Part 19

-- Ssh -- hän on kuollut, sanoi Janet juhlallisen vakavasti. -- Jollei hän olisi -- mutta hänhän makaa haudassaan. Me emme siis saa puhua pahaa hänestä. Nyt minä olen siis vihdoinkin onnellinen, Anna. Mutta paljon vähemmän katkeralta olisi odottaminen minusta tuntunut, jos, olisin tiennyt syyn.

-- Milloin teidän häänne ovat?

-- Ensi kuussa. Ne vietetään luonnollisesi aivan hiljaisesti. Tietysti tämä kaikki antaa kauheasti puheen aihetta -- tullaan tietysti sanomaan, että minä iskin Johniin aivan kuin petolintu, heti kun hänen äiti-parkansa oli ummistanut silmänsä. John tahtoi, että asia olisi tullut oikeassa valossa tunnetuksi, mutta minä sanoin: "Ei, John, hän oli kuitenkin sinun äitisi, ja sen me säilytämme omana salaisuutenamme, me emme tahdo tuottaa mitään varjoa hänen muistolleen. Minä en välitä siitä, mitä ihmiset puhuvat, kun minä nyt itse tiedän totuuden. Sillä ei ole pienintäkään merkitystä. Olkoon se kaikki vainajan mukana hautaan laskettuna", sanoin minä Johnille. Ja lopulta minä sain hänet suostumaan siihen.

-- Sinussa on totisesti paljon enemmän anteeksiantamusta kuin minussa voisi olla, sanoi Anna hiukan närkästyneenä.

-- Kun sinä tulet minun ikäisekseni, alat sinä katsoa toisella lailla useitakin seikkoja, sanoi Janet hyväntahtoisesti. -- Niitä seikkoja, jotka me vanhetessamme opimme, on anteeksiantaminen. Se käy helpommin nelikymmenvuotiaana kuin kahdenkymmenen iässä.

XXXIV.

VIIMEINEN VUOSI KORKEAKOULUSSA.

-- Täällä me olemme taas kaikki tyynni koolla, viehättävän päivettyneinä ja valmiina lähtemään kilpailuun tiedoista ja saavutuksista, sanoi Phil istuutuessaan helpotuksesta huoahtaen matkalaukulle. -- Onpa sentään jotain nähdä taaskin tämä mainio vanha Maja! Ja täti Jimsey -- ja nuo hellantertun kissat! Minusta näyttää! kuin Noidalta olisi lähtenyt vieläkin yksi liuskale korvasta.

-- Noita olisi herttaisin kissa koko kristikunnassa, vaikka se olisi korvaton, vastasi Anna matka-arkultaan, kun Noita hyöri hänen polviensa ympärillä mielettömän iloisena ystävänsä näkemisestä.

-- Etkö ole kauhean iloinen, kun me kaikki taas olemme täällä, pikku täti? tiedusti Phil.

-- Olen toki. Mutta minä toivoisin, että te raivaisitte tavaroitanne hiukan järjestykseen vähitellen, sanoi Jamesina-täti valittavalla äänellä ja toivottoman näköisenä katsellen sitä matkakirstujen, -laukkujen ja kapsäkkien ja myttyjen sekamelskaa, joka oli neljän nauravan tytön ympärillä. -- Tehän voitte tänä iltana tarinoida niin paljon kuin haluatte. Työ ensin, leikki sitten oli minun mielilauseeni, kun olin tyttö.

-- Sen järjestyksen on meidän sukupolvemme kääntänyt aivan nurin, täti-kulta. Meidän mielilauseemme on, että ensin leikitään ja sitten häärätään. Häärääminen käy monta vertaa paremmin, kun ensin on ollut metkaa.

-- Jos sinä kerran menet papin kanssa naimisiin, sanoi Jamesina-täti nostaessaan Josefin syliinsä ja ryhtyessään ompelukseensa, näin taipuen välttämättömyyteen rakastettavan miellyttävästi, mikä teki hänet oikeaksi perheenemäntien kruunuksi -- jos sinä kerran menet papin kanssa naimisiin, on sinun kokonaan lakattava käyttämästä tuollaisia kauheita sanoja kuin "häärätä" ja "metka".

-- Miksi niin? sanoi Phil ihmeissään. -- Miksi täytyy papinrouvan ehdottomasti puhua niin kauhean huolellista kieltä? Minä välitän viis semmoisesta. Jokainen perhe meidän kadullamme puhuu tällaista -- kuvakieltä, ja heidän mielestään minä olisin sietämättömän säntillinen -- minä tarkoitan sinun tähtesi, pikku täti-Jimsey -- pöyhistelevä ja ylpeä, jos minä en puhuisi samoin kuin he.

-- Oletko ilmoittanut omaisillesi, että olet hankkinut heille vävypojan? kysyi Priscilla, joka istui ruokkien Saara-kissaa aamiaiskoristaan ottamillaan herkkupaloilla.

Phil nyökkäsi päätään. -- Olen toki.

-- Mitäs asiasta sanottiin?

-- Oh, äiti ihan raivostui. Mutta minä pysyin lujana kuin kivikallio -- juuri minä, Philippa Gordon, joka en ennen maailmassa voinut koskaan tehdä mitään päätöstä. Isäukko pysyi rauhallisena. Isän oma pappa oli pappi, joten hänen sydämensä joka tapauksessa tuntee pientä hellyyttä pitkätakkeja kohtaan. Minä otin Jonaksen luokseni kotiin eräänä päivänä, kun äiti oli jonkun verran rauhoittunut, ja Jonas saavutti molempien ihastuksen. Mutta äiti ei voinut kuolemakseen olla pistelemättä häntä, olipa mistä tahansa puhe, että Jonas oli sotkenut hänen suunnitelmansa mitä minun tulevaisuuteeni tulee. Ohhoi, minun kesälomani ei ole juuri ollut ruusujen koristamaa, rakkaat tytöt. Mutta minä olen saanut tahtoni läpi, ja Jonas on minun. Kaikesta muusta vähät.

-- Vähät, niin, sinun mielestäsi, sanoi Jamesina-täti purevasti.

-- Ja myöskin Joen mielestä, virkkoi Phil. -- Onko sinun vielä nytkin sääli häntä? Miksi sitten? Hän saa älyä, kauneutta, sydämen, joka on kultaa -- ja kaiken tämän MINULTA.

-- On hyvä, että me osaamme arvostella sinun suitsutustasi ansion mukaan, sanoi Jamesina-täti kärsivällisen suvaitsevasti. -- Toivottavasti sinä et puhele tuollaista ihmisille, joita sinä et tunne. Mitä he ajattelisivat sinusta?

-- Äh, minä vähät siitä, mitä he ajattelevat! Minä en halua ollenkaan nähdä itseäni muiden silmillä nähtynä. Se olisi varmasti oikein ikävää.

Annasta oli viisainta vaihtaa keskustelun aihetta ja hän kertoi Johnin ja Janetin historian, heidän pitkästä odotusajastaan ja lopullisesta yhdistymisestään.

-- Kerro nyt meille, mikä se romanttinen kohtaus oli, johon sinä viittailit hämärästi eräässä viimeisistä kirjeistäsi, pyysi Phil.

Anna esitti pitkän Samuelin kosintakohtauksen suurta draamallista kykyä osoittavalla tavalla. Tytöt olivat katketa naurusta, ja Jamesina-tädin suu vetäytyi hymyyn.

-- Se ei osoita mitään erikoista tahdikkuutta, että voi mennä tekemään pilaa omista kosijoistaan, joille on antanut rukkaset, sanoi hän. -- Mutta, lisäsi hän pienen äänettömyyden kuluttua, jos minä olen vilpitön, niin täytyy minun myöntää, että minä olen aina itse tehnyt niin.

-- Kerro nyt minulle, täti, ketkä kaikki ovat saaneet sinulta rukkaset, rukoili Phil. -- Sinä olet luultavasti ajanut ulos kokonaisen pitkän kosijajonon.

-- Älä sinä luule, että ne ovat vielä tänäkään päivänä lopussa, sanoi Jamesina-täti. -- Niitä ilmestyy vähänväliä. Minun kotiseudullani on kolme vanhaa leskimiestä, jotka pyörivät minun ympärilläni ja joilta minä saan lempiviä silmäyksiä. Älkää te tyttöset luulko, että teillä on kaikki tämän maailman romantiikka ja ettei sitä muilla olekaan.

-- Minusta ei ole juuri paljoakaan romanttista hohdetta liehittelevissä leskimiehissä.

-- Voi kyllä niin olla, mutta olihan minulla nuoruudessani senkinlaisia ihailijoita, jotka saisivat ehkä teidänkin hyväksymisenne. Kyllä minä nauroin niille, poikaparoille! Niiden joukossa oli esimerkiksi Jim Elwood -- hänen tapoihinsa kuului nähdä valveilla unta, joten hän ei milloinkaan tiennyt, mitä hänen ympärillään tapahtui. Hän ei saanut päähänsä, että minä olin antanut hänelle rukkaset, ennenkuin vuoden kuluttua kosimisesta. Kun hän oli mennyt naimisiin, ajoi hän eräänä iltana vaimonsa kanssa reessä kotiin kirkolta, ja rouva vieri eräässä tien käänteessä reestä, mutta tietystikään ei mies sitä huomannut... Sitten oli Dan Winston. Hänen pääkopassaan oli tavaton tietomäärä. Hän oli selvillä kaikesta, mikä koski tätä maailmaa, ja suurimmasta osasta tule vankin elämän asioita. Hän osasi vastata jok'ainoaan kysymykseen, koskipa se sitten vaikka viimeisen tuomion päivää ja hetkeä. Milton Edwards oli oikein kunnon mies, ja hänestä minä pidin, vaikkei meidän välillämme tullut avioliitosta koskaan mitään. Ensiksikin oli hän hiukan liian ahdasälyinen ja hyvin hidas käsittämään mitään pilaa, ja toiseksi ei hän milloinkaan kosinut minua. Horatio Reeve oli kylläkin hauskin minun "tuttavistani pojista". Mutta kun hän kertoi hauskan jutun, -- hän oli hyvin halukas kertomaan -- höysti hän sen kaikenlaisilla lisillä. Pieni valhe vain koristaa puhetta, sanotaan -- mutta hänen puheestaan ei voinut milloinkaan tietää, minkä verran siinä, mitä hän kertoi, oli perää, niin paljon hän sepitti ja keksi omasta päästään.

-- No, entäs muut, sinä rakas tätimme?

-- Laittautukaa matkaanne ja pakatkaa auki kirstunne, sanoi Jamesina-täti ja huitoi heitä Josefilla, vaikka oli aikonut huitoa sukkapuikolla. -- Toiset olivat erittäin kunnollisia, heistä ei sovi tehdä pilaa. Minä säilytän heidän muistonsa kauniina. Sinun huoneessasi on kukkia täynnä oleva rasia. Se saapui suunnilleen tunti sitten.

Ensi viikon kuluttua ryhtyivät Karoliinan majan tytöt pänttäämään lukujaan ja he ahtoivat tietoja päähänsä minkä ehtivät. He olivat nyt viimeistä vuottaan korkeakoulussa, ja nyt oli koetettava saada suoritetuksi niin paljon kuin mahdollista. Anna keskittyi, kuten ennenkin, Englannin kirjallisuuteen, Priscilla pysyi erottamattoman uskollisesti klassillisten kirjailijainsa kimpussa, ja Philippa ponnisti aivojaan korkeamman matematiikan ongelmissa -- Jonaksen iloksi. Väliin heitä väsytti ja kyllästytti kaikki tyynni, väliin he olivat aivan masentuneita ja heistä tuntui, että se, mitä he mahdollisesti saavuttivat, ei ollut hiukkaakaan kaiken tavattoman puuhan ja vaivannäön arvoista.

Tällaisen masentuneen mielialan vallassa oli Stella eräänä sateisena marraskuun iltana kavutessaan rappuja siniseen huoneeseen, missä uutteruuden lamppu paloi tavallisesti myöhään yöhön saakka. Anna istui lattialla sen pienen valokehän sisäpuolella, jonka tuo lamppu loi, ja hänen ympärillään oli kasoittain rutistuneita käsikirjoituksia.

-- Missä ihmeen työssä sinä nyt olet?

-- Oh, minä tarkastelen vähän vanhaa roskaa Historiallisen kerhon ajoilta. Minun täytyi vähän ravistaa itseäni virkeämmäksi -- minä olen lukea päntännyt, kunnes kaikki minun silmissäni alkoi vilistä. Sitten minä tulin tänne ja aloin penkoa kirstuani ja sain nämä käsiini. Ne ovat niin lionneet kyynelissä ja tragiikassa, että voi nauraa itsensä kuoliaaksi.

-- Minä tunnen olevani jokseenkin alakuloinen, sanoi Stella heittäytyen Annan leposohvaan. -- Kaikki on ihan hyödytöntä. Miksi me puuhaamme ja ponnistelemme? Minun ajatuksenikin ovat vanhoja. Kaiken sen minä olen jo ennen ajatellut. Kannattaako oikeastaan elää, Anna? Etenkin kun ei ole tuollainen velvollisuudentunnetta säkenöivä luonne kuin sinä.

-- Pikku pulmuseni, noin puhutaan silloin kun aivokoneisto on hiukan voitelun puutteessa. Ja toiseksi vaikuttaa ilma. Kun on koko päivän tehnyt työtä ja sitten illalla tulee rankkasade, voi mieli käydä noin synkäksi. Mutta kyllä sinä tiedät, että elämällä on suuri tarkoitus.

-- Niin kai, ehkä on. Mutta minun järkeni ei käsitä sitä juuri nyt.

-- Ajattele vaan jaloja ja yleviä luonteita, jotka ovat eläneet ja vaikuttaneet maailmassa, sanoi Anna ja silmäili miettivänä lampun valoa kohti. -- Eikö kannata seurata heitä ja ottaa heiltä perinnöksi, mitä he ovat taisteluillaan saavuttaneet? Ja ajattele niitä suuria luonteita, jotka elävät meidän päivinämme ja joiden ajatuksista me voimme tulla osallisiksi! Ja meidän jälkeemme tulevia suuria henkiä! Eikö ole ihana tehtävä saada tehdä työtä, valmistaaksemme heille tietä, mikäli kykenemme -- vaikkapa vain Tehdäksemme yhden ainoan askeleen heidän tiellään helpommaksi.

-- Minun järkiriepuni tunnustaa sinun olevan oikeassa, Anna. Mutta minun sydämeni ei silti kevenny. Minä tulen sadeiltoina aina nyrpeäksi ja kiukkuiseksi.

-- Joskus iltaisin minä nautin tavattomasti sateesta. Minusta on hauskaa maata hyvässä sängyssä ja kuunnella, miten se ropisee kattoa vasten ja valuu raskaina patsaina honkien latvain välistä.

-- Kyllähän sitä vielä tulee toimeen, kun sade pysähtyy kattoon, sanoi Stella. -- Niin ei käy aina. Minä sain viettää kaamean yön vanhassa kartanossa viime kesänä. Katto oli harva ja sade valui suoraan minun päälleni sänkyyn. Se oh kaikkea muuta kuin runollista, ja unta antavaa se ei laisinkaan ollut. Keskellä yötä täytyi minun kiivetä sängystä ja ottaa syliini koko tuo epäinhimillisen raskas sänky -- se oli noita vanhanaikuisia imperialisänkyjä, jotka painavat ainakin pari sataa kiloa -- ja siirtää se pahimman vuotopaikan alta. -- Niin minä kyllä olin päässyt kuivaan kohtaan, mutta tippumista kesti koko yön, kunnes minun hermoni olivat ihan pois paikoiltaan. Sinä et aavista, miten kaamealta ja aavemaiselta kuuluu, kun sade pursuaa sisään keskellä yötä ja napsahtelee paljasta puulattiaa vasten. Tuntuu kuin kuulisi henkien askelten sipsutusta ja rupeaa kuvittelemaan kaikenlaista. Mitä sinä naurat, Anna?

-- Meidän vanhoille tarinoillemme. Ajatteles, miten monet meidän mielenkiintoisimmista henkilöistämme saivat väkivaltaisen lopun -- me suorastaan otimme heiltä hengen. Ja miten häikäisevän hienoja meidän sankarittaremme olivat ja miten hienoihin pukuihin me pu'imme heidät. Niillä oli vain silkkiä, samettia, kultakirjovaatteita, pitsiä ja jalokiviä, eikä milloinkaan muuta. Tässä eräs omassa elämässään sangen vaatimattoman Jane Andrews'in kertomuksista, jossa sankaritar uinahtaa vuoteessaan yllään valkeasta silkistä tehty, väärentämättömillä jalokivillä runsaasti koristettu yöpuku.

-- Jatka, sanoi Stella. -- Minä en ole enää aivan niin haluton, ja minä voin jo nauraa.

-- Tässä on minun kirjoittamani kertomus. Minun sankarittareni huvittelee tanssiaisissa, säihkyen kiireestä kantapäähän mitä puhtaimman veden värisiä suuria timantteja. Mutta mitä hyödyttivät kauneus ja kalliit vaatteet? "Koreuden tiet johtavat vain hautaan." Kauniiden ja jalosyntyisten naisten täytyy joko joutua salamurhaajan uhriksi tai kuolla sydän särkyneenä. Muuta neuvoa ei ollut.

-- Anna minun lukea muutamia kertomuksiasi.

-- Tässä saat nähdä minun mestariteokseni. Katsopas, miten virkistävä otsake! "Hautani". Minun silmistäni vuoti kyynelvirtoja, kun kirjoitin kertomuksen, ja muut tytöt ulvoivat, kun luin sen heille ääneen. Jane Andrews'in äiti torui tytärtään, kun tällä oli sinä viikkona niin paljon nenäliinoja pesussa. Niin, siinä kertomuksessa esitetään sydäntäsärkevä kuvaus erään metodistipapin rouvan harharetkistä. Minä tein naisesta metodistin siksi, että nämähän ovat aina matkoilla. Hän sai haudata yhden lapsistaan kuhunkin asuinpaikkaansa. Lapsia oli yhdeksän, ja heidän hautansa olivat hajallaan eri suunnilla New-Foundlandin ja San Franciskon välisellä alalla. Minä kuvasin lapset ja miten viehättäviä he olivat, kuvasin eri tautivuoteet ja tein selkoa heidän hautakivistään ja niihin piirretyistä hautakirjoituksista, jotka olivat toinen toistaan liikuttavampia. Olin aikonut haudata kaikki yhdeksän, mutta kun minä olin toimittanut pois maailmasta kahdeksan, en voinut enää keksiä mitään uutta kuolettavaa tautia, jonka kaikki kauheat yksityiskohdat olisin tuntenut, vaan annoin yhdeksännen lapsen sairastua verrattain lievään lapsihalvaukseen ja jatkaa elämäänsä kainalosauvain varassa, rautalasta toista jalkaa pitkin asetettuna.

Stellan lukiessa "Hautani"-kertomusta ja hihittämällä ilmaistessa, missä oli traagillisia kohtia, ja Noidan nukkuessa koko yön ulkona juoksentelemassa olleen kissan vanhurskasta unta valitsi Anna vielä yhden lukemisenarvoisen kertomuksen. Sen kirjoittaja oli Jane Andrews ja siinä kerrottiin kauniista viisitoistavuotiaasta tytöstä, joka kävi katsomassa spitaalitautisten siirtolaa, jäi sinne hoitajattareksi ja luonnollisesti juuri kukoistuksensa ihanuudessa joutui tuon kauhistuttavan taudin uhriksi. Sen hän työnsi Stellan polville -- he istuivat yhä kyyryssä lattialla -- ja sitten Anna rupesi selailemaan muita vanhoja vihkoja ja oli pian siirtynyt siihen iloiseen ja huolettomaan aikaan, jolloin Historiallisen kerhon jäsenten tapana oli istua humisevien honkien tai puron rannalla sananjalkain keskellä saamassa milloin onnellisempaa milloin ala-arvoisempaa inspiratsionia. Kyllä heillä oli ollut hauska! Miten kuluneiden kesäin päivänpaiste ja hilpeys tuntui sädehtivän rivien lomitse, kun hän luki... Eivät Kreikan eikä vanhan Rooman sankaritarujen jännittävyys ja kekseliäisyys pystyneet vetämään vertoja sille naiville huvin ja kyynelten sekamelskalle, jonka Historiallinen kerho oli luonut... Käsikirjoitusten joukosta Anna löysi tuotteen, joka oli kirjoitettu karkeille käärepaperipalasille. Se rupesi loistamaan hänen harmaissa silmissään, kun hän palautti mieleensä, missä ja milloin se oli syntynyt. Tämän pienen tekeleen hän oli kirjoittanut sinä päivänä, jolloin hänen ja Dianan oli käytävä asialla Copp-neitien luona Kuusikujan varrella jonkun matkan päässä Avon-leasta. Neidit eivät olleet silloin kotona, ja kun Anna oli koettanut kurkistaa sisään ruokakonttorin ikkunasta nähdäkseen, olisiko siellä kenties eräs erikoismallinen vati, joka hänen oli määrä tuoda, oli hän pudonnut hauraasta katosta sisään ankkakarsinaan.

Anna silmäili vanhaa kangistunutta paperia ja alkoi sitten lukea hartaammin, mitä sille oli kirjoitettu. Sievään puutarhaidylliin, jonka hän oli sepustanut sangen epämukavassa asennossa, avatun sateenvarjon alla, sisältyi pieni asterien ja hajuherneiden välinen kaksinpuhelu sekä sireenipensaassa olevien villien kanarialintujen ja puutarhan suojelushengen välinen puhelu. Kun hän oli lukenut sen loppuun, istui hän liikkumattomana ja tuijotti eteensä, ja kun Stella oli lähtenyt, silitti hän rutistuneen paperin tasaiseksi.

-- Minäpä taidan tehdä sen, sanoi hän ja ilmeestä päättäen hän oli tehnyt päätöksen.

XXXV.

HIENOJA VIERAITA.

-- Tässä on kirje sinulle, Jimsie-täti, ja siinä on intialainen postimerkki kuoressa, sanoi Phil. -- Tässä on kolme Stellalle ja kaksi Prissylle ja yksi ihanan paksu minulle minun omalta pikku Jonakseltani. Sinulle, Anna, ei ole mitään, vain koneellakirjoitettu ilmoitus.

Ei kukaan huomannut, että veri syöksähti Annan poskille, kun hän otti käteensä tämän ohuen kirjeen, jonka Phil heitti hänelle huolettomasti. Mutta kun Phil parin minuutin kuluttua nosti katseensa, näki hän Annan aivan loistavan ilosta.

-- No mutta, kultuseni, mitä ihmeen hauskaa nyt on tapahtunut?

-- "Nuorison ystävä" on ottanut pienen sepustuksen, jonka minä lähetin pari viikkoa sitten, sanoi Anna ja koetti puhua kuin olisi hänelle aivan jokapäiväinen asia, että hänen kirjoituksiaan otetaan aikakauslehtiin. Mutta se ei onnistunut täydelleen.

-- Anna Shirley! Mitä sinä puhut! Sepä hauskaa! Mitä se koskee? Milloin se ilmestyy? Oletko saanut rahaa siitä?

-- Olen saanut, ne lähettävät minulle postiosoituksena kymmenen dollaria, ja toimittaja kirjoittaa, että hänestä olisi hauska, jos minä kirjoittaisin vastakin. Sitä sinä kyllä tulet saamaan, sinä rakas, kiltti ukko. Se oli vanha sepustus, jonka minä löysin eräästä laatikosta. Minä kirjoitin sen uuteen asuun ja lähetin, mutta en saattanut ollenkaan uskoa, että se hyväksyttäisiin heti, sillä siinä ei ollut minkäänlaista toimintaa, sanoi Anna ja muisteli, miten niukka tulos oli ollut "Semiramiksen sovitusuhrin" taitavasti sommitelluista intrigeistä.

-- Mihin sinä panet kymmenen dollaria, Anna? Lähdetäänpäs ja mennään kaupunkiin kaikkityynni juhlimaan, ehdotti Phil.

-- Minä käytän ne johonkin mielettömään hommaan, olipa se sitten mitä hyvänsä, lupasi Anna nauraen. -- Nämä eivät ainakaan ole _taikinaisia _ rahoja -- kuten rahat, jotka minä sain kauheasta Parhaasta hiivapulverijutusta. Niillä minä ostin järkevästi kyllä vaatteita, mutta kun minulla oli ne vaatteet ylläni, tuntui minusta pahalta.

-- Ajatelkaas, että meillä on oikein ilmi elävä kirjailijatar Karoliinan majassa! sanoi Priscilla.

-- Siinä on samalla suuri velvoitus, virkkoi Jamesina-täti odottamatta.

-- Niin, sen minä myönnän, vakuutti Prissy sama juhlallisuus äänessään. -- Siinä on omat vaaransa, kun joudut seurustelemaan kirjallisten henkilöiden kanssa ja tiedät kirjailijan olevan joka hetki kintereilläsi. Et aavistakaan, kun ne tarttuvat johonkin aiheeseen! Mikä estää Annaa jonakin päivänä kuvaamasta meitä?

-- Minä tarkoitin, että painettuun sanaan liittyy vastuunalaisuutta, sanoi Jamesina-täti hyvin vakavasti. -- Ja toivoakseni Anna ymmärtää sen. Minun tyttäreni sepitti ennen aikaan novelleja ja pikku kertomuksia, ennenkuin hän lähti lähetystyöhön, mutta nyt hän on suunnannut henkensä korkeampiin tehtäviin. Hänen tapanaan oli sanoa: "Älä kirjoita milloinkaan riviäkään semmoista, mitä et toivoisi luettavan omissa hautajaisissasi." Se sopii sinun, Anna, panna mieleesi, jos antaudut kaunokirjallisuuden alalle. Vaikka, kun minä tarkemmin ajattelen, jatkoi Jimsey-täti kauhistunein kasvoin, niin nauroi Elisabeth aina, kun hän sanoi näin. Se tyttö oli niin naurunhaluinen, etten minä voi käsittää, miten hän tuli valinneeksi lähetysalan työmaakseen. Minä olen kiitollinen, että hän teki niin -- minä rukoilin Herraa, että hän valitsisi sen alan -- mutta voi, miten toivoisin, ettei hän olisi koskaan tehnyt sitä.

Näin puhui Jamesina-täti ja samalla kertaa hän ihmetteli, miksi nuo tyttöletukat kaikki purskahtivat nauruun.

Annan silmät loistivat koko sen päivän samalla kuin kunnianhimoiset kirjalliset suunnitelmat nousivat ja hahmottuivat hänen aivoissaan. Iloinen mieliala siirtyi hänen mukanaan Jennie Cooperin kutsuihin, eikä edes se, että Anna näki Gilbertin ja Helenan kulkevan jonkun matkan päässä hänestä ja Roy Gardnerista, kyennyt synkentämään sitä. Vaikka hän oli kohonnut korkeisiin ilmapiireihin, ei hän ollut kuitenkaan niin paljon maallisten pikkuseikkain yläpuolella, että häneltä olisi jäänyt huomaamatta, miten korkeat, aivan liian korkeat, Helenan kengänkorot olivat ja miten rumasti hän käveli.

-- Mutta Gilbert katselee kaiketi vain hänen kasvojaan. Likinäköisesti, kuten kaikki miehet, ajatteli Anna ivallisesti.

-- Oletko sinä kotona lauantaina iltapäivällä? kysyi Roy.

-- Olen.

-- Minun äitini ja sisareni ovat aikoneet tulla sinua katsomaan, sanoi Roy tyynesti.

Omituinen tunne kulki Annan läpi -- se muistutti lähinnä vastenmielisyyden tunnetta. Hän ei ollut koskaan ennen ollut kenenkään Royn perheen jäsenen seurassa ja hän ymmärsi, että Royn ilmoitus ei ollut aivan merkityksetön. Ahdistava levottomuus sydämessään aavisti hän ratkaisun hetken nyt kenties olevan tulossa...

-- Tulee olemaan hauska saada tutustua heihin, sanoi Anna laimeahkosti -- ja sitten hän mietti, mitä hauskuutta siinä oikeastaan oli. Mutta tietysti hänen täytyi olla hyvillään siitä, että sai tutustua Royn lähimpiin omaisiin, ja koettaa esiintyä mahdollisimman paljon edukseen. Nyt oli siis vain koetettava tehdä suotuisa vaikutus... Annan korviin oli tullut jonkun verran juoruja siitä, mitä Gardnerin perheessä ajateltiin pojan ja veljen "sokeasta rakastumisesta". Roy oli varmaankin pannut kaiken kykynsä liikkeelle saadakseen omaisensa taivutetuksi tähän vierailuun. Anna tiesi joutuvansa vaakalaudalle. Mutta siitä seikasta, että äiti ja sisaret olivat ystävällisesti suostuneet tulemaan käymään hänen luonaan, hän ymmärsi, että he olivat selvillä siitä mahdollisuudesta, että Anna tulisi ennemmin tai myöhemmin kuulumaan heidän perheeseensä, olipa tuo tieto heistä sitten mieluisa tai ei.

-- Minä olen tarkoin oma itseni. Minä en mielistele heitä enkä tee mitään viehättääkseni heitä, vaikka osaisinkin, ajatteli Anna itsetietoisesti.

Mutta hän harkitsi, minkä puvun ottaisi lauantai-iltana ja punnitsi tarkoin, sopisiko uudenaikainen korkea tukkalaite hänelle paremmin kuin vanha. Jennie Coopersin kutsuihin nähden hän oli käynyt välinpitämättömäksi. Kun hän illalla kävi levolle, oli hänen päätöksensä valmis. Hän panee lauantaina ylleen ruskean chiffonipukunsa, mutta tukka saa olla kammattuna entiseen tapaan niskassa olevalle nutturalle.