Part 20

Perjantaina iltapäivällä ei korkeakoulussa pidetty mitään luentoja. Stella käytti tilaisuutta ryhtyäkseen toimittamaan pilalehteä Kaunokirjallisuusliiton seuraavaan kokoukseen ja oli istuutunut pöydän ääreen vierashuoneen nurkkaan, ympärillään muistiinpano- ja käsikirjoituskasoja, joiden hän oli antanut pudota lattialle. Stella vakuutti aina, ettei hän saa kynästään lähtemään riviäkään, jollei saa työntää jokaista arkkia menemään heti, kun se on valmis. Annalla oli yllään villapusero ja tummansininen hame, ja tukka oli verrattain pörröinen, hän kun oli ollut tuulessa kävelemässä. Hän istui räätälimäisesti keskellä lattiaa härnäten Saara-kissaa karanpojanluulla. Josef ja Noita makasivat kumpikin keräksi kääriytyneinä hänen sylissään. Sokerin ja keitettyjen luumujen lämmin tuoksu täytti talon, Priscillan toimintahalu kun oli vienyt hänet tänään keittiön uunin ääreen. Hän tulikin äkkiarvaamatta sisään, valtava keittiöesiliina edessään ja nokipilkku keskellä nenää, näyttämään Jamesina-tädille chokoladipiirakasta, johon hän oli tehnyt hyvin taitavasti kiiltokuoren.

Tänä ylen mielenkiintoisena hetkenä kuului porttisalvan kolahdus. Mutta kukaan ei viitsinyt mennä avaamaan, paitsi Phil. Hän oli saman päivän aamuna ostanut hatun ja syöksyi nyt porttia avaamaan, sillä hän odotti hatun tuojaa. Ulkoportailla oli rouva Gardner tyttärineen.

Anna kapusi kiireesti pystyyn istualtaan, pudisti samalla kertaa molemmat närkästyneet kissat hameensa helmasta ja siirsi aivan konemaisesti kananpojanluun oikeasta kädestä vasempaan. Priscilla, jonka olisi paluumatkalla keittiöön pitänyt juosta huoneen poikki, menetti kaiken mielenmalttinsa, työnsi chokoladipiirakkaan uunin edessä olevan jakkaran tyynyn alle ja hyökkäsi kuin mieletön portaita ylös. Stella alkoi hermostuneesti poimien kokoilla käsikirjoitustaan. Ainoastaan Jamesina-täti ja Phil suhtautuivat rauhallisesti tilanteeseen. Heidän mielenmalttiaan on kiittäminen siitä, että kaikki istuivat pian sohvalle ja tuoleille asettuneina, Annakin. Priscilla palasi alakertaan ilman esiliinaa, saippuan aikaansaama kiilto äskeisen nokitahran paikalla, Stella oli nurkastaan poistanut kaikki toimitus-huoneen tuntomerkit, ja Phil pelasti tilanteen päästämällä vuolaan juttelun vauhtiin.

Rouva Gardner oli pitkä, solakka ja hyvännäköinen. Hän oli erikoisen huolellisesti puettu ja hänen olemuksensa henki sydämellisyyttä, joka tuntui hiukan teennäiseltä. Aline Gardner oli nuorempi laitos äitiään, sydämellisyys poisluettuna. Hän koetti olla viehättävä ja hauska, mutta ei saanut käytöksestään pois eräänlaista suojelevaisuutta ja ylemmyydentuntua. Dorothy oli pieni virkeä rasavilli. Anna tiesi hänet Royn lempisisareksi ja tunsi heti vetovoimaa häneen. Tämä tyttö olisi ollut ulkonaisesti kovasti Royn näköinen, jos hänellä olisi ollut tummat uneksivat silmät, eikä vaaleanruskeat, vilkkaat ja veitikkamaiset. Hänen ja Philin avulla suoriuduttiin vierailusta erittäin hyvin, jollei oteta lukuun eräänlaista mielialan painostavuutta ja kahta jossain määrin häiritsevää seikkaa. Noita ja Josef, jotka saivat tulla toimeen omin, kaikkea muuta kuin väheksyttävin neuvoin, rupesivat hippasille ja ponnahtivat rajusti juostessaan rouva Gardnerin silkkipukuiselle polvelle ja siitä alas. Rouva Gardner nosti varsilornjettinsa ja tarkasti niiden livistäviä takakäpäliä ja käpristyneitä häntiä, aivan kuin ei olisi milloinkaan ennen nähnyt kissaa, ja Anna, joka ei voinut pidättää pientä hermostunutta naurahdustaan, koetti parhaansa mukaan puolustaa vallattomia kissoja.

-- Pidättekö kissoista? kysyi rouva Gardner, kasvoissa säälivän ihmettelevä ilme.

Anna piti kyllä omasta Noidastaan, mutta mikään pinttynyt kissainystävä ei hän ollut. Häntä pisteli kuitenkin rouva Gardnerin äänensävy, ja nuolennopean mielleyhtymän avulla muisti hän, miten ihastunut Gilbertin äiti oli kissoihin: hänellä oli niitä niin suuri lauma kuin hänen miehensä suinkin saattoi niitä talossa nähdä.

-- Ne ovat minun mielestäni viehättäviä elukoita, sanoi hän pelkästään härnätäkseen.

-- Minä en ole voinut milloinkaan suosia kissoja, sanoi rouva Gardner hyytävän kylmästi.

-- Mutta minä pidän niistä sitä enemmän, sanoi nuorempi sisar Dorothy. -- Ne ovat niin herttaisia ja itsekkäitä. Koirat ovat liian kilttejä -- ne ajattelevat enemmän herraansa kuin itseään. Minusta tuntuu niiden seura rasittavalta. Mutta kissat ovat ihmeen inhimillisiä.

-- Teillä on tuolla kaksi oikein hauskannäköistä posliinikoiraa, sanoi Aline armollisesti. -- Ehkä minä saan katsoa niitä vähän lähempää. Aline kulki lattian yli ja pysähtyi uunijakkaran luo, joten hänestä tuli tietämättään uuden onnettomuuden aiheuttaja. Hän nosti Magogin ilmaan ja istuutui tarkastamaan sen vihreätäpläistä kauneutta juuri sille tyynylle, jonka alla Priscillan vasta siloitettu chokoladipiirakka oli piilossa. Priscilla ja Anna vaihtoivat tuskaisia silmäyksiä, mutta eivät voineet asialle mitään. Iso ja muhkea Aline istui tyynyllä ja keskusteli eri kansallisuuksien posliinikoirista, kunnes äiti antoi lähtömerkin.

Dorothy viipyi muutamia silmänräpäyksiä kauemmin puristaakseen Annan kättä ja kuiskatakseen pari sanaa hänen korvaansa.

-- Minä tiedän, että meistä kahdesta, sinusta ja minusta, tulee tavattoman hyvät ystävät. Roy on kertonut minulle yhtä ja toista sinusta. Minä olen ainoa kotona, jolle hän voi uskoa asioitaan, poikaraukka -- äidille ja Alinelle ei totisesti kukaan tule avaamaan sydäntään. Teillä mahtaa olla täällä äärettömän hauskaa, teillä tytöillä. Saanhan minä joskus vastakin tulla tänne, jotta minäkin saisin nauttia vähän teidän hauskuudestanne?

-- Tule niin usein kuin sinulla on halua, vastasi Anna, iloisena siitä, että edes toinen Royn sisarista oli miellyttävä. Alinesta hän ei voisi koskaan pitää, se oli aivan selvää, eikä Aline koskaan tulisi pitämään hänestä, vaikka rouva Gardner kenties oli voitettavissa Royn puolelle. Mutta joka tapauksessa päästi Anna pitkän helpotuksen huokauksen, kun tulikoe oli onnellisesti sivuutettu.

-- Tästä chokoladipiirakkaasta tuli totisesti pannukakku, sanoi Priscilla murheellisen näköisenä nostaessaan varovasti tyynyä -- ja tyyny on luonnollisesti myöskin pilalla. Turhaa on enää koskaan sanoa, ettei perjantai ole onnettomuuksien päivä.

-- Kun ilmoituttaa tulevansa lauantaina, niin ei pidä tulla päivää liian aikaisin, sanoi Jamesina-täti.

-- Varmasti Roy sotki ja sekoitti mitä hänen piti sanoa.

Se poikahan joutuu aivan pyörälle päästä heti kun hän puhuu Annan kanssa. Mihin Anna on joutunut?

Anna oli paennut yläkertaan. Pidätetty itku kuristi hänen kurkkuaan. Mutta hän pakotti itsensä nauramaan. Noita ja Josef olivat olleet aika hullunkurisia... Ja Dorothy oli herttainen.

XXXVI.

JÄÄHYVÄISET KORKEAKOULULLE.

-- Kunpa olisin kuollut tahi kunpa olisi ainakin jo huomenilta, voihki Phil.

-- Jos saat elää ja pysyä terveenä niin molemmat toivomuksesi toteutuvat, virkkoi Anna.

-- Niin, sinä olet tyyni kuin viilipytty, ja se ei olekaan sinulle vaikeata. Sinulta luistaa logiikka kuin vesi ja sinulla on aika lailla filosofisia taipumuksia. Minulla taas ei ole -- ja kun minä ajattelen kamalaa _pro gradu-kirjoitusta,_ jäätyy veri suonissani. Kuule, jos minulle kävisi hullusti -- mitä Joe silloin sanoisi?

-- En tiedä. Mutta kyllä sinä selviydyt. No, miten kreikka meni sinulta tänään?

-- Älä kysy ollenkaan! Se saattoi yhtä hyvin olla ihanaa klassillista kreikkaa kuin siansaksaa, joka saa Homeroksen pyörähtämään haudassaan. Minä olen istunut kuukausimääriä kieliopit ja sanakirjat ja kaikenlaiset roomalaiset antikviteetit nenän alla, ja nyt minun on aivan mahdotonta ajatella ainoatakaan itsenäistä ajatusta -- jossa olisi tervettä järkeä nimittäin. Kylläpä pikku Phil-parka on kiitollinen, kun hän taas paranee tästä tilapäisestä tutkintotaudistaan. Tytöt, onko teillä selvästi tajunnassa, että päivänne korkeakoulussa pian ovat luetut?

-- Minulla ei ole, se on minulle ylivoimaista, virkkoi Anna surullisesti. -- Minusta tuntuu kuin vasta eilen olisimme Prissy ja minä seisoneet yksinäisinä korkeakoulun eteisessä "vastatulleiden" tulvassa. Ja nyt olemme senioreja ja erotutkinto on aivan nenän edessä.

-- Viisaita, kirjanoppineita ja kunnianarvoisia senioreja, paransi Phil. Uskotteko todella meidän olevan hiukkaakaan viisaampia nyt kuin tänne tullessamme?

-- Ei suinkaan aina näytä siltä neitien käytöksestä päättäen, virkkoi Jimsie-täti pisteliäästi.

-- Älähän nyt Jimsie-täti, olemmehan me sentään yleensä esiintyneet oikeina ihannetyttöinä niinä kolmena talvena, joina sinä olet ollut meidän mammamme -- eikö niin?

-- Te olette sievimmät, kilteimmät ja herttaisimmat tytöt kaikista korkeakoulua käyneistä, vastasi Jamesina-täti säästämättä sanojaan, kuten aina, kun kerran rupesi kiittelemään. -- Epäilen vain, ettei järki vielä ole teissä oikein päässyt täysikasvuiseksi. Sitä ei tietysti voi odottaakaan. Kokemukset vasta tuovat arvostelukyvyn. Sellaista ei saavuta parilla korkeakoulukurssilla. Te olette, nuoret neitoseni, opiskelleet tuossa korkeammassa oppilaitoksessa neljä vuotta, kun taas minä en ole milloinkaan pistänyt jalkaanikaan sellaiseen laitokseen, mutta sittenkin minä tiedän koko lailla enemmän kuin te.

-- Elämänkokemuksesta me kyllä pidämme huolta aikanamme, täti kulta, virkkoi Stella. -- Uutteraa hakkailua seuraa lopulta kihlaus, sanoo vanha hyvä sananparsi, ja sitten alkaa heti perästä elämän vakavuus.

-- Oletteko oppineet korkeakoulussa tämän taivaallista muuta kuin kuolleita kieliä ja geometriaa ja muuta senkaltaista roskaa? kysyi Jamesina-täti.

-- Tottahan toki. Olemme tietysti, pikku täti, vakuutti Anna kaikkien puolesta.

-- Me olemme oppineet antamaan arvoa niille totuuksille, joita saimme kuulla professori Woodleigh'in viime luennolla. Aiheena oli elämisen taito, virkkoi Phil. -- Hän sanoi: Huumori on terveellisin maustin niissä ruokalajeissa, joita katetaan elämän pöydälle. Naurakaa erehdyksillenne, mutta ottakaa niistä oppia, laskekaa leikkiä huolistanne, mutta tulkaa niistä lujemmiksi, tehkää pilaa vaikeuksistanne, mutta voittakaa ne. Eikö tämä ole oppimisen arvoista, Jamesina-täti?

-- On kyllä, hyvä ystävä, on tietysti. Kun te olette oppineet nauramaan sille, jolle tulee nauraa, ja olemaan nauramatta sellaiselle, mille ei pidä nauraa -- olette te päässeet aika pitkälle opissa ja viisaudessa.

-- Mitä korkeakoulukausi on antanut sinulle, Anna? kysyi Priscilla matalalla äänellä.

-- Uskon todellakin oppineeni ottamaan leikkinä jokaisen pienen vastoinkäymisen, ja jokaisen suuremman vaikeuden kykyäni ja toimintahaluani hedelmöittävänä kasteena. Siinä on luullakseni pääasiassa sanottuna, mitä Redmond on minulle antanut.

-- Minun täytynee vielä kerran viitata professori Woodleighin sanoihin, jotta voisin tehdä selkoa siitä voitto-osuudesta, jonka minä olen saanut korkeakoulussa, sanoi Priscilla. -- Muistatko, mitä hän sanoi tervehdyspuheessaan? Maailmassa on paljon meille kaikille tarjolla, jos meillä vain on silmät sitä näkemään, sydäntä, joka rakastaa, ja kädet, joilla itse voimme poimia, -- paljon meidän ympärillämme olevissa ihmisissä, paljon taiteessa ja kirjallisuudessa, paljon kaikkialla, mistä me voimme iloita ja mistä meidän tulee olla kiitollisia. Vähäsen tätä kaikkea on Redmond minulle opettanut.

-- Jos saamme tehdä tästä johtopäätöksen, huomautti Jamesina-täti, niin on loppusumma se, että te kyllä voitte oppia -- jos teissä nimittäin on luontaista tarkkapäisyyttä -- neljässä vuodessa sen, mihin te kenties olisitte tarvinneet kaksikymmentä vuotta muuten elämässä. No, sitten minun täytyy sanoa, että korkeakoulun arvo huomattavasti nousee minun silmissäni. Tähän asti olen tosiaan suhtautunut siihen vähän epäilevästi.

-- Mutta miten käy niiden raukkojen, joilla ei ole luontaista älyä, Jimsie-täti?

-- Ihmiset, joilla ei ole luontaista tarkkapäisyyttä, eivät koskaan opi mitään korkeakoulussa enempää kuin elämässäkään, vastasi Jamesina-täti. -- He ovat sadan vuoden vanhoina, jos saavat elää niin vanhaksi, yhtä tietämättömiä kuin kehdossakin. Se ei ole heidän poloisten vika, vaan huono onni. Mutta niiden meistä, joiden osaksi on tullut tarkkapäisyyttä, tulee olla Herralle hyvin kiitolliset.

-- Etkö tahdo tarkemmin määritellä, mikä tarkkapäisyys on, Jimsie-täti, pyysi Phil.

-- En kiitos, typykkäni. Joka itse on tarkkapäinen, se tietää kyllä, mitä sillä tarkoitetaan, joka ei ole, hän ei tule sitä koskaan käsittämään. En aio ryhtyä mihinkään selittelyihin.

Jännittävät ja merkitykselliset päivät lensivät ohi, ja erotutkinto oli suoritettu. Anna sai korkeimman arvosanan Englannin kirjallisuuden historiassa. Priscilla sai lähinnä korkeimman klassillisissa kielissä ja Phil saman matematiikassa. Stellakin sai ilokseen tasaisia, kauniita arvosanoja. Ja sitten tuli korkeakoulun juhlallinen päättäjäisjuhla.

-- Tätä olisin ennen maailmassa sanonut elämäni virstantolpaksi, virkkoi Anna nostaen varovasti kotelosta Royn orvokit ja miettivänä niitä katsellen.

Hänen tarkoituksensa oli luonnollisesti koristautua niillä illaksi, mutta hänen katseensa siirtyi toiseen valkeaan pahvikoteloon, joka oli pöydällä. Se oli täynnä kieloja, ja ne olivat yhtä raikkaita ja tuoksuvia kuin kielot, jotka tavallisesti kukkivat Vihervaaran haassa Annan tullessa Avonleahin. Ja niiden vieressä oli Gilbert Blynthen käyntikortti.

Annasta oli ihmeellistä, että Gilbert lähetti hänelle kukkia päättäjäisiin. Hän oli nähnyt Gilbertiä hyvin vähän tänä talvena. Joululoman jälkeen Gilbert oli käynyt vain kerran Karoliinan majassa, eräänä perjantai-iltana, Majan asukkaiden vastaanottoaikana, ja muualla he eivät juuri olleet tavanneet toisiaan. Anna tiesi, että Gilbert oli kokonaan syventynyt opintoihinsa, hänen päämääränään kun oli korkeimmat arvosanat ja Cooperin stipendi, minkä vuoksi hän ei juuri ottanut osaa seuraelämään.

Annalle oli talvi tuonut runsaasti vaihtelua ja virkistystä. Gardnerien perheessä hän oli seurustellut aika uutterasti, Dorothy ja hän olivat tulleet läheisiksi ystäviksi. Asiasta perillä olevat odottivat Annan ja Royn julkaisevan kihlauksensa minä hetkenä hyvänsä. Anna odotti itse ratkaisua. Juuri kun hänen tuli lähteä kotoa lopettajaisjuhlaan, siirsi hän syrjään Royn orvokit ja kiinnitti pukuunsa sen sijaan Gilbertin kielot. Hän ei olisi itsekään voinut sanoa, minkätähden hän niin teki. Mutta oli kuin vanha Avonlean-aika unelmineen ja ystävyyssuhteineen olisi jälleen tullut häntä lähemmäksi, samalla kuin hänen kauan hautomansa tulevaisuudensuunnitelmat olivat toteutuneet. Hän ja Gilbert olivat kerran, kauan sitten, kuvanneet toisilleen sitä onnellista päivää, jolloin he tutkinnon suoritettuaan saisivat rehtorilta lakkinsa ja kunniakirjansa. Nyt oli odotettu suuri päivä tullut, matta Royn orvokeilla ei ollut sen kanssa mitään tekemistä. Vain lapsuusvuosien vanhan ystävän lahjoittamat kukkaset tuntuivat liittyvän tähän päivään, jolloin kevään hento vehreys ja puhkeavat kukkaset vihdoin tuottivat hedelmiä.

Vuosikausia oli tämä päivä kangastanut Annan mielessä houkuttelevin hohtein, mutta kun se nyt koitti, jättikin se jälkeensä vain yhden pysyvän muiston. Tuona muistona ei tullut olemaan jännittävä hetki, jolloin komea korkeakoulun rehtori täydessä virkapuvussaan ojensi hänelle baretin ja diplomin ja kiitti häntä siitä, että hän oli tuottanut Redmondille kunniaa. Ei myöskään kielojen aiheuttama ilon välähdys Gilbertin silmissä, eikä Royn ihmettelevä ja alakuloinen katse hänen kulkiessaan Annan ohi korokkeella. Ei myöskään Aline Gardnerin armolliset onnittelut tai Dorothyn lämpimät ihastuksen purkaukset. Ei, muistoksi jäi omituinen, selittämätön sydämen kirvely, joka turmeli Annalta kauan odotetun päivän ja jätti jälkeensä kalvavan katkeruudentunteen.

Juhlallisen päivän loppunumerona tulivat olemaan tanssiaiset. Pukeutuessaan tanssiaistilaisuuteen Anna työnsi syrjään helminauhan, jota hän tavallisesti oli käyttänyt, ja otti matka-arkustaan pienen kotelon, joka oli ilmestynyt Vihervaaraan viimeistä edellisenä jouluaattona. Siinä oli hienonhienot kultavitjat, joissa riippui koristuksena pieni vaaleanpunainen, emaljoitu sydän. Korttiin, joka sitä seurasi oli kirjoitettu "Hyvää joulua toivoo vanha toverisi Gilbert". Anna oli nauranut muistolle, jonka emaljisydän hänessä herätti; se liittyi kouluajan onnettomaan päivään, jolloin Gilbert oli huutanut hänestä ja hänen punaisesta tukastaan "tuli on irti"! ja sitten turhaan anteeksiantoa tavoitellessaan lahjoittanut vaaleanpunaisen sokerisydämen, tehden siinä kuitenkin turhaa työtä. Anna oli kirjoittanut sievän kiitoskirjeen Gilbertille. Mutta pientä koristetta hän ei ollut vielä milloinkaan käyttänyt. Hän ripusti sen nyt valkeaan kaulaansa uneksuvasti hymyillen.

Hän lähti Philin seurassa korkeakouluun. Anna kulki vaiteliaana, Phil jutteli yhtä ja toista ja sanoi äkkiä:

-- Joku kertoi tänään, että Gilbertin kihlaus Helena Stuartin kanssa julkaistaan heti päättäjäisten jälkeen. Oletko kuullut mitään siitä?

-- En, vastasi Anna.

-- Minä luulen, että se on totta, virkkoi Phil kevyesti.

Anna ei puhunut. Hän tunsi poskiensa polttavan pimeässä. Äkkiä hän pisti kätensä takinkauluksensa sisäpuolelle ja tarttui kultavitjoihin. Hän nykäisi voimakkaasti -- ja vitjat katkesivat. Anna pisti särkyneen koristeen laukkuunsa. Hänen kätensä vapisivat ja silmiä kirveli.

Mutta hän oli iloisessa juhlapukuisessa parvessa iloisin kaikista, ja tuntematta kaipauksen pistostakaan sanoi hän Gilbertille, että hänen tanssiohjelmansa oli täyteen merkitty, kun Gilbert tuli pyytämään häntä tanssimaan. Ja kun hän myöhemmin istui tyttöjen kanssa punaisena hehkuvan hiilloksen ääressä Karoliinan majassa ja lämmitteli paljaita käsivarsiaan, joita oli kävelyllä kylmähkössä kevätilmassa hiukan paleltanut, ei kukaan jutellut vilkkaammin kuin hän kuluneen vuorokauden tapahtumista.

-- Moody Spurgeon MacPherson oli täällä eilen illalla teidän lähdettyänne, sanoi Jamesina-täti, joka oli valvonut istuakseen uunivalkean hoitajana -- Hän ei tietänyt, että oli tanssiaiset. Sen pojan pitäisi nukkua kuminauha päänsä ympärillä, jotta korvat jonkun verran pysyisivät oikealla paikallaan. Kehoitin kerran nuoruudessani erästä nuorta herraa, joka vähän hääräili minun ympärilläni, tekemään niin ulkoneville korvilleen, ja ne tulivatkin paljon paremmiksi. Mutta minulle hän ei antanut milloinkaan anteeksi, vaikka oli saanut oikein hyvän neuvon.

-- Moody Spurgeon on hyvin vakavamielinen nuori mies, haukotteli Stella. -- Hänen ajatuksensa askartelevat paljon tärkeämmissä asioissa kuin korvissa. Hän aikoo lukea papiksi,'kuten täti tietää.

-- No niin, Herra ei pidä niin lukua korvista, virkkoi Jamesina-täti keskeyttäen arvostelunsa Moodyn ulkomuodosta. Jamesina-täti kunnioitti papiksi vihkimättömän teologian ylioppilaankin papinkaapua.

XXXVII.

RANTAPAVILJONGISSA.

Onko mahdollista -- tästä päivästä viikon kuluttua olen taas kotona Avonleassa, sanoi Anna kumartuen matka-arkkuunsa, johon hän paraikaa pani rouva Lynden koreita patenttikutoisia peitteitä. -- Se ajatus on hyvin viehättävä. Mutta viikon perästä olen myös ainiaaksi jättänyt Karoliinan majan! Kauhea todellisuus!

-- Kummitteleekohan meidän naurumme sitten Liina-neidin ja Maria-neidin viattomissa tyttöunelmissa, virkkoi Phil miettivänä.

Tätiä ja veljentytärtä odotettiin nyt kotiin. He olivat kiertäneet suurimman osan asuttua maapalloa. Äsken saapuneessa kirjeessä neiti Karoliina kirjoitti:

"Olemme kotona toukokuun toisella viikolla. Tiedän jo edeltäpäin, että Karoliinan maja tulee näyttämään aika mitättömältä, kun olemme nähneet pyramiidit ja Kamakin kuningaslinnat, mutta minä olen aina viihtynyt parhaiten siellä, missä katto ei ole ollut erikoisen korkealla. Tulee tuntumaan ihanalta, kun taas saa olla kotona. Kun vasta myöhemmällä iällä lähtee matkoille, tulee rasittaneeksi itseään tarpeettomasti, sillä tietää, ettei käytettävissä ole enää pitkiä aikoja, ja jos missä, niin tässä suhteessa pitää paikkansa se, että ruokahalu kasvaa syödessä. Minä pelkään, ettei Maria tule enää koskaan tyytymään meidän entiseen hiljaiseen elämäntapaamme".

-- Aion jättää tänne pieniä päähänpistojani ja unelmiani tuottamaan viihdytystä sille, joka tulee tänne asumaan minun jälkeeni, virkkoi Anna katsellen kaihoisasti ympärilleen kauniissa sinisessä huoneessa, jossa hän oli viettänyt kolme onnellista vuotta. Ikkunan ääressä hän oli polvistunut rukoilemaan ja hän oli kumartunut siitä katselemaan, miten aurinko sammui purppurahohteeseen honkain taakse. Hän oli kuullut syyssateiden rapisevan taitekattoa vasten ja lausunut kevään ensimmäisen kultarintakertun tervetulleeksi. Eivätköhän ajatukset ja unelmat voineet jäädä asuntoihin? ajatteli hän. Eikö jotain hänen omasta olemuksestaan jäisi ikäänkuin vienosointuisena muistona hänen jälkeensä, näkymättömänä ja tuskin tuntuvana, mutta joka tapauksessa todellisena, kun hän ainiaaksi jättää tämän huoneen, jossa hän oli tuntenut riemua ja tuskaa, nauranut ja itkenyt?

-- Minä puolestani uskon, virkkoi Phil, että huone, jossa miettii ja suree ja silloin tällöin huvittelee, sanalla sanoen elää, liittyy erottamattomasti näihin sielunelämän ilmaisuihin ja saa oman personallisuuden. Olen varma siitä, että jos minä viidenkymmenen vuoden kuluttua astun tähän huoneeseen, huutaa se minulle: "Phil, rakkaani, minä, joka puhun, olen Annan fluidumi. Me, seinät, olemme sillä kyllästytetyt. Muistatko, ah muistatko?" Sillä ajattele sentään, pikku kullanmuru, miten rajattoman hauskaa meillä on täällä ollut! Kuinka me olemme täällä kujeilleet ja hupsutelleet! Oi, oi, voisin nauraa ja itkeä yhtaikaa, kun sitä ajattelen. Menen kesäkuussa naimisiin pikku Jonakseni kanssa ja minä tiedän tulevani sanomattoman onnelliseksi, mutta tällä hetkellä minusta tuntuu kuin tahtoisin elää tätä ihastuttavaa elämää Majassa ja korkeakoulussa ikuisesti.

-- Minussakin on niin vähän järkevyyttä, että toivoisin aivan samaa, virkkoi Anna. -- Miten suuria ilonaiheita saanemmekin tulevaisuudessa, emme kuitenkaan saa koskaan nauttia samanlaisesta ihanasta ja huolettomasta elämästä kuin täällä. Se on ainiaaksi mennyttä, Phil.

-- Mitä sinä teet Noidalle? kysyi Phil, kun mainittu etuoikeutetussa asemassa oleva kotieläin tassutteli huoneeseen.

-- Minä otan sen mukaani kotiin Josefin ja Saara-kissan kanssa, julisti Jamesina-täti, joka seurasi Noidan kintereillä. -- Olisi kaikkea muuta kuin kaunis teko erottaa kissat toisistaan, kun ne kerran ovat oppineet viihtymään yhdessä. Sitä oppia eivät ihmiset eivätkä eläimet kovinkaan hevillä saavuta.

-- Minusta on ikävä, että täytyy erota Noidasta, virkkoi Anna sivellen hellästi kissaansa, -- mutta olisi hyödytöntä ottaa se mukaan Vihervaaraan. Marilla ei ole koskaan voinut sietää kissoja, ja Davy kiusaisi sen hengiltä. Muuten en usko viipyväni kotona kovinkaan kauan. Minulle on tarjottu johtajattaren tointa Summersiden korkeammassa yleisessä oppilaitoksessa.

-- Otatko sen vastaan? tiedusteli Phil.

-- Minä -- minä en ole vielä päättänyt, virkkoi Anna punastuen.

Phil nyökkäsi ymmärtävästi. Anna ei luonnollisesti voinut ryhtyä mihinkään määrättyihin suunnitelmiin ennenkuin Roy oli ilmaissut tunteensa. Sen tämä oli pian tekevä -- siitä ei ollut epäilystä. Selvää oli myöskin, että Anna vastaisi myöntävästi, kun Roy kysyisi: tahdotko tulla omakseni?

Anna itse tyytyi suhtautumaan asiaan täysin tyynen odottavasti. Hänen tunteensa olivat hyvin lämpimät Royta kohtaan. Hän oli tosin uskonut, että suuri ja syvä rakkaus tuntuisi toisenlaiselta, mutta mieli hieman väsyneenä ja lamassa epäili hän, vastaisiko mikään elämässä käsitystä, jonka mielikuvitus on edeltäkäsin luonut. Hän tunsi samanlaista pettymystä kuin lapsenakin oli tuntenut timantin suhteen -- tuota samaa pettymystä, oli hän myös tuntenut nähdessään kylmän vedenkirkkaan välkkeen, kun oli odottanut näkevänsä purppuranpunaisen leimun säteilevän loiston. "En kuvitellut koskaan timanttia sellaiseksi" sanoi hän. Mutta Roy oli herttainen poika, ja he tulisivat onnellisiksi yhdessä, vaikkakin Anna tunsi elämästä katoavan jotain, jota oli sanoin mahdoton ilmaista.