Part 2

-- Minä olen väsynyt ja lopussa -- siitä johtuu kaikki, ajatteli hän istuessaan vihdoin yksin huoneessaan, mistä tunsi suurta kiitollisuutta. Ja hän uskoi täyttä totta, että siinä oli syy. Hänen sydämessään pulpahti kuitenkin pieni ilonlähde, varmaan jostain salaisesta, piiloutuneesta suonesta, kun hän seuraavana päivänä näki Gilbertin tulevan pitkin askelin Kummitusmetsästä ja reippaasti jatkavan matkaansa kapealle sillalle. Gilbert ei siis aikonut viettää viimeistä iltaansa Ruby Gilliksen seurassa.

-- Sinä näytät väsyneeltä, virkkoi Gilbert.

-- Minä olenkin väsynyt ja, mikä on pahempaa, joutunut pois tasapainosta. Minua väsyttää, kun olen seisonut koko päivän päälläni matka-arkussani ja paikkaillut ja korjannut. Ja tasapainosta jouduin, kun kuusi akk..., ei, kuusi naista kävi täällä sanomassa minulle hyvästi, ja jokainen heistä tuli sanoneeksi juuri sellaista, mikä vei elämästäni värin ja teki sen yhtä harmaaksi ja synkäksi kuin on kolea marraskuun aamu.

-- Senkin ilkeät marakatit, arvosteli Gilbert.

-- Ei, kuule, jatkoi Anna. -- Juuri sitä ne eivät olleet. Jos he olisivat olleet ilkeitä marakatteja, en minä olisi välittänyt vähääkään heidän sanoistaan. Mutta he olivat kaikki kilttejä, herttaisia ja hyväätarkoittavia sieluja, jotka pitävät minusta ja joista minä pidän, ja siksi se, mitä he sanoivat tahi mihin he viittailivat, kiusaa minua. Minä sain huomata, että he pitivät minua hulluna, kun matkustan Redmondiin ja koetan suorittaa tutkinnon, ja siitä asti olen ajatellut, että ehkä he loppujen lopuksi ovatkin oikeassa. Rouva Sloane sanoi huoaten toivovansa, että minun terveyteni kestää, kunnes tulen valmiiksi -- ja kohta kuvittelin olevani kolmannen vuoden lopussa rasittunut ja näivettynyt ja mahdoton mihinkään kunnolliseen työhön... Rouva Wright huomautti, ettei maksa aivan vähän olla neljä vuotta Redmondissa, ja minä tunsin sormenpäissänikin, että on anteeksiantamatonta tuhlata Marillan ja omia rahoja sellaiseen järjettömyyteen... Rouva Bell toivoi, ettei oleskelu korkeakoulussa kokonaan panisi päätäni nurin, sellaistakin kun joskus sattuu, ja minä näin jo hengessäni miten itserakas ja ylpeä ja tuiki sietämätön ja kaikkitietävä olen neljän vuoden kuluttua ja miten vähäarvoisina pidän kaikkia avonlealaisia. Rouva Elisha Wright sanoi kuulleensa, että kaikki Redmondin tytöt, varsinkin korkeakoulussa opiskelevat, ovat pukuhulluja ja hirvittävän keimailevia, ja hänen arvelunsa mukaan minä en tule viihtymään heidän seurassaan... Silloin näin heti mielessäni, miten tallustelen kömpelönä, saamattomana ja masentuneena maalaistollona korkeakoulun vanhoissa saleissa kenkärohjakkeet jalassa, tallukat kenkien päällä ja villahuivi sidottuna karvalakin ylle...

Anna vaikeni huoaten ja naurahti. Hänen tunteellinen luonteensa ei voinut sivuuttaa kevyesti mitään paheksumista, ei silloinkaan kun se tuli sellaisten ihmisten taholta, joiden mielipiteisiin hän muuten kiinnitti hyvin vähän huomiota. Juuri tällä hetkellä oli hänen elämänsä vailla virikettä, ja kunnianhimo oli sammunut kuin liian kovakouraisesti niistetty kynttilä.

-- Et kai sinä välitä siitä, mitä tuollaiset puhuvat! virkkoi Gilbert. -- Sinähän tiedät erinomaisesti, miten ahdas heidän näköpiirinsä on, niin kilttejä ja kunnon ihmisiä kuin he muutoin voivat ollakin. Kun tekee sellaista, jota he eivät koskaan ole tehneet, on se jo heistä miltei luvatonta. Sinä olet ensimmäinen tyttö, joka Avonleasta lähtee korkeakouluun, ja onhan tunnettu asia, että kaikkia tienraivaajia pidetään enemmän tahi vähemmän mielenvikaisina.

-- Tietysti. Mutta se vaikuttaa minuun joka tapauksessa. Terve järki sanoo kyllä, että sinä olet aivan oikeassa, mutta on hetkiä, jolloin terveellä järjellä ei ole mitään valtaa minuun. Se, mikä on täydelleen vastoin tervettä järkeä, saa vallan sielussani. Minun täytyy tunnustaa, että rouva Wrightin mentyä tuskin saatoin jatkaa matka-arkkuni pakkaamista. Olin niin pahoillani ja suuttunut.

-- Se johtui siitä, että olit väsynyt, Anna. Unohda nyt kaikki ja tule minun kanssani kävelemään -- tehdään retki metsän läpi suon toiselle puolen. Siellä pitäisi olla jotain, jota näyttäisin mielelläni sinulle.

-- Pitäisi olla? Etkö sitten tiedä, onko siellä?

-- En. Minun laskelmaini mukaan vaan pitäisi olla, päättäen siitä, mitä näin siellä keväällä. Tule, lähdetään sinne. Kuvitelkaamme, että olemme jälleen lapsia ja että lähdemme löytöretkelle.

He läksivät iloisina retkelleen. Annalla oli tuoreessa muistissa edellisen illan ikävyys, minkä vuoksi hän oli hyvin kiltti Gilbertille, ja Gilbert, joka oli kokemuksesta viisastunut, teki kaikkensa nähdäkseen seuralaisessaan vain entisen koulutoverin. Rouva Lynden ja Marillan katseet seurasivat heitä keittiön ikkunasta.

-- Noista kahdesta tulee aikaa myöten pari, sanoi rouva Lynde, äänessä hyväksyvä sävy.

Marilla teki pienen vastahakoisuutta ilmaisevan eleen. Hän toivoi sydämessään, että niin kävisi, mutta hän ei ohut halukas käsittelemään aihetta kuivan juorumaisesti, joka oli rouva Lyndelle ominainen tapa.

-- Vastahan he ovat lapsia, vastasi hän lyhyesti.

Rouva Lynde nauroi hyväntahtoisesti.

-- Anna on täyttänyt kahdeksantoista; siinä iässä olin minä naimisissa. Meillä vanhuksilla, Marilla, on vain suuri halu uskoa, etteivät lapset milloinkaan kasva suuriksi, siinä on koko asia. Anna on nuori nainen ja Gilbert mies, ja sen voi helposti nähdä, että Gilbert jumaloi maata, jota Annan jalat koskettavat. Gilbert on kelpo poika, Annan ei tarvitse valittaa kauppojaan. Toivottavasti Anna ei päästä Redmondissa päähänsä mitään romanttisia houreita. Minä en ole koskaan suosinut yhteiskouluja, olivatpa ne sitten ylemmän tai alemman asteen kouluja, enkä tule koskaan niitä suosimaan. Minä en uskokaan, virkkoi rouva Lynde lopuksi juhlallisen ratkaisevasti, että nuoriso tuollaisissa korkeakouluissa juuri tekee muuta kuin "hakkailee", niinkuin se itse sanoo.

-- Rakas ystävä, kyllähän he sentään pitävät huolta opinnoistaankin, virkkoi Marilla hiukan hymyillen.

-- Ei sitä taida kannattaa kehua, tuhisi Rachel. -- Joka tapauksessa luulen Annan ainakin lukevan. Hän ei ole milloinkaan ollut mikään poikatyttö. Mutta asian laita on se, ettei hän anna tarpeeksi arvoa Gilbertille. Minä kyllä tunnen tytöt! Hännysteleehän Charlie Sloanekin häntä, mutta en neuvoisi Annaa milloinkaan menemään naimisiin kenenkään Sloanen kanssa. Suku on kilttiä, kunnollista ja kunnioitettavaa. Mutta se ei paljon auta, he ovat kuitenkin Sloaneja!

Marilla nyökkäsi päätään. Sivulliselle ei selitys, että Sloane aina oli ja tuli pysymään Sloanena, ollut kovinkaan valaiseva, mutta hän ymmärsi. Jokaisessa kylässä on sellainen perhe; olipa se sitten miten kiltti, kunnollinen ja kunnioitettava tahansa, pysyy se kuitenkin sinä, mitä se on; asia ei parane, vaikka se puhuisi enkelien kielillä.

Gilbert ja Anna, jotka onnellista kyllä eivät tietäneet, miten rouva Rachel ratkaisi heidän kohtalonsa, kulkivat hitain askelin Kummitusmetsän hämärässä. Heidän toisella puolellaan viljavainiot vielä hehkuivat auringonlaskun punertavankeltaisessa valossa, kalpean läpikuultavan taivaan alla, joka liekehti ruusunpunaisin ja sinisin juovin. Etäällä havumetsät vivahtivat pronssinruskeaan, ja honkien pitkät varjot loivat tummia viivoja niityille. Heidän ympärillään soi tuuli vienosti sammaleisten oksien lomitse, sävel syksyn sointuun viritettynä.

-- Tässä metsässä kummittelee nyt tosiaan, virkkoi,

Anna kumartuen poimimaan hallanpuremia sananjalkoja. Minusta tuntuu aivan kuin Diana ja minä pikkutyttöinä vielä leikkisimme täällä ja istuisimme Metsänymfin lähteellä hämärässä odottamassa kummituksia. Uskotko, minä en voi koskaan astua tätä polkua pimeässä ilman että kylmät viireet kulkevat selässäni. Olimme keksineet yhden aivan erikoisen ilkeän pikku kummituksen -- murhatun lapsen haamun, joka kulki hiipien meidän takanamme ja tarttui meihin kylmillä sormillaan. Minun täytyy tunnustaa, että minä vielä tänään kuvittelen kuulevani sipsuttavia askeleita takanani, kun kävelen metsän läpi auringon laskettua. En pelkää Valkeata rouvaa enkä päätöntä miestä tahi kalisevia luurankoja, mutta minä toivoisin, ettemme olisi koskaan mananneet esiin tuota pientä lapsenhaamua. Kyllä Marilla ja rouva Barry olivat äkäisiä, kun saivat kuulla siitä! virkkoi Anna lopuksi ja nauroi sitä muistellessaan.

Suon toisessa päässä oli metsässä purppuranhohteisia aukeamia. Hämähäkit olivat kutoneet isoja verkkoja puunrunkojen väliin. Kun retkeilijät olivat kulkeneet kukkulan ohi, jossa kasvoi monista myrskyistä kunnialla selviytyneitä jylhiä mäntyjä, ja sivuuttaneet vaahterain reunustaman notkon, jota aurinko vielä lämmitti, olivat he tulleet suoraan sen "jonkin" eteen, jota Gilbert oli etsiskellyt.

-- Katsopas, tässä se on, sanoi hän hyvin tyytyväisenä.

-- Omenapuu -- näin kaukana piilossa, huudahti Anna ihastuneena.

-- Niin juuri, oikea omenapuu, jossa on omenia, vaikka se on havumetsän ja koivujen keskellä, pari kilometriä lähimmästä hedelmäpuutarhasta. Kun kävin täällä keväällä, kukki se aivan valkeana, päätin silloin tulla tänne taas syksyllä katsomaan, tulisiko siihen hedelmiä. Katso, sehän on aivan täynnä omenia. Hyviltä ne näyttävätkin -- vähän tummarintaisilta ja karkeakuorisilta, mutta puhtailta ja punaposkisilta. Metsistyneet omenat näyttävät tavallisesti vihertäviltä ja pahanmakuisilta.

-- Se on varmaan lähtenyt kasvamaan jostain siemenkodasta, joka on tänne heitetty, virkkoi Anna. -- Ja sitten se on kasvanut ja puhjennut lehteen ja ylennyt korkeaksi täällä muukalaisten keskellä -- kylläpä se on tarmokas ja kestävä puu!

-- Tässä on kaatunut puunrunko, jossa on pehmeä sammalpeite. Istuhan Anna -- se ei ole ollenkaan huono sohva. Minä kiipeän poimimaan omenia. Ne ovat kaikki korkealla -- puun on täytynyt kurottautua yläilmoihin saadakseen aurinkoa.

Omenat olivatkin ihania. Ruskeanpunaisen kuoren alla oli hieno valkea sisus, jossa kulki himmeitä, punertavia syitä. Tavallisen hyvän omenanmaun ohella oli siinä jotain metsistynyttä ja kirpeätä, jota ei milloinkaan ole viljellyissä omenissa.

-- Katso, virkkoi Anna äkkiä, -- kolme minuuttia sitten oli vielä hämärä, mutta nyt on kuutamo. Mikä vahinko, ettemme kiinnittäneet huomiota juuri siirtymähetkeen. Mutta nyt on meidän lähdettävä kotiin.

-- Mennään takaisin suon ympäri ja kuljetaan sitten Rakastavaisten polkua. No, Anna, oletko vielä yhtä alakuloinen ja haluton kuin kotoa lähtiessäsi?

-- Älä puhukaan! Omenista virkistyi sekä sielu että ruumis. Nyt minusta tuntuu kuin tulisin viihtymään Redmondissa ja viettämään siellä neljä ihanaa vuotta.

-- Ja niiden neljän vuoden kuluttua -- millaista on elämä sitten?

-- Sitten tie taaskin kääntyy, vastasi Anna kevyesti. -- Mutkan taa ei voi katsoa, eikä minulla ole siihen haluakaan. On parempi olla mitään tietämättä.

Rakastavaisten polku oli ihastuttava sinä iltana, se oli äänetön ja salaperäinen kuutamon himmeässä valossa. Gilbert ja Anna astuivat hitaasti eteenpäin, toverillinen äänettömyys ei tuntunut heistä kummastakaan painostavalta. Kumpaakaan ei haluttanut puhua.

-- Jos Gilbert olisi aina juuri tällainen kuin tänä iltana, kuinka hauskaa ja yksinkertaista kaikki silloin olisi, ajatteli Anna.

Gilbert katseli kulkiessaan Annaa. Vaaleassa puvussaan ja hienoine hentoine piirteineen Anna muistutti Gilbertin mielestä valkeata kurjenmiekkaa.

-- Voinkohan koskaan saada häntä välittämään itsestäni, mietti Gilbert ääneti itsekseen, ja epäilys tuntui pieneltä, terävältä pistolta.

III.

POIS KOTOA.

Seuraavana maanantai-aamuna Charlie Sloane, Gilbert Blythe ja Anna Shirley lähtivät Avonleasta. Anna oli kaihoisasti toivonut kaunista ilmaa. Dianan tuli saattaa häntä hevosella asemalle, ja he toivoivat tästä pitkiksi ajoiksi viimeisestä yhteisestä ajelusta tulevan oikein hauskan. Annan kiivetessä vuoteeseensa sunnuntai-iltana vinkui itätuuli Vihervaaran nurkissa ennustaen ilmanmuutosta, mikä todella pian tulikin. Annan herätessä ropisivat sadepisarat hänen ikkunaansa vasten ja himmensivät pienen järven harmaata pintaa lukemattomin laajentuvin ja aina uusiutuvin renkain; harjut olivat sumun peitossa, ja koko maisema tuntui värittömältä ja alakuloiselta. Kolean harmaassa aamuhämärässä Anna nousi pukeutumaan, heidän kun tuli lähteä matkaan ehtiäkseen junaan ja höyrylaivaan; hän taisteli kyyneleitä vastaan, jotka väkisinkin itsepintaisesti pusertuivat silmistä. Hänen oli erottava kodista, joka hänelle oli hyvin rakas, ja jokin ääni hänessä sanoi, että hän jätti sen ainiaaksi, ellei oteta lukuun matkoja kotiin loma-ajoiksi. Aivan entisenlaista ei tulisi enää milloinkaan olemaan; aivan toista on tulla kotiin sattumalta pyhiksi ja kesälomiksi kuin oikein asua kotona. Ah, miten hän rakasti kaikkea: pientä valkeaksi rapattua, tyttöunelmille omistettua ullakkokamaria, vanhaa Lumikuningatarta jonka oksat hiljaa kopauttelivat ikkunaan, alhaalla notkossa juoksevaa puroa, Metsänymfin lähdettä, Kummitusmetsää ja Rakastavaisten polkua, kaikkia tuhansia rakkaita paikkoja, joihin kätkeytyi menneiden aikojen muistoja. Voisiko hän koskaan tulla oikein onnelliseksi missään muualla?

Aamiainen Vihervaarassa nautittiin tänään mitä surkeimman mielialan vallitessa. Davy oli -- luultavasti ensi kertaa elämässään -- aivan kykenemätön syömään ja vuodatti vuolaita kyyneleitä puuroonsa. Muillakaan ei näyttänyt olevan sanottavaa ruokahalua paitsi Doralla, joka hyvällä ruokahalulla pisti poskeensa annoksensa, nauttivan näköisenä. Dora kuului niihin onnellisiin olentoihin, jotka antavat harvoin minkään painaa sydäntään. Vaikka hän oli täyttänyt kahdeksan ja häneen jo alkoi ilmestyä järkeä, vaadittiin paljon, ennenkuin hänen sielunsa tasapaino järkkyi. Hän oli luonnollisesti pahoillaan, kun Annan tuli matkustaa pois, mutta se ei estänyt häntä mitä tyytyväisimmin popsimasta munakokkelia ja paahdettua leipää... Ja huomatessaan, että Davyn oli mahdotonta saada niellyksi ruokaansa, söi Dora hänenkin annoksensa pelkästä hyväntahtoisuudesta.

Sovittuun aikaan ilmestyi Diana hevosineen ja nelipyörärattaineen, kasvojen pilkistäessä ruusuisina ja raikkaina esiin sadetakin hilkasta. Eron hetki oli tullut. Rouva Lynde tuli omalta taholtaan sydämellisesti syleilemään Annaa ja kehoittamaan häntä kaikin mokomin pitämään huolta terveydestään. Kasvot maahan kääntyneinä puuhaili Marilla matkatavarain kimpussa vuodattamatta kyyneltäkään. Hän hipaisi huulillaan Annan poskea ja mumisi jotain siitä, että Anna kai antaa tietoja itsestään, kun on päässyt perille ja saanut siellä elämänsä kuntoon. Pintapuolinen katsoja olisi saanut sen käsityksen, ettei Annan matka merkinnyt hänelle paljoakaan -- ellei tuo katsoja tullut syvemmältä tarkastaneeksi hänen silmiään. Dora suuteli Annaa mieli täysin tasapainossa ja hänen silmistään pusertui pari kyyneltä kasvojen ollenkaan vääntymättä, mutta Davy oli aamiaisesta saakka ulissut ääneen keittiöportailla ja kieltäytyi nyt kokonaan jäähyväisistä. Nähdessään Annan tulevan vastaan lennähti hän paikaltaan, syöksyi portaita ylös ja piilottautui vaatekaappiin, mistä häntä ei saanut esiin hyvällä eikä pahalla. Viimeisinä ääninä kuului Vihervaarasta Annan korviin Davyn tukahdutettu ulvonta.

Satoi rankasti koko matkan asemalle saakka. Charlie ja Gilbert seisoivat asemasillalla Annan ja Dianan sinne tullessa, ja juna vihelsi tulovihellystään. Anna ehti töintuskin ostaa itselleen lipun ja panna tavaransa pakaasiin ja sanoa hätäisesti jäähyväiset Dianalle sekä kiivetä erään vaunun takasillalle. Hän olisi tahtonut päästä takaisin Avonleahin Dianan kanssa -- hän tiesi tulevansa menehtymään koti-ikävästä... Kunpa edes tuo kauhea sade lakkaisi. Oli aivan kuin koko maailma olisi virtanaan itkenyt mennyttä kesää ja päättynyttä iloa. Gilbertin läsnäolokaan ei tuottanut hänelle mitään lohdutusta, kun Charlie Sloane myöskin oli läsnä, jota saattoi sietää vain kauniilla ilmalla. Sadeilmalla semmoinen seura tuntui kerrassaan sietämättömältä.

Laivan kääntäessä kokkansa ulapalle Charlottetownin satamasta kävi taivas valoisammaksi, eikä vain taivas. Sade lakkasi, pilviin ilmestyi suuria aukkoja, ja niistä pilkisti aurinko näkyviin vallan pyöreänä ja kirkkaana, luoden kuparinpunaisen loiston harmaille laineille ja hälventäen sumuharsot, jotka siihen saakka olivat peittäneet saaren punahohteisia rantoja. Näytti siis kuitenkin tulevan kaunis päivä. Charlie Sloane tuli heti niin merikipeäksi, että hänen täytyi mennä alas hyttiin. Anna ja Gilbert jäivät siis kahden kannelle.

-- Mainiota, että kaikki Sloane-nimiset tulevat merikipeiksi heti kun joutuvat johonkin alukseen, ajatteli Anna sydämettömästi. -- En olisi voinut oikein sanoa jäähyväisiä näille rakkaille seuduille, jos Charlie olisi istunut vieressäni ja koettanut näyttää tunteelliselta.

-- No niin, nyt me olemme matkalla, virkkoi Gilbert hilpeästi.

-- Niin, minusta tuntuu aivan samoin kuin Childe Haroldista -- ero on vain siinä, ettei tämä kuitenkaan ole oikean "isänmaani rantama", virkkoi Anna räpäyttäen ahkeraan silmäluomiaan. -- Se on Nova Scotia. Mutta se maa, josta me eniten pidämme, tulee meidän "isänmaamme rantamaksi", ja siksi on vanha herttainen Prinssi Edvardin saari minulle sitä. On vaikea ajatella, etten ole aina siellä asunut. Ne yksitoista vuotta, jotka kuluivat ennen tuloani sinne, tuntuvat tuskalliselta unelta. Seitsemän vuotta sitten tulin tänne juuri tällä samalla laivalla -- samana iltana rouva Spencer nouti minut Hopetownista. Muistan niin selvästi vanhan, kauhean kotikutoisen hameeni ja haalistuneen merimieslakkini ja kuinka juoksentelin ihastuneena nuuskimassa kaikki kolkat sekä kannella että hyteissä. Oli kaunis ilta, voit kuvitella kuinka punaisina rantakalliot hehkuivat auringonpaisteessa! Nyt lähden taas samaa tietä, vaikka päinvastaiseen suuntaan. Oi, Gilbert, toivoisin niin äärettömän mielelläni viihtyväni Kingsportissa ja korkeakoulussa, mutta tiedän varmasti, etten voi viihtyä.

-- Mutta Anna, mihin on filosofiasi livistänyt?

-- Se on hukkunut kauheaan, kaikkinielevään yksinäisyyden ja koti-ikävän hyökyaaltoon. Olen kolme vuotta toivonut pääseväni korkeakouluun -- nyt olen matkalla sinne, ja tahtoisin kovasti taas saada istua kotona, omassa pienessä huoneessani. Mutta yhdentekevää! Hyvä tuuleni ja filosofiani kyllä tulevat takaisin, kun kerrankin olen saanut itkeä kunnollisesti... Minun täytyy tehdä se, mutta on pakko odottaa kunnes pääsee illalla johonkin täysihoitolan sänkyyn, olipa se sitten missä tahansa. Sen jälkeen olen taas entinen Anna. Olisi hauska tietää, onko Davy jo ryöminyt esiin vaatekaapista.

Kello oli jo yhdeksän illalla, kun juna puhisten saapui Kingsportin asemalle. Pian seisoivat matkatoverukset kupusähkölamppujen sinertävässä valossa ihmisiä täynnä olevalla asemasillalla. Anna tunsi olevansa aivan ymmällä ja päästä pyörällä, mutta äkkiä häntä syleili Priscilla Grant, joka oli saapunut Kingsportiin jo lauantaina.

-- Tervetuloa, rakas ystävä! Sinä olet varmaankin yhtä väsynyt kuin minä lauantaina tänne tullessani.

-- Väsynytkö! Älä puhukaan, Priscilla! Olen kuolettavasti nääntynyt ja maalaistollo ja vain kymmenen vuoden vanha. Vie nääntynyt ja rusikoitu ystäväparkasi jonnekin, missä taas tulee tajuihinsa.

-- Vien sinut suoraapäätä meidän täysihoitolaamme. Minulla on ajuri odottamassa, täällä ulkopuolella.

-- On suorastaan siunattu asia, että sinä olet täällä, Prissy. Ellet sinä olisi täällä, niin minä luultavasti istuisin ruskealle matkalaukulleni ja rupeaisin ulvomaan. Kyllä on suuri lohdutus nähdä edes yhdet tutut kasvot koko tässä myllertävässä vieraassa ihmismeressä!

-- Gilbert Blythekö tuossa seisoo? Kylläpä hän on kasvanut viime vuosina! Hän oli vasta koulupoika, kun minä olin Carmodyssa opettajana. Ja tuo toinen on tietysti Charlie Sloane. Hän ei sitten ole muuttunut. Kehdossa hän oli samannäköinen kuin nytkin ja tulee vielä kahdeksankymmenen vanhana näyttämään samanlaiselta. Tätä tietä, ole hyvä. Me olemme kotona kahdessakymmenessä minuutissa.

-- Kotona! kauhistui Anna. -- Tarkoitat kaiketi, että saamme istua hirveässä täysihoitolassa, ikävässä, ahtaassa huoneessa, joka on roskaiselle takapihalle päin.

-- Hyvä ystävä, se ei ole ollenkaan mikään kauhea täysi-hoitola. Tässä on meidän ajurimme. Nouse vain -- ajuri pitää huolta matka-arkustasi. Saat pian nähdä, että meillä on oikein hauska asunto, sen myönnät itsekin huomenna, kun olet nukkunut suloisesti ja pystyt näkemään asiat valoisammalta kannalta. Meidän asuntomme on isossa harmaassa vanhanaikaisessa kivirakennuksessa Johanneksenkadun varrella, sopivan kävelymatkan päässä korkeakoulusta. Siellä päin asui ennen aikaan vain hienoa ja ylhäistä väkeä, mutta nykyään Johanneksenkatu ei ole enää muodissa, ja sen talot saavat vain uneksien muistella mennyttä loistoaikaansa. Asunnot ovat niin avaria, että asukkaiden täytyy ottaa täysihoitolaisia saadakseen huoneistoihinsa edes hiukankin elämää. Meidän emäntämme näyttävät ainakin pitävän hyvin tärkeänä ilmoittaa meille, että he ovat yksistään suunnattoman tilan paljouden vuoksi ottaneet meidät. He ovat tosiaankin ihania -- meidän emäntämme, tarkoitan.

-- Kuinka monta heitä on?

-- Kaksi kappaletta. Neidit Hanna ja Ada Harvey. He ovat kaksoisia, syntyneet noin viisikymmentä vuotta sitten.

-- Kaksoiset näyttävät minua oikein vainoavan, virkkoi Anna. -- Minun tielleni ilmestyy kaikkialla kaksoisia.

-- Hyvä ystävä, he eivät ole enää kaksoisia. Sitä he lakkasivat olemasta noin kolmikymmenvuotisina. Hanna-neiti on vanhentunut, mutta ei erikoisen viehättävästi, ja Ada-neiti on säilynyt kolmikymmenvuotisena, pysyen paikoillaan yhtä vähän viehättävästi. En tiedä osaako neiti Hanna hymyillä vai eikö, en ole koskaan nähnyt hänen hymyilevän, mutta neiti Ada hymyilee lakkaamatta, ja se on monin verroin hullumpaa. He ovat kuitenkin hyvin kilttejä ja kunnollisia ja joka vuodeksi he ottavat pari täysihoitolaista, kun neiti Hannan taloudellisuus ei voi sietää ajatusta, että niin paljon tilaa "menee hukkaan"... Sillä heidän ei kylläkään _tarvitsisi_ vuokrata huoneitaan vieraille ihmisille -- sen on Ada-neiti maininnut minulle senkin seitsemän kertaa lauantaista saakka. Mitä meidän pikkuisiin komeroihimme tulee, ei niissä voi juuri mitään muuta kuin nukkua. Minun huoneeni on pihalle päin ja sinun on talon julkisivulla ja ikkunat ovat vanhaan kirkkotarhaan päin, joka on vastapäätä toisella puolen katua.

-- Sehän on kolkkoa, huudahti Anna väristen. Mieluummin katselisin pihaa.

-- Älä sano. Odotahan, niin saat nähdä. Vanha kirkkomaa on ihastuttava paikka. Se on ollut jo niin kauan hautausmaana, ettei se enää ole mikään hautausmaa, vaan kuuluu paikkakunnan nähtävyyksiin. Kävelin siellä kauan huvikseni eilen. Sitä ympäröi kiviaita ja ikivanhat jättiläispuut ja puistokäytäviä kulkee ristiin rastiin, ja siinä on mitä merkillisimpiä vanhoja hautakiviä kummallisine kirjoituksineen. Sinä tulet menemään sinne vielä usein niitä tutkimaan, saatpas nähdä! Nyt ei sinne enää tietysti kaiveta hautoja. Muutama vuosi sitten pystytettiin sinne kaunis muistopatsas Krimin sodassa kaatuneille Nova Scotian sotilaille. Muistopatsas on vastapäätä hautausmaan suurta ristikkoporttia ja antaa mielikuvituksellesi tilaisuuden "vapaasti lentää", niinkuin sinä tavallisesti sanot. Tuossa tulee vihdoin viimein matka-arkkusi, ja pojat tulevat sanomaan hyvästi. Pitääkö minun todellakin antaa Charlie Sloanelle kättä? Hänen käsissään oli aina jotain kylmää ja kalamaista. Meidän täytyy pyytää heitä joskus käymään katsomassa. Neiti Hanna sanoi minulle aivan vakavasti tässä eräänä päivänä, että me saisimme pyytää nuoria herratuttaviamme "pistäytymään" parina iltana viikossa, jos heillä vain on ymmärrystä lähteä pois säädylliseen aikaan. Ja Ada-neiti pyysi hymyhuulin minua kaikin mokomin katsomaan, etteivät he istu hänen hienoille kirjailluille sohvatyynyilleen. Sen minä lupasin, mutta herraties missä ihmeessä he siinä tapauksessa saavat istua, elleivät tahdo istua lattialla, sillä tyynyjä on joka paikassa. Ada-neiti on pianollekin asettanut pörröisen nukkatyynyn.