Part 22

Irvingin herrasväki palasi kesäksi Kaikurantaan, ja Anna vietti siellä kolme onnellista viikkoa heinäkuussa. Neiti Lavendel ei ollut muuttunut. Mitä suurimmassa määrässä oli sen sijaan muuttunut Charlotta Neljäs. Hän oli omaksunut täysi-ikäisen nuoren naisen tavat, mutta jumaloi edelleen Annaa vilpittömästi.

-- Minä sanon neiti Shirleylle erään asian -- en ole Bostonissakaan nähnyt neidin vertaista, sanoi hän kerran ihailunpuuskassa.

Paulkin oli varttunut pitkäksi pojaksi. Hän oli kuudentoista vuoden vanha, vaaleanruskeat kiharat olivat kadonneet ainiaaksi ja sijaan tullut tiheä tumma tukka, ja häntä huvittivat enemmän jalkapalloilu ja kuulantyönti kuin keijukaiset ja luolaihmiset. Mutta yhdysside hänen ja hänen entisen opettajattarensa välillä oli sitkeä ja säilyi yhä. Sukulaissielut eivät jätä toisiaan, vaikka vuodet vierivät.

Ikävänä ja koleana heinäkuun iltana Anna palasi Vihervaaraan. Kiihkeä etelätuuli, joka välistä kesäisin myllersi merenlahdella, vyörytteli suunnattomia aaltoja. Annan astuessa sisään rapisivat ensimmäiset sadepisarat ikkunoita vastaan.

-- Paulko saattoi sinut kotiin? kysyi Marilla. -- Minkätähden et pyytänyt häntä jäämään yöksi? Tulee kauhea ilma, myrsky yltyy.

-- Minä uskon hänen kyllä ehtivät takaisin Kaikurantaan ennenkuin alkaa sataa oikein rankasti. Ja hän tahtoi ehdottomasti päästä kotiin yöksi. Niin, hauskaa minulla on ollut, mutta kyllä mielellään jälleen näkee teidän kultuiset kasvonne. "Oma maa mansikka, muu maa mustikka". No, Davy, oletko kasvanut pitemmäksi viime aikoina.

-- Minä olen kasvanut kokonaisen tuuman senjälkeen kun sinä läksit, vastasi Davy hyvin ylpeänä. -- Nyt minä olen yhtä pitkä kuin Milty Boulter, eikä hänen tarvitse enää olla olevinaan. Olen kamalan iloinen. Kuule Anna, tiedätkö että Gilbert Blythe makaa sairaana ja on vähällä kuolla.

Anna jäi seisomaan aivan hiljaa ja liikkumatta, katsoen vain Davyyn. Kaikki väri oli kadonnut hänen kasvoiltaan, ja rouva Lynde luuli hänen pyörtyvän.

-- Aina sinun pitää puhua vähän liikaa, poika, sanoi Rachel-täti suuttuneena. -- Anna, älä nyt noin... hyvä lapsi, koeta nyt vähän...! Me emme aikoneet kertoa sinulle sitä aivan suoraapäätä.

-- Onko se totta? kysyi Anna, mutta ääni ei ollut hänen.

-- Gilbert on hyvin sairas, vastasi täti Lynde vakavasti. -- Hän sai hermokuumeen heti, kun sinä olit lähtenyt Kaikurantaan. Eikö kukaan ihminen ole kertonut sitä sinulle?

-- Ei, vastasi sama tuntematon ääni.

-- Tauti näytti olevan heti alusta hyvin ankaraa. Lääkäri sanoi, että Gilbert oli työstä rasittunut ja että hänen vastustuskykynsä on pieni. Heillä on sairaanhoitajatar ja kaikki tehdään, mikä on tehtävissä. Älä nyt noin, pikku Anna! Niin kauan kuin on elämää, on myös toivoa.

-- Niin, mutta setä Harrisonhan oli siellä eilen illalla, ja silloin sanottiin, ettei ollut toivoa, muistui Davyn mieleen.

Marilla, joka näytti vanhalta, harmaalta ja väsyneeltä, nousi paikaltaan ja työnsi Davyn edellään keittiöön.

-- Rakas lapsi, älä menetä kokonaan toivoa, virkkoi Rachel-täti kietoen ystävälliset vanhat kätensä kalmankalpean tytön ympärille. -- Minä en ole ainakaan kadottanut toivoani -- se meidän viimeksi pitää tehdä. Hänellä on luja terveys ja vankka, turmeltumaton elimistö -- miksi se ei kestäisi nytkin? Saat nähdä, että hän kyllä toipuu.

Anna irtautui hiljaa rouva Lynden käsivarsista ja meni mitään näkemättä keittiön läpi portaita ylös vanhaan huoneeseensa. Hän polvistui ikkunan ääreen ja tuijotti sokeana ulos. Oli hyvin pimeä. Sade valui virtanaan tuulenpieksämään maahan. Kummitusmetsän mahtavat puut valittivat ja vaikeroivat myrskyn väänteleminä, ja kuohuvien hyrskyjen pauhu kuului etäältä merenrannalta. Ja Gilbert oli kuolemankielissä.

Jokaisen ihmisen elämässä on ilmestyskirja, aivan kuin raamatussa. Anna luki omaa ilmestyskirjaansa tuona kauheana yönä, jona hän tuskassa ja hädässä valvoi monet tunnit pimeässä, keskellä luonnon kapinaa. Hän rakasti Gilbertiä -- hän oli aina rakastanut Gilbertiä. Sen hän nyt tiesi. Hän ymmärsi nyt, että yhtä vähän kuin hän voisi hakata poikki oikean kätensä ja heittää sen luotaan, yhtä vähän hän voisi tästä lähtien erottaa Gilbertiä elämästään. Mutta tietoisuus siitä oli tullut liian myöhään -- ei edes niin ajoissa, että hänelle olisi suotu katkera lohdutus saada istua Gilbertin luona viimeiseen saakka... Ellei hän olisi ollut niin sokea -- niin auttamattoman mieletön ja sokea -- olisi hänellä nyt voinut olla oikeus mennä Gilbertin luo. Mutta Gilbert ei saa nyt koskaan tietää, että Anna rakasti häntä -- hän poistuisi elämästä vakuutettuna, että Anna oli häntä kohtaan välinpitämätön. Oi, miten pimeät, autiot vuodet avautuivat Annan eteen! Hän ei voisi niitä kestää -- ei voisi. Hän lyyhistyi ikkunanpieltä vasten ja toivoi ensi kerran huolettoman, nuoren elämänsä aikana saavansa kuolla hänkin. Jos Gilbert lähtisi hänen luotaan jättämättä hänelle ainoatakaan sanaa, merkkiä tahi tervehdystä, ei hän voisi enää elää. Annasta ei millään ollut arvoa ilman Gilbertiä. Hän kuului Gilbertille ja Gilbert hänelle. Tänä tuskaisena selvänäköisyyden hetkenä häipyivät kaikki hänen epäilyksensä. Gilbert ei pitänyt Helena Stuartista -- hän ei ollut koskaan pitänyt. Voi, mikä umpisokea hupsu hän olikaan ollut, kun ei ollut ymmärtänyt, miten voimakas ja luja side yhdisti hänet Gilbert Blytheen! Ne miellyttävää mairittelua uhkuneet turhamaisuuden tunteet, jotka olivat hänestä säteilleet Roy Gardneriin, eivät olleet milloinkaan olleet rakkautta... Ja nyt hänen täytyi sovittaa mielettömyytensä ja sokeutensa rangaistuksella, niinkuin rikos sovitetaan.

Marilla ja täti Lynde hiipivät hiljaa hänen ovelleen, ennenkuin menivät levolle, pudistivat huolestuneina päätään huoneessa vallitsevalle kuolonhiljaisuudelle ja sipsuttivat tiehensä. Myrsky raivosi koko yön, mutta päivän sarastaessa sen voima oli lauennut. Anna näki himmeän valojuovan hopeoivan tummien pilviröykkiöiden reunoja. Idässä välkkyivät metsäiset harjut heleänpunaisina. Pilvet hajaantuivat valkeisiin ajelehtiviin hattaroihin, haihtuen pitkin taivaanrantoja, ja taivas niiden välissä loisti sinisenä ja auringonpaisteisena. Hiljaisuus ja lepo laskeutui yli maailman.

Anna nousi polvistuvasta asennostaan ja meni hiljaa portaita alas. Kostea aamutuuli leyhyi hänen kalpeille kasvoilleen, kun hän astui pihalle, jäähdyttelemään kuivia, polttavia silmiä. Eräs kulkija vihelteli kimeästi iloista säveltä. Muutaman hetken kuluttua työpukuinen nuori poika tuli näkyviin.

Annasta tuntui äkkiä kuin polvet olisivat pettäneet. Ellei hän olisi tarttunut riippuvaan piilinoksaan, olisi hän kaatunut. Nuorukaisen nimi oli Pacifique Buote, hän oli George Fletcherin renki, ja George Fletcher oli Blythein lähin naapuri. Rouva Fletcher oli Gilbertin täti. Pacifiquen täytyi tietää, mitä yleensä oli tiedossa.

Nuori mies astua lönkötti maantien punaista hiekkaa yhä viheltäen. Hän ei nähnyt Annaa. Anna yritti kolmasti turhaan huutaa hänelle. Poika oli melkein ehtinyt ohitse, ennenkuin Anna sai värisevät huulensa sellaiseen asentoon, että ne lausuivat nimen "Pacifique!"

Komean nimen haltija kääntyi leveästi virnistäen ja hyväntuulisesti sanomaan "hyvää huomenta!"

-- Pacifique, sanoi Anna heikolla äänellä, tuletteko suoraan kotoa?

-- Tulen, vastattiin. -- Minulle tuotiin illalla sana, että isä-ukko oli käynyt sairaaksi. Oli niin ilkeä ilma, etten eilen voinut mennä, vaan läksin matkaan nyt aamulla aikaisin Menen metsän kautta, se kun oikaisee.

-- Kuulitteko, miten oli Gilbert Blythen laita nyt aamulla?

Täydellinen epätoivo kuvastui kysymyksestä. Mutta totuus, olipa se millainen tahansa, oli joka tapauksessa parempi kuin riuduttava epätietoisuus.

-- Hän voi paremmin, sanoi Pacifique. -- Ne puhuivat eilen jostain, jota ne sanoivat griisiksi tai kriisiksi, ja että se muka oli tullut ja että se muka oli hyvä. Lääkäri sanoi, että pahin oli nyt ohi, mutta että hän on ollut kauhean sairas. Hän oli jo melkein mennyttä miestä. Ei, kyllä minun on jouduttava. Isä vuoteessaan odottaa minua.

Pacifique lähti taas liikkeelle ja painalsi vihellellen kaikin voimin eteenpäin.

Anna seurasi häntä silmillään, joista ilo oli karkoittamaisillaan yön nääntyneen, tuskaisan ilmeen. Pacifique oli laiha ja hintelä poika, pörröinen ja kömpelö. Mutta Annan silmissä hän oli kaunis kuin taivaan maista tullut sanantuoja. Nähdessään koska tahansa Pacifiquen ruskeaksi paahtuneet kasvot ja pyöreät mustat silmät ei Anna voinut koko elämänsä aikana milloinkaan olla muistelematta lämpimästi hetkeä, jona tuo poika oli tuonut hänelle lohdutuksen balsamia.

Kauan sen jälkeen, kun Pacifiquen huilumaiset lirutukset olivat lakanneet ja häipyneet vaahterain alle Rakastavaisten polun päässä, seisoi Anna vielä halavain juurella nauttien siitä onnen tunteesta, joka täyttää ihmissydämen, kun se on päässyt vapaaksi lamauttavasta pelosta. Aamu oli kuin pikari, joka oli laitojaan myöten raikkautta ja loistetta täynnä. Läheisessä pensaikossa odotti häntä yllätys: kasteiset villiruusut olivat vasta puhjenneet. Laululintujen riemuitsevat kuorot, jotka lauloivat hänen yläpuolellaan korkealla suuressa puussa, ilmaisivat hänen mielestään vain heikosti, mitä hän sisällään tunsi. Hänen huulilleen tulivat sanat eräästä hyvin vanhasta ja omituisesta totuudenkirjasta:

-- Itku ja murhe kestäkööt yhden yön, mutta aamulla saapuu lohdutus.

XL.

VANHASSA PUUTARHASSA.

-- Olisikohan sinusta hauskaa lähteä minun kanssani pienelle metsäkävelylle, kuten ennen maailmassa? sanoi Gilbert sukeltaessaan odottamatta Vihervaaran eteiskuistiin. -- Syyskuu on aina tuntunut minusta erikoisen houkuttelevalta. Jos me kävisimme tutkimassa, minkä näköistä on Hester Grayn puutarhassa.

Anna, joka istui kiviportaiden askelmalla syli täynnä vaaleanvihreitä, puoleksi läpinäkyviä kangaskaistaleita, nosti katseensa, kasvoissa yhtaikaa hämmästynyt ja alakuloinen ilme.

-- Ah, kunpa minä voisin! sanoi hän hitaasti. -- Mutta se on minulle todellakin mahdotonta, Gilbert. Minut on kutsuttu tänä iltana Alice Penhallow'n häihin, kuten tiedät. Minun täytyy hiukan muuttaa tämän puvun koristelaitteita, ja kun se on tehty, on jo aika ruveta pukeutumaan. Se on ikävää. Minä olisin hyvin mielelläni tullut sinun kanssasi!

-- No, etkö voi sen sijaan tulla huomenna iltapäivällä? kysyi Gilbert osoittamatta vähääkään pettymystä.

-- Voin luultavasti.

-- Siinä tapauksessa minä laukkaan kotiin heti ja teen siellä sellaista, minkä olisin muuten lykännyt huomiseen. Vai niin, Alice Penhallow'n häät! Nyt sinä olet ollut kolmissa häissä samana kesänä, Anna -- Philin, Alicen ja Janen. Minä en anna milloinkaan Janelle anteeksi sitä, että hän ei kutsunut minua häihinsä.

-- Siitä sinä et saa moittia häntä, jos otat huomioon, mikä ääretön nuotanköysi Andrewsin suku on. Heidät oli tietysti kutsuttava kaikki. He mahtuivat töintuskin talon neljän seinän sisälle. Minut pyydettiin sulasta armosta -- siksi, että minä olen ollut Janen hyvä ystävä kouluajoista saakka; luullakseni oli se ainakin Janen vaikutin. Mutta jos kysytään miksi rouva Andrews pyysi minut -- niin oli koko syy se, että minä saisin nähdä Janen suorastaan häikäisevän hienouden loiston.

-- Onko totta, että Janella oli niin paljon timantteja, ettei voinut nähdä, missä timantit loppuivat ja missä Jane alkoi?

Anna nauroi.

-- Totta on kyllä, että hänellä oli niitä aika joukko. Timantteja ja valkeata silkkiä ja tylliä ja pitsiä ja oranssikukkia ja ruusuja oli niin paljon, että meidän tavallisissa oloissa vaatimaton ja koruton Janemme aivan hukkui niihin. Mutta hän oli hyvin onnellinen, samoin kuin sulhanenkin, mutta onnellisin oli kuitenkin anoppi.

-- Tämän puvunko sinä otat yllesi tänä iltana? kysyi Gilbert katsahtaen röyhelöihin ja volangeihin.

-- Senpä juuri. Eikö se ole sievä? Ja hiuksissa minulla tulee olemaan tähtimöitä. Koko Kummitusmetsä on täynnä niitä tänä kesänä.

Gilbert näki äkkiä mielessään näyn -- Annan, kevyen ja ilmavan vaalean vihreän puvun verhoamana, joka jätti paljaaksi pyöreän valkean kaulan ja myös tyttömäisen hennot käsivarret olkapäistä saakka. Valkeat tähdet loistivat hiusten kuparinvälkettä vasten. Tämä ilmestys sai veren kiertämään nopeammin hänen suonissaan. Hän kääntyi nopeasti poispäin ja sanoi kevyesti:

-- Niin, minä kai sitten pistäydyn huomenna. Toivon sinulle oikein hauskaa iltaa!

Anna seurasi katseellaan, kun hän pitkin askelin lähti menemään. Kuinka Gilbert oli kiltti ja kuinka suurta iloa Annalle tuotti nähdä hänen hyvyyttä kuvastavat kasvonsa ja kuulla hänen äänensä...Gilbert oli parannuttuaan hermokuumeestaan tullut usein Vihervaaraan, ja heidän suhteeseensa oli jälleen tullut jotain entisestä sydämellisestä ja luontevasta toveruudesta. Mutta se ei enää riittänyt Annalle. Rakkauden tummanpunaiseen ruusuun verrattuna tuntuivat ystävyyden kukkaset kalpeilta ja tuoksuttomilta. Ja Anna oli alkanut uudelleen pelätä, ettei Gilbert tuntenut häntä kohtaan muuta kuin ystävyyttä. Päivän arkisessa valossa oli haltioituneen aamutunnelman säteilevä varmuus himmentynyt. Häntä vaivasi alituisesti uusiutuva pelko, että hän sittenkin oli erehtynyt. Oli lopultakin hyvin luultavaa, että Gilbert piti Helenasta. Kenties oli Gilbert suorastaan salakihloissa Helenan kanssa. Anna koetti karkoittaa kaikki petolliset toiveet sydämestään ja alistuvasti suhtautua tulevaisuuteen, jossa rehellinen ja selvään päämäärään tähtäävä työ saisi korvata rakkauden. Opettajana hän ainakin saattoi antaa oman kortensa kekoon ihmiskunnan palveluksessa, ja se, että hänen pienet kirjalliset yrityksensä oli otettu hyvin suopeasti vastaan eräiden aikakauslehtien toimistoissa, lupasi hyvää tulevaisuutta. Mutta -- mutta... Anna tarttui jälleen vihreään pukuunsa ja huoahti.

Kun Gilbert ilmestyi seuraavana iltapäivänä, odotti Anna häntä raikkaana kuin keväinen tuulenhenkäys ja viehkeänä kuin niittykukkanen, vaikkakin hän oli tullut kotiin sangen myöhään edellisen illan juhlallisuuksista. Hänellä oli yllään vihreä puku -- ei sama, joka oli ollut hänellä häissä, vaan vanhempi, josta Gilbert eräässä korkeakoulun tanssiaisissa oli lausunut ihailevan arvostelun. Siinä oli juuri se vihreä väri, joka oli omiaan tuomaan näkyviin välkkyvän tukan vivahdukset, tähtimöjen lempeän harmaan värin ja ihon kukkasvienouden. He lähtivät astumaan varjoisaa metsäpolkua, ja kun Gilbert syrjästä katseli Annaa, ei hän ollut mielestään nähnyt tätä milloinkaan niin kauniina ja suloisena. Anna silmäili silloin tällöin Gilbertiä, ja häntä ihmetytti, miten paljon vanhemmalta tämä näytti sairautensa jälkeen. Oli kuin Gilbert ainiaaksi olisi jättänyt nuorukaisvuodet.

Päivä oli ihana, ja kävely tuntui ihanalta. Anna oli miltei pahoillaan, kun he saapuivat perille Hester Grayn puutarhaan ja istuutuivat vanhalle penkille. Mutta sielläkin oli ihastuttavaa -- yhtä ihastuttavaa kuin sinäkin päivänä kauan sitten, jolloin tytöt olivat olleet huviretkellä ja Diana, Jane, Priscilla ja Anna tehneet ihmeellisen löytönsä. Vanhassa, autioksi jätetyssä puutarhassa oli maa silloin ollut kokonaan vaikeitten ja keltaisten narsissien peitossa, jotka yltäkylläisen kukkeina huojuivat ilmavissa varsissaan, ja sammaleessa tuoksuivat orvokit. Nyt oli kultapiisku sytyttänyt tulipunaiset soihtunsa nurmettuneiden hiekka käytä vien varsille, ja mehevästä ruohosta kohosi tiheässä tummansinisiä astereita. Puron lorina alhaalta koivujen seppelöimästä notkosta soi yhtä lumoavan viekoittelevana kuin ennen maailmassa, ja etäinen meren pauhina yltyi ja laimeni tuulenhenkäysten mukaan. Puutarhan toiselta puolen aukeni kesäauringon hopeanharmaiksi haalistamat aidat kehyksissään, ja taivaanranta rajoittui kauas ulottuviin harjuihin, joita syyspilvien varjot siellä täällä tummensivat.

-- Minä uskon, sanoi Anna hiljaa, että "maa, jossa unelmat toteutuvat", on tuolla kaukana sinisessä autereessa, pienen notkon yläpuolella.

-- Onko sinulla unelmia, jotka eivät ole toteutuneet, Anna? kysyi Gilbert.

Gilbertin äänensävyssä oli jotain, jota Anna ei ollut kuullut pitkään aikaan, ei lainkaan onnettoman illan jälkeen, jolloin he olivat olleet omenapuiden alla Majan puutarhassa, ja se sai Annan sydämen kiivaasti sykkimään. Mutta hän vastasi näennäisesti välinpitämättömänä:

-- Tietysti minulla on. Onhan kaikilla ihmisillä. Meille ei olisi terveellistä, jos kaikki meidän unelmamme toteutuisivat. Me vaipuisimme hirveään horrostilaan, ellemme voisi mistään uneksia. Tunnetko, kuinka ihanasti asterit ja sananjalat tuoksuvat nyt illalla auringonpaisteessa? Jospa voisimme nähdä tuoksut, eikä vain tuntea! Olen varma siitä, että ne olisivat viehättävän näköisiä.

Mutta Gilbert ei ollut johdettavissa pois asiasta.

-- Minulla on unelma, alkoi hän jälleen puhua. -- Sen unelman uneksin aina uudelleen ja uudelleen, vaikka minusta on tuntunut siltä kuin se ei koskaan voisi toteutua. Uneksin kodista, jossa takkavalkea räiskyy ja jossa on koira, kissa, ystävien ääniä ja -- sinä.

Anna olisi tahtonut puhua, mutta ei löytänyt sanoja. Onni vyöryi laineen tavoin hänen ylitseen. Se melkein peloitti häntä.

-- Noin pari vuotta sitten tein sinulle erään kysymyksen. Jos tänään taaskin kysyisin sinulta samaa -- vastaisitko minulle toisin?

Vieläkään Anna ei voinut puhua. Mutta hän loi Gilbertiin silmänsä, joissa loisti hellyys ja rakkauden onni, ja katsoi hetken hänen silmiinsä. Muuta vastausta Gilbert ei tarvinnut.

He viipyivät vanhassa puutarhassa, kunnes se peittyi hämärän varjoihin, yhtä pehmoisiin kuin mitä paratiisin yrttitarhan varjot lienevät olleet. Oli hyvin paljon puhuttavaa ja muisteltavaa -- semmoista, mitä oli sanottu ja tehty ja kuultu ja ajateltu ja tunnettu ja väärinymmärretty.

-- Minä luulin, että sinä olit rakastunut Helena Stuartiin, kertoi Anna hänelle niin soimaavasti kuin ei hän itse olisi antanut Gilbertille täyttä syytä uskoon, että hän piti Roy Gardnerista.

Gilbert nauroi kuin koulupoika.

-- Helena on kihloissa jonkun kotipaikkakuntalaisensa kanssa, ja hän tiesi minun olevan asiasta perillä. Kun hänen veljensä oli suorittanut loppututkinnon, sanoi tämä minulle, että hänen sisarensa seuraavana vuonna tulisi Kingsportiin opiskelemaan musiikkia ja pyysi, että minä vähän koettaisin huolehtia hänestä, kun hän ei tuntenut ennestään ketään ja tulisi olemaan verrattain yksin. Minä teinkin niin. Aloin sitten pitää Helenasta hänen itsensäkin vuoksi. Hän on hauskimpia tyttöjä, mitä koskaan olen tuntenut. Tiedän, että meidän nimemme korkeakoulun juoruissa liitettiin yhteen -- väitettiin, että olimme rakastuneet toisiimme. Se oli minusta yhdentekevää. Jonkun aikaa senjälkeen, kun sinä olit sanonut, ettet koskaan voisi pitää minusta, suhtauduin kaikkeen yhtä välinpitämättömästi. Ketään muuta ei ollut -- minulla ei maailmassa voisi olla ketään muuta kuin sinä, Anna. Olen rakastanut sinua siitä päivästä saakka, kun koulussa löit kivitaulusi rikki minun päätäni vasten.

-- Minä en voi käsittää, kuinka sinä yhä saatoit pitää minusta, vaikka minä useinkin olen käyttäytynyt typerästi ja hupsusti sinua kohtaan, sanoi Anna.

-- Koetin kyllä tehdä siitä lopun, sitä en kiellä, vastasi Gilbert aivan avomielisesti, -- en sentähden, että olisit käyttäytynyt niin kuin äsken sanoit, vaan siksi, että olin varma siitä, ettei minulla enää ollut mitään toiveita, kun Gardner oli ilmestynyt näyttämölle. En voinut kuitenkaan päästä siitä vapaaksi -- enkä voi ollenkaan sanoa sinulle, mitä minulle merkitsi olla kaksi vuotta siinä uskossa, että sinä menet hänen kanssaan naimisiin, ja kuulla joka viikko jos joltakin taholta toitotusta, että kihlauksesi julaistaisiin aivan piakkoin. Ja minä olin tietysti tässä uskossa siihen siunattuun päivään asti, jona sain hetkisen istua ylhäällä hermokuumeen jälkeen. Sain silloin kirjeen Phil Gordonilta -- tahi oikeammin Phil Blakelta -- ja hän kirjoitti, ettei sinun ja Royn välillä ollut ollenkaan mitään, ja hän neuvoi minua "yrittämään uudestaan". Saman päivän jälkeen tohtori ihmetteli, miten nopeasti aloin parantua.

Anna nauroi -- mutta sitten hän värisi kuin vilusta.

-- En voi koskaan unohtaa yötä, jolloin luulin sinun olevan kuolemaisillasi, Gilbert. Voi, silloin kaikki selveni minulle äkkiä -- silloin ymmärsin -- mutta minä luulin sen olevan liian myöhäistä.

-- Niin ei kuitenkaan ollut, pikku rakkaani. Anna, nyt me vedämme viivan kaikkien vanhojen väärinkäsitysten yli -- nykyhetki korvaa meille kaiken mitä runsaimmin. Ja jos sinä olet samaa mieltä kuin minä, niin me vietämme tätä päivää aina tulevaisuudessa merkkipäivänä. Se on antanut meille ihanan lahjan.

-- Tänään on meidän onnemme syntymäpäivä, sanoi Anna vienosti. -- Olen aina rakastanut Hester Grayn puutarhaa, mutta nyt se on minulle vielä rakkaampi kuin ennen.

-- Mutta minun täytyy pyytää, että sinulla riittäisi kärsivällisyyttä, Anna, sanoi Gilbert äänensävy vakavampana. -- Kestää kolme vuotta ennenkuin olen suorittanut lääkärintutkinnon. Eikä senkään jälkeen tule olemaan mitään silkkisiä seinäverhoja tahi marmorihalleja.

Anna nauroi.

-- Minä en välitä silkkisistä seinä verhoista enkä marmorihalleista. Minä tahdon vain sinut. Sinä näet, että olen yhtä villiytynyt kuin Phil Jonakseensa. Silkkiset seinäverhot ja marmorihallit voivat kyllä olla hyviä, mutta minä osaan rakentaa haavelinnani aivan yhtä hyvin ilman niitä. Ja mitä odotusaikaan tulee, niin mitä siitä! Me tulemme olemaan hyvin onnellisia odottaessamme toisiamme ja tehdessä työtä kumpikin omalla tahollamme. Monta tällaista hämyhetkeä me kuitenkin suomme itsellemme. Ja silloin me haaveilemme yhdessä.

Gilbert veti Annan lujasti itseään vasten ja suuteli häntä. He astuivat sitten kotiin vieretysten varjojen tummentuessa, vastakruunattu kuningas ja kuningatar rakkauden valtakunnassa, pitkin kiemurtelevia polkuja, joita reunustivat suloisimmat kukkaset, mitkä milloinkaan olivat levittäneet tuoksuaan, ja yli lumoavien niittyjen, missä toivon ja muiston hyväilevät henkäykset puhaltelivat heidän ympärillään.