Part 18

-- Miksi et ottanut kaunista sinipunervaa orvokkileninkiäsi, joka sinulla oli torstaina? kysyi Anna kun he olivat lähteneet kotoa. Oli tukahuttavan kuuma päivä, ja Janet-parka, jonka päähän oli noussut veri mieluisasta odotuksesta ja josta korkeakaulainen ja raskas, musta kashmirileninki tuntui tukalalta, oli kasvoiltaan suunnilleen keitetyn hummerin näköinen.

-- Minä pelkään että vanha rouva Douglas pitäisi sitä aivan liian nuorekkaana ja sopimattomana. Mutta John pitää siitä puvusta, lisäsi hän huoaten.

Vanha maakartano, jonne he olivat matkalla, oli kukkulan huipulla, jonne raikkaat tuulet pääsivät puhaltamaan kaikilta suunnilta. Itse asuinrakennus oli tilava ja mukava, ikä oli antanut sille jo eräänlaisen arvokkuuden, ja sen ympärillä humisivat jättiläisvaahterain rykelmät ja satoisat hedelmäpuut. Jonkun matkan päässä oli suuria, täysinäisiä latoja ja eläinten suojia ja kaikki vakuutti varakkuutta. Mikä sitten olikaan tuonut pastorin ilmeeseen kärsivällisen alistuvaisuuden piirteen? Taloudelliset huolet eivät ainakaan, ajatteli Anna hiljaa mielessään.

John Douglas tuli heitä vastaan portaille ja vei heidät vierashuoneeseen, missä hänen äitinsä istui mukavassa nojatuolissaan vieraita vastaanottamassa.

Anna oli kuvitellut rouva Douglaksen pitkäksi ja luisevaksi, kuten tämän poika oli. Mutta hän näkikin naistyllerön, jolla oli vielä raikkaat punaiset posket, lempeät siniset silmät ja suu pehmeä kuin lapsella. Rouvalla oli kaunis, aivan uudenaikaisesti ommeltu musta silkkileninki, olkapäillä kevyt saali, ja lumivalkea tukka osittain sievän pitsimyssyn peitossa, jossa asussa hän muistutti kovasti isoäidin aikuista sirosti puettua nukkea.

-- No, hyvää päivää, rakas Janet, sanoi hän hyvin ystävällisellä äänellä. -- On oikein hauskaa saada hiukan nähdä sinua. -- Hän kurotti eteenpäin vanhat kauniit kasvonsa ja tarjosi poskensa suudeltavaksi. -- Ja tässä on meidän uusi opettajattaremme. On hauskaa tutustua teihin, neiti. Minun poikani on toitottanut niin teidän ylistystänne, että minä olen tullut miltei kateelliseksi, ja Janetilla on varmasti syytä olla todenteolla kateellinen. Janet-paran korvat kävivät taas kuumiksi. Anna lausui muutamia sovinnaisen kohteliaita sanoja, ja sitten istuuduttiin ja koetettiin saada keskustelu käyntiin. Mutta se kävi kankeasti, eikä Annakaan voinut sitä auttaa, sillä kaikki tuntuivat olevan jäykkiä, paitsi vanha rouva Douglas, jonka näytti olevan hyvin helppo jutella. Hän viittasi Janetin viereensä ja taputteli silloin tällöin hänen kättään. Janet istui jähmettynyt hymy huulilla, hän ei näyttänyt ollenkaan viihtyvän huonosti soveltuvassa puvussaan, ja John Douglas oli juron ja avuttoman näköinen.

Illallispöydässä pyysi vanha rouva hyvin herttaisella äänellä Janetia hoitamaan teen tarjoilua. Janet tuli tummanpunaiseksi, mutta totteli. Anna kuvasi sittemmin tätä ateriaa Stellalle kirjoittamassaan kirjeessä.

"Illalliseksi oli kylmää häränkieltä, kananpoikia, hyötymansikkahilloketta, sitruunatorttua ja voitaikinakaakkuja, suklaaleipiä, korinttikaakkuja, hedelmätäytteistä sokerikaakkua ja lopuksi paahtovanukasta. Kun olin syönyt kaksi kertaa niin paljon kuin oikeastaan jaksoin, huokasi rouva Douglas ja sanoi, että minulla oli hyvin huono ruokahalu -- eikä hänellä, ikävä kyllä, ollut mitään, jolla sitä kiihoittaisi...

"'Minä pelkään, että Janet on aivan hemmotellut teidät pilalle kaikilla herkkulaitteillaan, ja nyt teille ei kelpaa mikään muu ruoka', sanoi hän rakastettavasti. 'Mutta eihän täällä päin voi kukaan yrittääkään kilpailla hänen kanssaan. Saanko tarjota vähän lisää kinkkupiirakasta, neiti Shirley? Tehän ette ole syönyt mitään, lapsukaiseni.' Ja minä olin kuitenkin, Stella, ahtanut itseeni kaksoisannokset sekä kieltä että kananpoikaa ja verottanut osaltani kaikkia seitsemää kaakkulajia sekä vielä ottanut kokonaisia hyötymansikkahillovuoria.

"Teen jälkeen hymyili Douglas-muori hyväntahtoisen merkitsevästi ja pyysi Johnia menemään 'meidän pienen Janetimme' kanssa puutarhaan katsomaan ruusuja. -- Neiti Shirley pitää kyllä minulle seuraa, kun te molemmat olette ulkona, teettehän te sen? pyysi hän ja vaipui taas huoahtaen nojatuoliinsa.

"-- Minä olen niin raihnas vanha mummo, ettei teillä ole aavistusta, neiti Shirley. Minulla on ollut tämä paha vaivani jo yli kaksikymmentä vuotta. Kaksikymmentä pitkää, tuskallista vuotta olen ollut aivan kuoleman kielissä.

"-- Se on hyvin ikävää, sanoi Anna. Hän koetti pakottaa liikkeelle kaiken myötätuntonsa, mutta sanat, joita hän haki myötätuntonsa ilmaisuksi, eivät irtautuneet.

"-- Lukemattomina öinä on kotiväkeni ollut vakuutettu, etten minä enää näe päivänkoittoa, jatkoi vanha rouva juhlallisesti. -- Ei kukaan tiedä, mitä minä olen kokenut -- ei kukaan, paitsi minä itse. Niin, nythän ei voi enää kestää kovin kauan ennenkuin pyhiinvaeltajan sauva vaipuu minun riutuvasta kädestäni. Minusta tuntuu suurelta lohdutukselta, että John saa niin kunnon vaimon huolenpitäjäkseen, kun minä olen poissa -- tehän ymmärrätte, että äiti ei voi muuta tuntea, neiti Shirley.

"-- Janet on hyvin harvinainen ihminen, sanoi Anna lämpimästi.

"-- Te sanotte: harvinainen? Hän on maailman jaloin luonne. Ja kelpo emäntä -- mitä minä en ole milloinkaan ollut. Terveyteni on estänyt siitä, neiti Shirley. Minä olen todella kiitollinen, että John on valinnut niin viisaasti. Minä uskon ja toivon, että hän tulee olemaan onnellinen. Hän on minun ainoa poikani, ja hänen menestystään ajattelen hartaammin kuin mitään muuta.

"-- Se on luonnollista, sanoi Anna, tuntien kuitenkin samalla, että hänen järkensä pysyi liikkumatta. Eikä hän kuitenkaan oikein ymmärtänyt, miksi. Mutta hän ei voinut keksiä mitään, mitä sanoisi tälle lempeästi hymyilevälle vanhalle naiselle, joka taputti ystävällisesti hänen kättään.

"-- Tule pian käymään taas minun luonani, armaani, sanoi rouva Douglas hyvin sydämellisesti Janetille, kun molemmat vieraat hyvästelivät lähtiessään talosta. -- Sinä et tule läheskään niin usein kuin minä toivoisin. Mutta lähipäivinä tuo John luultavasti sinut tänne, niin että sinä jäät tänne koko elämäksesi.

"Kun vanha rouva lausui nämä sanat, sattui Annan katse olemaan luotuna John Douglakseen, ja hän aivan tyrmistyi. Pastorin kasvoilla oli niin kärsivä ilme kuin olisi tilanne tuntunut hänestä aivan sietämättömältä. Anna oli varma siitä, että pastori oli tullut ruumiillisesti hyvin pahoinvointiseksi, ja hän kiiruhti siksi lähtöä.

"-- Eikö vanha rouva Douglas ollut herttainen, sanos? kysyi yhä vielä punoittava Janet, kun he laskeutuivat mäkeä alas.

"-- Oli toki, vastasi Anna hajamielisenä. Hän mietti yhä, mikä saattoi olla syynä John Douglaksen kummalliseen ilmeeseen.

"-- Hän on saanut kärsiä hyvin paljon, jatkoi Janet. -- Väliin on hänellä oikeita puuskia. Se on Johnin kauhu. John pelkää lähteä koskaan pois kotoa, hänen äitinsä kun voi milloin tahansa saada kohtauksen, ja silloinhan vain palvelijatar on kotona."

XXXII.

"MITEN KAUAN TÄTÄ KESTÄÄKÄÄN?"

Kolme päivää myöhemmin tuli Anna kotiin koulusta ja tapasi Janetin hillittömästi itkemässä. Kyyneleet ja Janet tuntuivat kuuluvan niin huonosti yhteen, että Anna joutui aivan ymmälle.

-- Mikä ihme sinun on? huusi Anna tuskaisesti.

-- Voi, voi -- minä täytän neljäkymmentä vuotta tänään, nyyhkytti Janet.

-- No, mutta olethan sinä tiennyt kauan sitten, että se päivä saapuu. Mitä suremista siinä sitten on? rauhoitti Anna ja koetti olla hymyilemättä.

-- Niin, mutta, jatkoi Janet niellen pari kolme nyyhkytystä samalla kertaa, John Douglashan ei kosi milloinkaan.

-- Ole nyt, sehän on vain hetken kysymys, sanoi Anna laimeasti. -- Ole nyt vain vähän kärsivällinen, Janet.

-- Hetken kysymys! sanoi Janet, kuvaamaton ivan ilme äänessä. -- Hänellä on nyt ollut kaksikymmentä vuotta aikaa. Miten paljon hän tarvitsee vielä?

-- Tarkoitatko, että John Douglas on tällä lailla -- hm -- kaksikymmentä vuotta seurustellut sinun kanssasi?

-- Tietysti. Eikä hän ole milloinkaan edes ottanut puheeksi avioliittoa minun kanssani. Enkä minä enää uskokaan, että hän aikoo siitä puhua. Minä en ole milloinkaan maininnut tästä ainoallekaan elävälle sielulle, mutta nyt pälkähti päähäni, että minun täytyy avata sinulle sydämeni, muuten minä tulen luultavasti ihan höperöksi. John Douglas alkoi kävellä minun kanssani ja saattaa minua kotiin kaksikymmentä vuotta sitten, ennenkuin äiti kuoli. Niin, hän tuli minun luokseni käymään hyvin usein, ja jonkun ajan kuluttua aloin minä toimittaa itselleni liinavaatteita ja liinakankaita ja panna arkun pohjalle, mutta hän ei puhunut milloinkaan häistä, hän tuli vain entiseen tapaansa. Minä en voinut mitenkään ryhtyä toimeen siinä asiassa. Tällaista oli kestänyt kahdeksan vuotta, kun äiti kuoli. Silloin minä otaksuin, että John nyt kenties kosii, kun hän näkee, että minä olen näin yksin maailmassa. Eipäs, kaikkea vielä -- kiltti ja osaaottava hän kyllä oli ja teki minun hyväkseni kaiken, minkä voi, mutta että me menisimme yhteen, sitä ei otettu milloinkaan puheeksi. Tällaista on nyt jatkunut siitä saakka. Minua pidetään siihen syypäänä. Sanotaan, että minä en halua mennä hänen kanssaan naimisiin, kun hänen äitinsä on niin raihnas enkä minä halua kaikkea sitä puuhaa, mitä hänen hoitamisessaan on. Kyllä kai! Minusta olisi vain suuri ilo saada palvella hänen äitiään. Mutta ajatelkoot ihmiset mitä tahansa! Mieluummin he saavat moittia minua kuin sääliä. Minulle on kauhean nöyryyttävää, että John ei saa sitä tehdyksi. Miksi hän ei tahdo? Minusta tuntuu välistä, että jos tietäisin syyn, niin en olisi siitä enää niin pahoillani.

-- Ehkä hänen äitinsä tahtoo, että hän ei sido itseään kehenkään.

-- Ei ollenkaan, sitä se ei ole. Hänen äitinsä on sanonut minulle lukemattomat kerrat, että hän tahtoisi mielellään nähdä Johnin hyvään avioliittoon joutuneena ennenkuin hänen on erottava elämästä. Ja hänhän antaa pojalleen selviä viittauksia -- sinähän kuulit itse muutama päivä sitten. Minä luulin vajoavani maan alle.

-- Minun järkeni ei liiku, sanoi Anna avuttomana.

-- Minä en käsitä sitä. Mutta ehkä sinun pitäisi pitää lujemmin oma pääsi, Janet? Kun hän ei voi rehellisen miehen tavoin sanoa sanottavaansa, olisi sinun pitänyt lähettää hänet tiehensä jo kauan sitten.

-- Mutta sitä minä en ole voinut mitenkään tehdä, sanoi Janet-parka, taaskin itkuun purskahtamaisillaan. -- Sinähän tiedät, Anna, että minä olen pitänyt Johnista aina ihan kauheasti. Olisi ollut melkein samantekevää, tuliko hän yhä vai eikö, kun en kuitenkaan olisi halunnut ketään muuta.

-- Mutta silloin hän olisi kenties tullut päättäneeksi ja kosinut tavalliseen, kunnolliseen tapaan.

Janet pudisti päätään.

-- Ties, olisiko se sittenkään ollut oikea tapa... Minä en uskaltanut missään tapauksessa koettaa, sillä minä pelkään, että hän uskoisi minun tarkoittavankin, mitä minä sanon... Minussa pitäisi kai olla enemmän arvokkuutta, mutta minä olen nyt kerta kaikkiaan tällaiseksi luotu... Enkä minä voi muuttaa luontoani.

-- Sinä voit kuitenkin muuttaa hiukan menettelytapaasi, Janet. Ei ole vielä liian myöhäistä. Näytä, että et ole pekkoja pahempi. Anna miehen tietää, että sinä olet saanut tarpeeksesi kaikesta tästä juoksemisesta. Hän saa nyt lähteä muille markkinoille. Minä autan sinua.

-- Niin, rakas ystävä, kunhan minä vain saan sen verran luontoa itseeni, sanoi Janet neuvottomana. -- Tätä tällaista on nyt kestänyt niin kauan, että on vaikea ryhtyä mihinkään. Mutta minä lupaan miettiä asiaa.

Anna tunsi pahasti erehtyneensä John Douglaksen suhteen. Hän oli pitänyt miehestä paljon eikä olisi mitenkään luullut, että tämä panisi kokonaista kaksikymmentä vuotta naisen tunteilla ilveilemiseen. Mutta nyt se mies saisi kuulla kunniansa, ja Anna tunsi itsessään vahingonilon hekumoiden myllertävän, kun hän ajatteli, että hän saa olla näkemässä tuon miehen häviötä. Hän ihastui kovasti, kun Janet heidän kävellessään seuraavana iltana tavanmukaiseen iltasaarnaan uskoi hänelle, että tänä iltana "paukahtaa".

-- Nyt minä näytän John Douglakselle, vaikka mikä olisi, ettei minua saa pilkata miten tahansa.

-- Hyvä, pysy sanassasi, sanoi Anna hyvin tyytyväisenä.

Kun jumalanpalvelus oli päättynyt, tuli John Douglas heidän luokseen ja esitti tavanmukaisen pyyntönsä.

-- Kiitoksia hyvin paljon, mutta se on tarpeetonta, sanoi Janet hyytävän kylmästi. -- Tien kotiin minä tunnen mainion hyvästi -- minä olen vaeltanut sitä rohkeasti neljäkymmentä vuotta. Minun takiani ei herra Douglaksen tarvitse vaivautua.

Anna katsahti mieheen, jota nyt tituloitiin herra Douglakseksi, ja petollisen kirkkaassa kuutamossa hän huomasi taaskin sen tuskan ja epätoivon ilmeen, jonka hän oli kerran ennen huomannut tämän miehen kasvoissa. Sanomatta sanaakaan pastori kääntyi maantieltä takaisin ja poistui pitkin askelin.

-- Pysähtykää, pysähtykää! huusi Anna kiihkeästi, välittämättä vähääkään ympärille kokoontuneista hämmästyneistä katsojista. -- Herra Douglas, pysähtykää! Tulkaa takaisin!

John Douglas pysähtyi, mutta ei liikahtanutkaan takaisin sinne päin, mistä oli tullut. Anna kiiti alas tietä pitkin, tarttui hänen käsivarteensa ja kuljetti hänet lempeän väkivaltaisesti takaisin Janetin luo.

-- Teidän täytyy tulla takaisin, rukoili Anna. -- Se oli erehdys, herra Douglas, ja minä olen siihen syypää. Minä narrasin Janetin sanomaan noin. Hän ei itse tahtonut -- mutta nythän on kaikki hyvin taas, eikö niin, Janet?

Janet tarttui sanaakaan sanomatta John Douglaksen käsivarteen ja lähti kulkemaan. Anna seurasi heitä hiukan häpeissään ja livahti sisään keittiön ovesta.

-- Kyllä sinä autoit minua hienolla tavalla, sanoi Janet, kun he tapasivat toisensa suuressa eteisessä.

-- Minä en voinut sille mitään, sanoi Anna katuvana. -- Minulla oli sellainen tunne, kuin olisin seisonut murhateon katsojana. Minun täytyi juosta hänen jälestään.

-- Olihan oikein hyvä, että teit sen. Kun minä näin John Douglaksen lähtevän yksin kulkemaan tietään, niin tuntui sydämessäni kuin olisi hänen mukanaan mennyt menojaan pieninkin ilon ja onnen tähde, mikä elämässäni vielä oli. Se oli kauhea tunne.

Eikö hän kysynyt, miksi sinä sanoit niin? sanoi Anna.

-- Ei, ei ollenkaan. Sitä asiaa ei hän sanallakaan kosketellut, vastasi Janet väsähtäneellä äänellä.

XXXIII.

JOHN DOUGLAS SAA PUHEKYVYN.

Annaa elähytti pieni toivo, että heidän epätoivoinen yrityksensä asian saattamiseksi ratkaisuun johtaisi kuitenkin pian tulokseen. Mutta ei tapahtunut mitään. John Douglas saattoi Janetin kotiin kirkosta ja tuli joskus hakemaan häntä hevosella ajelulle; niin hän oli tehnyt jo kaksikymmentä vuotta, ja näin näytti tulevan jatkumaan toiset kaksikymmentä vuotta. Kesä lähestyi loppuaan. Anna hoiti opetustehtäväänsä koulussa, kirjoitti kirjeitä ja harjoitti hiukan omia opinnoita. Hänen kävelyretkensä koululle ja sieltä takaisin tuntuivat virkistäviltä. Hän kulki aina suosimansa suon läpi. Se oli mehevän vihreätä, sammaleista mättäikköä, aaltomaista, käydessä hiljalleen hyllyvää maata. Hopeankirkas puro lirisi hiljalleen sen läpi, ja siellä täällä huojui suuria tuuheita sananjalkamättäitä, joiden juurilla heloitti värikäs kainojen metsäkukkien hursti.

Anna ei voinut olla tuntematta elämäänsä Valley Roadissa jonkun verran yksitoikkoiseksi. Sattui kuitenkin semmoista, mikä tuntui aika lailla yllättävältä.

Pitkää ja luisevaa piparminttumakeisten tarjoojaa Samuelia ei Anna ollut tavannut sen illan jälkeen, jona tämä istui aidalla, ellei oteta lukuun sitä, että he olivat silloin tällöin kohdanneet toisensa maantiellä. Mutta eräänä lämpimänä elokuun iltana mies ilmestyi ja istuutui hiukan juhlallisesti eteiskuistin ulkopuolella olevalle keinulaudalle. Hänellä oli yllään tavalliset työpukimensa, hyvin paikkaiset housut, sininen pumpulipaita, kyynärpäiden kohdalla reiät, ja rikkinäinen olkihattu. Hän pureskeli ruohonkortta ja jatkoi pureskeluaan antaessaan ruskean koirankatseensa vakavasti kiintyä Annaan. Anna pani huoaten pois kirjansa ja tarttui pieneen lautasliinaan, jota hän paraikaa kirjaili ompeluksilla. Mutta luonnollisestikaan ei hän puolestaan ryhtynyt panemaan alulle keskustelua Samuelin kanssa.

Hetken äänettömyyden jälkeen alkoi Samuel itse puhua.

-- Nyt minä muutan tuolta, tokaisi hän ja huiskutti kosteata kortta lähellä olevaa naapuritaloa kohti.

-- Vai niin, te muutatte, sanoi Anna kohteliaasti.

-- Niin teen.

-- Mihin te sitten aiotte ryhtyä?

-- Minä olen hiukan tuuminut mennä omiin leipiin ja ostaa paikan itselleni. Siellä olisi Mollersvillessä semmoinen, joka soveltuisi minulle. Mutta jos minä ostan sen, tarvitsen minä naisihmisen taloon.

-- Se on kyllä luonnollista, sanoi Anna, ja hänen harrastuksensa laimeni.

-- On se.

Uusi pitkä äänettömyys seurasi. Vihdoin otti Samuel uudestaan ruohonkorren suustaan ja sanoi:

-- Tahotteko työ minut?

-- Tarkoitatteko -- mieheksi? kysyi ihmeissään Anna-parka ääni sammuen.

-- Justiin niin.

-- Mutta minähän olen töin tuskin tuttu teidän kanssanne, sanoi Anna äkäisenä.

-- Työ voisija hyvin tutustua minuun sitten jälestäpäin, kun myö ollaan naimisissa, tuumi Samuel.

Anna kokosi kaiken sangen pahaksi kolhiutuneen arvokkuutensa.

-- Ei kiitos, olkaa rauhassa, minä en mene milloinkaan teidän kanssanne naimisiin, sanoi Anna ylpeästi.

-- Ohoh, hullumminkin voi tehdä, sanoi Sam. -- Minä olen aika työntekijä, ja minulla on hiukan rahaa pankissa.

-- Te ette saa koskaan enää puhua minulle tästä. Miten ihmeen tavalla teille on juolahtanut semmoinen päähän? kysyi Anna, jonka huumorivaistot nyt olivat pääsemäisillään kiusallisuuden tunteesta voitolle. Tilannehan oikeastaan oli hullunkurinen -- mistäpä olisi kannattanut tulla huonolle tuulelle!

-- Työ ootta hyvännäköinen ja ketterä jaloistanne, sanoi Sam. -- Minä en huoli semmoisesta naisväestä, joka häärää tyhjää eikä saa mitään toimeen. Aatelkaa asiata! Minä pysyn toistaiseksi ehotuksessani. Ei, nyt kai minun onkin jo lähettävä. Minun on mentävä navettaan lypsämään lehmiä.

Annan haaveet, mikäli ne koskivat kosintaa, olivat viime vuosina saaneet niin monta kolahdusta, ettei niistä ollut sanottavia enää jälellä. Siksi saattoi hän makeasti nauraa tälle viimeiselle elämykselleen tuntematta mitään salaista pistoa sydämessään. Illemmällä jäljitteli hän Sam-parkaa Janetille, ja heille molemmille tuotti suurta huvia miehen aikeet hankkia rouva tehokkaaksi avuksi maataloudessa.

Eräänä iltapäivänä, kun Annan oleskelu Valley Roadissa jo oli päättymäisillään, tuli John Douglaksen talon vanha kuski täyttä laukkaa ajaen hakemaan Janetia.

-- Neidin on tultava meille niin pian kuin mahdollista, sanoi kuski. -- Nyt se on meidän vanha rouvamme kuoleman kielissä; kaksikymmentä vuotta on hän pelihdellyt ja ollut olevinaan.

Janet juoksi hakemaan hattuaan. Anna kysyi, miten vanhan rouvan laita oli.

-- Hän ei huuda eikä vaikeroi, sanoi kuski, ja sepä juuri saa minut uskomaan, että nyt onkin leikki poissa. Muutenhan hän aina pitää kauheata elämää, käy ihan mahdottomaksi ja tahtoo heittäytyä pois sängystä. Nyt hän makaa jäykkänä ja kankeana kuin tukki eikä hiiskahdakaan. Ja kun rouva Douglas on kauniisti ääneti, on hän jo hyvin huonossa kunnossa.

-- Te ette pidä talon vanhasta rouvasta? kysyi Anna uteliaana.

-- Minä pidän oikeista hännällisistä kissoista. Mutta kissat, jotka ovat olevinaan naisihmisiä, ne sais kaikki rötköttää järven pohjassa, kuului vanhan kuskin hiukan oraakkelimainen vastaus.

Janet tuli kotiin hämärissä.

-- Nyt siellä on tullut loppu, sanoi hän väsyneenä. -- Rouva Douglas kuoli pian senjälkeen kun minä olin tullut. Yhden ainoan kerran puhui hän minulle. 'Nyt sinä kai menet naimisiin Johnin kanssa' sanoi hän. Se vihloi minun sydäntäni, Anna. Miten saattoi Johnin oma äiti luulla, että minä en tahtonut mennä naimisiin Johnin kanssa niin kauan kuin hänen äitinsä oli elossa! Alina en voinut sanoa sanaakaan -- hänen ympärillään oli niin paljon muita. Mutta minä iloitsin siitä, että John juuri silloin oli toisessa päässä huonetta.

Janet istuutui ja alkoi itkeä nenäliina kasvojen edessä. Mutta Anna meni keittiöön ja laittoi hänelle mainion yöjuoman kiehuvan kuumasta teestä, inkivääristä ja sitruunamehusta. Anna havaitsi tosin myöhemmin, että hän oli ottanut jauhettua valkopippuria inkiväärin sijasta, mutta Janet ei tullut erehdystä milloinkaan huomanneeksi.

Hautajaisten jälkeisenä iltana istuivat Janet ja Anna auringonlaskun aikana talon julkisivulla olevalla pienellä verannalla. Tuuli oli käynyt levolle metsänlaidan takana, ja kauniit kalevantulet välkehtivät taajaan pohjoisella taivaalla. Janetilla oli yllään rumentava musta leninki, eikä hän muutenkaan juuri esiintynyt edukseen, kun silmät ja nenä olivat itkusta käyneet tulipunaisiksi. Monta sanaa ei vaihdettu, sillä Janet näytti suorastaan loukkaantuvan Annan lohdutusyrityksistä. Hän tahtoi ilmeisesti mieluummin saada esteettömästi antautua surunsa valtaan.

Yhtäkkiä narahti portin salpa, ja John Douglas tuli pitkin askelin nousten hiekkakäytävää. Hänellä oli niin kiire, että hän tuli lyhintä tietä suoraan geraniumipenkin yli. Janet nousi seisomaan. Samoin teki Anna. Anna oli pitkä ja solakka, ja hänellä oli yllään valkea puku, joka loisti hämärässä, mutta John Douglas ei nähnyt häntä.

-- Janet, tahdotko tulla vaimokseni? sanoi tulija.

Sanat syöksähtivät melkein räjähtävästi suusta -- aivan kuin hän olisi jo kaksikymmentä vuotta tahtonut sanoa ne ja kuin hänen olisi täytynyt tähän saakka väkisin estää niitä tulemasta kuuluviin. Alutta nyt niiden täytyi päästä purkautumaan ihan ensi työksi.

Janetin turvonneille punaisille kasvoille tuli vielä vahvempi purppuravivahdus.

-- Aluksi sinä et ole koskaan ennen sanonut minulle tätä? kysyi hän hitaasti.

-- Minä en ole voinut. -- Hän -- äiti -- vaati minulta lupauksen, etten milloinkaan tee väliäni sinun kanssasi lopullisesti selväksi. Kaksikymmentä vuotta on hän maannut kuin noiduttuna, kuin loihdittuna... Minä en saattanut mitenkään luulla, että hän eläisi niin kauan. Ja hän rukoili ja pyysi, että minä en kosisi sinua ennenkuin hän on poissa elämästä. Minä en olisi tahtonut luvata mitään semmoista, en edes silloinkaan, kun me luulimme, ettei hänellä ollut pitkiä aikoja elettävänä -- lääkäri vakuutti enintään voivan olla puhetta kuudesta kuukaudesta. Mutta voi -- hän pyysi minulta sitä polvillaan, sairaana ja kurjassa tilassa... Minun täytyi luvata.

-- Mitä äidilläsi oli minua vastaan, virkkoi Janet.

-- Ei mitään -- ei mitään, saat olla varma. Mutta hän ei tahtonut, että talossa on ketään muuta naista -- ei ketään, olipa se sitten kuka tahansa -- niin kauan kuin hän on elossa. Hän sanoi, että ellen minä lupaa, kuolee hän heti paikalla, ja silloin minä murhaisin hänet. Siksi minä lupasin. Ja sen lupauksen pitämisestä ei hän ole vähääkään hellittänyt, vaikka minäkin puolestani olen maannut polvillani hänen edessään pyytäen, että hän päästäisi minut lupauksestani.

-- Miksi et ole tätä kertonut minulle? kysyi Janet, joka oli nyyhkytyksiinsä tukehtua. -- Jospa minä olisin tiennyt. Olisithan sinä voinut puhua minulle siitä!

-- Äiti pakotti minut myöskin lupaamaan, etten mainitse asiasta kenellekään ihmiselle, sanoi John käheänä. -- Minun oli pantava sormeni raamatulle ja vannottava. Minä en olisi tehnyt sitä koskaan, jos olisin aavistanut, että kestää näin kauan. Janet, sinä et saa koskaan tietää, miten paljon minä olen kärsinyt näinä yhdeksänätoista vuotena. Minä tiedän, että minäkin olen tuottanut sinulle kärsimyksiä, mutta tahdothan tulla kuitenkin omakseni, eikö niin, pikku Janet? Tahdothan sinä, sano? Minä tulin niin pian kuin suinkin pääsin puhuakseni asiat selviksi ja avatakseni sydämeni.

Hämmästynyt Anna oli nyt jo sen verran toipunut ihmetyksestään, että hän käsitti olevan parasta poistua toiseen päähän rakennusta. Hän hiipi hiljaa pois eikä tavannut Janetia ennenkuin seuraavana aamuna, jolloin ystävätär kertoi hänelle loput jutusta.

-- Miten ihminen voi olla niin itsekäs ja tekopyhä ja julma? huudahti Anna.