinsa. Goujet oli kolmenkolmatta vanha, uljaan näköinen, punaposkinen, sinisilmäinen jättiläinen, väkevä kuin Herkules. Työpajassa kutsuivat toverit häntä Kultaparraksi hänen kauniin keltaisen partansa tähden.

Gervaise tunsi heti kohta suurta ystävyyttä näitä ihmisiä kohtaan. Kun hän ensi kerran astui sisälle heidän puolelleen, jäi hän ihmettelemään asunnon siisteyttä, Siinä ei ollut moitteen sijaa; sai puhaltaa vaikka mihin, eikä ainoatakaan tomuhiutaletta lähtenyt lentoon. Ja lattia kiilsi kirkkaasti kuin peili. Rouva Goujet vei hänet katsomaan poikansakin huonetta. Se oli sievä ja valkoinen kuin nuoren tytön kamari; siinä oli pieni rautasänky musliiniverhojen takana, pöytä, pesukaappi ja kapea, seinällä riippuva kirjahylly; sen lisäksi seinät täpötäynnä kuvia, irti leikatuita paperinukkeja, neljällä naulalla seinälle lyötyjä värillisiä painokuvia ja kuvalehdistä leikattuja kaikellaisten henkilöiden kuvia. Rouva Goujet sanoi hymyillen, että hänen poikansa oli iso lapsi, iltaisin lukeminen häntä väsytti: silloin hän huvikseen katseli kuvia. Gervaise unohtui tuntikaudeksi naapurinsa luo, joka oli istuutunut työnsä ääreen ikkunan eteen. Häntä huvitti katsella satoja neuloja, joilla pitsi oli kiinnitetty, ja hän tunsi itsensä onnelliseksi saadessaan hengittää puhtauden hyvää tuoksua tässä huoneessa, jossa harras hiljaisuus vallitsi.

Goujet'laiset miellyttivät vielä enemmän, kuta enemmän heidän kanssaan seurusteli. He ansaitsivat hyviä päiväpalkkoja ja panivat yli neljänneksen palkastaan säästökassaan. Naapurit tervehtivät heitä ja puhuivat keskenään heidän säästöistään. Goujet'lla oli aina puhdas, tahraton pusero, eikä koskaan nähty reikää hänen vaatteissaan. Hän oli aina hyvin kohtelias, vieläpä hiukan arkakin, huolimatta leveistä hartioistaan. Kadun päässä olevat pesijättäret nauroivat nähdessään hänen kulkevan ohi, katse maahan luotuna. Hän ei pitänyt heidän törkeistä puheistaan ja häntä inhotti, että naisilla oli aina suu täynnä rivoja sanoja. Kerran hän kumminkin oli tullut juovuksissa kotiin. Silloin ei rouva Goujet ollut nuhdellut häntä muuten kuin asettamalla hänet isänsä kuvan eteen, joka huolellisesti pidettiin piirongin laatikkoon kätkettynä. Tämän opetuksen jälkeen Goujet ei koskaan juonut enempää kuin sieti, vihaamatta kumminkaan viiniä, sillä viini on välttämätöntä työmiehelle. Sunnuntaisin hän kävi kävelemässä äitinsä kanssa, joka ylpeänä nojasi hänen käsivarteensa; useimmiten menivät he Vincennes'iin päin; toisen kerran taas kävivät he yhtenä teatterissa. Äiti oli pojalle kaikki kaikessa. Hänelle hän puhui ikäänkuin hän vielä olisi ollut pieni lapsi. Hänen neliskulmainen päänsä ja raskaan moukarin heiluttamisesta vahvenneet jänterensä tekivät, että hän muistutti isoa kömpelöä eläintä, joka on järjenjuoksultaan hidas, mutta kumminkin hyväntahtoinen.