Part 5

-- Olemme, hän kertoi sen meille eilen illalla, virkkoi Priscilla nähdessään, että Annaa harmitti ja että hän oli haluton vastaamaan. -- Gilbert ja Charlie pistäytyivät täällä. Me tiesimme, että heidän piti tulla, siksi me tahallamme poimimme pois kaikki neiti Adan tyynyt. Suuritöisimmän, sen, jossa on koholla seppeleitä ja lehtiä, asetin lattialle nurkkaan tuolin taakse, johon se oikeastaan kuuluu. Luulin sen saavan olla siellä rauhassa. Mutta voitko ajatella -- Charlie Sloane marssi suoraan tuolia kohti, näki tyynyn lattialla ja onki sen sieltä varovasti ja istui sen päällä koko illan. Tyynyparkaan tuli aika kuoppa! Ada-neiti poloinen kysyi minulta tänään huulillaan ikuinen hymy, mutta kuitenkin masentuneena, kuinka minä olin voinut antaa kenenkään istua sen päällä. Sanoin hänelle, että olin aivan viaton -- kuinka voisin torjua kohtalon, joka saapuu Sloanen hahmossa?

-- Neiti Adan tyynyt kysyvät oikein hermojani, virkkoi Anna -- Kaksi uutta hän taas ompeli viime viikolla, kirjaili ja täytti, niin että ne olisivat pysyneet pystyssä vaikka missä. Kun ei enää ollut mitään muuta tyynytöntä paikkaa, mihin ne olisi voinut asettaa, pani hän ne pystyyn seinää vasten porraskäytävään. Joskus ne tekevät kuperkeikan ja ovat jaloissa, kun juoksee pimeässä ylös tahi alas rappusia. Toissa sunnuntaina, kun pastori Davis saarnassaan puhui merenkulkijoista ja kaikesta, mitä he saavat kestää, niin minä ajattelin, mitä ne saavat kärsiä, joiden asunnossa palvotaan epäjumalina paksuja täytettyjä tyynyjä. Kas niin, nyt ollaan jo valmiit ja tuossa näkyvät pojatkin tulevan kirkkomaan kautta. No tuletko mukaan, Phil?

-- Kyllä kiitos, jos minä saan kulkea Priscillan ja Charlien kanssa. Silloin tuntuu vielä siedettävältä viidentenäkin pyöränä. Sinun Gilbertisi on suloinen, Anna, mutta miksi hän raahaa aina muassaan tuota "Mulkosilmää"?

Anna jäykistyi. Hän ei itse ollut ollenkaan mikään Charlie Sloanen suosija. Mutta Charlie oli avonlealainen eikä kenelläkään vieraalla ollut oikeutta tehdä hänestä pilaa.

-- Charlie ja Gilbert ovat aina olleet hyviä ystäviä, sanoi hän kylmästi. -- Charlie on kunnon poika. Hän ei voi sille mitään, millaiset hänen silmänsä ovat.

-- Älä sinä! Kyllä hän voi. Uskon aivan varmasti, että hän on tehnyt jotain kauheaa jossain edellisessä olotilassa ja siksi hänen nyt täytyy rangaistukseksi kulkea tuollaiset pyörivät mulkosilmät päässä. Priss ja minä aiomme iloita oikein vimmatusti hänen kustannuksellaan nyt iltapäivällä. Kujeilemme kamalasti hänen kanssaan, mutta sitäpä hän ei tule huomaamaan.

"Hyljätyt P:t", kuten Anna heitä kutsui, toteuttivat hauskan suunnitelmansa. Mutta Charlie ei aavistanut mitään, hän oli ylpeä ja tyytyväinen saadessaan kävellä kahden niin komean tytön kanssa, varsinkin Philippa Gordonin, joka oli kaunotar ja ensimmäinen "uusista tytöistä". Ei haittaa ollenkaan saada näyttää Annalle, että on niitäkin, jotka ymmärtävät antaa minulle oikean arvon, ajatteli Charlie.

Gilbert ja Anna kulkivat muita hitaammin; he nauttivat syksyisen iltapäivän tyynestä, hiljaisesta kauneudesta ja hengittivät pihkantuoksua jota laivareitille päin johtavan rantapolun varressa kasvavat hongat levittivät.

-- Tämä hiljaisuus tuntuu aivan rukoukselta. Miten paljon pidänkään hongista, sanoi Anna, kasvot suunnattuina kirkaspaisteista taivasta kohti. On kuin honkien juuret ulottuisivat syvälle menneisiin aikoihin ja niiden koko romantiikkaan. On niin viihdyttävää päästä välistä tänne hetkiseksi puhelemaan niiden kanssa. Täällä tunnen aina olevani onnellinen.

-- Eikö sinusta meidän omat harrastuksemme niiden varjossa ikäänkuin kutistu vähäpätöisemmiksi, Anna?

-- Ainakin on varmaa, että jos minua kohtaisi suuri suru, tulisin minä honkien juurelle lohdutusta hakemaan, sanoi Anna haaveksien.

-- Toivottavasti sinun ei tarvitse milloinkaan kokea kovaa surua, sanoi Gilbert, jonka oli vaikea liittää suru-käsitettä vierellään astelevaan vilkkaaseen ja hilpeään olentoon. Hän ei tiennyt, että ne, jotka voivat liitää huimaavimpiin korkeuksiin, kadottavat myöskin helpoimmin jalkainsa alta tuen ja suistuvat syvään kuiluun. Ne luonteet, jotka kykenevät muita helpommin iloitsemaan, tuntevat myös voimakkaimmin kärsimyksen karvauden.

-- Senhän täytyy kerran kuitenkin tulla, huomautti siihen Anna. -- Elämä on minusta kuin riemun pikari, joka juuri nyt on nostettu minun huulilleni. Mutta siinäkin täytyy olla karvasta pohjasakkaa -- sitähän on jokaisessa juomassa. Kerran saan minäkin sitä maistaa. No, minä uskon voivani ottaa sen vastaan urheasti ja pelkäämättä. Ja minä toivon, etten itse tule olemaan sen aiheuttaja. Muistatko, mitä pastori Davids sanoi viime sunnuntai-iltana -- että ne surut, jotka Jumala lähettää meille, antavat voimaa ja alistuvaisuutta, kun taas ne surut, joihin me itse olemme syypäät ja jotka aiheutuvat meidän pahuudestamme ja ajattelemattomuudestamme, ovat paljon raskaampia kantaa. Mutta älkäämme puhuko suruista tällaisena iltana. Nyt tulee meidän vain tuntea, miten kaunista elämä on. Sitä varten tämä ilta on annettu.

-- Jos minulla olisi valta, poistaisin minä sinun elämästäsi kaiken muun paitsi ilon ja onnen, Anna, sanoi Gilbert äänellä, joka oli käynyt Annalle tutuksi.

-- Rakas ystävä, se ei olisi ollenkaan viisasta, vastasi Anna nopeasti. -- Minä olen vakuutettu siitä, ettei kenenkään kehitys kulje oikeata latua, jollei ole jonkunverran koettelemuksia ja suruja, mutta kenties me myönnämme sen vain silloin, kun meidän on oikein hauska... Joudupas -- toiset ovat ehtineet huvimajalle, he seisovat ja vilkuttavat meille.

He istuutuivat kaikki pieneen huvimajaan katselemaan syksyistä auringonlaskua, joka verhoutui tummaan punaan ja himmeään kultaan. Vasemmalta näkyi Kingsport kattoineen ja sinipunertavasta sumusta sukeltavine torninhuippuineen. Oikealla oli satama, jonka tyyni pinta väreili ruusunpunervana ja vaskenvärisenä. Lähinnä rantaäyrästä, jolla he olivat, kimmelsi vesi hopeanharmaana, ja kauempana nousivat autereesta Williaminsaaren aaltomaiset ääriviivat. Sen majakan tuli vilkahti silloin tällöin pienen uneliaan tähden tavoin ja kaukana taivaanrannalla vastasi toinen vilkutukseen.

-- Oletteko milloinkaan nähneet paikkaa, joka olisi noin torjuvan ja vieroittavan näköinen? kysyi Philippa. -- Minä en erikoisesti kaipaa Williaminsaarta, mutta siitä olen varma, etten voisi sitä koskaan saada, jos mieleni sitä tekisi. Katsokaa vahtisotilasta, joka seisoo linnoituksen huipulla lipputangon oikealla puolella. Eikö hän ole aivan kuin romaanista siihen leikattu?

-- Romaanista muistan, sanoi Priscilla, -- että olemme etsineet kanervia, mutta luonnollisesti emme ole löytäneet ainoatakaan. Ehkä on syksy jo liian pitkällä, niin luulisin.

-- Kanervia? kysäisi Anna. -- Eihän kanervia kasva Amerikassa -- vai mitä?

-- Koko mantereella kasvaa kaksi kanervamätästä, sanoi Phil, -- toinen on juuri tässä puistossa, toinen taas jossakin muualla Nova Scotiassa, en muista missä. Skotlannin vuoriston kuuluisa rykmentti "Musta vartio" majaili leireineen täällä eräänä vuonna, ja kun miehet keväällä pudistivat oljet matrasseistaan, joutui maahan kanervansiemeniä, joista muutamat rupesivat itämään.

Juuri tämäntapainen viehätti Annaa. -- Voi, se on erinomaista! huudahti hän.

-- Mennään kotiin Spofford-tietä, ehdotti Gilbert. -- Silloin saamme nähdä kaikki ne komeat talot, joissa Kingsportin kapitalistit asuvat. Spofford-tie on hienoin katu koko kaupungissa. Sinne ei saa rakentaa kukaan, joka ei ole miljonääri.

-- Niin, mennään sitä tietä, sanoi Phil. -- Siellä on suorastaan hurmaava pikkupaikka, jonka tahtoisin näyttää sinulle, Anna. Sitä ei totisesti ole mikään miljonääri rakentanut. Se on ensimmäinen talo, kun tullaan puistosta, ja se on noussut siihen varmaankin jo silloin, kun Spofford-tie oli vasta maantie. Sillä se on noussut siihen muuten, sitä ei ole rakennettu. Minä en välitä valtatien rakennuksista. Ne ovat liiaksi uutuutta hohtavia ja kopeilevia. Mutta se pikku talo on kuin unelma... Ja mikä sen nimi on, siitä ei sinulla saata olla aavistusta. Mutta sinä saat heti paikalla itse nähdä. He saivat nähdä sen kiivetessään puistosta honkien reunustamaa kumpua ylös. Ylinnä mäen huipulla, jonka laella upea valtatie oli jo muuttunut vaatimattomaksi maantieksi, oli pieni vaaleankeltainen puuhuvila, honkametsikön peitossa, rakennuksen matala katto suojaavien oksien alla. Talo oli punaa ja kultaa hohtavan tuuhean villiviinin peitossa, jonka välistä vihreiden luukkujen reunustamat ikkunat pilkistelivät. Talon edessä näkyi matalan kiviaidan ympäröimä pikku puutarha. Vaikka jo oltiin lokakuussa, loisti puutarhasta vielä runsaasti viehättäviä, värikkäitä, vanhanaikaisia kukkia -- harjaneilikoita, saksankatajia, tuoksuva verbena, intiaanikrassi, kehäkukkia, päivänkukkia. Pieni käytävä, joka oli laskettu kuviomaisesti asetetuilla kirjavilla kivillä, johti portilta eteiskuistille. Koko paikka teki sen vaikutuksen, kuin se olisi äskettäin siirretty jostain etäisestä maalaiskolkasta, ja sillä oli sellainen luontevan yksinkertaisuuden leima, joka teki ruohikkoinaan toisella puolen olevan lähimmän naapuritalon, tupakkakuninkaan omistaman, torneja ja tankoja täyteensullotun huvilan, sangen pöyhkeilevän ja nousukasmaisen näköiseksi. Kuten Phil oli kerran sanonut, näki täällä synnynnäisen hienouden ja tuhrimalla tehdyn loisteliaisuuden välisen erotuksen.

-- Sievempää paikkaa en ole milloinkaan nähnyt, sanoi Anna, äänessä syvän ihailun väreet. -- Se on niin sievä, että suorastaan tunnen suloista kipua sydämessäni. Tämä on vielä somempi ja erikoisempi kuin neiti Lavendelinkin viehättävä pikku koti.

-- Toivoisin sinun erikoisesti kiinnittävän huomiota nimeen, sanoi Phil -- katso -- valkeita kirjaimia portin holvikaaren päästä toiseen -- "Karoliinan maja". Sepä on ihastuttavaa! Juuri tämän valtatien päässä, missä miljonäärien huvilat pöyhkeine nimineen kilpailevat keskenään. Karoliinan maja, eikä mitään muuta -- se tuntuu suorastaan liikuttavalta.

-- Onko sinulla mitään aavistusta siitä, kuka Karoliina on? kysyi Priscilla.

-- Mikäli olen saanut tietää, on Karoliina Spoford sen vanhan naisen nimi, jonka hallussa paikka on. Hän asuu siellä veljentyttärensä kanssa, ja niin he ovat asuneet jo miltei vuosisatoja -- ei sentään aivan, Anna. Liioittelu on vain runollisen mielikuvituksen korkeampaa lentoa. Mikäli olen kuullut, ovat rikkaat jo usein koettaneet saada ostaa tupaa tontteineen -- niiden arvo on nyt tietenkin jo kokonainen omaisuus. -- Mutta Liina ei suostu myymään millään ehdoilla. Ja tuvan takana on vihannestarha känsäisine omenapuineen -- saat nähdä sen, kun pääsemme vähän tuonnemmas. Kuvittele, että kaalimaa rabarbereineen ja omenapuineen on tämän keikarimaisen valtatien varrella!

-- Minä näen unta Karoliinan majasta ensi yönä, sanoi Anna. -- Minusta on aivan kuin olisin sen talon asukas. Olisi hauska tietää, tuleeko milloinkaan käymään niin, että me saamme nähdä sen sisältä.

-- Se on tuskin luultavaa, sanoi Priscilla.

Anna hymyili salaperäisesti.

-- Ei, luultavaa se ei ole. Mutta minä olen kuitenkin vakuutettu, että niin tapahtuu.. Minä tunnen aivan selvästi -- tästä lähtien alat sinäkin uskoa aavistuksia -- että Karoliinan maja ja minä tulemme vielä läheisiksi tuttaviksi.

VII.

JÄLLEEN KOTONA.

Kolme ensimmäistä korkeakoulussa vietettyä viikkoa oli tuntunut pitkältä, mutta lukukauden loppu-osa meni yhtenä hurinana. Ennenkuin nuoret opiskelijat aavistivatkaan, olivat joulututkinnot edessä, joista he selviytyivät mikä suuremmalla mikä vähemmällä kiitoksella. Vastatulleista saivat Anna, Gilbert ja Philippa eniten kiittäviä arvosanoja; myös Priscilla suoriutui hyvin. Charlie Sloane selvisi niin ja näin. Mutta hänen tyytyväisistä ja itsetietoisista kasvoistaan päättäen olisi helposti tullut siihen käsitykseen, ettei koko Redmondissa ollut suurempaa tietomestaria kuin hän. -- Minä en osaa mitenkään kuvitella, että huomenna tähän aikaan harhailen Vihervaarassa, sanoi Anna lähdön edellisenä iltana. -- Mutta niin on joka tapauksessa asianlaita. Ja sinä, Phil, kävelet Bolingbrokessa, Alecin ja Alonzon kanssa.

-- Niin, minun on todella ikävä niitä kilttejä poikia, myönsi Phil ja pisti uuden chokoladipralinin suuhunsa. -- Voi, minulla tulee olemaan äärettömän hauska loma. Tanssitilaisuuksia ja rekiretkiä tulee olemaan paljon -- yhtämittaista juhlimista. En anna sinulle milloinkaan anteeksi, Anna Shirley, ettet tule minun luokseni joululomaa viettämään.

-- "Ei milloinkaan" merkitsee sinun kielessäsi kolmea päivää, Phil. Teit hyvin kiltisti pyytäessäsi minua luoksesi -- ja minä tulisin tavattoman mielelläni joskus toiste Bolingbrokeen. Mutta tänä vuonna se ei käy päinsä -- minun täytyy matkustaa kotiin. Sinun on mahdotonta aavistaa, miten ikävöin sinne.

-- Mitä iloa sinulla on Avonleassa? sanoi Priscilla halveksivasti. -- Varmaankin vain pari kolme ompeluseura-kokousta "pullakahveineen", ja kaikki vanhat rouvat ja vanhatpiiat tulevat arvostelemaan sinua ja korkeakoulun vaikutusta, sekä edessäsi että selkäsi takana. Huh, miten kuivaa sinulla onkaan siellä.

-- Avonleassa? sanoi Anna vetäen suunsa hymyyn.

-- Mutta jos seuraat minua, niin tulee sinulla olemaan hauskempaa kuin tähän saakka on milloinkaan ollut. Oh, minkä vaikutuksen tulet tekemään -- tukallasi ja koko ulkomuodollasi! Sinussa on kaikki aivan omalaatuista ja sinä olet aivan erilainen kuin muut ihmiset. Sinä tulet herättämään suunnatonta ihastusta -- ja minä saan lämmitellä sinun loisteessasi. Tule, tule, Anna, ei ole vielä liian myöhäistä!

-- Sinä kuvaat minun voittokulkuni seurapiireissä äärettömän houkuttelevin värein, Phil, mutta nyt minä kerron sinulle vastapainoksi, mitä minä ikävöin. Minä matkustan vanhaan maalaistaloon, jonka päärakennus on aikoinaan ollut vihreä, mutta jonka väri nyt on jo miltei kokonaan lähtenyt ja jonka ympärillä on tähän aikaan paljaat, känttyräiset omenapuut. Jonkun matkan päässä talon alapuolella lirisee puro ja toisella puolella humisee ja kohisee valtava havumetsä -- väliin siitä kuuluu kuin harpun ääni, kun tuuli liikuttelee sen kieliä. Aivan talon vieressä on pieni lampi, joka nyt uinuu harmaan himmeänä. Talossa on kaksi iäkkäänpuoleista naista, toinen pitkä ja laiha, toinen lyhyt ja paksu, ja lisäksi on meillä kaksoiset, joista toinen on oikea mallilapsi, toinen rouva Lynden sanojen mukaan "mahdoton lurjuksenalku". Toisessa kerroksessa on pieni taitekattoinen vinnikamari, ja siellä majailevat vanhat unet paksuina kuin hämähäkinverkot, ja eräässä nurkassa on sänky suurine, houkuttelevine, pöyheine höyhenpatjoineen, jotka tulevat tuntumaan erikoisen ihanilta täysihoitoasunnon laihan ja lutistuneen matrassin jälkeen. Mitä arvelet minun kuvauksestani, Phil?

-- Eipä se juuri ole erittäin houkutteleva, sanoi Phil virnistellen.

-- Mutta siellä on semmoista, mistä en ole sinulle vielä puhunut, sanoi Anna alentaen ääntään. -- Siellä on rakkautta, Phil, uskollista ja hellää rakkautta, jonka vertaista en koskaan voi maan päällä tavata -- ja se odottaa minua. Ja siinä on minun kuvaukseni valtti, jos värit muuten tuntuvat sinusta hiukan haaleilta.

Phil nousi äänetönnä, työnsi rajusti syrjään chokoladirasian, meni Annan luo ja syleili häntä.

-- Anna, jospa minä olisin sinun kaltaisesi! sanoi hän vakavasti.

Seuraavana iltana oli Diana Annaa vastassa Cormodyn asemalla, ja he ajoivat kotiin äänettömän öisen tähtitaivaan alla. Vihervaara näytti erikoisen juhlallisen näköiseltä, kun matka päättyi, kynttilä paloi joka ikkunassa ja valo loisti pimeyteen muistuttaen tulipunaisena liekehtivää kukkaa, joka versoi Kummitusmetsän tummaa taustaa vasten. Ja pihalle oli tehty valtava riemurovio, jonka ympärillä tanssi kaksi pientä iloista olentoa. Toinen heistä päästi raikuvan sotahuudon, kun vaunut kääntyivät poppelien alle.

-- Tuo kuuluu olevan intiaanien sotahuuto, selitti, Diana. -- Davy on oppinut sen herra Harrisonin renkipojalta ja hän on opetellut sitä hyvin ahkerasti voidakseen sillä lausua sinut tervetulleeksi. Rouva Lynde väittää, että hänen hermonsa vääristyvät, kun hän kuulee sen. Davy hiipii hänen taakseen, ajatteles, ja kiljaisee sen. Ja riemurovion tahtoi hän välttämättä tehdä sinun kunniaksesi, mikään ei auttanut. Kaksi viikkoa on hän yhtämittaa pinonnut oksia ja risuja ja piinannut Marilla-raukkaa jankutuksellaan, että Marihan tulee panna hiukan lamppuöljyä rovioon, ennenkuin hän sytyttää sen. Kaikesta päättäen on Marilla niin tehnytkin, koska rovio leimuaa noin kovasti, mutta rouva Lynde sanoi viimeiseen saakka, että Davy räjäyttäisi varmasti koko talon ilmaan, jos hän saisi täyttää tahtonsa.

Anna oli nyt hypännyt vaunuista ja Davy oli iki-ihastuneena syöksynyt syleilemään hänen polviaan, kun taas Dora oli tarttunut hänen toiseen käteensä.

-- Eikö meidän roviomme ole tavattoman komea, Anna? Odotas, niin saat nähdä, miten sitä kohennetaan! Kuule, miten se rätisee! Minä olen toimittanut sen sinun kunniaksesi, sillä minä olin ihan äärettömän iloinen siitä, että sinä tulet kotiin.

Keittiön ovi avautui ja kulmikas Marilla näkyi valaistulla taustalla. Hän piti parhaana tervehtiä Annaa hämärässä. Hän näet pelkäsi kauheasti rupeavansa itkemään ilosta -- niin vakava ja hillitty kuin hän olikin -- ja piti kaikkia mielenliikutuksen ilmauksia sopimattomina. Hänen takaansa häämötti rouva Lynde rehevänä, kukoistavana ja hyväntahtoisena, aivan kuin ennenkin. Se rakkaus, josta Anna oli Philille kertonut, tulvahti nyt häntä vastaan lämpimänä vuona ja valoi siunaustaan häneen. Oh, ei voi verrata mitään kaikkeen siihen vanhaan, joka yhdistää -- nyt hän oli siis taas vanhojen ystäviensä parissa vanhassa Vihervaarassa! Miten loistivatkaan Annan silmät tähtinä, kun hän istuutui herkullisen illallispöydän ääreen, miten punehtuivat hänen poskensa, miten hopeankirkas oli hänen naurunsa! Ja Diana saisi olla täällä yötä. Sehän oli aivan kuin entisinä aikoina. Ja päivän kunniaksi oli otettu esiin ruusunnuppumalliset teekupit. Marilla oli kunnostautunut ihan ihmeellisesti.

-- Varmaankin Diana ja sinä puhelette koko yön, sanoi Marilla vähän ivallisella äänensävyllä, kun tytöt vihdoinkin nousivat yläkertaan. Marilla pelkäsi liiaksi paljastaneensa, mitä hänen sisällään liikkui, ja silloin hän aina itsepuolustuksekseen turvautui ivaan.

-- Se on kyllä luultavaa, virkkoi Anna, mutta ensiksi pitää minun panna Davy "tutumaan". Hän pyysi sitä hyvin hartaasti.

-- Et usko, miten kovasti olen odottanut ihmistä, joka kuuntelisi, kun minä luen iltarukoukseni, sanoi Davy, kun he kulkivat ullakkoporstuan läpi. -- Ei ole yhtään kivaa lukea yksin.

-- Ethän sinä luekaan yksin. Onhan Jumala aina sinun kanssasi ja kuuntelee sinua.

-- Niin, mutta häntä minä en näe, huomautti Davy. -- Minä tahdon rukoilla sellaista, jonka voin nähdä. Ja rouva Lynde ja Marilla -- ei niistä ole.

Kun Davy vihdoinkin seisoi puettuna pitkään harmaaseen flanellipaitaansa, ei hänellä näyttänyt olevan kiirettä ryhtyä iltarukoukseen. Hän seisoi Annan edessä paljain jaloin siirtyen toiselta jalalta toiselle epäröivän näköisenä.

-- No, Davy rakas, tuleeko siitä mitään? kysyi Anna.

Davy painoi päänsä Annan syliin, mikä jonkun verran häiritsi hänen puhettaan, kun hän vihdoin pääsi alkuun.

-- Anna, mumisi Davy, minua ei vähääkään haluta lukea iltarukousta. Ei ole tehnyt mieli koko viikkoon. Minä en lukenut eilen -- enkä toissapäivänäkään.

-- Minkätähden et, Davy? kysyi Anna lempeästi.

-- Sinä -- sinä kai et suutu, jos minä kerron sinulle?

Anna nosti syliinsä harmaapukuisen pikku olennon

ja asetti Davyn pään olkaansa vasten.

-- Suutunko minä koskaan, kun kerrot jotain minulle, Davy-poju?

-- Et, ethän sinä suutu. Mutta sinä olet pahoillasi ja se on pahempaa. Sinä olet kauheasti pahoillasi, kun saat kuulla tämän asian, ja sinä häpeät minun puolestani.

-- Oletko tehnyt jotain pahaa? Ja senkö vuoksi sinä et voi lukea iltarukoustasi?

-- En, en ole tehnyt mitään pahaa -- vielä. Mutta minä tahtoisin niin mielelläni tehdä.

-- Mitä sitten?

-- Tahtoisin niin mielelläni sanoa ruman kiroussanan, tuli epätoivoisen ponnistuksen jälkeen. -- Kuulin viime viikolla herra Harrisonin renkipojan sanovan sen, ja siitä saakka minulla on ollut kauhea halu saada sanoa samalla lailla -- vaikka minä olen lukenut iltarukouksenikin.

-- No, sano se!

Davy nosti hämmästyneenä tummanpunaiset kasvonsa.

-- Mutta se on kauhean ruma kiroussana.

-- Sinä saat sanoa sen.

Davy loi Annaan vielä ihmettelevän katseen -- sitten hän hiljensi ääntään ja lausui kauhean sanansa. Hän upotti päänsä Annan puseroon heti sen sanottuaan.

-- En sano sitä enää koskaan. -- En milloinkaan. Minulta on mennyt halu kokonaan. Tiesin kyllä, että se oli rumaa -- mutta en voinut kuitenkaan uskoa, että -- että se kuuluisi niin pahalta.

-- Luulen varmasti, ettet sinä viitsi sanoa sitä enää koskaan -- ja ettet viitsi ajatellakaan sitä. Ja sinun sijassasi minä en seurustelisi niin paljon herra Harrisonin renkipojan kanssa.

-- Hän päästää niin komeita sotahuutoja, virkkoi Davy masentuneena. -- Aivan kuin intiaani.

-- Niinkö! Mutta et kai sinä tahdo ahtaa ajatuksiisi rumia sanoja, Davy, -- sanoja, jotka myrkyttävät ja kuolettavat sinussa kaiken, mikä on hyvää ja miehekästä, sanopas?

-- En, vastasi Davy, silmät pyöreinä kuin pallo itsetutkistelun oudosta ponnistuksesta.

-- Älä mene sellaisten ihmisten seuraan, jotka käyttävät niitä. Joko sinun nyt tekee mieli lukea iltarukous?

-- Jo, vastasi Davy, ja hän kiepsahti kiireesti maahan polvilleen, -- nyt minä kyllä voin. En pelkää enää sanoa: "jos kuoloon nukahtaisin, heräämättä jälleen". Pelkäsin aina niitä sanoja silloin, kun teki mieli päästää suusta kiroussana.

On otaksuttavaa, että Diana ja Anna purkivat toisilleen sydämensä sinä yönä, mutta mitään selontekoa heidän salaisuuksistaan ei ole säilynyt jälkimaailmalle. Kumpikin näytti aamiaispöydässä niin vastaheränneeltä ja kirkassilmäiseltä kuin vain nuoruudessa voi näyttää, kun on hekumoinut monta yön tuntia suloisissa tunnustuksissa. Siihen saakka ei ollut lunta vielä satanut, mutta juuri kun Diana kotimatkallaan oli menossa puron yli, alkoi valkeita lumihiutaleita liidellä metsissä ja niityillä, jotka uneksivat talviuntaan ruskeina ja harmaina. Etäisten harjujen aaltoilevat ääriviivat peittyivät pian pehmoiseen valkovaippaan. Joulu saapui siis kuitenkin lumiasussa ja toi mukanaan paljon muutakin hauskaa. Jo aamupäivällä tuli jouluaattona kirjeitä ja joululahjoja neiti Lavendelilta ja Paulilta; Anna avasi ne Vihervaaran viihtyisässä keittiössä, joka oli täynnä sitä, mitä Davy, pystyyn kohonnut pikku nenä ihastuneesti tunnustellen, nimitti "hyviksi hajuiksi".

-- Neiti Lavendel ja herra Irving ovat jo saaneet uuden kotinsa järjestykseen, kertoi Anna kirjeen luettuaan. -- Olen varma siitä, että neiti Lavendel on rajattoman onnellinen, huomaan sen kirjeen koko sävystä, mutta tässä on irtonainen lippu Charlotta Neljänneltä. Hän ei ollenkaan viihdy Bostonissa, vaan ikävöi kauheasti kotiin. Neiti Lavendel pyytää minua menemään jonakuna päivänä, kun olen kotona, Kaikurantaa lämmittämään ja tuulettamaan ja katsomaan, etteivät makuu vaatteet ole kosteina. Diana ja minä voimme mennä sinne joskus yhdessä.

Philipalta oli myös saapunut muutamia kirjoittajalle erittäin ominaisia variksenvarpaita, jotka toitottivat pelkästään Alecia ja Alonzoa, mitä he sanoivat ja mitä tekivät ja miltä näyttivät, kun heidän silmänsä olivat suuntautuneet häneen.