Part 17

-- En minä sitten viitsikään, arveli Davy kirkastuen paikalla. -- Jos sinä autat minua laskuissa, niin minä ehdin mennä ongelle Miltyn kanssa. Kun vanha Atossa-täti vain ei olisi vielä haudattu, ja minä saisin mennä sinne huomenna! Minulla oli kauhea halu mennä sinne tänään, sillä Milty sanoi, että hänen äitinsä oli sanonut, että Atossa-täti varmaankin nousee arkussaan istumaan ja sanoo ilkeyksiä hautajaisvieraille. Mutta Marilla sanoi, ettei hän sitä tee.

-- Atossa-parka lepäsi tosiaan hiljaa ja rauhallisesti arkussaan, sanoi rouva Lynde juhlallisesti. -- En ole milloinkaan ennen nähnyt hänen kasvoissaan niin ystävällistä ilmettä. Niin, monta kyyneltä ei vuodatettu hänen tähtensä, mummo-paran. Wrightit ovat tyytyväisiä, kun ovat hänestä päässeet, enkä minä puolestani voi sanoa siitä ainoatakaan pahaa sanaa.

-- Mahtaa olla kauheata erota maailmasta jättämättä jälkeensä ketään, joka suree meidän kuolemaamme, virkkoi Anna väristen.

-- Kukaan muu kuin vanhemmat eivät ole milloinkaan pitäneet Atossa-raukasta, se on varma, sanoi rouva Lynde. -- Ei edes hänen oma miehensä. Atossa oli hänen neljäs vaimonsa. Mies oli jo ikäänkuin tottunut menemään naimisiin. Hän eli vain pari vuotta senjälkeen kun oli mennyt Atossan kanssa naimisiin. Tohtori väitti hänen kuolleen vatsakalvontulehdukseen, mutta minä pysyn lujasti siinä, että hänet tappoi Atossan häijy kieli. Ihmisparka, hän tiesi kaikki lähimäisestään, mutta miten hänen itsensä laita oli, siitä hän ei koskaan ottanut selkoa. Niin, nyt hän on poissa ja seuraava tärkeä tapaus tässä yhteiskunnassa tulee kai olemaan Dianan häät.

-- Minusta on niin hullunkurista ja hirveätä, että Diana aikoo mennä naimisiin, huokasi Anna kiertäen kädet polviensa ympäri ja etsien katseellaan Kummitusmetsän aukeamasta tulta, jolta tuikki Dianan huoneesta.

-- Minä en ollenkaan voi käsittää, mitä kauheata siinä on. Eihän hänellä ole muuta kuin hyvää tiedossa, virkkoi rouva Lynde hieman terävästi. -- Fred Wrightillä on muhkea kartano, ja hän on erinomaisen kunnollinen nuori mies.

-- Hän ei ole ainakaan se raju, uhkarohkea, kiihkeä ja intohimoinen nuori mies, jota Diana ennen maailmassa toivoi sulhasekseen, virkkoi Anna hymyillen. -- Fred on mallikelpoinen poika.

-- Paras mahdollinen on kai aina tarpeeksi hyvä. Tahtoisitko sinä, että Diana ottaisi paheissa mallikelpoisen pojan? Taikka toivoisitko sinä itse sellaista?

-- En mitenkään. En tahtoisi suinkaan mennä naimisiin ilkeän ihmisen kanssa, mutta minä luulisin pitäväni siitä, että mieheni voisi olla ilkeä, mutta ei tahtoisi. Fred on suorastaan toivottoman kiltti.

-- Toivottavasti sinunkin järkesi joskus kasvaa, virkkoi Marilla.

Äänessä oli jonkunverran katkeruutta. Marilla suri pettyneitä toiveitaan. Hän tiesi, että Anna oli antanut epäävän vastauksen Gilbert Blythelle. Avonleassa juoruttiin paljon tästä hämmästyttävästä tosiasiasta, joka oli päässyt ihmisten tietoon, vaikka kukaan ei tiennyt oikein millä tavoin. Kenties Charlie Sloane oli arvaillut ja tehnyt johtopäätöksiä ja levittänyt tietojaan. Ehkäpä Diana myös oli uskonut salaisuutensa Fredilleen, eikä Fred ollut sitä voinut säilyttää. Se vaan oli varmaa, että asia tunnettiin, eikä rouva Blythe milloinkaan enää kysynyt Annalta, ei kahden kesken eikä muiden kuullen, oliko tämä äsken saanut tietoja Gilbertiltä, vaan pyyhkäisi hänen ohitseen jääkylmästi tervehtien. Anna, joka aina oli pitänyt Gilbertin iloisesta ja nuorekkaasta äidistä, suri sitä hiljaisuudessa.

Marilla ei sanonut mitään suoraan, mutta rouva Lynde pisteli Annaa koko lailla, kunnes hänen korviinsa tuli eräänä kauniina päivänä Moody MacPhersonin äidin välityksellä, että Annaa uskollisesti liehitteli Kingsportissa nuori mies, joka myös opiskeli korkeakoulussa ja oli sekä rikas että kaunis ja kiltti, kaikkea yhtaikaa. Siitä päivästä lähtien rouva Lynde oli vaiti, mutta toivoi kuitenkin sydämensä pohjassa, että Gilbert olisi ollut Annan valittu. Olihan rikkauskin hyvä asia, mutta niin käytännöllinen kuin rouva Lynde olikin luonteeltaan, ei hän kuitenkaan pitänyt tätä etua välttämättömänä edellytyksenä. Jos Anna todella "piti" tuosta kauniista tuntemattomasta enemmän kuin Gilbertistä, ei asiasta ollut sen enempää sanomista, mutta rouva Lyndeä vaivasi kauhea pelko, että Anna erehtyisi menemään rahojen vuoksi naimisiin. Marilla tunsi Annan liian hyvin voidakseen pelätä samaa, mutta hän tunsi myös kauan sitten luodun ja vaalitun suunnitelman särkyneen.

-- Mikä on tapahtuva, se tapahtuu, virkkoi Rachel-rouva hiukan masentuneella äänellä, -- ja sekin, mikä ei ole tapahtuva, tapahtuu kuitenkin välistä. Saa nähdä eikö Annan käy sillä tavoin, ellei kohtalo aivan erikoisesti sekoitu asiaan.

Ja sitten hän huokasi. Rachel-rouva tuskin uskalsi luottaa mihinkään kohtalon erikoiseen toimenpiteeseen tässä tapauksessa eikä hän omasta puolestaan uskaltanut mihinkään ryhtyä.

Anna oli mennyt Metsänymfin lähteelle ja lyyhistynyt istumaan sananjalkaviidakkoon, ison valkoisen koivun juurelle, missä hän niin usein ennen kesäisin oli istunut Gilbertin kanssa. Gilbert oli korkeakoulun päätyttyä jälleen ottanut toimen sanomalehden toimituksessa, ja Avonleassa tuntui tyhjältä ja oudolta ilman häntä. Hän ei kirjoittanut, ja Anna kaipasi kirjeitä, joita hän ei koskaan saanut. Roy kirjoitti sensijaan pari kertaa viikossa, hänen kirjeensä olivat pieniä taideteoksia, jotka olisivat sopineet erinomaisesti muistelmakirjallisuuteen tahi biografiseen teokseen. Anna tunsi lukiessaan hänen kirjeitään ihailevansa häntä enemmän kuin koskaan, mutta niiden näkeminen ei milloinkaan saanut Annan sydäntä kiivaammin sykähtämään, mikä sen sijaan oli sattunut eräänä päivänä, kun postinhoitajan rouva antoi hänelle kirjekuoren, johon osoite oli kirjoitettu Gilbertin mustalla musteella ja pystykirjoituksella. Anna oli rientänyt kotiin ja syöksynyt päätyhuoneeseensa ja kiihkeästi repinyt sen auki, mutta löysi siitä vain koneellakirjoitetun pakinan erinäisistä korkeakoulua koskevista seikoista, joista hän tunsi olevansa rajattoman kaukana. Anna heitti syyttömän paperin huoneen toiseen päähän ja istuutui kirjoittamaan erikoisen rakastettavaa kirjettä Roylle.

Dianan häiden tuli olla muutaman päivän perästä. Mäntymäen harjulla olevassa harmaassa talossa antoi oluenpano, leipominen, paistaminen ja keittäminen työtä enemmän kuin tarpeeksi, sillä häiden tuli olla entisaikojen malliin suuret ja komeat. Annan piti tietysti olla morsiustyttönä, minkä tytöt olivat sopineet jo kaksitoistavuotiaina, ja Gilbertin piti ottaa lomaa työstään Kingsportissa ollakseen sulhaspoikana läsnä. Anna seurasi moninaisia valmistuksia iloista mielenliikutusta tuntien, mutta voimakas alakuloisuuden tunne valtasi hänet usein huomaamatta ja turmeli hetken tunnelman. Hänhän oli tavallaan menettävä entisen lapsuudenystävänsä; Dianan uusi koti tuli olemaan parin kilometrin päässä Vihervaarasta, eikä jokapäiväisestä, tuttavallisesta seurustelusta tulisi enää mitään. Anna katseli Dianan ikkunasta välkkyvää valoa ja ajatteli, miten se monena vuonna oli tuikkinut hänelle ja vilkuttanut tervehdyksiään. Muutaman päivän kuluttua ei se enää loistaisi kesäillan hämärään. Pari suurta, polttavan kuumaa kyyneltä nousi hänen silmiinsä.

-- Ah, ajatteli hän, kuinka katkeraa on kasvaa -- ja mennä naimisiin -- ja muuttua!

XXIX.

DIANAN HÄÄT.

-- Mitä kukkiin tulee, ei vaaleanpunaisiin ruusuihin voi kuitenkaan verrata mitään, virkkoi Anna sitoessaan valkeata silkkinauhaa Dianan morsiuskukkavihkoon pienessä tyttöhuoneessa Mäntymäen läntisessä päädyssä. -- Ne ovat rakkauden ja uskollisuuden vertauskuva.

Diana seisoi hieman hermostuneena keskellä huonetta kauniiseen valkoiseen morsiuspukuun puettuna. Läpikuultavan valkea huntu peitti kevyesti hänen mustia kiharoitaan. Anna oli järjestänyt hunnun moniin poimuihin, kuten vanhemman ajan maku vaati.

-- Tästä näyttää tulevan jokseenkin tarkoin se, mitä kuvittelin aikoja sitten, kun itkin välttämätöntä naimisiinmenoasi ja sen aikaansaamaa eroa, nauroi hän. -- Sinä olet se unelmien morsian, Diana, jonka huntu on kuin "ilmava pilvi", ja minä olen sinun morsiustyttösi. Mutta, oi -- kohohihoja minulla ei ole! Mutta jos saan sanoa mielipiteeni, niin nämä pitsihihat ovat kauniimmat. Minun sydämeni ei ole myöskään murtua, enkä voi juuri sanoa, että vihaisin Frediä.

-- Emmehän me oikeastaan eroa, virkkoi Diana. -- Enhän minä muuta kauaskaan. Pitäkäämme toisistamme aivan kuin ennenkin. Olemmehan me aina pitäneet "ystävyysvalamme", jonka me vannoimme monta vuotta sitten, emmekö olekin?

-- Olemme. Me olemme pitäneet sen uskollisesti. Meidän ystävyytemme on ollut kaunis, Diana. Me emme ole koskaan sitä turmelleet pikkukinastelulla, kylmyydellä tahi epäystävällisillä sanoilla, ja minä toivon että suhteemme edelleenkin pysyy semmoisena. Kaikki ei voi kuitenkaan jäädä ennalleen. Sinulle tulee paljon uusia harrastuksia. Minä jään osaksi niiden ulkopuolelle. Mutta sellaista on elämä, kuten Rachel-tädin on tapana sanoa. Sinä saat tänään erään hänen rakkaista kudotuista "tupakanlehtimallisista" peitteistään, ja hän on jo luvannut minullekin samanlaisen, kun menen naimisiin.

-- Mitä sinun häihisi tulee, on ikävintä se, etten voi olla sinun morsiustyttönäsi, valitti Diana.

-- Vuoden kuluttua, kesäkuussa, tulen olemaan Philin morsiustyttönä, kun hän menee naimisiin pastori Blaken kanssa, mutta sitten se saakin olla lopussa, sillä olet kai kuullut sananlaskun: "kolmasti morsiustyttönä, ei koskaan morsianna", virkkoi Anna luoden katseensa ikkunasta puiden latvojen vaaleanpunertavaan ja valkeaan kukkaslumeen. -- Taivas varjelkoon, tuossa tulee pappi, Diana.

-- Voi Anna, älä nyt, onko se hetki todella jo tullut! huohotti Diana tullen hyvin kalpeaksi ja alkaen vavista. -- Anna rakas, tunnen itseni niin merkilliseksi -- ei, minä en pysy pystyssä -- voi, Anna, minusta tuntuu kuin pyörtyisin...

-- Jos sinä pyörryt, niin minä laahaan sinut ison vesitiinun alle ja kastan sinut siinä, sanoi Anna valitettavan tunteettomasti. -- Päätä olla luja ja järkevä, niin olet kiltti. Ei suinkaan naimisiinmeno voi olla niin kovin kauheata, kun niin moni ihminen kestää kunnialla tuon tapahtuman. Katso kuinka tyyni ja maltillinen minä olen, ota minusta esimerkkiä!

-- Saat nähdä, kun sinun vuorosi tulee, että sinä ehkä et olekaan kovin tyytyväinen itseesi... Voi, Anna, minä kuulen isän tulevan portaissa. Anna minulle kukkavihko! Onko huntu hyvin? Olenko hirmuisen kalpea?

-- Sinä olet parahiksi sievästi kalpea. Diana, kullanmuru, suutele minua jäähyväisiksi, viimeisen kerran! Diana Barry ei suutele minua enää milloinkaan.

-- Mutta Diana Wright suutelee; ja verrattain pian. Kas nyt -- äiti huutaa. Tule!

Anna astui portaita alas vierashuoneeseen Gilbertin käsivarteen nojaten. He tapasivat toisensa yläkerran hallissa ensi kerran Kingsportista lähdettyä, Gilbert kun oli saapunut vasta itse hääpäivän aamuna. Hän otti morsius tyttöään kohteliaasti kädestä. Hän oli erinomaisen miellyttävän näköinen, mutta Anna ei heti huomannut hänen laihtumistaan. Kalpea hän ei ollut, poskilla hehkui puna, joka oli niille noussut, kun Anna tuli häntä vastaan yläkerran himmeässä hallissa, pehmeä valkea puku hiljaa kahisten, kieloja hohtavassa, runsaassa, tuuheassa tukassaan. Heidän astuessaan sisään täpötäynnä väkeä olevaan vierashuoneeseen kuului hiljainen ihailun humina huoneessa. -- Kuinka kaunis pari! kuiskasi helposti haltioituva rouva Lynde Marillalle.

Sulhanen marssi sisään yksin, hyvin punaisena kasvoiltaan, ja sitten ilmestyi morsian isänsä taluttamana. Hän ei pyörtynyt eikä mikään muukaan kiusallinen seikka häirinnyt juhlamenoja. Erittäin loistava hääpäivällinen nautittiin sitten naurun ja ilon vallitessa. Useita onnistuneita tilapäärunoja luettiin. Illan varjojen pidentyessä ajoivat Fred ja Diana kuutamossa uuteen kotiinsa, ja Gilbert seurasi Annaa Vihervaaraan.

Vapaan juhlatunnelman vaikutuksesta oli entinen sydämellinen ja toverillinen suhde jonkun verran palannut heidän välilleen. Ah, kuinka hauskaa oli taas kävellä Gilbertin kanssa tuttua tietä...

Yö oli niin hiljainen, että olisi voinut kuulla ruusujen kuiskailut -- sinikellojen soiton -- sirkkain innokkaan sirityksen -- monet hillityt sointuvat äänet, jotka sulautuivat yhteen hiljaiseksi huminaksi. Kuu oli vähitellen noussut ja koko avaruus tuntui olevan sen loiston kyllästämä.

-- Emmekö käänny Rakastavaisten polulle, ennenkuin menet sisään? kysyi Gilbert, kun he astuivat siltaa pitkin Tumman, päilyvän aallokon yli, missä kuu kellui isona kultaisena kukkana.

Anna suostui mielellään Gilbertin ehdotukseen. Rakastavaisten polku oli sinä iltana todellinen satumaailmaan johtava tie, houkutteleva ja salaperäinen, lumoava ja tenhoisa kuutamon välkkyvässä valovuossa. Oli ollut aika, jolloin tällainen kävely Gilbertin kanssa Rakastavaisten polulla olisi ollut aivan liian vaarallinen. Mutta Royn ja Helenan avulla oli tuo vaara nyt torjuttu. Anna huomasi pakinoidessaan Gilbertin kanssa ajattelevansa Helenaa verrattain usein. Hän oli tavannut Helenan useita kertoja ennen lähtöään Kingsportista ja koettanut olla hänelle erikoisen ystävällinen. Helena oli myöskin ollut Annalle hyvin rakastettava. He olivat todellakin mitä sydämellisimmin lähestyneet toisiaan. Mutta miten olikaan, heidän tuttavuutensa ei ollut koskaan muuttunut ystävyydeksi. Helena ei liene ollut sukulaissielu.

-- Oletko Avonleassa koko kesän? kysyi Gilbert.

-- En. Ensi viikolla matkustan itäänpäin Valley Roadiin. Esther Hawthorne on pyytänyt minut sijaisekseen heinä- ja elokuuksi. Koulussa on kesäkurssit, eikä Esther tunne olevansa oikein terve. Minä menen siksi hoitamaan hänen tointaan. Minulla ei ole oikeastaan mitään sitä vastaan. Voitko uskoa -- olen alkanut nykyään tuntea olevani vähän vieras Avonleassa. Se on surullista -- mutta niin on. Tuntuu omituiselta nähdä lapsijoukkoa, joka on varttunut pitkiksi pojiksi ja tytöiksi -- niin, melkein jo nuoriksi miehiksi ja naisiksi -- vain kahtena viimeisenä vuonna. Puolet minun oppilaistani on täysikasvuisia. Minä tunnen olevani itse kauhean vanha, kun näen heidän olevan sillä asteella johon kuuluvaksi muuten ajattelen sinua ja itseäni ja kaikkia meidän yhdenikäisiä tovereitamme.

Anna nauroi ja huokasi. Hän tunsi olevansa hyvin vanha ja vakiintunut ja järkevä, mikä parhaiten todistaa, miten nuori hän oli. Hän ajatteli itsekseen, että hän olisi tahtonut siirtyä hyvin mielellään takaisin iloisiin nuoruudenpäiviin, jolloin elämä vielä kangasti toivon ja haaveiden ruusunpunaisessa autereessa, ollen täynnä sanoin ilmaisematonta tenhoa, joka nyt oli ainiaaksi häipynyt. Missä nyt olivat keväisen valoisat unelmat ja värikkään loistavat tuulentuvat?

-- Se on jokaisen sukupolven kohtalo, eikä ainoastaan meidän, sanoi Gilbert etäiseltä ja hajamieliseltä tuntuvalla äänellä. Anna olisi tahtonut tietää, ajatteliko hän Helenaa. Kuinka yksinäiseltä ja tyhjältä nyt tuntuisikaan Avonleassa, kun Dianakin oli lähtenyt omille teilleen!

XXX.

ANNA PHILIPALLE.

_Metsämökissä 1 p:nä heinäkuuta_.

"Minun on tosiaan jo aika, rakas Phil, kirjoittaa sinulle ja kertoa millaista minun elämäni täällä on. Olen täällä Valley Roadissa taaskin kunnon koulunopettajana, ja mitä aineelliseen puoleen tulee olen turvautunut neiti Janet Sweetin aika runsaisiin lihapatoihin. Jane on herttainen ja hyvin miellyttävän näköinen nainen, pitkä, mutta ei hintelä -- hänellä näyttää päinvastoin olevan jonkun verran taipumusta täyteläisyyteen, jota ehkäisemässä on vastapainona eloisa ja tarmokas sielu. Hänen huolellisesti käherretyssä tukassaan on harmaita juovia, hänellä on auringonpaisteiset kasvot ja punaruusuiset posket, ja hänen kiltit siniset silmänsä tulevat joskus suuriksi ja pyöreiksi lapsellisesta ihmetyksestä. Hän valmistaa kauhean ihanaa ruokaa vanhojen keittoreseptien mukaan eikä hänestä ole mitään, vaikka söisi vatsansa kipeäksi; pääasia on että 'maistuu'. Minä pidän hänestä, ja hän pitää myös minusta -- luultavasti etupäässä siksi, että hänellä on ollut sisar, joka kuoli nuorena ja jonka nimi oli Anna. 'Saan toivottaa neidin tervetulleeksi' virkkoi hän, kun kyytimieheni toi minut hänen pihaansa. 'Vaikka ette ole ollenkaan sen näköinen kuin kuvittelin. Olin varma siitä, että te olisitte tumma -- sisarvainajani oli tumma. Mutta kun tulette, niin loistaakin punainen tukkanne jo etäältä!'

"Pari minuuttia pelkäsin sympatiani Janetia kohtaan joutuneen jo kankkulan-kaivoon. Sitten huomautin itselleni, että minun tuli pitää itseäni liian hyvänä antaakseni itsessäni valtaa ennakkoluuloille ketään kohtaan vain siksi, että tämä on sanonut hiuksiani punaisiksi. Sana 'kastanjanruskea' luultavasti puuttui Janetin sanakirjasta.

"Tilapäinen kotini, Metsämaja, on hyvin hauska paikka. Tupa on pieni ja valkoinen, isolta maantieltä viettävässä, ihastuttavassa notkossa. Tien ja tuvan välillä hedelmäpuiden alla vaihtelevat hauskasti keskenään vihanneskasvitarha ja kukkasarat. Hiekkakäytävää reunustaa eteisen ovelle saakka isot simpukankuoret, vaaleanpunaiset sisältä ja piikikkäät päältäpäin, villiviini kiemurtelee kuistin ympärillä ja katolla kasvaa sammalta. Huoneeni on soma ja pikkuinen ja siihen tullaan vierashuoneesta. Siihen sopii töintuskin sänkyni ja minä. Sänkyni yläpuolella riippuu teräspiirros runoilija Burnsista, joka on kumartuneena komean halavan varjostamalle Highlandin Maryn haudalle. Runoilijan kasvot ovat niin surumieliset, ettei ole ihme, jos näen kauheita unia. Voitko uskoa, nukkuessani täällä ensimmäistä yötä näin unta, etten voinut nauraa.

"Vierashuone on siro ja sievä. Toista ikkunaa varjostaa iso jalava, joten huoneen täyttää luolamainen tummanvihreä valaistus. Tuoleilla on ihmeellisiä irtopäällisiä ja lattialla koreita matonpätkiä, ja pyöreällä sohvapöydällä on kirjoja ja maisemakortteja sievästi järjestettyinä. Uuninreunalla on kuivatettuja ruohoja kukkamaljakoissa. Kukkamaljakkojen välissä on näytteille pantuina joukko jäykkiä, surureunaisia kortteja, pelkkiä kutsukortteja, joissa pyydetään 'läsnäolollaan kunnioittamaan' hautajaisia, missä päähenkilöinä ovat esiintyneet Janetin isä ja äiti, eräs veli, edellämainittu sisar Anna sekä eräs renkipoika. Jos minut jonakuna päivänä viedään raskasmielisenä ja yhtä ja samaa hautovana johonkin laitokseen, niin ovat kortit siihen syynä.

"Mutta muuten kaikki on oikein kodikasta, ja sen minä olen kyllä sanonutkin emännälleni. Olen sillä voittanut Janetin sydämen, mutta käsitin pian, ettei Esther-parka oikein ollut hänen mieleensä, tämä kun oli sanonut, ettei ole oikein terveellistä, jos asuinhuoneessa on hyvin varjoisaa, ja sitten pyytänyt saada jouhimatrassin vuoteeseensa untuvapatjan sijaan. Mutta minäpä puolestani rakastan untuvapatjoja, ja kuta syvemmälle vajoaa niiden epähygienisiin syvyyksiin sitä ihanampaa minusta on. Janetin mielestä on oikea ilo nähdä minun syövän; hän oli kovasti peljännyt, että minä olisin samanlainen kuin neiti Hawthorne, joka söi aamiaiseksi vain hiukan keitettyjä hedelmiä ja joi lasin lämmintä vettä ja koetti estää Janetia paistamasta mitään, kun hänestä sellainen ruoka ei ole hyvä ruuansulatukselle. Esther on kyllä kiltti ja herttainen tyttö, mutta hänellä on muutamia päähänpinttymiä. Häntä vaivaa suuressa määrin mielikuvituksen puute ja samalla heikko vatsa.

"Janet ilmoitti minulle, että saan käyttää vierashuonetta, kun nuoria herroja tulisi käymään. Luultavasti niiden lukumäärä on pian laskettu. En ole vielä nähnyt ainoatakaan nuorta herraa paikkakunnalla, lukuunottamatta viereisen talon apumiestä, pitkää, hintelää nuorta miestä, harmaankeltaiset suortuvat otsalla. Hän tuli tänne äskettäin eräänä iltana, en tiedä todellakaan minkä vuoksi, ja kyykötti kyyköttämistään aidalla kuistin vieressä, missä Janet ja minä istuimme käsitöinemme. Hän tarjosi piparminttukaramelleja paperitötteröstä ja antoi meille muutamia vihanneskasvitarhaa koskevia neuvoja. Häntä ei paljoakaan kehoitettu tulemaan toiste.

"Ja kuitenkin, usko tai älä, on täälläkin käynnissä rakkausjuttu. Minun kohtalooni näyttää kuuluvan keikkua kannoilla vanhempien ihmisten eroottisilla rekiretkillä. Herra ja rouva Irvingin on tapana sanoa, että minä sain aikaan heidän avioliittonsa. Toistaiseksi olen vain passiivisena katsojana siinä, mitä täällä on tekeillä. Luulen saavani syytä vielä joskus palata tähän aineeseen. En aio kuitenkaan panna kahtakaan kortta ristiin jouduttaakseni tapausten kehitystä. Tavallisesti saa vain kiittämättömyyttä osakseen, kun työntää nenänsä keittoon, vaikka sen tekisikin mitä parhaimmassa tarkoituksessa."

XXXI.

TEEKUTSUISSA.

Ensimmäisenä torstai-iltana Annan tultua Valley Roadiin pyysi Janet hänet mukaansa viikkosaarnaa kuulemaan. Anna suostui tulemaan, ja Janet ryhtyi pukeutumaan hienommin ja huolellisemmin kuin mitä olosuhteet Annan mielestä oikeastaan olisivat vaatineet. Hän pani ylleen vaaleansinisen, kukikkaisen musliinileningin, jossa oli runsaammin röyhelöitä ja volangeja kuin mitä olisi luullut säästeliään Janetin haluavan hankkia itselleen, ja kaikkea siunaamassa oli leveälierinen italialainen olkihattu, jossa oli reunusteena heleitä ruusuja ja kolme strutsinsuikaa. Anna joutui aivan hämilleen. Vähitellen alkoi hänelle selvitä syy tähän ylellisyyteen, syy, joka on vanha kuin synti.

Valley Roadissa pidettävät viikkosaarnat näyttivät houkuttelevan yksinomaan naiskuulijakuntaa. Tilaisuuteen oli saapunut kolmekymmentäkaksi naista, kaksi puolikasvuista poikaa ja yksi ainoa mieshenkilö pastoria lukuunottamatta. Anna kohdisti pastoriin lähemmän tarkastelunsa. Kaunis hän ei ollut, ei myöskään nuorekas tai notkealiikkeinen. Hänellä oli tavattoman pitkät jalat, niin pitkät, että hänen täytyi sotkea ne läjään tuolin alle, jotta ne eivät olisi tiellä, ja hän oli aika lailla köyryselkäinen. Kädet olivat suuret, hiukset kaipasivat saksia ja viikset olivat hoitamattomat. Mutta Annasta hänen kasvonsa tuntuivat kuitenkin miellyttäviltä, ne kun kuvastivat rehellisyyttä ja hyvyyttä ja vielä jotain, mitä Annan oli vaikea määritellä itselleen. Anna teki joka tapauksessa sen johtopäätöksen, että tämä mies oli kärsinyt ja ollut luja kärsimyksessään ja että juuri tuo sitkeä alistuvaisuus oli painanut leimansa hänen kasvoihinsa.

Kun jumalanpalvelus oli päättynyt, meni pastori Janetin luo ja sanoi:

-- Saanko tulla sinua saattamaan, Janet?

Janet tarttui hänen käsivarteensa -- jäykästi ja ujostellen kuin hän olisi ollut kuusitoistavuotias ja häntä ensi kerran "saatettu kotiin", kertoi sittemmin Anna Majassa tytöille.

-- Neiti Shirley, saanko esittää pastori Douglaksen, sanoi Janet samaan jäykkään tapaan.

Pastori Douglaksen kumarrus oli pieni ja lystikäs.

-- Minä katselin neitiä kirkossa, ja minusta te näytitte niin ihmeen herttaiselta, sanoi pastori.

Tällainen lausunto olisi yhdeksässäkymmenessäyhdeksässä tapauksessa sadasta tuntunut Annasta kiusalliselta, mutta pastori Douglas lausui sanat sillä tavalla, että Anna huomasi niiden tulleen aivan vilpittömänä ystävyyden ilmaisuna. Anna hymyili kiitollisena pastorille ja vetäytyi hyvin hienotunteisesti parin taa kuutamon valaisemalla maantiellä.

Janet oli siis joutunut huomaavaisen kavaljeerin hoteisiin. Anna oli kovasti ihastuksissaan. Janetista tulisi varmasti mallivaimo -- hilpeä, huolehtiva, viisas ja säästäväinen, ja miten ihanan hyvää ruokaa hän tulisikaan laittamaan!... Kyllä luonto tuhlaisi suorastaan anteeksiantamattomalla tavalla, jos niin erinomainen emäntä jäisi vanhaksipiiaksi.

-- John Douglas pyysi, että minä ottaisin sinut lähipäivinä mukaani hänen vanhan äitinsä luo, sanoi Janet seuraavana aamuna. -- Hänen äitinsä on melkein yhtämittaa vuoteen omana eikä voi liikkua enää minnekään. Mutta hän pitää hyvin paljon seurasta ja tahtoo aina tutustua niihin, jotka asuvat minun vuokralaisinani. Menisimmekö sinne tänä iltana?

Anna suostui tähän mielellään, mutta myöhemmin päivällä tuli pastori itse tuoden terveisiä äidiltään ja pyytäen molempia naisia tulemaan teelle lauantai-iltana.