Part 15

-- Oletko varma siitä, Anna?

-- Aivan varma.

-- Silloin minä olen hyvin, hyvin pahoillani.

-- Onpa kummallista, että kaikki ihmiset näyttävät tehneen yhteisen sopimuksen, että minun täytyy mennä naimisiin Gilbert Blythen kanssa, virkkoi Anna ärtyisästi.

-- Siksi, että te olette luodut ja tarkoitetut toisillenne, Anna -- siinä on syy. Sinun ei tarvitse heilauttaa nuorta niskaasi. Niin on kuitenkin asia.

XXIV.

UUSI HENKILÖ TULEE NÄYTTÄMÖLLE.

_Merituvassa 20 p:nä elokuuta_.

"Rakas Anna", kirjoitti Philippa -- "koetan pitää silmäluomeni auki, kunnes ehdin saada kokoon sinulle kirjeen. Olen kirjoittanut sinulle kauheasti harvoin tänä kesänä, oma sydänystäväni, mutta jos se on sinulle lohdutukseksi, niin voin sanoa, että olen käyttäytynyt yhtä huonosti kaikkia muita kohtaan, joille olen kirjevelassa. Minulla on tässä kokonainen pinkka odottamassa, joten saan sonnustaa itseni ja sylkeä kouriini. Toivon, että annat anteeksi jonkun verran sekalaisen kuvakieleni.

"Olen kauhean uninen, silmät ovat mennä kiinni. Eilen illalla olin vieraisilla naapuritalossa Emily-serkun kanssa -- hänellä on se pensionaatti, jossa asun. Siellä oli paljon muita vieraita, ja heti kun nuo poloiset elivät lähteneet talosta, kyni talon emäntä kolmen tyttärensä kanssa heidät aivan pataluhiksi. Tietysti he iskivät kyntensä meihin heti kun olimme päässeet eteiseen. Kun sitten palasimme kotiin, kertoi eräs täysihoitolainen, että renkipoika samassa talossa, josta juuri olimme tulleet, oli sairastunut tulirokkoon ja oli kuolemankielissä. Mainitun neidin erikoisala on tarjoilla tämänkaltaisia miellyttäviä uutisia. Minä pelkään hirveästi tulirokkoa. Jo se ajatus, että olen voinut saada tartunnan, esti minua nukkumasta. Kääntelin ja vääntelin itseäni sängyssä ja kun hetkeksi uinahdin, näin heti ilkeätä unta. Kello kolme minä heräsin kuumeisena, kaula kipeänä ja päässä jyskyttävä kipu. Tiesin, että minussa oli tulirokko, mutta varmuuden vuoksi nousin vapisevin jaloin katsomaan Emily-serkun 'Kotilääkäristä' taudin tuntomerkkejä.

"Anna, minussa oli ne kaikki. Sitten menin uudestaan nukkumaan ja kauhean tiedon uuvuttamana nukahdin ja nukuin kuin tukki seuraavaan aamuun, keskelle päivää. Olin silloin niin terve kuin pukki, joten minussa luultavasti ei voinut olla tulirokko. Jos olin saanut illalla tartunnan, niin tauti ei varmaankaan ollut voinut kehittyä niin nopeasti. Lääkärikirjasta löysin muuten hyvin tieteellisen sanan, inkubatsioperiodi. No, tuommoisia järkeviä ajatuksia voi kyllä saada päähänsä keskellä päivää, mutta yöllä kello kolme ei ole -- miten sanat kuuluivatkaan -- niin, ajatuksenjuoksu täysin selvä. Hihii!

"Sinä varmaankin ihmettelet, mitä minä täällä Merituvassa teen. Minusta on aina hauskaa viettää osa lomasta merenrannalla, ja isä lähettää tavallisesti minut silloin Emily-serkun 'matkailijain kesäpensionaattiin'. Pari viikkoa sitten tulin siis tänne, kuten tavallisesti, ja kuten tavallisesti oli minua asemalla vastassa, asemahuoneen edustalla, vanha kuski, setä Mark Miller, vanhoine kiesseineen ja jäykkäkoipisine hevosineen. Mark Miller on herttainen vanha ukko ja hän tarjosi minulle heti kourallisen vaaleanpunaisia piparminttumakeisia. Tuonkaltaiset karamellit tuovat aina mieleeni tukalan kirkonpenkissä-istumisen keskikesällä -- luultavasti siksi, että minun isoäidilläni oli aina mukanaan niitä pussillinen. Ne tuoksuivat aina voimakkaasti, ja hän antoi niiden kiertää penkissä. Toisilla oli ajanvietoksi mukanaan piparminttumakeisia ja toisilla suuria rosmariini- ja lavendelikimppuja. En välittänyt juuri erikoisesti setä Markin karamelleista, hän kun onki niitä paljaasta taskustaan. Ne olivat jotakuinkin karvaisia ja hänen täytyi ensin noukkia pois muutamia ruosteisia nauloja ja yhtä ja toista muuta pientä, ennenkuin tarjosi niitä minulle. Minä en olisi mistään hinnasta tahtonut loukata hänen hyväntahtoisia vanhoja tunteitaan, vaan otin karamellit ja annoin niiden sitten huomaamatta pudota maantielle. Kun viimeinen oli kadonnut, huomautti Mark-setä vähän nuhdellen: 'Ei olisi pitänyt nakertaa kaikkia karamelleja yhtaikaa Phil-neiti. Nytpä tulee pikku vatsa kipeäksi!'

"Emily-serkulla on minua lukuunottamatta viisi täysi-hoitolaista -- neljä vanhempaa tahi puolivanhaa naista ja yksi nuori herra. Ruokapöydässä istuu minun oikealla puolellani eräs rouva Smith. Hän kuuluu siihen lajiin ihmisiä, joille tuottaa tavatonta huvia syventyä ajattelemaan kaikenlaisia tauteja ja vammoja ja niiden inhoittavia yksityiskohtia. Hän peloitti meitä tietysti tulirokolla. Kun vaan ohimennenkin mainitsee jonkin taudin, niin hän pudistaa päätään ja sanoo: Voi, se on minulle hyvin tuttu -- ja siitä aineesta saa sitten kuulla enemmän kuin tarpeeksi. Jonas kertoi, että hän kerran tuli puhuneeksi moottorin pysähtymisestä rouva Smithin seurassa, ja tämä tarttui heti sanaan ja mainitsi, että se tavallisesti on hyvin itsepäinen tauti. Hän oli itse potenut sitä kymmenisen vuotta, mutta vihdoin hän sattui tapaamaan erään matkustavan lääkärin, joka paransi sen.

"Kuka Jonas on? Odota kärsivällisesti, Anna Shirley. Kun oikea hetki tulee, saat kyllä kuulla puhuttavan Jonaksesta. Mutta minulla ei ole vähääkään halua sekoittaa häntä näiden naisten kanssa yhteen.

"Vasemmalla puolella minua istuu pöydässä rouva Phinney. Hän puhuu aina ruikuttavalla ja itkuisella äänellä -- oikein pelkää hänen yhtäkkiä alkavan ulista. En tiedä mitä hän suree, mutta hän näyttää pitävän maailmaa surunlaaksona, ja nauru on hänestä mitä tuomittavin kevytmielisyyden ilmaus. Hänen mielestään minä olen ihan hullu, kuten Jamesina-tädinkin mielestä, mutta Jamesina-täti pitää minusta kuitenkin hiukan, ja siinä on hirvittävän suuri ero. Neiti Maria Grimsby istuu vinosti vastapäätä. Samana päivänä, jona saavuin, huomautti neiti Maria, että näytti vähän sateiselta -- ja sitten hän nauroi. Kun sanoin, että tie asemalta oli erittäin kaunis, niin hän hihitti sillekin. Sanoin, että nyt näkee vielä muutamia sääskiä -- neiti Maria purskahti taas mitä vilkkaimpaan nauruun. Sanoin, että Meritupa on kaunis, kuten aina -- taaskin hän hihitti. Jos minä sanoisin Maria-neidille: Minun isäni on hirttänyt itsensä ja äitini on ottanut myrkkyä, minun veljeni on joutunut elinkautiseen kuritushuoneeseen, ja minä tunnen saavani jäykkäkouristuksen neljännestunnin kuluttua -- niin Maria-neiti nauraisi täyttä kurkkua. Hän ei voi sille mitään -- hän on syntynyt sellaiseksi, ja se on hyvin omituista ja surullista.

"Viides vanha nainen on rouva Grant. Se on herttainen muija, mutta hän ei sano koskaan pahaa sanaa kenestäkään eikä tiedä mitään skandaaleja, joten keskustelu hänen kanssaan on kauhean epäintresanttia.

"Mutta nyt pääsemme Jonakseen.

"Samana päivänä, jona tulin, näin pöydässä vastapäätä itseäni nuoren miehen, joka tarkasteli minua niin hyväntahtoisesti kuin olisi tuntenut minut kehdosta asti. Minä tiesin -- sen oli Mark-setä kertonut minulle maantiellä --, että hänen nimensä oli Jonas Blake, että hän oli teologian ylioppilas S:t Columbasta ja että hänen tehtäviinsä kuului sielunhoito Merituvassa ja sen ympäristöllä kesän aikana.

"Hän on oikea rumuus -- hän on suorastaan rumin nuori mies, mitä minä olen milloinkaan nähnyt. Hän on iso ja vankka, mutta kuitenkin hoikka, ja hänellä on uskomattoman pitkät jalat. Tukka on harmaankeltainen ja siirollaan, silmät harmaat -- hyvä harmaa väri -- suu on iso, ja korvat -- niin, niistä on paras olla puhumatta.

"Hänellä on miellyttävä ääni -- kun sulkee silmänsä, on mies vallan hurmaava -- ja hänellä on varmaankin kaunis sielu ja enkelimäisen hyvä luonne.

"Meistä tuli heti hyvät ystävät. Hän on tietysti opiskellut Redmondissa, joten päästiin heti yhteiselle pohjalle. Me kalastamme ja soutelemme yhdessä ja teemme ihania kävelyretkiä kuutamossa meren rannalla. Hän ei ole niin ruma kuutamossa -- ja hyvä Jumala, kuinka kuituinen hän on! Hänestä oikein säteilee kiltteyttä ja hauskuutta. Puolivanhat hupakot -- paitsi rouva Grant -- eivät hyväksy Jonasta, siksi että hän osaa nauraa ja laskea leikkiä ja ilmeisesti mieluummin kävelee minun ajattelemattoman ja turhamaisen vähäpätöisyyteni kanssa kuin seurustelee heidän kanssaan.

"Niin merkilliseltä kuin kuuluukin, en toivoisi hänen pitävän minua pintapuolisena ja kevytmielisenä. Sehän on oikeastaan naurettavaa. Kuuluuko minuun, mitä tuollainen liinatukka-Jonas, jota en ennen eläessäni ole nähnyt, ajattelee minusta!

"Sunnuntaina Jonas saarnasi kylän kirkossa. Menin tietysti sinne, mutta en voinut ollenkaan kuvitella Jonasta saarnatuolissa. Jonas hengenmiehenä -- tahi siksi tulemaisillaan -- ei, pila oli mennyt liian pitkälle.

"No, sitten alkoi Jonas saarnata. Kun hän oli puhunut yhtä kyytiä kymmenen minuuttia, tunsin itseni niin pieneksi ja vähäpätöiseksi, että minusta tuntui kuin olisin tullut aivan paljaalle silmälle näkymättömäksi. Jonas ei sanonut sanaakaan nykyajan naisista eikä katsonut kertaakaan minuun päin. Mutta minulle kävi aivan selväksi, kuinka surkean pintapuolinen ja tyhjä ja turhamainen olen luonteeltani ja kuinka rajattoman vähän minun täytyy muistuttaa naista, jonka Jonas on asettanut ihanteekseen. Sen naisen täytyy olla ylevämielinen, jalo ja luja. Jonas tuntui hyvin vakavalta, hellältä ja uskolliselta. Hän oli juuri sitä, mitä pappismiehen tulee' olla. Ihmettelin, kuinka olin koskaan voinut pitää häntä rumana -- vaikka hän on ruma, Anna! -- häntä, jolla on niin kauniit, ilmehikkäät silmät ja ajattelijan otsa, joskin sillä arkioloissa riippuu takkuisia liinasuortuvia.

"Saarna oli ihana, ja minä olisin voinut kuunnella sitä koko elinikäni, mutta lopuksi tunsin vain oman viheliäisyyteni ja alhaisuuteni. Jospa olisin sellainen kuin sinä, Anna!

"Kotimatkalla kirkosta hän sai minut kiinni ja tuntui olevan yhtä vitsikäs kuin tavallisesti. Mutta hänen leikillisyytensä ei voinut enää eksyttää minua. Olin nähnyt oikean Jonaksen. Olisin tahtonut tietää, tulisiko hän koskaan huomaamaan oikean Philin -- jota ei kukaan, et sinäkään, Anna, vielä ole nähnyt.

"'Jonas', sanoin minä -- minä unohdin sanoa häntä herra Blakeksi, eikö se ollut kauheata? Mutta on tilaisuuksia, jolloin tuollainen ei merkitse mitään. 'Jonas', sanoin minä, 'te olette syntynyt papiksi. Mikään muu ei teistä voisi tulla'.

"'Ei voisikaan', vastasi hän hiljaa ja tyynesti. 'Yritin kauan muuta -- minulla ei ollut ollenkaan halua tulla papiksi. Mutta lopulta havaitsin, että juuri se kutsumus oli annettu minun täytettäväkseni -- ja Jumalan avulla koetan selviytyä siinä.'

"Hänen äänensä oli matala ja hyvin harras. Hänestä tulee varmasti hyvä ja arvokas sananjulistaja, ja onnellinen se nainen, jolle on suotu kykyä auttaa häntä hänen elämäntehtävässään. Se nainen ei saa olla mikään tuulihattu, joka kääntyy pienimmänkin tuulahduksen mukaan. Hänen täytyykin nopeasti päättää, minkä hatun hän ottaa päähänsä. Luultavasti hänellä ei tule olemaankaan useampia kuin yksi. Maalla asuvilla apulaispapeilla ei ole koskaan liiaksi rahoja. Mutta hänelle olisi aivan yhdentekevää, vaikka hänellä ei olisi hattua ensinkään, sillä hänellä olisi sen sijaan aina Jonas.

"Anna Shirley, et suinkaan sinä aio uskoa tahi yrittää hengittääkään sanoaksesi, että minä olen tässä rakastunut pastori Blakeen? Voisiko minussa olla hellempiä tunteita liinatukkuista rumaa teologia kohtaan, jonka nimi on Jonas? Pois se! Kuten Mark-sedän on tapana sanoa: Se on mahdotonta, eikä nä kylliksi, se on uskomatonta.

Hyvää yötä toivoo Sinun _Philisi_."

"P. S. Se on _mahdotonta_ -- mutta pelkään hirmuisesti, että se on totta. Minä olen onnellinen ja häpeissäni ja huolestunut. Tiedän, ettei hän kuuna päivänä voi välittää minusta. Uskotko, että koskaan voisin kehittyä ja edistyä niin pitkälle, että kelpaisin papinrouvaksi? Tietysti saa muuttaa elämäänsä paljon..."

XXV.

LUMOTTU PRINSSI.

Olen tässä hyvin kahden vaiheilla, virkkoi Anna katsellen Majan ikkunasta puiston etäisiin petäjiin ja lehtikuusiin. -- Minulla on, Jimsie-täti, varaa omistaa kokonainen iltapäivä suloiseen tehtävään olla kerrassaan mitään tekemättä. Vietänkö minä sen tässä kodikkaasti räiskyvän uunivalkean ääressä, missä on lautasellinen tavattoman punaisia ja herkullisia omenia, kolme liikuttavan yksimielisinä kehräävää kissaa kaksi säädyllistä posliinikoiraa vihertävine kuonoineen? Vai menenkö kävelemään puistoon, missä honkain latvat humisevat ja aallot loiskivat rantaa vasten?

-- Jos minä olisin yhtä nuori kuin sinä, valitsisin puiston, vastasi Jamesina-täti kutkuttaen Josefin keltaista korvalehteä sukkapuikollaan.

-- Minä luulin sinun pitävän itseäsi yhtä nuorena kuin muutkin, virkkoi Anna leikillisesti.

-- Niin olenkin sielussani. Mutta jalat eivät ole yhtä nuoret kuin teidän. Mene sinä, Anna, ulos hengittämään vähän raitista ilmaa. Minusta sinä olet nyt viime aikoina näyttänyt vähän kalpealta. Aurinko ja tuuli tuovat ruusuja poskille.

-- Ehkäpä menen sitten hetkeksi kävelemään, virkkoi Anna haluttomasti. -- En ole tänään oikein kotoisten huvitusten tuulella. Tahdon tuntea olevani yksin ja vapaa -- astua reippaasti ja täyttää keuhkot. Puistossa ei ole ketään, sillä kaikki ovat katsomassa jalkapalloilua.

-- Minkä tähden sinä et ole mennyt sinne.

-- Kukaan ei pyytänyt -- paitsi pieni äitelä Dan Ranger. Hänen kanssaan en suostu menemään minnekään, mutta jotten olisi loukannut hänen pieniä, hienon hienoja tunteitaan, sanoin, etten ole ollenkaan aikonut lähteä kilpailuihin. Ja nyt ne saavat jäädä. Jalkapalloilu ei huvita minua tänään rahtuakaan.

-- Mene sinä hengittämään raitista ilmaa, kehoitti Jamesina-täti. -- Mutta ota sateenvarjo mukaan, luultavasti tulee sade. Reumatismi ahdistaa jalkaparkaani.

-- Vanhoilla mummoilla vain on reumatismi, pikku täti.

-- Kuka hyvänsä voi saada reumatismin jalkoihinsa, Anna. Mutta ne ovat vanhoja, joilla on reumatismi sielussaan, Jumalan kiitos, en tunne mitään oireita siihen. Jos saa reumatismin sieluunsa, niin on parasta mennä puusepältä tilaamaan ruumisarkku itselleen.

Oli marraskuu -- purppuranpunaisten auringonlaskujen ja matkaavien muuttolintujen kuukausi, jolloin meri kohisee surulaulujaan ja honkain latvat huokaavat kiihkeästi. Anna vaelsi edestakaisin harmaiden syyspilvien ajelehtiessa taivaalla, etäältä näki hän vilahduksen värittömänä välkkyvästä merestä. Hän tahtoi antaa raikkaan tuulen puhaltaa puhtaiksi sielun sisimmät sopukat -- tuntui siltä, kuin sinne olisi kerääntynyt hämähäkinverkkoa. Annalle hyvin harvinainen tuntemus... Oli miten oli, siitä saakka kun Annan kolmas lukuvuosi korkeakoulussa oli alkanut, ei hän ollut kyennyt voittamaan raskasmielisyyttä, joka väliin valtasi hänet. Häntä eivät askarruttaneet mitkään huolet, mutta huoleton, auringonpaisteinen mieli ei palannut.

Karoliinan majassa vaihtelivat yhtä miellyttävästi kuin ennenkin määrätietoinen työ ja hyvin ansaittu lepo ja virkistys.

Ison, uunivalkean valaiseman vierashuoneen täyttivät aina perjantai-iltaisin kutsumattomat, mutta silti tervetulleet vieraat, ja ilo ja nauru kaikui huoneessa Jamesina-tädin myhäillessä kaikille. Philin kirjeistä tuttu "Jonas" kävi usein, tuli aamupäiväjunalla S:t Columbasta ja matkusti kotiin viimeisellä junalla. Hän oli voittanut kaikkien majan asukkaiden sydämet, vaikka Jamesina-täti pudisteli päätään ja ilmoitti peruuttamattoman mielipiteensä olevan, ettei nykyajan pappismiehiä voinut verrata vanhan hyvän entisajan pappeihin.

-- Hän on oikea kunnon mies, kultaseni, sanoi hän Philille, mutta sananjulistajan tulee olla vakavampi ja arvokkaampi olemukseltaan.

-- Eikö voi olla kristitty, vaikka nauraakin? ihmetteli Phil.

-- Kyllähän tietysti tavalliset ihmiset voivat hyvin hyvästikin. Mutta minä puhuin Herran palvelijasta, virkkoi Jamesina-täti nuhtelevasti. -- Ja sinun ei pidä keimailla pastori Blakelle, se nyt ei ole ollenkaan soveliasta.

-- Mutta enhän minä ollenkaan keimaile hänelle, väitti Phil.

Kukaan muu ei uskonut häntä kuin Anna. Toiset uskoivat hänen harjoittavan tavallista urheiluaan ja sanoivat hänelle suoraan, etteivät hyväksyneet hänen käytöstään.

-- Pastori Blake ei ole Alec- ja Alonzo-rotua, joiden kanssa rankaisematta leikittelee, huomautti Stella ankarasti. -- Hän ottaa asian vallan vakavasti. Voit tehdä hänet onnettomaksi koko elämänajaksi.

-- Älä, mitä sinä sanot? huudahti Phil. -- Uskotko todellakin, että minä voisin? Hyvänen aika kuinka metkaa!

-- Philippa Gordon! En ole luullut sinua noin tunteettomaksi. Minä puhun mahdollisuudesta, että rehellinen, kunnon mies tulee onnettomaksi koko elämänsä ajaksi, ja sinä olet ihastunut, kun sinun vallassasi on saada se aikaan.

-- Nyt sinä pistät omiasi, pikku kulta. Kun harkitsematta sanoin: hyvänen aika, kuinka metkaa, niin en ollenkaan tarkoittanut, että minä tahtoisin tehdä hänet onnettomaksi, vaikka voisinkin, mikä minusta juuri oli suurenmoista.

-- Minusta ei ero ole kovinkaan suuri. Enkä minä ymmärrä sinua, Phil. Sinä narraat hänet juoksemaan perästäsi, ja tiedät, ettei sinun tarkoituksesi ole ollenkaan vakava.

-- Minun tarkoitukseni on saada hänet kosimaan, mikäli minä vain voin asiaan vaikuttaa, sanoi Phil tyynesti.

-- Sinä olet parantumaton, virkkoi Stella toivottomasti.

Gilbert tuli joskus perjantai-iltaisin. Hän näytti aina olevan hyvällä tuulella, otti koko sielullaan osaa keskusteluun eikä jäänyt milloinkaan vastausta vaille. Hän ei etsinyt eikä välttänyt Annan seuraa. Kun olosuhteet johtivat heidät toistensa kanssa tekemiin, keskusteli Gilbert hänen kanssaan kohteliaasti ja ystävällisesti, aivan kuin Anna olisi ollut uusi tuttavuus. Entinen toverillinen suhde oli kuin poispuhallettu. Anna tunsi jonkinlaista katkeruutta tämän vuoksi, mutta koetti uskotella olevansa hyvin iloinen ja tyytyväinen, kun Gilbert niin täydellisesti oli toipunut pettymyksestä, minkä Anna oli hänelle tuottanut. Tuona huhtikuun iltana omenapuiden alla hän oli vakavasti pelännyt tuottaneensa Gilbertille sydän haavan, joka ei moneen aikaan paranisi. Nyt hän huomasi pelkonsa liialliseksi ja aiheettomaksi. Miehen mielellä on myös oma joustavuutensa. Gilbert ei näyttänyt siltä kuin häntä olisi jäytänyt salainen suru. Hän nautti elämästä ja teki tarmokkaasti ja kunnianhimoisena työtä. Hänen suuntaviivojaan ei järkyttänyt se, että nuori tyttö oli kylmä häntä kohtaan. Kun Anna sattui kuuntelemaan Gilbertin ja Philin välillä alituisesti vallitsevaa leikillistä sanasotaa, täytyi hänen epäillä, että hänen silmissään oli kummitellut, kun hän luuli nähneensä synkän epätoivon Gilbertin katseessa sanoessaan hänelle, ettei voisi milloinkaan pitää hänestä sillä tavoin kuin Gilbert toivoi.

Ei puuttunut niitä, jotka halukkaasti tavoittelivat Gilbertin jättämää vapaata paikkaa ja pyrkivät Annan palvelevaksi kavaljeeriksi. Mutta Anna piti heidät loitolla eikä rohkaissut ketään. Jos "se oikea" kerran oli ilmestyvä, saattoi hän kyllä odottaa. Hän ei kaivannut ketään virkaatekevää. Täten varoitteli ja opetti Anna omaa minäänsä kävellessään puistossa tuulisena päivänä.

Jamesina-tädin ennustama sade puhkesi, alkaen rapista ja suhista puiden latvoissa. Anna avasi sateenvarjonsa ja riensi mäkeä ylös. Juuri kun hän pääsi isolle maantielle, pyyhkäisi tuulenpuuska kiivaasti hänen sivuitseen kääntäen hänen sateenvarjonsa nurin. Anna tarttui epätoivoisena varteen ja koetti turhaan saada vastahakoista sateenvarjoa tottelemaan. Silloin kuuli hän äkkiä korvansa juuressa sanat:

-- Anteeksi -- rohkenenko tarjota sateenvarjoni?

Anna nosti katseensa. Siinähän seisoi ilmi-elävänä hänen edessään hänen unelmiensa sankari pitkänä, komeana ja ylhäisenä, silmät tummat, surumieliset, salaperäiset ja ääni lempeä, sointuisa ja miellyttävä. Hän ei olisi voinut olla tarkemmin Annan ihanteen kaltainen, vaikka olisi ollut tilauksesta tehty.

-- Saan kiittää, sanoi Anna aivan ymmällä.

-- Kenties me koetamme pyrkiä tuonne niemellä olevaan pieneen puistomajaan, ehdotti tuntematon. -- Siellä voimme odottaa, kunnes puuska on mennyt ohi. Sade ei tule kestämään kovin kauan.

Sanat olivat jokapäiväiset, mutta ah, äänensävy!... Ja hymy, joka niitä seurasi. Anna tunsi sydämensä sykkivän kiivaammin.

He kiiruhtivat puistomajaan ja istuutuivat hengästyneinä suojaavan katon alle. Anna piti nauraen koholla uskotonta sateenvarjoaan.

-- Kun tällainen vanha koeteltu ystävä tekee tenän, niin sekä hämmästyy että suuttuu, virkkoi hän hilpeästi.

Sadepisaroita välkkyi hänen hohtavassa tukassaan, josta kiemurteli vallattomia kiharoita pitkin otsaa ja ohimoita. Poskilla oli heleä puna, isot silmät muistuttivat tähtiä. Hänen seuralaisensa katseli häntä ihaillen. Anna tunsi punastuvansa hänen katseestaan. Kuka tuo olikaan? Kas -- tuossa näkyi vilahdukselta eräs korkeakoulun punavalkea merkki, joka oli nuppineulalla kiinnitetty takinkäänteeseen. Ja Anna oli uskonut tuntevansa ainakin ulkomuodolta kaikki korkeakoulun opiskelijat, vastatulleita lukuunottamatta. Tämä nuori mies, jonka käytös oli sulava ja hieno kuin maailmanmiehen, ei varmastikaan ollut mikään vastatullut.

-- Me olemme opiskelutovereita, huomaan minä, virkkoi hän ja hymyili nähdessään Annan heleän punan. -- Silloinhan voimme jo katsoa olevamme tuttuja. Minun nimeni on Royal Gardner. Ja te olette varmaankin sama neiti Shirley, joka luki Tennysonia eräänä iltana Kaunokirjallisen liiton kokouksessa?

-- Se pitää paikkansa, mutta en tiedä ollenkaan, mihin minun tulee sijoittaa teidät, virkkoi Anna avomielisesti. -- Saako kysyä, mikä teidän paikkanne on korkeakoulussa?

-- Minusta tuntuu kuin minulla ei vielä olisi oikein mitään paikkaa. Pari vuotta sitten olin "tulokkaana" Redmondissa. Mutta senjälkeen olen ollut koko ajan Euroopassa. Olen nyt tullut takaisin päättämään taidehistorian ja estetiikan opintoni.

-- Tämä on myöskin minun juniorivuoteni, virkkoi Anna.

-- Silloinhan me olemme sekä kurssitovereita että korkeakoulutovereita. Ja minä olen täysin leppynyt niihin kahteen vuoteen, joiksi minun täytyi keskeyttää opintoni, virkkoi nuori mies erittäin merkitsevin katsein.

Sade valui yhä edelleen rankasti melkein tunnin ajan. Mutta aika kului hyvin nopeasti. Kun pilvet hajaantuivat ja kalpean marraskuunauringon säde valaisi satamaväylää ja mäntyistutuksia, lähtivät Anna ja hänen seuralaisensa kotimatkalle. Heidän tultuaan Majan veräjälle pyysi mies lupaa saada tulla käymään, mikä hänelle myönnettiin.

Anna astui sisään hehkuvin poskin ja jyskyttävin ohimoin. Noita kiipesi hänen polvilleen ja painoi hyväillen päänsä hänen olkaansa vasten, mutta sai vain kylmän vastaanoton. Annan sielu oli ääriään myöten täynnä romantiikkaa, eikä häneltä riittänyt mielenkiintoa tylppäkuonoisen kissan osalle.

Samana iltana tuotiin Majaan paketti neiti Shirleylle. Siinä oli pahvikotelossa kaksitoista ihanaa ruusua. Phil hyökkäsi kuin pieni kotkatar mukaanliitetyn käyntikortin kimppuun, joka putosi ruusuista maahan, ja luki nimen sekä runollisen omistuksen, joka oli kirjoitettu toiselle puolelle korttia.

-- Royal Gardner! huudahti hän. -- Mutta Anna, minä en ole tiennytkään, että sinä tunnet Royal Gardnerin!

-- Minä tapasin hänet puistossa nyt iltapäivällä sateessa, selitti Anna kiireisesti. -- Minun sateenvarjoni kääntyi nurin, ja hän tarjosi minulle oman sateenvarjonsa.

-- Vai sillä tavalla -- hm. -- Phil katsoi uteliaasti Annaan. -- Ja tämä tavattoman jokapäiväinen tapaus antaa aiheen lähettää tusinan pitkävartisia ruusuja ja runopukuisen omistuksen? Ja sinulle punastua mitä suloisimmin, kun äsken katselit hänen korttiaan? Anna, kasvosi ilmiantavat sinut.

-- Älä puhu roskaa, Phil! Tunnetko sinä herra Gardnerin?