Part 9

Totuuden nimessä on myönnettävä, että Anna oli siinä aivan oikeassa.

Viisaasti kyllä Diana pidättyi sen enempää arvostelemasta, mutta paljon vaikeampaa oli tyydyttää herra Harrisonia. Ensiksikin oli hänen mielestään kertomuksessa aivan liian paljon luonnonkuvauksia.

-- Pyyhi pois kaikki hentomielinen lörpöttely kukkaisniityistä ja avaruuden kultapilvistä, sanoi hän säälimättä.

Annalla oli epämiellyttävä tunne, ettei herra Harrison ollut aivan väärässä, ja voittaen suurenmoisesti itsensä hän pakottautui leikkaamaan pois suurimman osan rakkaista luonnonkuvauksistaan. Ja kertomus oli kolmasti kirjoitettava uudestaan puhtaaksi, ennenkuin se lyhennetyssä muodossaan -- säälimättä silvottuna, väitti Anna -- edes jonkun verran tyydytti arvostelijaa.

-- Kaikki luonnonkuvaukset paitsi auringonlaskua olen ottanut pois, virkkoi hän huoaten. -- Siitä en todellakaan voinut luopua. Se on ihastuttavan kaunis purppurahohteineen, joka häipyy viileän kuulakkaisiin vihertäviin sointuihin. Eikö ole kummallista, että on ihmisiä, jotka eivät ymmärrä sellaista!

-- Sillä ei ole kerrassaan mitään tekemistä kertomuksen juonen kanssa, virkkoi proosallinen setä Harrison. Sinun ei olisi pitänyt sijoittaa tapahtumia pelkkien rikkaiden ja mahtavien kaupunkilaisten piiriin. Mitä sinä senkaltaisista tiedät? Mikset antanut kaiken sattua täällä Avonleassa? Nimi olisi tietysti pitänyt muuttaa, muuten rouva Rachel Lynde olisi luullut olevansa kirjan sankaritar.

-- Se ei olisi toki koskaan käynyt päinsä, väitti Anna. -- Avonlea on herttaisin paikka maailmassa, mutta se ei ole niin romanttinen, että sopisi järkyttävän rakkaustarinan tapahtumapaikaksi.

-- Mitä siihen tulee, luulen minä varmasti, että meillä on ollut aika paljon romantiikkaa Avonleassa -- kenties silloin tällöin suorastaan tragedioja, virkkoi herra Harrison kuivasti. -- Mutta sinäpä et annakaan tavallisten ihmisten esiintyä. Henkilöt puhuvat liian paljon, ja heidän puheensa on aivan liian juhlallista. Sinä annat väsyttävän rakastajasi puhua ja pitää ääntä kokonaista kaksi sivua, eikä tyttö saa pistetyksi sanaakaan väliin. Jos hän tosi elämässä olisi tehnyt samaten, olisi tyttö varmasti piankin jo tukkinut häneltä suun.

-- Minä en ainakaan sitä usko, vastasi Anna hiukan loukkaantuneena.

Hän oli sielunsa syvimmässä sitä mieltä, että ne kauniit ja tunteelliset sanat, jotka hän antoi rakastajan lausua, ehdottomasti vahaisivat jokaisen tytön sydämen. Oli muuten kauheata kuulla käytettävän niin auttamattoman arkipäiväisiä sanoja kuin "tukkia suu", kun oli puhe Semiramiksesta, ihanasta neitosesta, jolla oli puhdas otsa ja uneksiva katse. Semiramis vain epäsi ihailijainsa kosinnan tai antoi heille korkeintaan rukkaset.

-- Ja kun sinä nyt tahdot kuulla vilpittömän mielipiteeni, jatkoi herra Harrison aimottomana, niin saan sanoa, etten ymmärrä, miksi Maurice Lennox ei häntä saanut. Hän oli ainakin miestä. Hän teki kyllä yhtä ja toista kamalaa, mutta osoitti kuitenkin tarmokasta ja toimekasta luonnetta. Percival vain nahjusteli ja jaaritteli.

Jaaritteli!... Siksi että hänen joskus täytyi purkaa tuskan kalvamaa sydäntään ja että hän kykeni ylevästi tulkitsemaan tunteittensa kuohua!

-- Maurice Lennox'han oli konna, sanoi Anna pahoillaan. -- Kuinka ei kukaan sitä ymmärrä! Minä en voi käsittää, miksi kaikki pitävät hänestä enemmän kuin Percivalista.

-- Sinun Percivalisi on hyvä kuin enkeli. Sellainen luonne ärsyttää. Kun seuraavan kerran kyhäät sankarin, täytyy sinun antaa hänelle vähän enemmän inhimillistä lihaa ja verta.

-- Semiramis ei olisi milloinkaan voinut mennä naimisiin Mauricen kanssa. Mauricella oli alhainen luonne.

-- Sankaritar olisi kai voinut häntä höylätä. Mutta on ehkä niitä, joihin se ei vaikuta. Sinä kai itse tiedät, miten paatunut konnasi on... Lopuksi voin vielä mainita, ettei kertomuksesi ole suinkaan hullumpi, sen myönnän. Mutta sinä olet vielä liian lyhyissä hameissa voidaksesi kirjoittaa mitään erikoisempaa. Odota kymmenisen vuotta -- sinä ehdit kyllä vielä.

Anna päätti lujasti olla antamatta kertomuksiaan kenenkään arvosteltaviksi, jos hän vastedes jotain kirjoittaisi. Tuollainen arvostelu vaikutti aivan liian masentavasti... Hän ei lukenut Gilbertille sepittämäänsä kertomusta, mutta uskoi hänelle sen olemassaolon.

-- Jos se pääsee julkisuuteen, voit lukea sen painettuna, mutta jos se menee myttyyn, ei kukaan ihminen koskaan saa sitä nähdä.

Marilla ei tietänyt mitään kirjallisesta seoksesta, jota keitettiin hänen välittömässä läheisyydessään. Anna kuvitteli mielessään, miten hän jostain aikakauslehdestä lukisi novellin Marillalle, jonka mielenkiinto väkisinkin heräisi -- Marilla ei voi enää pidättää, hänen täytyy sanoa pari kehuvaa sanaa. Mielikuvitukselle, kuten tunnettua, ei mikään ole mahdotonta... Suuri yllätys -- vai niin, sinä pidät tästä kertomuksesta? Saat siis kuulla, että minä olen sen kirjoittanut!

Eräänä päivänä Anna kuljetti postiin verrattain paksun soikean käärön. Nuoruuden kokemattomuuden viehättävä luottamus oli määrännyt sen osoitettavaksi kaikkein suurimmalle "suurista" aikakauslehdistä. Diana oli yhtä suuressa jännityksessä kuin Anna itsekin.

-- Kuinka kauan luulet viipyvän, ennenkuin sieltä tulee vastaus? kysyi hän.

-- Luultavasti ei kahta viikkoa kauemmin, vastasi Anna. -- Miten ylpeäksi ja iloiseksi minä tulen, jos se otetaan!

-- Onhan selvää, että se otetaan, ja luultavasti he samalla pyytävät sinulta uutta kirjoitusta. Kun heräät jonakuna kauniina päivänä, olet kuuluisuus, ja ajattele kuinka sitten olen ylpeä, kun olen sinun hyvä ystäväsi, virkkoi Diana, jolla ainakin oli se hyvä puoli, että hän saattoi epäitsekkäästi ihailla ystäviensä lahjakkuutta ja menestystä, mikä on verrattain harvinaista.

Kului viikko, joka uhkui suloisia haaveita -- sitten tuli katkera herääminen. Diana löysi eräänä iltana Annan ullakkohuoneesta ja silmät kertoivat kyynelistä. Pöydällä oli avattu kirjekuori ja rutistunut käsikirjoitus.

-- Anna, ei suinkaan kertomusta ole palautettu? huusi Diana kauhistuneena.

-- On, ole huoleti, vastasi Anna lyhyesti.

-- Toimittaja on varmasti pähkähullu. Mitä hän ilmoitti syyksi?

-- Ei mitään. Mukana oli painettu lippu, jossa seisoo, ettei tarjottua lähetystä ole katsottu käyttökelpoiseksi.

-- Minä olen aina pitänyt tuota aikakauslehteä roskalehtenä, sanoi Diana kiihkeästi. -- Sen kertomukset eivät ole lähimainkaan yhtä hauskoja kuin "Kanadan Naisen", vaikka se maksaa paljon enemmän vuodessa. Mutta luultavasti on toimittaja ennakkoluuloinen niitä kohtaan, jotka eivät ole "yankee'itä". Älä anna mielesi lannistua, Anna! Pysy lujana ja lähetä kertomuksesi "Kanadan Naiseen".

-- Se kai on parasta, virkkoi Anna, mieli jo jotakuinkin tasapainossa. -- Ja jos se otetaan, lähetän totta totisesti sen numeron tuolle hirttämättömälle toimittajalle ja alleviivaan sarakkeeni paksulla siniliidulla. Totta kai on ihmisiä, joilla on arvostelukykyä ja makua... Mutta minä otan pois auringonlaskun. Ehkäpä setä Harrison kuitenkin oli oikeassa.

Auringonlasku sammui ikuisiksi ajoiksi, mutta huolimatta tästä raskaalta tuntuvasta leikkauksesta palautti tunnoton "Kanadan Nainen" niin viipymättä "Semiramiksen sovitusuhrin", että Diana katkeroituna epäili, olivatko toimituksen ilkimykset edes ehtineet lukea käsikirjoitusta. Hän teki vakavan ja juhlallisen lupauksen, ettei enää uudistaisi kuukausitilaustaan.

Anna suhtautui vastoinkäymiseensä epätoivoisen tyynesti. Hän sulki kertomuksensa ullakkokonttorissa olevaan arkkuun, jossa kootut kirjoitukset "Historiallisen kerhon" ajoilta lepäsivät rauhassa, mutta myöntyen sitä ennen Dianan pyyntöön hän lahjoitti tälle jäljennöksen teoksestaan.

-- Nyt minä lukitsen kirjallisen kunnianhimoni arkkuun, virkkoi hän katkerasti.

Hän ei maininnut asiasta mitään herra Harrisonille, mutta eräänä iltana tämä kysyi häneltä suoraan, oliko kertomus otettu lehteen.

-- Ei, toimittaja ei huolinut siitä, vastasi Anna lyhyesti.

Herra Harrison vilkuili salavihkaa hienopiirteisiin kasvoihin, joille nousi tumma puna.

-- No, sinä et kai välitä siitä, vaan annat palttua semmoiselle, sanoi herra Harrison rohkaisevasti.

-- Minä en pane koskaan enää kynääni paperille kertomusta kirjoittaakseni, sanoi Anna, äänessä yhdeksäntoistavuotiaan toivoton päättäväisyys, kun ovi läimähytetään kiinni nenän edessä.

-- Sinun sijassasi minä en lopettaisi kokonaan, jatkoi herra Harrison miettiväisenä. -- Kirjoittaisin silloin tällöin kertomuksen, mutta en vaivaisi sillä ketään toimittajaa. Minä kirjoittaisin ihmisistä ja seuduista, joita tunnen, ja antaisin ihmisten puhua niinkuin tavallisesti puhutaan, ja aurinko saisi nousta ja laskea kaikessa hiljaisuudessa joka päivä, ilman että teen siitä mitään numeroa. Jos joutuisin tekemisiin konnien kanssa, niin minä antaisin niille tilaisuutta, Anna -- kuulepas -- parannukseen ja mahdollisuuden muuttua kelpo ihmisiksi. Maailmassa on kyllä laumoittain hirveitä lurjuksia, sen minä uskon mielelläni, mutta taitaa saada kulkea melko matkoja ennenkuin ne löytää, väittäköön rouva Lynde miten usein tahansa, että me olemme kaikki parantumattomia synnin orjia. Taitaa meissä kaikissa sentään olla jotain hyvää sielumme kätköissä. Kirjoita sinä vaan, Anna!

-- Ei kiitoksia. On kauhean typerää edes koettaa. Kun päätän korkeakoulun, antaudun yksinomaan opetustyöhön. Takoa tietoja lasten päähän minä osaan. Mutta kirjoittaa en osaa.

-- Kun lopetat korkeakoulun, on sinun kai aika mennä naimisiin ja rakentaa pesä, sanoi setä Harrison. -- Ei ole hyvä lykätä sellaista fliian kauaksi -- sen minä tiedän parhaiten itse, Jumala paratkoon.

Anna nousi lähteäkseen kotiin. Sattui hetkiä, jolloin totta totisesti ihmisen hienotunteisuus sai liian kovia kolahduksia setä Harrisonin suorasukaisuudesta.

XIII.

PIKKU SYNTEJÄ.

Davy ja Dora olivat valmiiksi puettuina lähdössä pyhäkouluun. Heidän piti mennä yksin, mikä ei tapahtunut usein, sillä rouva Lynden oli aina tapana käydä pyhäkoulutunneilla pitämässä silmällä, miten nuoriso edistyi. Tällä kertaa rouva Lynde oli nyrjäyttänyt jalkansa eikä voinut kävellä, vaan istui lujasti ankkuroituna viihtyisässä nojatuolissaan. Kaksoisten tuli kirkossa edustaa perhettä, sillä Anna oli matkustanut lauantai-iltana hyvien ystäviensä luokse Carmody'hin viettääkseen siellä sunnuntain, ja Marilla oli saanut taaskin tuskallisen päänkivistyspuuskan.

Davy tuli hitaasti tallustaen alas portaita. Alhaalla eteisessä odotti Dora, jonka rouva Lynde oli asianmukaisesti tarkastanut ja tutkinut. Davy oli omin päin varustautunut matkalle. Hänellä oli taskussa kupariraha pyhäkoulukolehtiin ja hopearaha päiväjumalanpalveluksen kolehtiin. Raamattu oli toisessa kädessä ja lukukirja toisessa. Tekstin, raamatunlauseet ja virrensäkeet hän osasi vuolaana virtana. Olihan hän istunutkin pänttäämässä niitä päähänsä koko lauantai-illan rouva Lynden keittiössä -- muu ei auttanut. Davyn tulisi siis olla erikoisen leppoisassa ja sopusointuisessa mielialassa. Niin ei kuitenkaan ollut lainkaan laita, huolimatta virrensäkeistä ja katkismuksesta.

Rouva Lynde tuli ontuen keittiöstään, juuri kun Doran ja Davyn tuli lähteä.

-- Sinä olet kai puhdas ja siisti, poika? kysyi rouva Lynde ankarasti.

-- Olen. Kaikki, mikä minussa näkyy, vasusi Davy hyvin topakasti.

Rachel-rouva huokasi. Hänellä oli omat epäilynsä, mitä tuli Davyn korviin ja kaulaan. Mutta hän tiesi, että jos hän vähääkään osoittaisi tarkempaan tarkasteluun ryhtymisen oireita, livistäisi Davy ehdottomasti tiehensä ja jalan nyrjähdys estäisi taas häntä itseään ajamasta takaa.

-- Käyttäytykää nyt niinkuin oikein kiltit lapset, neuvoi rouva Lynde. -- Älkää kävelkö pahimmassa pölyssä. Älkää pysähtykö porstuaan lörpöttelemään muiden lasten kanssa. Älkää hangatko ja hieroko itseänne penkkiin. Koettakaa painaa mieleen päivän teksti. Älkää pudottako kolehtirahoja ja älkää mitenkään unohtako pistää niitä haaviin. Älkää kuiskatko, kun kumarrutaan rukoilemaan, ja kuulkaa tarkoin, mitä pappi saarnaa -- minä kysyn teiltä, kun palaatte kotiin.

Davy ei alentunut vastaamaan. Hän lähti kulkemaan oikotietä, Doran nöyrästi tallustellessa perästä. Mutta hänen sielunsa kapinoi. Davy oli saanut kestää paljon sekä todellista että kuviteltua tuskaa sen jälkeen kun rouva Lynde oli muuttanut Vihervaaraan. Tämän tuskan aiheuttajana olivat olleet rouva Lynden vahvat nyrkit ja terävä kieli, sillä rouva Lynde ei voinut olla saman katon alla kenenkään kanssa, olipa se sitten yhdeksän- tahi yhdeksänkymmenvuotias, koettamatta antaa asianomaiselle kristillistä ja tervettä kasvatusta. Ja niin äsken kuin edellisenä iltana oli hän kehoittanut Marillaa kieltämään Davya menemästä kalastamaan Cottonin poikien kanssa. Davyn mieli kuohui vielä tätä ajatellessa.

Heidän päästyään valtatielle pysähtyi Davy heti ja väänsi kasvonsa niin hirvittävään irvistykseen, että Dora, vaikka tunsikin hänen ihmeellisen taitonsa sillä alalla, joutui kauhun valtaan. Hän pelkäsi, että Davyn kasvot ovat tuomitut pysymään koko elämän ajan noin kauhistuttavana kuonona.

-- Peeveli! räiskyi Davyn suusta.

-- Voi, Davy, sinä et saa kirota niin rumasti! huudahti Dora kauhuissaan.

-- Peeveli ei ole mikään kirosana -- ei ainakaan mikään oikea kirosana. Ja minun puolestani olkoon vaikka mikä, vastasi Davy uhmaavasti.

-- Jos sinun on pakko sanoa rumia sanoja, voisit ainakin olla sanomatta sunnuntaina, pyysi Dora vaikeroivalla äänellä.

-- Minä keksinkin itselleni oman kiroussanan.

-- Silloin Jumala varmasti rankaisee sinua, Davy, sanoi Dora juhlallisesti.

-- Se olisi minusta aika halpamaista. Kun hän kerran tietää kaikki, pitäisi hänen myös ymmärtää, että ihmisen täytyy jollakin sanalla sanoa, mitä tuntee.

-- Davy, kuuletko sinä! sanoi Dora. Hän odotti Davyn kaatuvan kuoliaana maahan. Mutta ihme kyllä ei tapahtunut mitään senkaltaista.

-- Mutta sen minä ainakin sanon, että loppu siitä tulee, että Lynden täti saa mielensä mukaan reistailla minun kanssani, sähisi Davy. -- Anna ja Marilla reistailkoot, mutta hän ei saa. Nyt minä teen jok'ikisen konstin, mitä hän on kieltänyt. Odotapas, niin saat nähdä.

Dora saattoi vain jäykästi tuijottaa ihmetyksestä ja kauhusta, kun Davy kiukkuisen äänettömänä poikkesi maantien vieressä kulkevalta nurmettuneelta polulta maantien hienoon pölyyn, jota neljän viikon itsepintainen kuivuus oli kerännyt ja jota oli hänen nilkkoihinsa saakka. Hän kulki laahaten jalkojaan hitaasti, tuntien ilmeistä tyydytystä, ja puolen minuutin kuluttua hän hyppeli takaisin oikean pilvipatsaan ympäröimänä.

-- Tämä on vain alkua, selitti hän voitonriemuisena. -- Jään porstuaan ja puhelen niin kauan kuin siellä on yksikään nulikka. Ja kirkonpenkissä minä kiemurtelen ja vääntelen kuin ankerias ja kuiskaan joka taholle. Tekstistä minä viis, ja nyt saat nähdä mitä teen kolehtirahoilla.

Davy viskasi uhmaavan ihastuneeni rouva Lynden pennit kauas lähimmän aidan taa.

-- Pahahenki käski sinun noin tekemään, virkkoi Dora soimaavasti.

-- Mitä vielä, sen minä keksin itse, vastasi Davy suuttuneena. -- Ja muutakin olen minä keksinyt. En aiokaan edes mennä pyhäkouluun taikka kirkkoon. Menen leikkimään Cottonin poikien kanssa. He sanoivat minulle eilen, etteivät mene tänään pyhäkouluun, kun äitimuori on matkustanut pois eikä kukaan nyt voi lähettää heitä. Tule, Dora, niin pidetään hauskaa.

-- Minä en tahdo tulla mukaan, esteli Dora.

-- Sinun täytyy, sanoi Davy. -- Ellet tule, niin kerron Marillalle, että Frank Bell suuteli sinua koulussa maanantaina.

-- En minä sille mitään mahtanut. Saatoinko minä tietää, että hän aikoi suudella? virkkoi Dora tullen hehkuvan punaiseksi.

-- Sinä et ainakaan lyönyt häntä etkä ollut vihaisenkaan näköinen, jatkoi Davy. -- Sen minä myös kerron, ellet sinä tule mukaan. Mennään oikotietä niityn poikki.

-- Siellä on lehmiä ja minä pelkään niitä, ruikutti Dora-raukka, nähden pelastuksen väikkyvän.

-- Älä! Oikeinko pelkäät kahta lehmää? pilkkasi Davy. Ne on molemmat nuorempia kuin sinä.

-- Mutta ne on suurempia, sanoi Dora.

-- Ei ne tee sinulle yhtään mitään. Älä viivyttele, vaan tule. Tämä on kivaa. Kun minä tulen suuteksi, en minä koskaan vaivaudu kirkkoon. Kyllä minä laitan, että pääsen taivaaseen muutenkin.

-- Sinä joudat siihen toiseen, ilkeään paikkaan, ellet pyhitä pyhäpäivää, varoitti Dora-raukka lähtien laahustamaan Davyn perästä hyvin vastahakoisesti.

Mutta Davy ei pelännyt -- vielä. Tuo n. s. ilkeä paikka oli hämärässä etäisyydessä, mutta Cottonin poikien kanssa tehtävä iloinen kalastusmatka kangasti aivan lähellä. Hän olisi vain toivonut Doran kulkuun vähän enemmän vauhtia. Dora käveli jörönä, katseli vähänväliä taaksensa ja piti suunsa niin supussa kuin voisi milloin hyvänsä purskahtaa itkuun. Aina tyttöjen täytyy pilata kaikki... Davy ei nyt kuitenkaan sanonut "peeveli" -- ei edes ajatuksissaan. Hän ei suinkaan katunut sitä mitä oli sanonut neljännestuntia aikaisemmin -- eihän se tullut kysymykseenkään -- mutta ei kannattanut uhmata Valtoja liiaksi samana päivänä.

Cottonin nuori väki leikki takapihalla ja tervehti Davya äänekkään ihastunein huudoin. Pete, Tommy, Adolphus ja Mirabel-sisko nauttivat täysin siemauksin vapaudestaan äiti-muorin, isän tai vanhempien sisarien häiritsemättä, nämä kun olivat lähteneet pois hevosella. Dora oli iloinen siitä, että Mirabel edes oli kotona, hänestä oli matkalla tuntunut kolkolta joutua yksin tuohon poikaliutaan. Mirabel oli täysin pojan veroinen, yhtä telmivä, päivettynyt ja rohkea. Mutta hänellä oli kuitenkin hameet ja nauhasolmukkeet rotanhäntäpalmikoissaan.

-- Nyt me ollaan tultu kalastamaan teidän kanssa, selitti Davy.

-- Se on kivaa, ulvoi Cottonin joukko. Kaikki ryntäsivät heti matoja kaivamaan, ja Mirabel juoksi etunenässä ruosteinen kasari kädessä löytöjen tallettamiseksi. Doran mieli olisi tehnyt istahtaa itkemään. Voi, kun tuo halpamainen Frank Bell ei olisi suudellut häntä! Silloin hän olisi voinut olla Davysta välittämättä ja mennä mitä parhaimmalla omallatunnolla rakkaaseen pyhäkouluun.

Kalastusretkeilijät eivät luonnollisestikaan uskaltaneet lähteä pienelle järvelle, sillä sieltä heidät olisi huomannut kirkkoväki. Heidän oli pakko tyytyä puroon, joka virtasi metsän läpi Cottonin pihan takana. Se oli täynnä taimenia, ja päivä oli hauska -- ainakin Cottonin pojille. Ja näytti siltä kuin Davyn olisi ollut oikein hauska. Hän oli vetänyt kengät ja sukat jalastaan -- tällainen varovaisuus ei ollut suinkaan hänelle ominaista -- ja esiintyi paljain jaloin, edessään Cottonin vanhemman sisaren hihallinen esiliina. Siinä asussa hän oli valmis uhmaamaan suon, rämeen ja puron kaikkia hirviöitä. Dora murjotti ja torjui kaikki lähentelevät yritykset talonväen puolelta. Hän seurasi vaieten toisten harharetkiä lätäköstä lätäkköön, puristi lujasti raamattuaan ja lukukirjaansa ja ajatteli mieli katkerana rakasta luokkaansa, jossa hänen sinä hetkenä olisi pitänyt istua todellisena kaunistuksena jumaloimansa opettajan edessä. Sen sijaan hän juoksi sotkuisassa, pistävässä pensaikossa kelvottomien poikien kanssa koettaen kaikin tavoin suojella hienoa valkeata pukuaan repeämästä ja tahraantumasta ja kenkiään vajoamasta liejuun. Mirabel oli tarjonnut hillotahrojen peittämää esiliinaansa suojaksi, mutta Doran mieleen oli varoittavana muistunut sananparsi, jossa puhuttiin joutumisesta "ojasta allikkoon", ja hän kieltäytyi sitä ottamasta.

Taimen tarttui onkeen ihmeellisesti, kuten aina sunnuntaisin. Tunnin kuluttua urheilevat nuoret herrat olivat saaneet kaloja kuinka paljon tahansa, joten he Doran suureksi helpotukseksi jälleen palasivat kotiin. Dora istuutui ylhäisesti eristäytyen ja huolellisesti alasvedetyin hamein pihan kanakopille, kun taas muut ryhtyivät juoksuleikkiin, joka sai maan tömisemään. Sitten koko seurue kiipesi sikolätin katolle ja kaiversi nimensä melkein saavuttamattomissa olevaan hirteen. Kanakopin lattea katto sekä vieressä oleva pieni heinäruko antoivat Davylle nerokkaan päähänpiston. Ihana puolituntinen vietettiin kiipeämällä katolle ja syöksymällä siitä pää edellä alas heiniin huutaen ja nauraen.

Kielletytkin huvit päättyvät. Kun vaununpyöräin kumea tärinä sillalla ilmaisi kirkkoväen palaavan kotiin, katsoi Davy lähtöhetken tulleen. Hän irroitti yltään suojaavan vaatetuksensa, veti jälleen jalkaansa kaikesta huolimatta merkillisen tahmeat sukkansa ja kenkänsä ja käänsi huoaten selkänsä ihanalle taimensaaliilleen. Olisipa kannattanut viedä kotiin...

-- No, eikö meillä ole ollut hirmuisen hauskaa? kysyi hän jotakuinkin teennäisen iloisesti heidän palatessaan kotiin päin oikotietä vainion poikki.

-- Ei minulla ainakaan, vastasi Dora nyrpeästi. -- Enkä myöskään usko, että sinulla on ollut, kun oikein ajattelet, lopetti hän väläyttäen ilmoille terävyyttä, joka ei juuri muuten ollut hänelle ominaista.

-- On ollut, voin antaa siitä pääni pantiksi, vakuutteli Davy. -- Mutta ei suinkaan ollut mikään ihme, ellei sinun ollut hauska. Sinähän istuit vain ja mulkoilit niinkuin mikäkin -- simppu.

-- Minä pidän itseäni liian hyvänä leikkimään kaikenlaisten vekarain kanssa, sanoi Dora kopeasti.

-- Ohoh, kylläpäs sinä osaat... Mikä vaivaa Cottonin poikia? On heillä vaan paljon vitsikkäämpää kuin meillä. He tekevät ihan mitä tahtovat ja sanovat aivan mitä tahtovat kenelle hyvänsä vasten kasvoja. Niin minäkin aion tehdä tästä päivästä lähtien.

Suurista sanoista ja karskista äänestä huolimatta ei Davysta tuntunut oikein hyvältä. Hän olisi kuitenkin mieluummin kuollut kuin myöntänyt sen Doralle. Onnistuneen kalastuksen ja virkistävän seurustelun tuottama ilo oli muuten jo ehtinyt haihtua; sen sijaan omatunto muistutti olemassaolostaan pienillä terveellisillä pistoksilla silloin tällöin. Loppujen lopuksi olisi ehkä kuitenkin ollut parempi mennä pyhäkouluun ja kirkkoon?... Olihan täti Lynde kyllä usein kiusallinen ja ilkeä pikku pojalle, joka rakasti vapautta ja riippumattomuutta, mutta hänellä oli tavallisesti koko joukko makeisia isossa keittiönkaapissaan, eikä hän ollut saita. Juuri samana sopimattomana hetkenä muistui Davyn mieleen, että täti Lynde oli, hiiskahtamattakaan asiasta Marillalle, hyvin mukavasti ommellut kiinni ison reiän, jonka Davy oli housuihinsa repinyt viime viikolla.

Davyn rikosten mitta ei ollut vielä kukkuroillaan. Hänen oli vielä tehtävä havainto, että synti vaatii toisen itseään peittämään. Sunnuntaipäivällinen nautittiin rouva Lynden luona, ja jo ensimmäisen ruokalajin aikana kysyi täti Davylta:

-- No, oliko koko luokka tänään pyhäkoulussa?

-- Oli, vastasi Davy, liemen pyrkiessä väärään kurkkuun. -- Kaikki, paitsi yksi.

-- Kysyttiinkö sinulta tekstiä taikka katkismusta?

-- Kysyttiin.

-- Ja panit haaviin kolehtirahat?

-- Panin.

-- Oliko rouva MacPherson kirkossa?

-- En tiedä. -- Se oli ainakin totta, ajatteli onneton Davy.

-- Onko Naisten apuyhdistyksellä kokous ensi viikolla?

-- O-on -- niin minusta sanottiin... Ääni alkoi jo käydä hieman epävarmaksi.

-- Onko hartaushetkeä sitten?

-- Sitä -- sitä minä en kuullut.

-- Kuuntelisit vähän paremmin, sen minä olen sanonut lukemattomia kertoja. Sinun täytyy panna mieleen, mitä kuulutetaan. Mitä pastori oli valinnut tekstiksi?

Davy otti lasistaan suunnattoman kulauksen vettä suuhunsa ja huuhtaisi alas viimeisen omantunnon epäröimisen. Hän esitti erittäin sujuvasti erään hyvin kauniin tekstin, joka hänen oli täytynyt oppia ulkoa muutama viikko takaperin. Onneksi tuli paisti, ja rouva Lynde lakkasi kysymästä, mutta Davyn ruokahalu oli pilalla. Ruoka ei maistunut, kuten tavallisesti, eikä hän jaksanut syödä muuta kuin annoksen mannaryyni vanukasta mehukastikkeen kera.

-- Mikä sinua vaivaa? kysyi Lynden täti ihmetellen eikä suinkaan aiheettomasti. -- Oletko sairas? Sinä näytät niin kalpealta. Sinun on parasta olla leikkimättä ulkona auringonpaisteessa nyt iltapäivällä, neuvoi rouva Lynde.

-- Tiedätkö, kuinka monta valetta syötit täti Lyndelle päivällispöydässä? kysyi Dora nuhtelevasti heidän ollessaan kahden päivällisen jälkeen.

Malja vuosi yli äyräittensä... Davyn kiukku kävi ylivoimaiseksi, ja hän sähisi:

-- En tiedä, eikä se kuulu minuun, ja pidä kitasi, muuten väännän leukasi.