Part 16

-- Minä olen tutustunut hänen molempiin sisariinsa ja olen kuullut hänestä puhuttavan. Kaikki ihmiset tuntevat sen perheen. Gardnerit ovat hienoa ja ylhäistä sukua ja hirmuisen rikkaita. Roy on hyvin kaunis ja hänellä on erittäin hyvä pää. Pari vuotta sitten hänen äitinsä terveys oli vähän heikko, ja Gardner jätti silloin korkeakoulun lähteäkseen hänen kanssaan Eurooppaan, jotta äiti saisi hoitaa terveyttään -- hänen isänsä on kuollut. Hänestä kuului tuntuneen hyvin vaikealta keskeyttää opintonsa, jotka olivat erikoisen hienosti suunnitellut. Kuulepas nyt, Anna... Tässä on varmaan jotain intressanttia pelissä. Minä melkein kadehdin sinua, mutta en niin kauheasti kuitenkaan. Katsos, hän ei ole kuitenkaan Jonas.

-- Voi, mikä hupakko sinä olet, virkkoi Anna luoden Philiin armollisen silmäyksen. Mutta hän makasi kauan valveilla sinä iltana eikä hän pitänytkään unta kovin tärkeänä. Unelmat, joita hän näki valveilla, olivat vielä lumoavammat ja kiehtovammat kuin ne kirjavat kuvat, joita hänen oli tapana nähdä suljetuin silmäluomin. Oliko lumottu prinssi -- se oikea -- vihdoinkin tullut? Kun Anna ajatteli säteileviä tummia silmiä, jotka olivat syvästi katsoneet hänen omiin silmiinsä, oli hän hyvin taipuvainen antamaan sisimmässään myöntävän vastauksen.

XXVI.

UUSI HENKILÖ.

Karoliinan majan tytöt pukeutuivat paraikaa illanviettoon, jonka korkeakoulun juniorit antoivat senioreille eräänä helmikuun iltana ja jossa myös tanssittaisiin. Anna tarkasti itseään tyttömäisen tyytyväisenä sinisen huoneen peilin edessä. Hänellä oli yllään erittäin kaunis puku. Aluksi se oli ollut aikalailla yksinkertainen, kermankeltaisesta silkistä tehty pikku kotelo, päällyshame shiffonista. Mutta Phil oli pyytänyt saada ottaa sen mukaansa joululomaksi ja kirjaillut mitä sievimpiä ruusunnuppuja yli koko ohuen valkean kankaan. Philin sormet olivat taitavat ja nopeat ja tuloksena oli puku, jota jokainen tyttö Redmondissa kadehti. Allie Boonekin, joka sai pukunsa Pariisista, loi aina kaihoisia katseita ruusunnuppuhameeseen, kun Anna purjehti sen ilmavien verhojen ympäröimänä korkeakoulun isoa porraskäytävää.

Anna koetti, miltä valkea kämmekkä näyttäisi hänen hiuksissaan. Roy Gardner oh lähettänyt hänelle valkeita kämmeköitä illanviettoa varten, ja Anna tiesi, ettei kenelläkään Redmondin tytöllä tulisi olemaan niitä illalla. Phil tuli huoneeseen ja asettui heti ihailemaan.

-- Minun täytyy sanoa, Anna, että sinä tänä iltana olet oikein eduksesi. Yhdeksänä iltana kymmenestä minä helposti himmennän sinut loistollani. Mutta kymmenentenä sinä puhkeat kukkaan loistokasvina, joka täydellisesti saattaa minut varjoon. Millä sinä oikein saat sen aikaan?

-- Puku sen tekee, rakas lapsi. Ei lainattuja höyheniä, vaan rehellisesti maksettuja. Mutta kuitenkin höyheniä.

-- Eipäs olekaan. Toissa iltana, kun tuolla tavoin puhkesit kukkaan, oli sinulla vanha vaaleansininen villapuserosi, jonka rouva Lynde on sinulle ommellut. Ellei jo se olisi vienyt Roylta sekä pään että sydämen, menettäisi hän ne varmasti tänä iltana. Mutta minusta kämmekät eivät sovellu sinulle, Anna. Ei, se ei ollenkaan johdu kateudesta... Mutta kämmekät sointuvat huonosti yhteen sinun oman olemuksesi kanssa. Ne ovat liian eksoottisia -- liian troopillisia -- liian ärsyttäviä. Älä ainakaan pane niitä tukkaasi, teepä muuten mitä tahansa.

-- En panekaan. Myönnän, etten ole itsekään niin kovin ihastunut kämmekköihin. Minusta ne eivät ole samaa maata kuin minä. Roy ei lähetäkään minulle usein niitä -- hän tietää, että minä pidän eniten kukista, joiden kanssa viihtyy kuin rakkaiden ystävien kanssa, enkä sellaisista, jotka alentuvat tulemaan lyhyelle käynnille kuumasta kasvihuoneestaan ja sitten hyvinkin pian osoittavat, ettei ilmanmuutos heitä miellytä.

-- Jonas on lähettänyt minulle muutamia ruusunnuppuja täksi illaksi -- mutta ikävä kyllä hän ei tule itse mukaan. Hänen piti lähteä kiertoretkelle köyhiin koteihin kauas laitakaupungille. En usko, että häntä haluttaisi tullakaan. Anna, minä pelkään kauheasti, ettei Jonas loppujen lopuksi sittenkään välitä minusta. Ja minä vaivaan nykyään juuri päätäni ratkaistakseni, päästänkö itseni riutumaan ja kuolemaan vai karaisenko itseni ja suoritan tutkintoni ja elän yhä edelleen järkevänä ja hyödyllisenä yhteiskunnan jäsenenä.

-- Phil, sinun luonteesi mukaista ei ole ensinkään elää järkevänä ja hyödyllisenä yhteiskunnan jäsenenä. Siis sinun on paras riutua ja kuolla, virkkoi Anna.

-- Voi, kuinka sinä osaat olla sydämetön!

-- Ja kuinka sinä voit olla hirmuisen typerä! Kyllä sinä varsin hyvin tiedät, että Jonas pitää sinusta!

-- No, mutta miksi hän ei sitten voi sanoa suoraan, että hän pitää? Enkä minä voi saada häntä siihen. Hän näyttää kyllä siltä minustakin. Mutta niin kauan kuin hän vain katselee minua hellästi eikä avaa suutaan, on minun vaikea istuutua päärmäämään keittiöpyyhinliinoja ja merkkaamaan lautasliinoja. En voi vakavasti ryhtyä kapiooni ennenkuin olen oikein kihloissa. Sillä vain panisi kohtalon koetukselle.

-- Minä sanon sinulle erään asian. Sinun Jonaksesi ei uskalla kosia sinua, Phil. Hän on köyhä eikä voi tarjota sinulle sellaista kotia, johon sinä olet tähän saakka tottunut. Sinä ymmärrät kyllä, että se on ainoa syy, miksi hän ei ole kosinut aikoja sitten.

-- Niin taitaa olla, virkkoi Phil olematta vielä täysin vakuutettu. -- Mutta -- hänen kasvonsa kirkastuivat äkkiä -- ellei hän kosi minua, niin minä kosin häntä. Lopputulos on kai hyvä joka tapauksessa. Ei kannata olla huolissaan edeltäkäsin. Asiasta toiseen -- Gilbert Blythe on usein kävelemässä Helena Stuartin kanssa. Tiedätkö sen?

Anna koetti kiinnittää hienoa kulta vitjaa kaulalleen. Hänestä lukko tuli äkkiä tavattoman konstikkaaksi. Siinä mahtoi olla jotain hullusti -- vai vaivasiko hänen sormiaan jokin?

-- En, sanoi hän välinpitämättömästi. -- Kuka on Helena Stuart?

-- Ronald Stuartin sisar. Hän on Kingsportissa tämän talven soitto-opintoja harjoittamassa. Minä en ole häntä nähnyt, mutta väitetään, että hän on hyvin kaunis ja että Gilbert on häneen oikein ihastunut. Voi, kuinka minua harmitti, kun annoit Gilbertille rukkaset! Mutta oli kai edeltäpäin määrätty, että sinun tulee saada Roy Gardner. Ymmärrän sen nyt. Teit kyllä aivan oikein.

Anna ei punastunut, mikä muulloin tapahtui usein, kun hänen tyttöystävänsä tekivät hänelle kiusaa Roy Gardnerista. Hän tunsi äkkiä olevansa jäähtynyt ja haluton. Philin puhe tuntui hänestä joutavanpäiväiseltä ja typerältä -- mieluummin hän olisi jättänyt koko illanvieton sikseen. Hän läimähytti viatonta Noitaa korville.

-- Älä siinä tuhraa tyynyä karvaiseksi, kissaheittiö! Ulos paikalla ja pysy siellä, missä tiedät saavasi olla.

Anna otti orkideansa ja lähti portaita alas arkihuoneeseen, missä Jamesina-täti istui kunniapaikalla lämpiämään ripustettujen iltakappojen edessä. Roy Gardner odotti Annaa ja käytti odotusajan Saara-kissan härnäämiseen. Saara-kissa ei suosinut Royta. Se käänsi hänelle aina selkänsä. Mutta kaikki muut Karoliinan majassa olivat hyvin suopeita häntä kohtaan. Jamesina-täti, jonka Gardnerin kohtelias ja kunnioittava käytös ja miellyttävä, vastustamaton äänensointu olivat lumonneet, julisti ettei hän ole milloinkaan nähnyt niin erinomaista miestä ja että Annalla oli täysi syy tuntea itsensä hyvin onnelliseksi. Tällaiset lausunnot ärsyttivät Annaa ja herättivät hänessä vastustushalua. Ensimmäinen tuttavuus Royn kanssa ja se seikka, että Roy oli peittelemättömästi osoittanut ihailuaan, olivat tosin omiaan viehättämään nuorta neitosta, jonka olemukseen oli aina kuulunut suuri taipumus romanttisuuteen, mutta hän toivoi kuitenkin, etteivät Jamesina-täti ja tytöt olisi niin varmoja asiasta.

Auttaessaan päällystakkia Annan ylle kuiskasi Roy hänelle tilaisuuteen soveltuvan kohteliaisuuden, jonka hän oli ottanut heille kummallekin tutusta runosta, mutta se ei herättänyt Annassa yhtä suurta ihastusta kuin tavallisesti, ja Royn mielestä Anna oli verrattain harvapuheinen heidän lyhyellä matkallaan korkeakoulun juhlahuoneistoon. Anna näytti Roysta hieman kalpealta tullessaan naisten pukuhuoneesta, eikä hän erehtynytkään, mutta kun Anna oli astunut juhlasaliin, palasi puna äkkiä hänen poskilleen ja hän muuttui jälleen säteilevän iloiseksi. Hän kääntyi Royn puoleen välkehtivä ilme kasvoissaan, ja Roy hymyili hänelle ja katsoi häntä syvillä mustilla "samettisilmillään", joiksi Philin oli tapana niitä nimittää. Todellisuudessa Anna ei huomannut Royta. Kuuma laine tulvi hänen rintaansa, ja hänestä tuntui kuin olisi hän ollut tukehtumaisillaan. Salin toisessa päässä, ison palmuryhmän suojassa seisoi Gilbert puhuen nuoren tytön kanssa, joka ei voinut olla kukaan muu kuin Helena Stuart.

Tyttö oli harvinaisen kaunis, kookas ja komea, ryhti itsetietoinen. Hänellä oli suuret tummansiniset silmät, tasainen, kirkas iho ja pronssinkuulteinen hohde sileässä tukassaan. Hän muistutti jotain pohjoismaisen aatelisnaisen muotokuvaa viisitoista- tahi kuusitoistasataluvulta.

-- Hänellä on sellainen ulkomuoto, jota minä aina olen kovasti toivonut itselleni, ajatteli Anna masentuneena. -- Iho ruusua ja liljaa -- haaveelliset siniset silmät -- metallinhohteiset hiukset -- hänellä on kaikki... Ihmeellistä, ettei hänen nimensä ole samalla Cordelia Fitzgerald. Eiköhän hänellä kuitenkin ole vähän kömpelö vartalo, ja ainakin on varmaa, että minulla on parempi nenä kuin hänellä.

Anna tunsi voimansa jonkun verran elpyvän, kun hän oli tehnyt tämän havainnon.

XXVII.

MOLEMMINPUOLISTA LUOTTAMUSTA.

Maaliskuu ei ollutkaan tänä talvena loppumaton ja petollinen siirtymäkausi, jolloin pakkanen värjyy ilmassa ja nurkkia pyyhkäisevät kylmät vihurit. Taivas olikin keväisen valoisa ja auringon lämmittämät päivät vaipuivat kylmään, vaaleanpunertavaan hämärään, ennenkuin kuu isona ja kirkkaana nousi taivaalle. Merituuli asettui levolle, mutta tuntui siltä kuin olisi vielä voinut kuulla talven viimeisten jäälohkareiden murskautuvan.

Korkeakoululaisilla oli edessään huhtikuun kokeet, jotka loivat varjojaan Karolinan majaan ja sen asukkaihin. Tytöt pänttäsivät kirjoja päähänsä, minkä jaksoivat. Philkin askarteli paksujen nidosten ja hakemistojen ääressä osoittaen intoa, joka tuotti hänen leimahtavalle tarmolleen kunniaa.

-- Minun aikomukseni on saada matematiikan stipendi, vakuutti hän eräänä päivänä. -- Helposti lähtisi myös kreikankielen stipendi, mutta minä näytän mieluummin mihin pystyn matematiikassa. Silloin Jonas huomaa, miten paljon älyä minussa oikeastaan on.

-- Jonas pitää sinusta enemmän siksi, että sinulla on suuret ruskeat silmät ja veitikkamainen hymy kuin kaikkien niiden monimutkaisten aivolokeroiden vuoksi, joita sinulla saattaa olla kiharoittesi alla, virkkoi Anna.

-- Kun minä olin nuori tyttö, ei pidetty sopivana, että hyvinkasvatetulla naisella on vihiäkään matematiikasta, sanoi Jamesina-täti. -- Mutta ajat muuttuvat, ja me ajan mukana. En osaa sanoa parempaanko päin. Osaatko keittää ruokaa, Phil?

-- En, hyvä täti. Kerran olen sekoittanut kakkutaikinan -- mutta se ei noussut ollenkaan, ja siitä tuli pannukakku. Kyllä kai täti tietää, millaista tarkoitan -- moni muu on leiponut samanlaisia. Mutta sano, pikku herttainen muori-kulta, etkö usko, että minä samalla kirkkaasti säteilevällä älylläni, jonka avulla saavutan matematiikan stipendin, myös voin päästä selville herkkujen salaisuuksista, jos minä nyt jonkun ajan kuluttua vakavasti päätän ruveta oppimaan ruuan valmistusta?

-- Jumala tietää -- emmehän me voi heittäytyä toivottomuuteen, arveli Jamesina-täti varovaisesti. -- Minulla ei ole erikoisen hyvä käsitys nykyajan naisen kasvatuksesta. Minun tyttäreni on suorittanut kandidaattitutkinnon. Hän osaa myös valmistaa ruokaa. Mutta sen minä opetin hänelle ennenkuin hän sai ryhtyä kuiviin tieteisiin yliopistossa.

Maaliskuun puolivälissä saapui kirje vanhemmalta neiti Spoffordilta, missä tämä ilmoitti, että hän veljentyttärensä kanssa oli päättänyt viipyä Euroopassa vielä vuoden. "Käy siis päinsä jäädä Karoliinan majaan vielä vuodeksi", sanottiin kirjeessä. "Maria ja minä aiomme nyt ryhtyä Egyptiin. Tahtoisin ainakin nähdä sfinksin ennenkuin kuolen."

-- On aika hullunkurista ajatella heitä "ryhtymässä Egyptiin", nauroi Stella. -- He aikovat varmasti istua sfinksin edessä omilla telttatuoleillaan ja kutoa sukkaa katsellessaan sitä.

-- Minä olen hyvin iloinen, kun me saamme jäädä Majaan vielä vuodeksi, virkkoi Stella. Minulla on ollut oikein pelko ja vavistus siitä, että he tulevat pian takaisin. Silloin meidän herttainen pikku kotimme hajaantuisi kaikkiin ilmansuuntiin -- ja meidät, linnunpoikaparat, heitettäisiin höyhenettöminä pesästä jälleen täysihoitolarouvien armottomaan ilmapiiriin.

-- Nyt minä lähden ulos vetämään nenääni raitista puiston ilmaa, virkkoi Phil heittäen logaritmitaulun menemään. -- Uskon olevani vielä kahdeksankymmenvuotisena iloinen siitä, että menin kävelemään puistoon juuri tänä iltana.

-- Sinä puhut arvoituksin, sanoi Anna.

-- Tule mukaan, kenties saat kuulla jotain, kullanmuru.

Maaliskuun illan tenhoava ja salaperäinen tunnelma valtasi heidät kohta. Ilta oli lauha ja hiljainen, äänettömyyteen vaipunut -- äänettömyyteen, josta kuitenkin soi joukko vienoja, hopeankirkkaita ääniä, mutta ne saattoi kuulla vain se, joka kuunteli sielullaan. Tytöt kulkivat honkain reunustamaa puistokäytävää pitkin, joka näytti suoraan johtavan komeaan, tulipunaiseen talviseen auringonlaskuun.

-- Menisin kotiin kirjoittamaan runon heti paikalla, jos vain tietäisin, miten se tehdään, sanoi Phil pysähtyen erääseen tienristeykseen, missä ruusuinen hohde peitti honkien tummanvihreät latvat. -- Kaikki on täällä niin ihmeellistä -- suuri valkea hiljaisuus ja tummat puut, jotka näyttävät kätkevän syviä ajatuksia.

-- Metsä oli Jumalan ensimmäinen temppeli, virkkoi Anna hiljaa. -- Ei voi muuta kuin olla hartautta ja kunnioitusta täynnä tällaisella paikalla. Kun kuljen honkien alla, tunnen aina olevani Häntä lähempänä.

-- Anna, minä olen onnellisin olento auringon alla, pääsi äkkiä Philin huulilta.

-- Vai on pastori vihdoinkin puhunut? kysyi Anna tyynesti.

-- On, kuulepas! Ja minä aivastin kolme kertaa hänen puheensa aikana. Eikö se ollut kamalaa? Mutta minä vastasin 'tahdon' melkein jo ennenkuin hän oli ehtinyt lopettaa -- minä pelkäsin niin, että hän katuisi ja jättäisi kesken. Olen suunnattoman iloinen. Minun oli niin vaikea uskoa vakavasti, että Jonas oli tosiaan kiintynyt niin tyhjään ja turhamaiseen ihmiseen kuin minä olen.

-- Phil, älä koeta uskotella itsellesi ja muille, että sinä olet tyhjä, virkkoi Anna vakavasti. -- Jonkun verran kevytmielisen pintasi alla asustaa lämmin, kiltti, uskollinen ja aito naisellinen sielu. Miksi tahdot itsepintaisesti kätkeä sen?

-- Minä en voi sille mitään, Anna. Sinä olet oikeassa -- sisin olemukseni ei ole kevytmielinen. Mutta sieluani peittää aivankuin turhamaisuuden ja pintapuolisuuden verho, enkä minä voi repiä sitä pois. Kun tietäisin keinon, miten sen voisi nylkeä... Mutta Jonas tuntee minun oikean minäni ja pitää minusta sellaisena kuin olen verhoineni ja kaikkineni. Ja minä pidän hänestä. En ole koskaan elämässäni ollut niin hämmästynyt kuin huomatessani, että niin tosiaan on laita. En ollut milloinkaan ajatellut mahdolliseksi rakastumista rumaan mieheen. Kuule, minä olen nyt vihdoin tehnyt päätöksen ja antanut palttua kaikille keikareille! Ja valittuni nimi on Jonas. Mutta minä aion kutsua häntä Joeksi. Se on niin sievä nimi ja niin helppo sanoa. Alonzoa en olisi koskaan voinut lyhentää.

-- No, miten nyt käy Alecin ja Alonzon?

-- Heille minä sanoin jo jouluna, ettei meidän välillämme voi koskaan olla mitään. On omituista ajatella, että minä tosiaankin yhteen aikaan vakavasti uskoin toisin. Se koski heihin niin kipeästi, että minä itkin tyynyni aivan märäksi heidän tähtensä. Mutta minä tiesin, että koko avarassa maailmassa oli vain yksi ainoa mies, jonka kanssa voin koskaan mennä naimisiin. Nyt minä olet tehnyt päätökseni eikä se ollut hitustakaan vaikea. On ihana tunne olla niin varma asiastaan ja tietää luottavansa vain omaan mielipiteeseensä eikä kenenkään muun.

-- Ja sinä uskot pysyväsi tässä päätöksessä?

-- Luuletko todella, että minä vielä katuisin, kun minun nyt on näin hyvä? Minäpä kerron sinulle, minkä pienen opetuksen Joe antoi minulle. Hän sanoo, että minun pitäisi epäröidessäni ja ollessani kahden vaiheilla toimia niinkuin kahdeksankymmenvuotiaana toivoisin siinä asiassa tehneeni. Joe kuuluu muuten niihin, joilla on jotensakin luja tahto ja päättäväisyyttä, eikä olisi oikein hauskaa, jos samaan taloon joutuisi kaksi hyvin lujaa tahtoa. Silloin on parempi, että hän saa päättää minun puolestani.

-- Mitä sinun vanhempasi tulevat sanomaan?

-- Isä ei tule sanomaan mitään erikoisesti. Hän hyväksyy kaiken, mitä teen. Mutta äiti kyllä antaa kuulla yhtä ja toista, hän tulee sanomaan erinäisiä totuuksia. Hänellä on hyvin terävä kieli, kun hän kääntää sen puolen näkyviin. Mutta hänen on kaiketi tyydyttävä vähitellen tosiasiaan.

-- Sinun on pakko kieltäytyä monesta seikasta, johon tähän asti olet tottunut, Phil, kun menet naimisiin pastori Blaken kanssa.

-- Mutta minähän omistan hänet. En tule kaipaamaan muuta. Me menemme naimisiin kesäkuusta vuoden perästä. Joe tulee teologiankandidaatiksi nyt keväällä, kuten tiedät, ja hänet vihitään heti papiksi. Sitten hän ottaa hoitaakseen liitynnäisseurakunnan köyhäin kaupunginosassa. Siellä käyn kodeissa hänen kanssaan -- kuuletko? Mutta minä seinään häntä sinne ja vaikka Grönlannin jäävuorille, jos tarvitaan.

-- Siinä on tyttö, jolle ei köyhä koskaan saattanut tulla kysymykseenkään, virkkoi Anna nuorelle, tiepuolessa olevalle petäjälle.

-- Älä nyt pilkkaa minua nuoruuteni tyhmyyksistä. Minä kannan köyhyyteni yhtä helposti ja kevyesti kuin tähän saakka rikkauteni. Saat nähdä, että minä kyllä opin keittämään hyvää kotiruokaa ja korjaamaan kuntoon vanhat hameeni. Nyt, kun meillä on ollut oma talous Majassa, olen oppinut ostamaan ruokaa, ja minä ymmärrän aika hyvin tavarain laadun. Kokonaisen kesän olen opettanut yhtä luokkaa pyhäkoulussa. Jamesina-täti väittää, että minä turmelen Jonaksen virkauran, jos menen naimisiin hänen kanssaan. Sitä en suinkaan aio tehdä. Kun on täynnä vilpitöntä hyvää tahtoa, täytyy kai saada jotain aikaan. Bolingbrokessa on mies, joka ei osaa puhua oikein selvästi, mutta hän esiintyy usein todistajana hartaushetkissä, ja kerran minä kuulin hänen sanovan: rattaat ystävät, pantaa se mieliitte, että me emme voi taitti olla tirttaasti paistavia sähtölamppuja, vaan muutamat saavat tyytyä olemaan talitynttilöitä. Minusta tulee Joen pikku talikynttilä.

-- Rakas Phil, minä pidän sinusta niin paljon, etten voi tässä laatia pientä onnittelupuhetta, niinkuin pitäisi. Mutta iloitsen koko sydämestäni, kun olet onnellinen.

-- Minä tiedän sen. Näen sen sinun suurista harmaista silmistäsi, Anna. Jonakuna päivänä jonkun ajan kuluttua katson samalla tavalla sinua. Sillä sinä menet kai naimisiin Royn kanssa, vai miten, Anna?

-- Rakas lapsi, en voi antaa hänelle rukkasia enkä vastata myöntävästi ennenkuin hän on kosinut.

-- Tietäähän koko korkeakoulu, kuinka ihastunut hän on sinuun, sanoi Phil avomielisesti. -- Ja sinä pidät varmaankin hänestä myöskin, etkö pidäkin, Anna?

-- Kyllä kai, vastasi Anna vähän haluttomasti.

Hänestä tuntui kuin olisi pitänyt punastua tällaisen tunnustuksen johdosta, mutta puna ei noussut hänen poskilleen. Mutta ottipa kuka tahansa hänen kuullen puheeksi Gilbert Blythen tahi Helena Stuartin, hän tuli heti hehkuvan punaiseksi. Ja kuitenkin olivat Gilbert Blythe ja Helena Stuart hänelle tyhjää -- ehdottomasti tyhjää. Anna oli turhaan miettinyt syytä, miksi hän punastui tahi oli punastumatta. Mitä Royhin tuli, oli Anna tietysti rakastunut häneen -- hyvin rakastunut... Kuinka hän voisi muuta olla? Eikö Roy ollut hänen unelmiensa ihanne? Kuka voisi vastustaa hänen tummia, ihmeellisiä silmiään? Ja ääntä, joka soi kuin taikakellojen soitto ja houkutteli Annaa yhä kauemmas todellisuudesta. Kuinka muut kadehtivatkaan häntä! Ja miten viehättävän sonetin Roy oli hänelle lähettänyt orvokkikotelon mukana hänen syntymäpäivikseen! Anna osasi ulkoa sen alusta loppuun. Oi, kuinka hienosti se oli kirjoitettu! Kenties se ei ollut aivan Shakespearen tahi Keatsin sonettien tasolla -- niin syvästi kuin Anna muuten olikin rakastunut, ei hän kuitenkaan ollut siinä määrin rakkauden sokaisema. Mutta aivan varmasti olisi monikin isoimmista aikakauslehdistä ottanut sen ilomielin... Ja se oli hänelle omistettu -- ei Lauralle eikä Beatricelle eikä Ateenan Neitoselle, vaan hänelle, Anna Shirleylle. Olihan toki korkean ja hienostuneen nautinnon huippu saada kuulla sointuvin runomitoin -- ja sonettiin puettuna, joka on hyvin vaikea runomuoto, että silmät muistuttavat säteilevää aamutähteä, että poski on saanut purppuransa ruusunpunaiselta Auroralta ja että huulet ovat viehättävämmät kuin paratiisin riemut... Gilbert ei olisi koskaan tullut ajatelleeksikaan lauluin ylistää hänen hienosti piirtyviä kulmiaan...

Mutta Gilbert ymmärsi huumoria. Anna oli kerran kertonut Roylle pienen hauskan jutun -- eikä tämä ollut ymmärtänyt pilaa! Hänen mieleensä muistui, miten Gilbert ja hän yhdessä olivat makeasti nauraneet samalle jutulle, ja hän ajatteli jonkinlainen ahdistava levottomuus povessaan, millaista olisi elää pitkän elämän aika miehen rinnalla, joka ei ymmärrä huumoria. Mutta kuinka saattoikaan odottaa, että sankari, jolla on polttava katse ja surumieliset varjot ohimoilla, huomaisi elämässä huumoria? Sehän on sula mahdottomuus.

XXVIII.

KESÄKUUN ILTA.

-- Millaiselta inahtaisi tuntua elää sellaisessa maailmassa, missä aina olisi kesäkuu? virkkoi Anna.

Hän tuli autereisen sinisessä hämärässä tuoksuvasta puutarhasta. Portailla istuivat Marilla ja rouva Rachel keskustellen rouva Coateksen hautajaisista, joissa he olivat aikaisemmin päivällä olleet. Dora istui heidän välissään ja pänttäsi uutterasti päähänsä läksyjään. Mutta Davy istui nurmikolla jalat ristissä ja näytti niin synkältä ja kolkolta kuin posken veitikkamainen kuoppa suinkin salli hänen näyttää.

-- Sinä kyllästyisit siihen varmasti, sanoi Marilla huoaten.

-- Hyvin mahdollista -- mutta juuri nyt minusta tuntuu kuin tarvitsisin hirmuisen pitkän ajan kyllästymiseen, jos kaikki olisi niin ihanaa kuin tänään. Kesäkuussa kaikki riemuitsee ja kukoistaa. Mutta Davy-poju, miksi sinulla on noin happamat kasvot keskellä kukkaskuukautta?

-- Kaikki on niin ikävää. Tahtoisin, että kaikki olisi lopussa, virkkoi nuori pessimisti.

-- Ja sen sinä sanot kymmenvuotisena! Sepä on todellakin ikävää.

-- Minä en juksaa, sanoi Davy arvokkaana. Pelkkiä vastoinkäymisiä, en jaksa enää.

-- Mitä on sitten tapahtunut? kysyi Anna istuutuen hänen viereensä.

-- Uusi opettaja, joka tuli, kun herra Holmes sairastui, on antanut minulle kymmenen laskua maanantaiksi. Saan kykkiä niiden ääressä koko huomispäivän. On väärin, että täytyy tehdä työtä lauantaina, Milty Boulter sanoi, että hän ei ainakaan sitä tee, mutta Marilla sanoo, että minun täytyy. Minä en pidä pennin vertaa neiti Carsonista.

-- Sillä tavoin et saa puhua opettajastasi, Davy, sanoi täti-Lynde. -- Neiti Carson on oikea kunnon tyttö. Hänessä on pontta ja tarmoa, sen voi sanoa. Ei ole hyvä astua hänen varpailleen.

-- Tädin kuvaus kuuluu jotakuinkin peloittavalta, kun on puhe nuoresta tytöstä, joka on suunnilleen minun iässäni, sanoi Anna hyväntahtoisesti. -- Mutta minä en ole aivan yhtä mieltä täti Lynden kanssa. Näin eilen neiti Carsonin työhuoneessa, ja hänen silmänsä osaavat kyllä myhäillä oikein herttaisen ystävällisesti. Rohkaise mieltäsi, Davy-poikani! Huomenna on taas uusi päivä, ja minä autan sinua mielelläni laskennossa. Älä nyt istu tässä turmelemassa tätä suloista hämyhetkeä kiusaamalla itseäsi osoittajilla ja nimittäjillä.