Part 6

-- "En tiedä kuitenkaan vielä, kummanko minä otan", kirjoitti Phil. "Jos olisit tullut minun mukanani, niin olisit voinut auttaa minua valinnassa. Sillä omin päin minä en voi milloinkaan mitään päättää. Kun näin Alecin, väräjöi sydämeni ja minä ajattelin: hän on oikea. Sitten vähän myöhemmin tuli Alonzo, ja uskotko, että tunsin aivan samanlaisen värähdyksen sydämessäni silloinkin? Siitä ei siis voi päättää, vaikka sen pitäisi romaanien mukaan olla pettämätön merkki. Mitä sinuun tulee, Anna, niin voin lyödä vetoa, ettei sydämesi värise ennenkuin Se Oikea ilmestyy. Mitähän sitten on minussa hullusti? Joka tapauksessa minulla on kauhean hauskaa. Toivoisin kovasti, että sinä olisit täällä. Tänään sataa lunta, ja se on vasta mainiota. Pelkäsin pahoin, että saamme tyytyä vihreään jouluun; inhoan sellaista. Onko sinusta muuten hiventäkään järkeä siinä, että sanotaan _vihreäksi_ sellaista joulua, joka uiskentelee likaisenruskeassa savivellissä?

"Oletko koskaan noussut raitiovaunuun ja vasta vaunun liikkuessa huomannut, ettei sinulla olekaan mukanasi tarpeeksi rahaa, millä maksaa. Niin sattui minulle tässä eräänä päivänä. Se oli suorastaan kamalaa. Minulla oli hopearaha -- tasainen summa -- taskussani, kun nousin vaunuun. Luulin sen olevan kävelypukuni vasemmassa taskussa. Kun olin saanut paikan ja istuin oikein mukavasti, aloin kopeloida toista taskuani. Niks -- ei ollut siinä. Kylmät väreet kulkivat pitkin selkää. Koettelin toista taskuani. Ei siinäkään. Nyt tunsin uudet vielä kylmemmät väreet selässäni. Riisuin hansikkaat, laskin ne penkille ja kopeloin uudelleen kaikki taskut sekä sisältä että päältä. Rahaa ei löytynyt. Nousin ja pudistelin ja katselin lattiaan. Raitiovaunu oli täynnä ihmisiä, jotka palasivat teatterista, ja kaikki katsoivat minuun, mutta sellaiseen pikkuasiaan en kiinnittänyt huomiota.

"Raha oli auttamattomasti kateissa. Tulin vakuutetuksi, että olin tietämättäni pannut sen suuhuni ja nielaissut.

"Mitä ihmeessä oli tehtävä? Uskoin konduktöörin pysähdyttävän vaunun ja häpeällisesti ajavan minut pimeään, räntäsateeseen. Onnistuisikohan minun saada hänet uskomaan, että vain olin oman hajamielisyyteni uhri ja ettei minulla ollut minkäänlaista aikomusta pettää yhtiötä? Miten kaipasinkaan Alecia ja Alonzoa! Mutta juuri siksi, että kaipasin heitä, olivat he tietysti toisessa maan ääressä. Ja minun oli aivan mahdoton keksiä, mitä sanoisin konduktöörille, kun minun vuoroni tulee maksaa. Niin pian kuin olin tekaissut lauseen, jonka tuli käydä jonkinlaisesta selityksestä, tunsin sen kuuluvan aivan mahdottomalta ja oli keksittävä uusi. Lopulta ei ollut muuta neuvoa kuin luottaa sallimukseen, mutta se tuotti minulle yhtä vähän lohdutusta kuin laivamatkalla olleelle entiselle rouvalle, jolle kapteeni sanoi myrskyn raivotessa, ettei ollut enää muuta neuvoa kuin luottaa sallimukseen ja joka huudahti epätoivoisena: 'Voi, hyvä kapteeni, onko meidän laitamme tosiaan niin huonosti?'

"Juuri viime hetkessä, kun viimeinen toivon kipinäkin oli sammunut ja konduktööri jo ojensi lähinnä minua istuvalle rahalippaansa, välähti äkkiä mieleeni, minne olin pistänyt hopearahani. En ollut sitä nielaissut. Vähääkään kiirehtimättä ongin sen käsineeni etusormen päästä ja pistin rahalaatikkoon. Hymyilin kaikille raitiovaunussa istuville, ja elämä tuntui jälleen ihanalta."

Käynti Kaikurannassa ei ollut suinkaan huonoimpia kaikista joululoman aikana tehdyistä hauskoista retkistä. Anna ja Diana kulkivat sinne vanhaa tietä pyökkimetsän läpi, eväskori mukanaan. Neiti Lavendelin häistä saakka oli Kaikuranta ollut suljettuna, mutta nyt sai jälleen vähän aikaa raikas tuuli ja auringonpaiste päästä sinne, ja uunivalkea valaisi taasen pieniä huoneita. Neiti Lavendelin ruukku kuivuneine ruusunlehtineen levitti vielä ilmaan tuoksuaan. Tuntui ehdottomasti siltä kuin neiti Lavendel itse minä hetkenä hyvänsä saattaisi sipsuttaa sisään, ruskeat silmät tapaamisen ilosta säteillen, ja että Charlotta Neljäs solmukkeiden koristamme, jäykkine palmikkoineen ja suu korvia kohti vetäytyneenä heti kurkistaa ovenraosta ja niiaa. Saattoipa melkein kuulla myös pikku Paul Irvingin tassuttelevan ympäri huoneita ja kuiskailevan "kuvitteluihmistensä" kanssa.

-- Kuule, minusta tuntuu melkein vähän kolkolta tässä häärätä ja samalla houkutella esiin vanhoja muistoja, nauroi Anna. -- Jos olet samaa mieltä kuin minä, niin menemme ulos kuulemaan, ovatko kaiut kotona. Tuo tänne vanha torvi. Se riippuu keittiön oven takana, kuten ennenkin.

Kaiut olivat kodissaan metsänlaidan takana, lumenpeittämän, jäätyneen joen rannalla, yhtä kirkkaina, hopeasointuisina ja moniäänisinä kuin ennenkin. Niiden mentyä levolle mäntyjen taa sulkivat tytöt jälleen Kaikurannan oven ja astuivat kotiin päin talvisen auringonlaskun tulipunakeltaista värikarkeloa seuraavassa leppoisassa, utuisessa hämärässä.

VIII.

ANNAN ENSIMMÄINEN KOSIJA.

Vanha vuosi ei häipynyt vihertävän kuulakkaaseen iltahohteeseen, vaan kohiseva ja jyrisevä lumimyrsky loi umpeen sen haudan. Oli niitä iltoja, jolloin myrskynpuuskat ulvoen kirmaavat jäätyneille vainioille ja tummiin rotkoihin, valittavat katonharjan äärellä kuin kadotetut henget ja pieksävät pyryävää lunta ikkunoihin.

-- Kyllä on suloista saada puikahtaa hyvään pikku sänkyynsä ja tietää, ettei tarvitse mennä millekään asialle Kummitusmetsän kautta, virkkoi Anna Jane Andrewsille, joka oli tullut iltapäivällä häntä tervehtimään ja jota oli pyydetty jäämään yöksi. Kun he olivat jonkun aikaa oikoilleet itseään lämpöisten huopapeitteittensä alla Annan kodikkaassa päätyhuoneessa, kävikin ilmi, että Jane ajatteli aivan muuta kuin Kummitusmetsää.

-- Kuulepas, Anna, aloitti hän oikein juhlallisesti, minulla on vähän kerrottavaa sinulle.

Anna oli aika lailla väsynyt edellisen illan kutsujen jälkeen, jotka oli pidetty Ruby Gilliksen kodissa. Hän olisi paljon mieluummin tahtonut nukkua rauhassa kuin kuunnella Janen salaisuuksia, joiden hän otaksui käyvän jokseenkin pitkäveteisiksi. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, mitä oli tulossa. Luultavasti Janekin oli kihloissa. Huhu tiesi kertoa, että Ruby Gillis menisi kihloihin Spencervalen uuden opettajan kanssa, johon kaikki tytöt olivat kovasti ihastuneet.

-- Pian minä olen ainoa meidän vanhasta neliapilaastamme, jolla ei ole sileätä sormusta, ajatteli Anna unisena. Ääneen hän sanoi: -- Anna kuulua, kultaseni!

-- Anna, virkkoi Jane äänensävy yhä merkitsevämpänä -- sano, mitä sinä arvelet Billystä?

Anna säpsähti kuullessaan odottamattoman kysymyksen ja sai vaivoin kootuksi ajatuksensa. Niin, mitä hän arveli Billy Andrewsista?... Hän ei ollut todellakaan koskaan tullut erikoisesti ajatelleeksi häntä, pyöreäposkista, typerää ja kilttiä, aina hymyilevää Billy Andrewsia. Saattoiko kukaan ihminen kiinnittää erikoisesti huomiota Billy Andrewsiin?

-- Minä -- minä en oikein ymmärrä, änkytti Anna. -- Mitä sinä tarkoitat -- oikeastaan?

-- Pidätkö sinä Billystä? kysyi Jane aivan mutkattomasti.

-- Pidän toki -- hyvänen aika -- tietysti minä pidän hänestä, vakuutti Anna, itsekseen kuitenkin vähän ymmällä, puhuiko nyt aivan totta. Eihän hän ollut pitänyt Billyä vastenmielisenäkään... Mutta saattoiko välinpitämätön huolettomuus, joka oli hänen katseessaan, jos Billy sattumalta joutui hänen näköpiiriinsä, merkitä että hän piti Billystä? Mihin Jane oikein tähtäsi kysymyksellään?

-- Tahtoisitko sinä saada hänet mieheksi? kysyi Jane tyynesti.

-- Mieheksikö? -- Anna oli noussut istumaan vuoteeseensa päästäkseen paremmin selville tunteistaan Billy Andrewsiin. Hän vaipui jälleen istumaan tyynyjensä varaan ja hengitys salpautui. -- Kenen mieheksi?

-- Omaksi mieheksesi luonnollisesti, vastasi Jane. -- Billy tahtoo mennä sinun kanssasi naimisiin. Hänhän on aina ollut sinuun ihastunut, ja nyt on isä antanut hänelle toisen meidän ulkokartanoistamme, jota hän saa hoitaa omassa nimessään, joten ei mikään estä häntä menemästä naimisiin. Mutta hän on niin ujo, ettei mitenkään voinut itse kosia, ja siksi minun piti tehdä se hänen puolestaan. Minulla ei ollut vähääkään halua siihen, minusta ihmisten pitäisi hoitaa tuollaiset asiat itse, mutta hän ei antanut minulle hengenrauhaa ennenkuin lupasin, jos sattuisi sopiva tilaisuus. No, mitä sinä ajattelet asiasta, Anna?

Oliko tämä unta? Oliko hänessä nyt tuollainen kauhea kuumehoure, jossa huomaa olevansa kihloissa tahi naimisissa jonkun kanssa, jota vihaa taikka jota ei tunne, eikä voi käsittää, miten kaikki on käynyt päinsä. Ei, valveillahan hän oli omassa sängyssään, ja aivan hänen vieressään makasi Jane Andrews, joka ilmaisi veljensä Billyn rakkauden. Anna ei tiennyt pitäisikö hänen voihkia ja valittaa vai purskahtaa nauruun, mutta kumpikaan ei ollut paikallaan, sillä Jane-siskon tunteita ei saanut loukata.

-- Jane-kulta, en minä voi mennä naimisiin Billyn kanssa, onnistui hänen lopulta saada kuuluviin. -- Sellainen ajatus ei ole milloinkaan pälkähtänyt päähänikään...

-- Niin, onhan se mahdollista, myönsi Jane. -- Billy on aina ollut niin ujo, ettei hän ole tullut hakkailleeksi, niinkuin on tavallista. Mutta voithan sinä ajatella asiaa, Anna. Billy on herttainen poika, sen voin vakuuttaa, vaikka hän on oma veljeni. Hänellä ei ole mitään ikäviä tapoja, hän on työteliäs ja häneen voi luottaa. Parempi pyy pivossa kuin kymmenen oksalla. Hän pyysi minua sanomaan, että hän mielellään odottaa, kunnes olet päässyt korkeakoulusta, jos se nyt kerran on tuiki välttämätöntä -- muuten hän kyllä olisi mieluimmin mennyt naimisiin keväällä, ennen kyntöjen alkamista. Hän olisi kyllä hyvin hyvä sinulle aina, siitä voisit olla varma, ja sinähän tiedät, miten mielelläni minä ottaisin sinut sisarekseni.

-- Ei se käy päinsä, vastasi Anna, ääni hyvin päättävänä. Hän oli jälleen päässyt tasapainoon ja oli vähän pahastunutkin. Olihan tuo kaikki läpeensä hullunkurista. -- En voi mennä naimisiin Billyn kanssa, se on ihan mahdotonta, Jane, ei kannata ajatella asiaa. Minulla ei ole mitään sellaisia tunteita häntä kohtaan, saat sanoa hänelle.

-- _Minä_ en oikeastaan ihmettele sitä, virkkoi Jane alistuvasti huoaten. Hän tiesi tehneensä, mitä suinkin taisi, eikä kukaan voinut vaatia sen enempää. -- Sanoin kyllä Billylle, että olisi turhaa kysyäkään sinulta, mutta hän oli itsepäinen kuin aina. Vai niin, sinä olet siis tehnyt päätöksesi. Kunhan et vaan tulisi katumaan!

Janen sanat kuuluivat jotakuinkin kylmiltä. Sisimmässään hän oli ollut täysin vakuutettu, ettei rakastuneella Billyllä ollut hiukkaakaan toiveita. Siitä huolimatta hän tunsi piston sydämessään, kun Anna Shirley, joka sittenkin oli vain orpo ottolapsi ja jolla ei ollut verisukulaisia, antoi rukkaset hänen veljelleen -- hänen veljelleen, joka kuului hyvään perheeseen, nautti arvonantoa ja oli varakas. No, katukoon sitten itserakkauttaan, ajatteli Jane verrattain katkerana.

Anna rohkeni pimeässä hymyillä ajatellessaan, että hän tulisi vielä katumaan Billy Andrewsille antamiaan rukkasia.

-- Soisin, ettei Billy olisi kovin pahoillaan, sanoi hän ystävällisesti.

Jane teki liikkeen kuin olisi hän äkkiä paiskannut päänsä tyynyjä vastaan.

-- Ei se taida häneen erikoisesti koskea... Hän on liiaksi järkevä. Sitäpaitsi hän pitää aika paljon myöskin Nettie Blewettistä, ja äiti on aina kovasti pitänyt Nettien puolta. Hän on niin säästäväinen ja huolellinen. Kun Billy saa kuulla, ettet sinä hänestä välitä sillä tavalla, niin hän luultavasti ottaa Nettien. Tahdot kai olla niin kiltti, ettet kerro tästä kenellekään?

-- Kyllä voin sen luvata, vastasi Anna, jolla ei ollut vähääkään halua saattaa yleisön tietoon, että Billy Andrews oli kosinut häntä, mutta loppujen lopuksi valitsikin mieluummin Nettien Blewettin. Pikku Nettie-kanan!

-- Nukutaanko jo! ehdotti Jane.

Tuumasta toimeen -- Jane nukahti hyvin pian. Vaikka hänessä ei muuten ollut mitään yhtäläistä lady Macbethin kanssa, oli hänen kuitenkin onnistunut tappaa uni Annalta. Nuori neito, jonka kättä oli pyydetty, lepäsi unettomana vuoteellaan vielä pikkutunneillakin, mutta hänen mietteensä olivat kaikkea muuta kuin romanttisia. Vasta seuraavana aamuna hän sai tuntea raikkaan naurun tuomaa vapautusta. Janen otettua jäähyväiset ja lähdettyä kotiin -- yhä vielä hiukan kylmäkiskoisena ja hillittynä mitä tuli äänensävyyn ja käytökseen, Anna kun oli epäkiitollisesti kyllä kieltäytynyt siitä kunniasta, jota liiton solmiminen Andrewsin perheen kanssa merkitsi -- ryntäsi Anna ullakkokamariinsa, sulki oven lukkoon ja nauroi sydämensä pohjasta.

-- Kun saisin uskoa salaisuuteni jollekin toiselle, joka nauraisi minun kanssani! ajatteli hän. -- Mutta se ei käy päinsä. Diana on ainoa, jolle tahtoisin kertoa, mutta vaikka en olisi luvannutkaan Janelle olla vaiti, en voi enää kertoa mitään salaisuuksia Dianalle. Hän kertoo kaikki Fredille -- minä tiedän, että hän tekee niin. Minua on nyt siis ensi kerran kosittu! Uskoin sellaista kyllä joskus tapahtuvan, mutta en voinut aavistaa, että se oli näin lähellä vaanimassa. Se on kauhean metkaa -- mutta samalla se on vähän ikävääkin.

Anna tiesi varsin hyvin, missä piili pieni pistävä oka, vaikka hän ei ilmaissut sitä selvin sanoin. Hänellä oli ollut omat salaiset unelmansa hetkestä, jolloin tuo suuri kysymys ensi kerran tehtäisiin hänelle. Ja näissä hänen unelmissaan oli kaikki aina tapahtunut erittäin kauniisti ja runollisesti -- tuon tuntemattoman tuli olla kaunis ja tummasilmäinen, ylhäisen näköinen ja kauniisti ajatuksiaan ilmaiseva, joko hän sitten oli lumotun linnan prinssi, jolle oli viivyttelemättä annettava myöntävä vastaus, tahi suhteellisesti jokapäiväistä lajia oleva komea ja miellyttävä ilmiö, joka oli torjuttava sirosti ja hienotunteisesti lausutulla, mutta peruuttamattomalla kieltävällä vastauksella. Rukkaset saatuaan, jotka, kuten sanottu, oli ilmaistava niin lempein ja tahdikkain sanoin kuin mahdollista, etteivät ne mitenkään loukkaisi kosijan tunteita, kumartuisi kosija syvään suutelemaan Annan kättä ja katoaisi hänen näkyvistään vakuuttaen hänelle koko elämänajan kestävää kunnioitustaan ja kiintymystään. Tapaus oli aina pysyvä ihanana muistona, josta saattoi olla ylpeä ja samalla vähän surumielinen.

Ja nyt olikin ensimmäinen elämys, joka olisi voinut olla ihastuttavan jännittävä, vajonnut pelkäksi naurettavaksi pilaksi. Billy Andrews oli saanut sisarensa kosimaan puolestaan siksi, että hänen isänsä oli antanut hänelle ulkokartanon viljeltäväksi pojan omissa nimissä, ja ellei Anna hänestä huolinut, pojan kävi koettaminen onneaan varmasti taipuvaisemman Nettie Blewettin taholla. Siinä oli romantiikkaa niin että paukkui! Anna nauroi -- ja huokasi sitten. Kauniina väikkyvä nuoren tytön haave oli särkynyt... Jatkuisiko samaan tapaan, kunnes lopulta kaikki hänen ympärillään olisi tuhansina sirpaleina?

IX.

MERKILLINEN EHDOTUS.

Toinen lukukausi korkeakoulussa kului yhtä nopeasti kuin ensimmäinenkin -- se tosiaan ihan suhahti, kuten Philippa sanoi. Annalle tuotti mielihyvää ja nautintoa kaikki, mitä se tarjosi, kannustava kilpailu toverien kesken, uusien ja hauskojen ystävyyssuhteiden solminta, iloiset juhlat ja illanvietot, toiminta eri yhdistyksissä, joiden jäsenenä hän oli, harrastuksien kasvu, näköpiirin laajentuminen. Hän luki ankarasti, sillä hän oli päättänyt saada stipendin osaamalla parhaiten Englannin kirjallisuuden historian. Jos hän sen saisi, voisi hän palata Redmondiin tarvitsematta käyttää Marillan pieniä säästöjä, ja Anna tahtoi olla niihin turvautumatta mistään hinnasta.

Gilbert pänttäsi myös päähänsä minkä jaksoi saadakseen erään stipendin, mutta ehti siitä huolimatta käydä verrattain tiheään Johanneksenkadun 38:ssa. Hän oli Annan uskollisena kavaljeerina kaikissa illanvietoissa, ja Anna tiesi, että juoruille otollisessa korkeakoulun maaperässä heidän nimensä liitettiin yhteen. Se oli kyllä aika ilkeätä, mutta mitäpä Anna sille voi? Ei käynyt mitenkään lähettäminen vanhaa ystävää tiehensä. Se olisi ollut sitä nolompaa, kun tämä oli muuttunut hyvin tahdikkaaksi ja varovaiseksi. Mutta saattoi hyvin nähdä, ettei Gilbert minkään rohkeamman toverin hyväksi aikonut lähteä paikaltaan hennon Avonlean-tytön vierestä, jolla oli harmaat tähtisilmät ja kuparinloisteiset hiukset. Annan ympärillä ei milloinkaan hyörinyt yhtä monipäinen kavaljeeriparvi kuin liehittelijäin saartaman sydäntenmurtajan Philipan, tämän ensimmäisenä korkeakouluvuotena; mutta eräs pitkäsäärinen "uusi", joka hekkumoi korkeammassa matematiikassa, iloluontoinen pieni ja paksu "vanha" ja komea, monitaitoinen "nuori" pistäytyivät kaikki mielellään Johanneksenkadun 38:ssa keskustelemassa Annan kanssa sekä tieteellisistä kysymyksistä että kevyemmistä aineista. Gilbert ei välittänyt paljoa mainituista herroista, mutta hän piti varansa, etteivät he saaneet vilkaista hänen kortteihinsa. Hänen tunteensa Annaa kohtaan olivat kokonaan hänen oma asiansa. Annalle hän oli jälleen tullut kodikkaaksi Avonlean aikojen toveriksi ja sellaisena hän piti puolensa miten itserakasta narria vastaan tahansa, joka yritti tulla hänen kilpailijakseen. Kukaan ei voinut olla ihanteellisempana seurana opinnoissa tahi kävelyillä, sen myönsi Anna itsekin. Hän oli hyvin iloinen siitä, että Gilbert oli luopunut muutamista typeristä ajatuksista -- Anna koetti ainakin hyvin hartaasti vakuuttaa sitä itselleen --, mutta hän mietti monet salaiset hetket, mikä siihen mahtoi olla syynä.

Eräänä päivänä tuli Anna juosten kovaa vauhtia Priscillan huoneeseen.

-- Luepas tämä, virkkoi hän heittäen Prissylle kirjeen. -- Se on Stellalta, ja hän tulee tänne korkeakouluun ensi vuonna. Ja mitä arvelet hänen ehdotuksestaan? Minusta se tuntuu erinomaiselta, jos se vain käy päinsä. Luuletko, että se on mahdollista, Priscilla?

-- On helpompi antaa lausunto kun ensin saa kuulla, mistä on kysymys, vastasi Priscilla, työnsi syrjään paksun kreikankielen sanakirjan ja otti käteensä Stellan kirjeen.

Stella Maynard oli ollut heidän parhaita ystävättäriään seminaarissa. Tutkintonsa suoritettuaan hän oli toiminut opettajattarena.

"Mutta nyt minä lopetan tämän hommani, rakas Anna", kirjoitti hän, "ja aion laittautua korkeakouluun sen sijaan. Kun olen kolme vuotta ollut seminaarissa, saavutan teidät kyllä pian. Hullu täällä rupeaa kuluttamaan itseään loppuun typerien nulikkain kimpussa. Ennemmin tahi myöhemmin tekaisen kirjoituksen: 'Koulumamsselin vaivat'. Voit uskoa, että se tulee olemaan ääriään myöten täynnä pöyristyttäviä kuvauksia todellisuudesta. Ihmisillä näkyy olevan se käsitys, että meidän kouluihmisten elämä on huoletonta tyhjäntoimittamista, ettei meillä ole muuta tekemistä kuin nostaa palkkamme. Kirjoituksestani pursuaa peittelemätön totuus voimasanoin. Luuletko viikonkaan kuluvan ilman että tavalla tahi toisella minun päähäni juntataan selviötä, että saan nostaa suuret rahat oikeasta laiskantyöstä? 'Niin', sanoo joku yhteiskunnan veronmaksajista, 'te nuori neiti ansaitsette helposti rahaa. Pyörähdätte kateederiin, istutte siinä ja kuulustelette läksyjä'. Ennen maailmassa annoin kaunopuheisia selityksiä, mutta sen menettelytavan olen jo jättänyt. Hymyilen vain ylpeästi katsomatta arvoni mukaiseksi vastata.

"Talvisin on koulusalissa yhdeksän astetta, ja minun on opetettava yhtä ja toista, kastematojen sisälmyksistä aurinkokuntaan asti. Nuorin oppilaani on neljän vuoden vanha -- hänen äitinsä lähettää hänet kouluun 'päästäkseen hänestä.' Vanhin on täyttänyt kaksikymmentä -- hänen päähänsä pälkähti eräänä kauniina päivänä, että on vaivattomampaa käydä koulua ja hankkia yleissivistystä kuin kulkea härkäin ja aurain perässä. Nämä eri ikävuodet ja lisäksi kaikki niiden välissä olevat on joka päivä ahdettava täyteen kuuden tunnin aikana heidän usein olemattomaan lahjakkuuteensa soveltuvia tietoja -- ihmeteltäköön sitten, jos kaikesta tulee moskaa...

"Millaisia kirjeitä luulet minun saavan, Anna! Tommyn äiti kirjoitti minulle, ettei Tommy edisty matematiikassa niin paljon kuin hän olisi odottanut, Tommy kun on vasta päässyt kertolaskuun kokonaisilla luvuilla, mutta Johnny Johnson on jo murtoluvuissa, eikä Johnnyllä ole läheskään niin hyvä pää kuin Tommyllä, joten se on äidille aivan käsittämätöntä. Ja Susyn isä pyysi saada tietää, mikähän on syynä siihen, ettei Susy osaa kirjoittaa kirjettä, jossa ei joka toinen sana olisi hullusti, ja Dickin täti pyytää, että Dick saisi vaihtaa paikkaa, kun hänen vieressään istuva ilkeä Brownin poika opettaa hänelle kaikenlaisia rumia sanoja.

"Usko pois, ketä jumalat tahtovat rangaista, siitä he tekevät koulumestarin. Nyt minä voin jo paremmin, kun olen vähän purkanut sisuani. Aika paljon hauskaa on kyllä myös sattunut näinä vuosina. Mutta Redmondiin tulen joka tapauksessa.

"Nyt, Anna, saat kuulla -- minulla on nimittäin pieni suunnitelma. Sinä tiedät, etten voi sietää täysihoitoloita. Olen asunut täysihoitolassa neljä vuotta ja olen kuolettavasti siihen kyllästynyt. En jaksa enää olla vuotta samassa kidutuksessa. Emmekö voisi, sinä, minä ja Priscilla yhtyä pieneen osuustoimintaan ja itse vuokrata pientä asuntoa jostain Kingsportista ja keittää ruokamme itse? Ensiksikin se olisi koko lailla huokeampaa. Meillä täytyy luonnollisesti olla joku, joka hoitaa taloutemme, ja tällaisen henkilön voin loihtia esiin nyt heti. Olet kai kuullut minun puhuvan Jamesina tädistä? Hän on herttaisin sielu, mitä koskaan on ollut olemassa, vaikka hänen nimensä kuuluu vähän konstikkaalta. Mutta sille hän ei mahda mitään. Hänet ristittiin Jamesinaksi siksi, että hänen isänsä, jonka nimi oli James, hukkui vesillä kuukautta ennen hänen syntymäänsä. Minä kutsun häntä aina Jimsie-tädiksi. Hänen ainoa tyttärensä on äskettäin mennyt naimisiin ja lähtenyt lähetyssaarnaajaksi -- Kiinaan luullakseni. Jimsie-täti tepastelee yksin kauhean isossa talossa ja on nääntyä yksitoikkoisuuteen. Jos me tahdomme, niin hän tulee mielellään Kingsportiin hoitamaan meidän talouttamme, ja minä tiedän, että te tulette kumpikin pitämään hänestä aivan kauheasti. Kuta enemmän minä ajattelen tätä suunnitelmaa, sitä enemmän minua se viehättää. Ajattele, kuinka ihanaa elämä tulisi olemaan ja ennen kaikkea, miten saisimme nauttia kultaisesta vapaudestamme! Jos Priscilla ja sinä olette sitä mieltä, ettei tämä ajatus ole hullumpi, niin eikö olisi siinä tapauksessa käytännöllisintä, että te molemmat etsisitte sopivan asunnon kevääksi, kun olette siellä? Sillä olisi parempi valita jo nyt kuin syksyllä. Jos voitte hankkia kalustetun asunnon niin sitä parempi, mutta ellei sitä saa, voimine kaiketi haalia kokoon vähän vanhoja tuoleja ja pöytiä ja kääntyä hyvien ystäviemme puoleen, joilla on ullakkokonttoreita. Miten päätättekin, päättäkää mahdollisimman pian ja kirjoittakaa minulle, jotta Jamesina-täti saa tietää, miten hänen on järjestettävä olonsa ensi vuodeksi."

-- Minusta se on erinomainen ajatus, sanoi Priscilla.

-- Niin minustakin, yhtyi Anna ihastuneena. -- Onhan meillä kyllä jokseenkin hyvä täälläkin, mutta täysihoito on aina täysihoito, sitä ei voi kieltää. Täysihoitola ei voi milloinkaan olla koti. Mennään siis heti pyydystämään jotain hauskaa asuntoa, ennenkuin tutkintokausi alkaa.

-- Minä pelkään, että tulee olemaan aika vaikeata saada sopiva asunto, jatkoi Priscilla huolestuneena. -- Älä toivo liikoja, Anna. Hauska asunto hauskassa kaupunginosassa tulee varmaankin meille liian kalliiksi. Kyllä kai saamme tyytyä johonkin syrjäkadun surkeaan pieneen asuntoon, jossa meillä ei ole ainoatakaan tuttua. Koti on sitten tehtävä sitä hauskemmaksi sisältä.

He lähtivät siis hyvin pian tiedusteluretkelle ja kävivät tarkastelemassa asuntoja, mutta juuri toiveidenmukaisen asunnon saanti näytti olevan vaikeampaa kuin mitä Priscillakaan oli voinut kuvitella. Asuntoja oli kyllä loppumattomiin, kalustettuja ja kalustamattomia, mutta milloin ne olivat liian suuria, milloin liian pieniä, milloin liian kalliita, milloin liian kaukana korkeakoulusta. Tutkinnot suoritettiin ja lopetettiin, lukukauden viimeinen viikko alkoi, ja heidän "unelmiensa koti", kuten Anna sanoi, pysyi yhä edelleen vain kangastavana tuulentupana.