Part 1

ANSA

Yhteiskunnallinen kuvaus Pariisin työväen elämästä Toisen Keisarikunnan aikana

Kirj.

ÉMILE ZOLA

Suom. [»L'Assommoir»] Paavo Warén

Kuuluva romaanisarjaan Rougon-Macquartin suku.

Helsingissä, Päivälehden kirjapainossa, 1903.

Esipuhe.

Rougon-Macquart'in suku tulee käsittämään parikymmentä romaania. Vuodesta 1869 on yleinen suunnitelma ollut määrätty, ja minä noudatan sitä järkähtämättömän ankarasti. 'Ansa' on tullut aikanaan, minä olen sen kirjottanut, samoin kuin kirjotan toisetkin, väistymättä hiventäkään suoralta uraltani. Siinä on minun voimani. Minulla on päämäärä, jota kohden minä käyn.

Kun 'Ansa' ilmestyi eräässä sanomalehdessä, niin sen kimppuun hyökättiin ennen kuulumattomalla rajuudella, sitä syytettiin kaiken maailman rikoksista. Onkohan tarpeen selittää tässä muutamalla rivillä tarkotuksiani kirjailijana? Olen tahtonut maalata työmiesperheen kohtalonmääräämän rappeutumisen meidän esikaupunkiemme saastutetussa ympäristössä. Juoppoutta ja toimetonna vetelehtimistä seuraa perhesiteiden höltyminen, saastaiset sekaantumiset, kunniantunnon asteittain tapahtuva unohtaminen ja loppusuorituksena häpeä ja kuolema. Se on yksinkertaisesti siveysoppia käytännössä.

'Ansa' on varmaan siveellisin minun kirjoistani. Usein minun on täytynyt koskea paljoa kauheampiin haavoihin. Muoto yksin on hämmästyttänyt. On suututtu sanoihin. Minun rikokseni on se, että olen kirjailijan uteliaisuudella koonnut ja huolellisesti muovailtuun kaavaan valanut rahvaan kieltä. Niin! muoto on minun suuri rikokseni. Tämän kielen sanakirjoja on kumminkin olemassa, kirjallisuuden harrastajat sitä tutkivat ja nauttivat sen tuoreudesta, sen odottamattomien kuvien voimasta. Kieliopin nuuskijat siitä hekumoivat. Oli miten oli, mutta kukaan ei ole älynnyt, että minun tahtoni oli suorittaa puhtaasti filolooginen työ, jonka luulen ansaitsevan suurta huomiota sekä historian että yhteiskuntaopin kannalta.

Muuten minä en puolustaudu. Minun teokseni kyllä puolustaa minua. Se on totuuden teos, ensimäinen rahvaasta kirjotettu romaani, joka ei valehtele, jossa on rahvaan tuoksua. Siitä ei pidä tehdä johtopäätöstä, että rahvas kokonaisuudessaan on huonoa, sillä minun henkilöni eivät ole huonoja, he eivät ole kuin tietämättömiä ja ankaran työn ja kurjuuden painaman ympäristönsä turmelemia, missä he elävät. Mutta pitäisi lukea minun romaanejani, ymmärtää niitä, nähdä selvään niiden yhteys, ennenkuin julistetaan lopulliset, mielettömät ja kiukkuiset tuomiot, jotka kiertelevät minusta ja minun teoksistani! Voi! jos tiedettäisiin, kuinka minun ystäväni nauravat sille typerälle jutulle, jota ihmisille syötetään! Jospa tiedettäisiin, kuinka tuo verenimijä, tuo hirmuinen romaaninkirjottaja on arvokas porvari, tutkimuksen ja taiteen mies, joka elää vaatimattomasti kolkassaan, ja jonka ainoa kunnianhimo on jättää jälkeensä niin laaja ja niin elävä teos kuin hän voi! Minä en väitä valheeksi mitään minusta sepitettyä juttua, vaan minä teen työtäni ja jätän sen ajan ja rehellisen julkisen arvostelun tuomittavaksi, kohotakseni vihdoin päälleni kasattujen parjausten alta.

Pariisissa, 1 p. tammikuuta 1877.

Emile Zola.

I.

Gervaise oli odottanut Lantier'ta kahteen asti aamulla. Sitten hän oli vilusta väristen seistuaan vaan yöpuvussa avonaisen ikkunan ääressä heittäynyt poikkiteloin vuoteelleen ja nukahtanut kuumeisena ja kasvot kyynelistä märkänä. Jo viikon päivät oli Lantier aina heidän lähtiessään »Kaksipäisestä vasikasta», jossa he kävivät syömässä, lähettänyt hänet nukkumaan lasten kanssa eikä itse ilmestynyt kotiin ennenkuin myöhään yöllä selittäen olleensa työn haussa. Tänä iltana pitäessään silmällä, milloin hän palaisi, Gervaise luuli nähneensä hänen menevän »Grand Balcon'in» tanssihuoneeseen, jonka kymmenestä häikäisevän kirkkaasti valaistusta ikkunasta tulvasi ikäänkuin tulipalon loimu synkälle ulkobulevardille. Ja hänen takanaan hän oli nähnyt pienen Adèlen, kiillottajan, joka söi päivällisensä samassa ravintolassa kuin hekin, kulkevan muutamia askelia jälempänä heilutellen käsiään, ikäänkuin hän juuri olisi heittänyt irti Lantier'n käsivarresta, jotta he eivät yhdessä kulkisi ovella olevien kirkasvaloisten lyhtyjen alitse.

Kun Gervaise heräsi viiden tienoossa, olivat hänen jäsenensä jäykistyneet ja hänen selkäpiitänsä pakotti; hän purskahti itkuun. Lantier ei ollut palannut. Ensi kerran hän oli poissa yötä, Gervaise jäi istumaan vuoteen reunalle repaleisen, virttyneen karttuuniverhon alle, joka riippui langan varassa kattoon kiinnitetystä koukusta. Ja hitaasti loi hän kyynelten himmentämän katseensa ympäri viheliäistä huonetta. Sen kalustona oli pähkinäpuinen piironki, josta yksi laatikko puuttui, kolme olkituolia ja pieni rasvainen pöytä, jonka päällä oli halennut pesukannu. Sen lisäksi oli lapsia varten rautasänky, joka oli piirongin tiellä ja täytti kaksi kolmatta osaa huoneesta. Nurkassa oli seposen selällään Gervaisen ja Lantier'n kapsäkki, jossa ei ollut muuta kuin pohjalla vanha miehen hattu likaisten paitojen ja sukkien alla. Seinän vieressä tuolien selkämyksillä riippui repaleinen saali ja lian syömät housut, viimeiset vaatekappaleet, joita vanhojen vaatteiden kauppiaat eivät olleet huolineet. Uunin reunalla, kahden kynttiläjalan välillä, jotka olivat eri paria, oli kasa vaaleanpunaisia panttilaitoksen kuittia. Tämä oli talon kaunein huone ensimäisessä asuinkerroksessa bulevardin puolella.

Lapset nukkuivat vierekkäin pää samalla korvatyynyllä. Claude, kahdeksan vuotias, makasi pienet kädet peitteen päällä, hengittäen hitaasti, jota vastoin Etienne, joka vasta oli neljän vanha, hymyili toinen käsi veljensä kaulalla. Kun äidin kostea katse kohtasi heidät, sai hän uuden itkukohtauksen, hän painoi nenäliinan suulleen estääkseen kuulumasta huutoja, jotka pyrkivät väkisinkin ilmoille. Ja paljain jaloin, huolimatta panna jalkaansa kenkärajojaan, jotka niistä olivat pudonneet, hän palasi ikkunan ääreen kyynäskolkkasilleen ja alotti uudestaan yöllisen odotuksensa tähystellen kauvas katukäytäviä pitkin.

Talo oli Chapellen bulevardin varrella, Poissonnièren tulliportista vasemmalla. Se oli kaksikerroksinen, tummanpunaiseksi maalattu rappeutunut kivitalo, jonka akkunan suojustimet olivat sateista lahonneet. Lyhdyn yläpuolella, jossa oli rikkonaiset lasit, seisoi kahden ikkunan välillä sanat »Hôtel Boncoeur, hoitaja Marsouiller» isoilla keltaisilla kirjaimilla, joista rappauksen mukana oli karissut pois palasia. Gervaise, jonka tiellä lyhty oli, nousi varpailleen pitäen nenäliinaa suunsa edessä. Hän katsoi oikealle Rochechouart'in bulevardin puolelle, jossa teurastuslaitosten edessä seisoi ryhmissä teurastajia veriset esiliinat edessä; raitis tuuli toi sieltä tuon tuostakin mukanaan raakaa teurastettujen eläinten hajua. Hän katsoi vasemmalle pitkää puistokatua pitkin, ja hänen katseensa pysähtyi melkein vastapäätä suureen valkoiseen Lariboisièren sairashuoneeseen, jota paraikaa rakennettiin. Hitaasti se siitä siirtyi näköpiirin toisesta päästä toiseen, pitkin kaupungin tullimuuria, jonka takaa hän joskus yöllä oli kuullut hätähuutoja, kun siellä ihmisiä murhattiin. Hän tähysteli kaukaisimpiakin kolkkia, synkimpiäkin sokkeloita, jotka olivat mustia kosteudesta ja liasta, peläten siellä näkevänsä Lantier'n ruumiin puukon iskujen lävistämänä. Kun hän kohotti silmänsä tästä harmaasta, loppumattomasta muurista, joka ympäröi kaupunkia, hän huomasi kirkasta, autereista hohdetta, jonka läpi jo kuului Pariisin aamuinen kohina. Mutta yhä uudelleen peilasivat hänen katseensa Poissonnièren tulliportille. Haihduttaakseen tuskaansa hän kaula ojona katsoi keskeytymätöntä ihmisten, eläinten ja kärrien tulvaa, joka molempien tukevatekoisten tullihuoneiden välitse laskeutui Montmartren ja La Chapellen kukkuloilta. Oli siinä karjan kavioiden ja ihmisten jalkojen töminää ja kapsetta. Tuon tuostakin syntyi viertotiellä sellainen tungos, että tulvan täytyi äkkiä pysähtyä, mutta loppumaton oli työmiesten jono, jotka työkalut selässä ja leipä kainalossa menivät työhönsä; ja yhtä mittaa nieli Pariisi tuota sekavaa joukkoa. Kun Gervaise väen tungoksessa oli näkevinään Lantier'n, hän kurottautui vielä ulommaksi, niin että oli vähällä pudota: ja hän painoi yhä kovemmin nenäliinaa suulleen ikäänkuin tukkiakseen tien tuskaltaan.

Nuorekas ja ilonen ääni sai hänet lähtemään ikkunan luota.

-- Teidän miehenne ei taida olla kotona, rouva Lantier?

-- Ei, herra Coupeau, vastasi hän koettaen hymyillä.

Se oli muudan levysepän työmies, jolla oli saman talon ylimmässä kerroksessa huone, josta hän maksoi kymmenen francia[1] kuulta. Hänellä oli työkalulaukku olalla. Kun hän oli nähnyt avaimen ovella, oli hän pistäytynyt sisälle vanhana ystävänä.

-- Nykyään, nähkääs, jatkoi hän, olen työssä tuolla sairashuoneella... Kylläpä nyt on kaunis toukokuu! Ilma tuntuu vain vähän kylmähköltä tänä aamuna.

Ja hän katseli Gervaisen kasvoja, jotka olivat itkusta punaiset. Kun hän näki, että vuode oli koskematon, hän pudisti hiukan päätään; sitten hän tuli lasten vuoteelle saakka, jotka yhä vielä nukkuivat punaposkisina kuin pikku enkelit; ja hiljemmällä äänellä hän jatkoi:

-- Noo, teidän miehenne taitaa viettää vähän säännötöntä elämää, vai mitä? Älkää siitä olko huolissanne, rouva Lantier. Hänellä on paljon puuhaa politiikasta; hiljattain, kun oli äänestetty Eugène Sue'tä, joka kuuluu olevan kunnon mies, hän oli ihan vimmoissaan. Ehkäpä hän on viettänyt yönsä ystävien seurassa panettelemalla tuota Bonaparte lurjusta.

-- Ei, ei, ponnisteli Gervaise sopertamaan. Ei se ole niin kuin te luulette... Kyllä minä tiedän, missä Lantier on... Meillä on, Jumala paratkoon huolemme, niinkuin kaikilla muillakin.

Coupeau iski silmää, näyttääkseen ettei hän ollut niin yksinkertainen, että hän olisi uskonut sellaista valetta. Ja hän lähti pois tarjouduttuaan noutamaan hänelle maitoa, jos hän ei itse aikonut mennä ulos. Gervaise oli kaunis ja toimellinen nainen, sanoi hän, ja lupasi hänelle apuaan siltä varalta, että hänelle milloin sattuisi ikävyyksiä. Heti kuin hän oli mennyt pois, asettui Gervaise takaisin ikkunaan.

Tulliportista tulvehti vielä yhä uusia jalkamiehiä kylmässä aamuilmassa. Sepät tunsi hän heidän sinisistä puseroistaan, muurarit heidän valkoisista mekoistaan, maalarit heidän päällystakeistaan, joiden alta näkyi pitkien puseroiden liepeet. Kaukaa katsoen tuo joukko oli haalistunut, epämääräinen väriltään, jossa virttynyt sininen ja likaisen harmaa olivat vallalla. Välistä joku työmies pysähtyi sytyttämään piippuaan, mutta toiset hänen ympärillään astuivat edelleen nauramatta tai puhumatta sanaakaan toverilleen, silmät liassa, kasvot Pariisia kohden, jonne he hävisivät yksitellen ammottavan Faubourg-Poissonnièrekadun kautta. Poissonnièrekadun molemmissa kulmauksissa, kummankin viinikaupan oven kohdalla, joiden luukut juuri avattiin, miehet kumminkin hiljentivät käyntiään; ennenkuin astuivat sisälle, seisoskelivat he katukäytävän reunalla, katsoen epäröiden Pariisiin päin, käsivarret hervottomina; heidän veltosta ryhdistään näki jo, että työpäivä oli mennyttä kalua. Tiskien ääressä miehet tarjosivat jokainen vuorostaan toisilleen ryyppyjä, unohtuivat sinne seisomaan, syljeksivät, rykivät ja selvittivät kurkkuaan kulauttamalla siihen ryypyn toisensa perästä. Pian niissä oli väkeä tuvan täydeltä.

Gervaise tähysteli kadun vasemmalla puolen ukko Colomben kapakkaa, jossa hän luuli nähneensä Lantier'n kun eräs lihava eukko, paljain päin, esiliina edessä puhutteli häntä keskeltä katua.

-- Huomenta, rouva Lantier, kylläpä te olette aikaiseen jalkeilla!

Gervaise kumartui alaspäin,

-- Kas! tekö se olette, rouva Boche!... Niin, minulla on paljon hommattavaa tänään!

-- Niinpä niin, eipähän ne työt itsestään tule valmiiksi.

Ja he alkoivat puhella, toinen ikkunassa, toinen kadulla. Rouva Boche oli ovenvartijana siinä talossa, jonka alikerrassa oli »Kaksipäisen vasikan» ravintola. Monta kertaa oli Gervaise odottanut Lantier'ta hänen luonaan, jotta hänen ei tarvitseisi yksin istua pöytään kaikkien miesten kanssa, jotka söivät samassa huoneessa. Ovenvartija kertoi, että hän oli menossa parin askelen päähän Charbonnièren kadulle tapaamaan makuulta erästä konttoristia, jolta hänen miehensä ei ollut voinut saada maksua takin korjuusta. Sitten hän puhui eräästä hyyryläisestään, joka oli edellisenä iltana tullut kotiin naisen kanssa, ja joka oli estänyt ihmisiä nukkumasta kolmeen asti aamulla. Mutta jutellessaan hän tarkasti nuorta vaimoa hyvin uteliaan näköisenä; eikä hän näyttänyt tulleenkaan muuta varten kuin saadakseen tietää jotakin.

-- Herra Lantier on kai vielä makuulla? kysyi hän äkisti.

-- On. hän nukkuu, vastasi Gervaise, joka ei osannut olla punastumatta.

Rouva Boche näki kyynelten herahtavan hänen silmiinsä; ja nähtävästi tyytyväisenä hän alkoi mennä pois haukkuen miehiä saakelin vetelyksiksi, mutta hän kääntyi vielä takaisin ja huusi:

-- Tänäänhän te menette pesulaitokselle?... Minullakin on vähän pestävää, minä pidän teille paikan vieressäni, niin saamme hiukan jutella.

Sitten hän ikäänkuin säälin valtaamana lisäsi.

-- Pikku raukka! Olisi paljon viisaampaa, että ette jäisi siihen, te vielä vilustutte... Tehän olette vallan sininen.

Gervaise ei vielä kahteen tuntiin malttanut lähteä ikkunan luota. Kello oli jo kahdeksan. Puodit oli avattu. Kukkuloilta laskeutuvain puseropukuisten työmiesten tulva oli lakannut; ainoastaan joitakuita myöhästyneitä tuli tulliportista harpaten pitkin askelin. Viinikauppiasten luona samat miehet vielä seisoivat juomassa, rykimässä ja syljeksimässä. Työmiesten perästä olivat tulleet työnaiset, kiillottajat, kukantekijät, ompelijattaret, jotka ohkaisissa puvuissaan astua sipsuttivat pitkin ulkobulevardeja. Heitä kulki kolme neljä yhdessä ryhmässä puhellen vilkkaasti, nauraa kikattaen ja vilkuen ympärilleen. Väliin tuli aivan yksin joku laiha, kalpea ja totisen näköinen nainen pitkin tullimuurin sivua kiertäen likarapakoita. Sitten tulivat kauppapalvelijat puhallellen kouriinsa ja syöden leipää käydessään; hintelöitä nuorukaisia, joiden vaatteet olivat käyneet liian lyhyiksi, väsyneet silmät vielä unisina; pieniä kalpeakasvoisia, pitkän konttorityön kuluttamia vanhuksia, jotka mennä kuntustivat katsoen kelloaan joutuakseen täsmällisesti työhönsä. Nyt vallitsi bulevardeilla jo tavallinen aamurauha; sillä puolen asuvat koroillaaneläjät kävelivät päivää paistattamassa: äidit paljain päin, likaisissa hameissa, hyssyttelivät sylissään kapalolapsia, joille he penkeillä muuttivat kuivia riepuja; kokonainen lauma puoleksi alastomia räkänokkia survi toisiaan, pyöri maassa kirkuen, nauraen ja itkien. Silloin Gervaise tunsi tukehtuvansa, tuskan huumaus valtasi hänet, toivo oli lopussa, hänestä tuntui, että kaikki oli mennyttä, että aika oli pysähtynyt, että Lantier ei enää koskaan tulisi takaisin. Hänen katseensa siirtyivät vanhoista, mustista, rappeutuneista, pahanhajuisista teurastuslaitoksista uuteen, vaaleaan sairashuoneeseen, jossa ei vielä ollut ikkunoita, vaan josta ammottavien ikkuna-aukkojen läpi näkyi tyhjiä saleja, missä kuoleman viikatetta odotti runsas sato. Vastapäätä tullimuurin yli kohosi taivas pilvetönnä ja kirkkaana ja nouseva aurinko loi häikäisevät säteensä yli heräävän Pariisin.

Nuori vaimo istui tuolilla, kädet hervottomina, ja oli lakannut itkemästä, kun Lantier tyynesti astui sisälle.

-- Sinäkö se olet, sinäkö se olet! huudahti Gervaise tahtoen heittäytyä hänen kaulaansa.

-- Niin, minä se olen, entä sitten? vastasi hän. Ethän vaan taas alkane tyhmyyksiä jaaritella.

Hän työnsi hänet luotaan. Sitten hän vihaisen näköisenä heitti mustan huopahattunsa piirongin päälle. Hän oli kuudenkolmatta vanha mies, pienikasvuinen, hyvin tummaverinen ja kaunismuotoinen. Pieniä viiksiään hän alituiseen kierteli sormillaan. Hänellä oli päällään työmiehen pusero ja vanha tahrainen päällystakki, joka oli kiinteä vyötäisiltä. Hänen puheessaan kuului ihan selvään Provençen murre.

Gervaise, joka oli pudonnut takaisin tuolille istumaan, valitti hiljaa, katkonaisesti.

-- En ole saanut silmän täyttäkään unta... Minä luulin, että sinulle oli tapahtunut jokin onnettomuus... Missä sinä olet ollut? missä sinä olet viettänyt yösi? Herra Jumala! älä vaan jää toista kertaa pois, minä tulisin hulluksi... Sano, Auguste, missä sinä olet ollut?

-- Siellä tietysti, missä minulla on asiaa, sanoi hän kohauttaen olkapäitään. Minä olin kahdeksan aikaan Glacièrella ystäväni luona, joka aikoo perustaa hattutehtaan. Siellä tulin vähän viivähtäneeksi, niin katsoin parhaaksi jäädä yöksi. Sitä paitsi sinä tiedät, että minä en pidä siitä, että minua vakoillaan. Jätä minut rauhaan!

Nuori vaimo alkoi taas nyyhkyttää. Lantier piti niin kovaa ääntä ja teki niin rajuja liikkeitä, että hän kaatoi tuolit ja herätti lapset. He nousivat istumaan paitasillaan ja silittivät hiuksiaan pienillä käsillään; ja kun he näkivät äitinsä itkevän, niin hekin rupesivat huutamaan täyttä kurkkua.

-- Vai jo se veisu taas alkaa! huusi Lantier raivostuneena. Jos te ette pidä suutanne kiinni, niin minä lähden taas pois, sen minä sanon. Ja tällä kertaa minä menen ijäksi. Hyvästi! minä menen takaisin sinne, mistä tulinkin.

Hän oli jo ottanut hattunsa piirongin päältä, mutta Gervaise syöksähti eteen sopertaen:

-- Ei, ei, et saa mennä!

Hyväilemällä sai hän lapset lakkaamaan itkemästä, Hän suuteli heidän hiuksiaan ja painoi heidät takaisin makaamaan puhuen heille helliä sanoja. Pienokaiset rauhottuivat siinä paikassa, alkoivat nauraa ja nipistellä toisiaan. Sillä välin oli isä riisumatta edes saappaitaan heittäytynyt vuoteelle väsyneen näköisenä, kasvot kalpeina yön valvonnasta. Hän ei nukkunut, vaan makasi silmät selällään katsellen ympäri huonetta.

-- Kylläpä täällä on siivoa! murisi hän.

Sitten hän tarkasti vähän aikaa Gervaisea ja lisäsi häjysti:

-- Sinä et taida nykyään enään peseytyäkään?

Gervaise oli vasta kahdenkolmatta vanha. Hän oli pitkä, hoikanpuoleinen, ja hänellä oli hienot piirteet, mutta niissä näkyi jo jälkiä elämän kovuudesta. Kampaamatonna, kenkärähjät jalassa, väristen valkoisessa yönutussaan, johon huonekaluista oli tarttunut pölyä ja rasvaa, hän näytti vanhentuneen kymmenen vuotta niinä tuskallisina tuntina, jotka hän oli itkien viettänyt. Lantier'n sanat saivat hänen luontonsa nousemaan, arkuus ja alistuminen oli poissa.

-- Sinä tuomitset väärin, sanoi hän vilkkaasti. Sinä tiedät kyllä, että minä teen kaikki, mitä minä suinkin voin. Se ei ole minun syyni, että me olemme joutuneet näin rappiolle... Tahtoisinpa nähdä, mitä sinä tekisit kahden lapsen kanssa huoneessa, jossa ei ole edes uunia, missä keittää vettä... Meidän olisi heti Pariisiin tultuamme pitänyt perustaa oma liike, niinkuin sinä lupasit, eikä lopettaa sinun rahojasi syömällä.

-- Ikäänkuin et sinä muka olisi ollut osallisena siinä; ei sinun sovi nyt perästä päin sylkeä syömiisi herkkupaloihin!

Mutta Gervaise ei ollut häntä kuulevinaan, vaan jatkoi.

-- Jos me vain rohkeasti käymme työhön käsiksi, niin vielä tästä selvitään... Minä olin eilen rouva Fauconnier'n luona, jolla on pesulaitos Rue-Neuven varrella; siellä minä saan työtä maanantaista lähtien. Jos sinä vielä pääset työhön Glacièren luona asuvan ystäväsi tehtaaseen, niin ennenkuin puoltakaan vuotta on kulunut, pääsemme me taas elämisen alkuun. Mutta sitä ennen meidän pitää hankkia itsellemme vähän rihkamia ja vuokrata jostakin jokin lokero, missä saamme edes olla kotona ... ja sitä varten pitää tehdä työtä, kovasti työtä!

Lantier kääntyi seinään päin ikävystyneen näköisenä. Silloin Gervaise suuttui.

-- Niin, kyllä se tiedetään, että et sinä työllä luitasi katkaise. Sinä et tahdo mahtua nahkaasi pelkästä ylpeydestä, sinä tahtoisit käydä puettuna kuin herra ja kuljetella silkkihameisia katukaisoja kainalossasi. Enkö minä muka ole oikeassa? Minä en ole sinusta enää tarpeeksi hieno, sen jälkeen kun sinä olet pakottanut minut viemään kaikki hameeni panttilaitokseen... Niin! Auguste, minä en ensiksi aikonut sitä sinulle sanoa, tahdoin vielä odottaa, mutta olkoon menneeksi: minä tiedän missä sinä olit yötä; minä näin sinun menevän Grand-Balcon'iin tuon Adèlen retkaleen kanssa. No, osaat sinä ne valitakin! On se sekin siisti kapine! Ilmankos hän käy niin nokka pystyssä kuin mikäkin prinsessa, hän kun on maannut kaikkien ravintolan vierasten kanssa.

Yhdellä ponnahduksella hyppäsi Lantier vuoteelta lattialle. Hänen mustat silmänsä iskivät tulta ja hänen kasvonsa olivat kalpeat. Tuon pienen miehen viha oli puhjeta myrskyksi.

-- Niin, niin, koko ravintolaväen kanssa, toisti Gervaise. Rouva Boche ajaa heidät pois sekä hänet että hänen sisarensa, sen pitkän roikaleen, koska siellä on portaat täynnä miehiä odottamassa vuoroaan.

Lantier kohotti molemmat nyrkkinsä, mutta hilliten haluaan lyödä hän tarttui hänen käsivarsiinsa, ravisti häntä rajusti ja lennätti hänet menemään sänkyyn lasten päälle, jotka uudestaan alkoivat parkua. Ja hän heittäytyi takasin vuoteelle. Hänen julmistuneista kasvoistaan näki, että hän oli tehnyt päätöksen, jota hän siihen asti oli epäröinyt.

-- Sinä et tiedä, mitä sinä nyt teet, Gervaise, sanoi hän änkyttäen. Sitä sinä vielä kadut, saatpa nähdä.

Vähän aikaa lapset nyyhkyttivät. Kumartuneena sängyn reunan yli äiti puristi heitä kumpaakin syliinsä: ja parikymmentä kertaa hän yksitoikkoisella äänellä toisti samaa lausetta:

-- Voi, jos teitä ei olisi, minun pikku raukkani!... Jos teitä ei olisi!... Jos teitä ei olisi!...

Tyynesti loikoen, katsoen päänsä päällä riippuvaa repaleista sänkyverhoa, Lantier ei enää kuunnellutkaan häntä, vaan hautoi mielessään aiettaan. Siten hän oli lähes tunnin antamatta unelle valtaa, vaikka väsymys painoi hänen luomiaan. Kun hän siitä kääntyi kyynäskolkkasilleen, kasvot jäykkänä ja päättäväisen näköisenä, lopetteli Gervaise huoneen siistimistä. Hän oli pukenut lasten päälle vaatteet ja laittoi nyt kuntoon heidän vuodettaan. Lantier katseli, kun hän lakasi lattiaa ja pyyhki tomua huonekaluista; mutta huone pysyi mustana ja kurjan näkösenä, katto oli nokinen, seinäpaperit kosteudesta irtautuneet, kolmesta ontuvasta tuolista ja piirongin rämästä ei tahmea rasva lähtenyt tomurievullakaan. Kun Gervaise oli peseytynyt ja kääri ylös hiuksiaan pienen pyöreän peilin edessä, joka riippui ikkunan ha'asta ja jota Lantier käytti partaa ajaessaan, näytti tämä tarkastavan hänen paljaita käsivarsiaan ja paljasta kaulaansa, ikäänkuin hän olisi mielessään verrannut niitä johonkin. Ja hän nyrpisti huuliaan. Gervaise ontui oikealla jalallaan; mutta sitä tuskin huomasi muulloin kuin hänen ollessaan väsyksissä. Tänä aamuna hän yön valvomisesta rasittuneena veti jalkaansa ja varasi astuessaan seiniin.

Molemmat olivat vaiti, he eivät enää vaihtaneet sanaakaan. Lantier näytti odottavan. Niellen suruaan ja koettaen näyttää välinpitämättömältä Gervaise puuhasi kiireisesti. Kun hän pani kääröön kapsäkin taakse nurkkaan heitettyjä likaisia liinavaatteita, avasi Lantier vihdoin suunsa kysyäkseen:

-- Mitä sinä teet?... Minne sinä menet?

Hän ei ensin vastannut, mutta kun Lantier kiivaasti uudisti kysymyksensä, hän vastasi.

-- Niinkuin et muka itse näkisi... Minä menen näitä pesemään... Lapset eivät voi elää liassa.

Lantier antoi hänen ottaa ylös pari kolme nenäliinaa. Ja oltuaan taas vähän aikaa vaiti hän kysyi:

-- Onko sinulla rahaa?

Gervaise kavahti ylös, katsoi häntä suoraan kasvoihin, heittämättä kädestään poikien likaisia paitoja.

-- Rahaa! mistä minä sitä olisin varastanut?... Tiedäthän sinä, että minä sain toissapäivänä kolme francia mustasta hameestani. Niillä olemme eläneet kaksi päivää, ja rahat hupenevat nopeasti valmista ruokaa ostamalla... Ei, minulla ei totisesti ole rahaa. Neljä souta[2] minulla on, mutta ne minä tarvitsen pesulaitokseen... Minä en ansaitse rahaa niinkuin muutamat naiset.

Lantier ei välittänyt tästä viittauksesta. Hän oli noussut vuoteelta ja tarkasteli niitä vähiä ryysyjä, joita riippui siellä täällä huoneessa. Vihdoin hän otti housut ja saalin, avasi piirongin laatikon, otti sieltä vaimonsa yönutun ja kaksi paitaa ja sanoi heittäen koko käärön Gervaisen syliin:

-- Vie nuo panttilaitokseen.