Part 14

Ne kaksi viikkoa, jotka Anna vietti Bolingbrokessa, kuluivat hyvin hauskasti ja kodikkaasti, ja kuitenkin hän tunsi jäytäviä tunnonvaivoja joka kerran kun Gilbert puikahti hänen ajatuksiinsa. Hänellä ei ollut kuitenkaan paljoa aikaa ajatella Gilbertiä. Kaunis, vanha koti, jossa Gordonin suku oli hallinnut monen miespolven ajat, oli iloisen ja viihtyisän seuraelämän keskipisteenä, ja Philin hyvät ystävät, kuuluivatpa he kumpaan sukupuoleen tahansa, olivat aina sinne tervetulleet. Ajelumatkat, veneretket, tanssiaiset ja ulkoilmajuhlat seurasivat toisiaan katkeamattomana virtana, ja Philin oli mahdotonta viihtyä, ellei hän aina ollut "menossa". Alec ja Alonzo liehittelivät häntä sellaisella touhulla, että Anna alkoi epäillä, ennättivätkö he tehdä hyödyllisempääkin työtä kuin seisoa varpaisillaan Philin edessä. He olivat kumpikin kunnollisia ja siivoja nuoria miehiä, mutta Annakaan ei voinut ratkaista, kummalleko oli annettava etusija.

-- Minä luotin niin siihen, että sinä antaisit minulle hyvän neuvon, jotta vihdoinkin voisin päättää, kumpiko minun on otettava, sanoi Phil hieman nuhtelevasti.

-- Sen sinä sittenkin saat ratkaista itse, sanoi Anna. Ja sitten hän pisti odottamatta ystävättäreensä pienen terävän okaan lisätessään: -- Sinullahan on niin varma ja selvä ajatuksenjuoksu, kun on kysymys muiden ihmisten liittämisestä yhteen.

-- Se on kokonaan eri asia, julisti Phil ylimielisesti.

Annan suloisimmaksi muistoksi oleskelusta Bolingbrokessa jäi kuitenkin käynti siellä, missä hän ensi kerran oli nähnyt päivänvalon -- pienessä viheliäisessä, keltaisessa talossa syrjäisen kadun varrella, josta hän niin usein oli uneksinut. Hän katseli sitä hellästi ja ihastuneesti, astuessaan Philin kanssa portista sisään.

-- Se on melkein täsmälleen sellainen, miksi minä olen sen kuvitellut, virkkoi hän. -- Eteisen seinillä ei kiertele vuohenkuusamia, mutta nurmikolla on syreenipensas -- niin, ja ikkunoissa on ohuet punaruutuiset, kotikutoiset verhot. Iloitsen kovasti siitä, että talo on vielä keltaiseksi maalattu.

Oveen ilmaantui hyvin pitkä nainen, jonka kasvot näyttivät rasittuneilta.

-- Kyllä Shirleyn nuori pari asui täällä parikymmentä vuotta sitten, virkkoi hän vastaukseksi Annan kysymykseen. -- He asuivat vuokralaisina. Minä muistan heidät kyllä. Kuolivat kuumeeseen kumpikin samalla viikolla -- se oli oikein surkeaa. Heiltä jäi pieni vastasyntynyt lapsi, tyttö muistaakseni. Se oli heikko lapsi -- se on kyllä jo kuollut aikoja sitten. Ukko Thomas ja hänen vaimonsa ottivat sen huostaansa -- niinkuin heillä ei olisi ollut tarpeeksi omia lapsia.

-- En minä kuollut, virkkoi Anna hymyillen. -- Minä olin se pikku lapsi.

-- Älkää, onko se mahdollista? Hyvänen aika, kuinka neiti on kasvanut huudahti nainen, aivan kuin hänestä olisi ollut ihmeellistä, ettei Anna enää ollut pieni, muutaman kuukauden vanha lapsi. -- Nyt, kun lähemmin katson, huomaan samannäköiseksi. Punainen tukka on teidän isältänne, vaikka hänen oli tummempi. Mutta silmät ja suu ovat äidiltä. Hän oli kovin kiltti ja herttainen. Hän oli minun tyttäreni opettajana koulussa, ja tyttäreni oli häneen ihmeen ihastunut. Heidät haudattiin samaan hautaan, ja kouluneuvosto pystytti patsaan heidän haudalleen kiitokseksi uskollisesta palveluksesta. Ettekö tahdo käydä sisään?

-- Voinko saada katsoa koko talon? pyysi Anna säteilevin silmin.

-- Kernaasti, jos tekee mieli. Se ei vie paljon aikaa -- asunto ei ole suuri. Minä olen pyytänyt ja rukoillut miestäni rakentamaan uuden keittiön, mutta hän ei ole mikään hätäilijä. Tässä on meillä vierashuone ja kaksi huonetta on tuolla ylhäällä. Olkaa hyvä ja katselkaa kaikkea mielenne mukaan. Minun täytyy mennä pienokaistani katsomaan. Neiti on syntynyt päätyhuoneessa tuolla idän puolella. Minä muistan kuinka teidän äitinne aina sanoi, että hänestä oli hauskaa nähdä auringon nousu, ja sain sitten kuulla teidän syntyneen juuri auringon noustessa taivaanrannan takaa. Teidän äitinne oli maatessaan katsellut, miten se valaisi pienen vastasyntyneen kasvoja.

Anna tunsi hellyyden läikähtävän sydämeensä. Hän nousi kapeita narisevia portaita yläkertaan, idän puolella olevaan pieneen ullakkokamariin. Se oli muuttunut hänelle pyhäköksi. Hänen äitinsä oli uneksinut siinä hiljaiset, suloiset unelmansa pientä lasta odottaessaan, auringonnousu oli luonut punertavan hohteensa heihin molempiin pienen vastasyntyneen herätessä uuteen elämään. Siinä hänen äitinsä oli vaipunut kuolonuneen. Anna katseli hartaana ympärilleen, hänen silmiään himmensivät kyyneleet. Tämä oli hänelle niitä elämän hetkiä, jotka väikkyvät muistissa kirkkaana jalokivenä.

-- Ja äiti oli saadessaan minut nuorempi kuin minä olen nyt, kuiskasi hän itsekseen.

Annan astuessa portaita alas tuli talon nykyinen emäntä porstuassa hänen luokseen. Hän ojensi Annalle pienen pölyisen käärön, jonka ympäri oli sidottu haalistunut sininen nauha.

-- Tässä on pinkka vanhoja kirjeitä, jotka minä löysin yläkerran kaapista, kun muutin tänne, virkkoi hän. -- Minä en tiedä, mitä siinä mahtaa olla -- en ole milloinkaan tullut lähemmin katsoneeksi -- mutta päällimäisessä on osoitteena Neiti Bertha Willis, ja se oli teidän äitinne tyttönimi. Voitte ottaa ne, jos mielenne tekee.

-- Voi, sitä ei tarvitse epäillä -- kiitos, kiitos! huudahti Anna hyvin ihastuneena.

-- Mitään muuta ei ollut talossa, jatkoi talon rouva. Kaikki huonekalut oli myyty maksuksi lääkärille, ja rouva Thomas otti äitinne vaatteet ja pikkuesineet. Ne kuluivat aika kyytiä loppuun, siitä pitivät penskat huolen. Ne huristivat yli kivien ja kallioiden kuin vasikat.

-- Minulla ei ole ollut ainoatakaan äidiltäni jäänyttä esinettä, virkkoi Anna tukehduttava tunne kurkussaan. -- En voi koskaan kylliksi kiittää teitä näistä kirjeistä.

-- Ei mitään kiittämistä, pikku neiti. Hyvä Jumala, kuinka teillä on ihan äitinne silmät! Hänkin osasi aivan kuin puhua silmillään. Teidän isänne ei ollut juuri minkään näköinen, mutta hän oli tavattoman kunnollinen. Minä muistan sanotun heidän mennessään naimisiin, ettei milloinkaan liene nähty rakastuneempaa paria... Pian heidät, poloiset, temmattiin pois... Mutta he olivat hyvin, hyvin onnellisia sen ajan, jonka saivat elää, ja olihan sitä siinäkin.

Anna paloi halua päästä kotiin lukemaan kallisarvoista kirjepinkkaa, mutta hän teki pienen pyhiinvaellusmatkan sitä ennen. Hän lähti yksin siihen osaan Bolingbroken kirkkotarhaa, jossa puiden vihreät latvat suojaavan tuuheina kaartuvat ja missä hänen vanhempansa lepäsivät maan povessa. Pienen hautakiven ympärille, joka oli paikkaa osoittamassa, asetti hän mukaan ottamansa valkeat kukkaset. Sitten hän kiiruhti takaisin Gordonin huvilaan, sulkeutui huoneeseensa ja luki kirjeet. Toiset oli isä kirjoittanut, toiset äiti. Niitä ei ollut monta -- yhteensä vain kaksitoista, sillä Walter ja Bertha Willis eivät olleet paljon erillään kihlausaikanaan. Kirjeet olivat kellastuneet ja haalistuneet, ja käsialasta oli joskus vaikea saada selvää, menneet vuodet olivat tehneet sen hämäräksi. Tahriintuneilta, rypistyneiltä sivuilta ei löytynyt mitään syvän viisauden sanoja, ainoastaan rakkauden ja toivon ilmaisua. Kauan unholassa olleen menneisyyden lempeä tuoksu tuulahti niistä -- vainajien lämmin tunne-elämä ja valoisa rakkauden onni. Bertha Shirleyllä oli ollut taito kirjoittaa kirjeitä, jotka kuvasivat elävästi hänen miellyttävää personallisuuttaan, ja hänen ajatuksensa, jotka olivat säteilyä hänen omasta olemuksestaan, tuntuivat lakkaamatta versovan esiin kuin raikkaasti tuoksuvat, kasteiset kukkaset. Annan mielestä kirjeissä oli jotakin pyhää. Hänestä oli kauneinta kaikesta se, mitä oli kirjoitettu isälle jonkun aikaa Annan syntymän jälkeen, isän ollessa lyhyellä matkalla. Kirje oli täynnä ylpeän nuoren äidin kuvauksia pienokaisesta -- miten viisas hän oli, miten iloinen ja herttainen ja miten hän jo ymmärsi huvittaa ympäristöään.

"Pidän hänestä äärettömästi, kun hän nukkuu ja tuhisee, mutta vielä enemmän, kun hän herää ja avaa suuret silmänsä", oli Bertha Shirley lisän nyt jälkikirjoitukseksi. Tämä lause oli luultavasti viimeinen, jonka hän eläessään oli kirjoittanut. Hänen päivänsä olivat luetut.

-- Tämä on ollut elämäni ihanin päivä, sanoi Anna Philille myöhemmin illalla. Minä olen löytänyt vanhempani. Näiden kirjeiden kautta he ovat tulleet eläviksi minulle. En ole enää mikään löytölapsi, vailla isää ja äitiä. Minusta tuntuu kuin olisin avannut kirjan ja löytänyt lehtien välistä eilispäivän ruusuja, ihania ja suloisia.

XXII.

KEVÄT JA ANNA PALAAVAT VIHERVAARAAN.

Hämärässä varjot karkeloivat seinillä uunivalkean loimutessa Vihervaaran keittiössä; kevätillat olivat vielä vilpoisia. Idänpuoleisesta puoliavoimesta ikkunasta kuiskailivat yön suloiset ja salaperäiset äänet. Marilla seisoi valkean ääressä -- ainakin ruumiillisesti. Hänen sielunsa liiteli kauas, hän astui jälleen vanhoja tuttuja polkuja uudelleen nuortunein ja kevyiksi käynein jaloin. Marillalta oli viime aikoina kulunut näin haaveisiin moni tunti, joka hänen oikeastaan olisi tullut käyttää sukkien kutomiseen kaksoisille.

-- Kyllä kai on niin, että minä tulen vanhaksi, virkkoi hän.

Ja kuitenkin Marilla oli muuttunut vain aivan vähäisen viimeisten yhdeksän vuoden aikana, tullut ainoastaan hieman ohuemmaksi ja kenties vielä vähän kulmikkaammaksi. Harmaat juovat olivat jonkun verran näkyvämmät hiuksissa, jotka olivat kierretyt samaan kiinteään solmuun kuin ennenkin, ja solmun läpi oli pistetty kaksi luuneulaa -- lienevätkö neulat olleet koko ajan samat? Hänen ilmeensä oli kuitenkin aivan toinen kuin ennen. Suun ympärillä oleva piirre, joka ennen oli viitannut sisäiseen huumoriin, oli muuttunut huomattavasti terävämmäksi, silmät olivat hyväntahtoisemmat ja ystävällisemmät, ja lempeä hymy tuli yhä useammin näkyviin.

Marilla ajatteli pitkää elämää, jonka hän oli jättänyt taakseen. Lapsuutta, jolloin häntä oli kohdeltu ankarasti, joskaan hän ei silti ollut onneton, tyttöajan mustasukkaisesti salattuja unelmia ja särkyneitä toiveita, elottoman ja värittömän keski-iän pitkiä, harmaita, yksitoikkoisia vuosia, jotka olivat pinoutuneet päällekkäin. Sitten Anna oli tullut taloon -- tuo vilkas, tunteellinen lapsi, jolla oli niin eloisa mielikuvitus, palvoi kauneutta ja janosi rakkautta. Hän toi mukanaan lämpöä ja kevätauringon väikettä, ja elämän autiot ja routaiset erämaat olivat alkaneet vihannoida ja kukkia. Marillasta tuntui kuin hän olisi kuudestakymmenestä ikävuodestaan elänyt vain ne yhdeksän vuotta, jotka olivat seuranneet Annan tultua. Ja Annan piti tulla kotiin huomeniltana.

Keittiön ovi avautui hiljaa. Marilla nosti katseensa odottaen näkevänsä rouva Lynden. Anna seisoikin siinä hentona ja suorana, silmät kirkkaina kuin tähdet. Kädet olivat täynnä kieloja ja aikaisia orvokkeja.

-- Kas, Anna! huudahti Marilla. Yllätys sai hänet kerrankin unohtamaan karun ujoutensa. Hän veti tytön syliinsä puristaen sekä häntä että kukkasia sydäntään vasten ja suudellen lämpimästi välkkyvää tukkaa ja lempeitä kasvoja. -- Minä odotin sinua vasta huomeniltana. Millä tavoin olet tullut Carmodysta?

-- Kävellyt jalkaisin, sinä kuituisin Marilla. Enkö minä ole tehnyt samoin monta kymmentä kertaa loman aikana? Ajuri tuo matka-arkkuni huomenna. Alkoi olla niin kova ikävä kotiin, että minä läksin matkaan päivää aikaisemmin. Ah, miten ihanaa oli kävellä toukokuun hämärässä. Hevoshaassa pysähdyin poimimaan nämä kielot ja sitten minä käännyin Orvokkien laaksoon ja sain suuren keltaisen maljakon aivan täyteen. Katso, kuinka kirkkaansinisiä ja suloisia ne ovat... Tunnetko, Marilla, miltä ne tuoksuvat, hengitä syvään!

Marilla pisti velvollisuudesta niihin nenänsä, mutta hänestä Anna oli mielenkiintoisempi kuin kukkasten tuoksu.

-- Istupas, kultaseni, sinä olet kai hyvin väsynyt. Nyt minä panen sinulle vähän illallista pöytään.

-- Kuu on kirkkaana ja kiiltävänä kukkulan takana, Marilla, etkä usko, miten sammakot kurnuttivat koko matkan Carmodysta saakka! Nautin niin niiden soitosta -- se on kuin soista kumpuavaa kellojen helinää. Se liittyy erottamattomasti minun parhaimpiin muistoihini entisaikain ihanista kevätilloista. Ja se tuo aina minun mieleeni illan, jolloin tulin tänne ensi kerran. Muistatko sinä sitä, Marilla?

-- Kysytkö sitä? vastasi Marilla vakuuttavan pontevasti. -- Tuskinpa unhotan eläessäni.

-- Sinä vuonna sammakot kurnuttivat kuin hullut suossa ja purossa. Istuin tavallisesti ikkunassa kuuntelemassa niitä hämärässä, ja ihmettelin, miten niiden soitto samalla saattoi kuulua niin iloiselta ja niin surulliselta. Voi, kuinka suloista on olla kotona taaskin! Redmond oli mainio ja Bolingbroke ihastuttava -- mutta mikään ei voita Vihervaaraa -- täällä on koti.

-- Olen kuullut, ettei Gilbert tule kotiin tänä kesänä, virkkoi Marilla.

-- Ei tule. -- Annan äänessä oli jotain, joka sai Marillan luomaan häneen nopean katseen, mutta Annan koko huomio näytti olevan kiintynyt orvokkien järjestämiseen maljakkoon. -- Katso, eivätkö ne sovi hyvin? jatkoi hän kiireisesti. -- Eikö sinusta vuosi muistuta kirjaa, Marilla? Kevään lehdille on kirjoitettu kieloja ja orvokkeja, kesän ruusuja, syksyn punertavia vaahteranlehtiä ja talven rauta-tammia ja mistelejä.

-- Kuinka Gilbert suoriutui tutkinnoissa? kysyi Marilla.

-- Hän selviytyi mainiosti -- paras koko kurssilla. Mutta missä kaksoiset ovat ja Rachel-täti?

-- Rachel ja Dora ovat menneet Harrisonille. Davy on leikkimässä Boultersilla. Minusta on kuin hän laukkaisi paraikaa kotiin.

Davy ryntäsi sisään, huomasi Annan, päästi riemuhuudon ja heittäytyi hänen syliinsä.

-- Oi, Anna, kuinka kauhean hauskaa, että sinä tulit! Voitko ajatella, että minä olen kasvanut pari tuumaa syksystä! Täti Lynde mittasi minut tänään mittanauhallaan. Ja katsohan, Anna, katso etuhammastani! Se on poissa -- siinä on iso aukko. Täti Lynde sitoi nyörin toisen pään siihen ja toisen ovilukkoon ja sitten hän sulki oven. Minä myin sen Miltylle parista sentistä. Milty kokoo hampaita.

-- Mitä ihmeessä hän tekee muiden hampailla? kysyi Marilla.

-- Niistä hän tekee itselleen kaulanauhan, jota saa pitää, kun leikkii intiaanipäällikköä, selitti Davy kiiveten Annan polville. -- Hänellä on jo viisitoista kappaletta ja hän on tilannut kaikki hampaat, jotka jo tuntuvat irtonaisilta. Ei kenenkään muun kannata ruveta keräämään. Boultersit kyllä aina osaavat pitää puolensa.

-- Kaiketi sinä olit kiltti Boultersilla? kysyi Marilla ääni jonkun verran epäilevänä.

-- Olinhan minä, mutta nyt minä en enää jaksa olla kiltti aina vaan, aina vaan.

-- Parempi olisi, ellet jaksaisi olla paha, Davy-poju, virkkoi Anna.

-- Niin, mutta voisihan olla metkaa pitkän aikaa, arveli Davy. -- Voisihan sitten katua, eikö voisikin?

-- Onhan katuminenkin hyvä asia, mutta se ei voi tehdä tehtyä tekemättömäksi. Muistatko, Davy, viimekesäistä pyhäpäivää, kun jäit pois pyhäkoulusta ja kirkostakin? Ajattele, kuinka sinusta illalla tuntui pahalta, kun tulit pimeässä minun luokseni ja tunnustit kaikki. No, mitä te olette Miltyn kanssa tänään tehneet?

-- Me olemme kalastaneet ja ajaneet takaa kissaa ja etsineet munia ja huutaneet kaiulle vesakossa Boultersin ladon takana. Mitä kaiku oikeastaan on?

-- Kaiku on kaunis neitonen, joka asuu kaukana metsissä ja nauraa maailmalle kukkuloittensa ja vuortensa takaa.

-- Minkänäköinen hän on?

-- Hänen hiuksensa ja silmänsä ovat tummat, mutta kaula ja käsivarret ovat valkeat kuin lumi. Mutta kukaan kuolevainen ei saa milloinkaan oikein nähdä, kuinka kaunis hän on. Hän on kepeäjalkaisempi kuin metsäkauris, ja pilkallinen ääni on ainoa, mitä hänestä kuulemme. Voit kuulla hänen huutavan yöllä ja voit kuulla hänen nauravan tähtien tuikkeessa. Hän pakenee sinua, jos koetat häntä seurata, ja hän nauraa sinulle lähimmästä metsänreunasta.

-- Onko tuo kaikki totta? Vai juksaatko sinä vain? kysyi Davy silmät pyöreinä hämmästyksestä.

-- Rakas Davy, eikö sinulla ole sen vertaa ymmärrystä, että voit erottaa, milloin kerrotaan satu ja milloin "juksataan".

-- Mutta mikä sitten vastaa vesakosta Boultersin ladon takaa? Ja väliin kuuluu siltä kuin se tulisi itse seinästä, tenäsi Davy.

-- Kun tulet vähän vanhemmaksi, niin minä selitän sinulle kaikki.

Kun tuli iästä puhe, kääntyi Davyn ajatuksenjuoksu toiseen suuntaan, sillä hän mietti vähän aikaa ja kuiskasi sitten aivan vakavasti:

-- Anna, minä menen naimisiin.

-- Älä nyt! Onko se mahdollista? virkkoi Anna yhtä vakavasti. -- Milloin?

-- Sitten vasta kun tulen täysi-ikäiseksi, tietysti.

-- Rintani keventyi. Kenen kanssa sinä olet kihloissa?

-- Stella Fletcherin kanssa. Hän on samalla luokalla. Hän onkin aika sievä... Hän on kaikin puolin makuuni. Jos minä kuolen ennenkuin tulen täysi-ikäiseksi, tahdotko silloin pitää hänestä huolta?

-- Pikku Davy, me emme jaksa kuulla tuollaista hassutusta, huomautti Marilla ankarasti.

-- Se ei olekaan hassutusta, virkkoi Davy loukkaantuneella äänellä. -- Hän on minun morsiameni, ja jos minä kuolisin, olisi hän minun leskimorsiameni, onhan se selvä. Eikä hänellä ole kissaakaan, joka pitäisi hänestä huolta, vanha isoäiti on ainoa.

-- Tule nyt syömään illallista, Anna, kehoitti Marilla, äläkä yllytä poikaa puhumaan lisää roskaa.

XXIII.

PAUL EI LÖYDÄ LUOTOIHMISIÄ.

Elämä kului hyvin viihtyisästi Avonleassa sinä kesänä, vaikka Anna ei päässyt vapaaksi tunteesta, että jotain kuitenkin puuttui. Mutta hän ei tahtonut tunnustaa edes itselleen itsetutkistelun hetkinä, että tämän tunteen aiheutti Gilbertin poissaolo. Kun hän sai yksin astua kotiin kutsuista ja Avonlean Nuorten Yhteiskunnanparantajien iloisista kokouksista Dianan ja Fredin ja monen muun nuoren parin haaveillessa kuutamossa tuuheissa puistokäytäväholveissa, tunsi hän kuitenkin sydämessään hiljaa jomottavaa kipua, jota hän ei voinut selittää. Gilbert ei edes kirjoittanut hänelle, kuten Anna kuitenkin oli toivonut hänen tekevän. Anna tiesi, että Gilbert joskus kirjoitti Dianalle, mutta hän ei tahtonut tehdä mitään Gilbertiä koskevia kysymyksiä, ja kun Diana uskoi Annan luonnollisesti myös saavan tietoja Gilbertiltä, ei hän tuonut milloinkaan terveisiä.

Gilbertin äiti oli hyväntahtoinen ja avomielinen nainen, mutta häntä ei vaivannut liiallinen tahdikkuus. Hänellä oli aika kiusallinen tapa kysellä Annalta, aina hyvin kuuluvalla äänellä ja monen hengen läsnäollessa, oliko tämä äsken "kuullut mitään Gilbertistä". Ja Anna-raukka ei voinut muuta kuin tulla hehkuvan punaiseksi ja kuiskata "ei nyt pitkään aikaan" -- mikä kaikkien mielestä, myös rouva Blythestä, todisti vain tyttömäistä ujoutta.

Kaikesta tästä huolimatta oli Annan kesä kuitenkin hyvin hupaisa. Priscilla ilahdutti häntä tulemalla kesäkuussa käymään, ja hänen lähdettyään tulivat herra ja rouva Irving, pikku Paul ja Charlotta Neljäs viettääkseen heinä- ja elokuun vanhalla rakkaalla kotiseudulla.

Kaikuranta tuli siis jälleen leikin, rupattelun ja hauskojen pikku tilaisuuksien näyttämöksi, ja joen toisella puolen asustavalla kaiulla oli täysi työ vastata heleäsointuisiin naurunremahduksiin, jotka kuuluivat puutarhasta kuusiaidan takaa.

"Neiti Lavendel" ei ollut muuttunut, ellei ottanut huomioon, että hän oli tullut vielä sievemmäksi ja herttaisemmaksi. Paul jumaloi häntä, ja heidän sydämellinen ja kaunis suhteensa teki miellyttävän vaikutuksen.

-- Mutta äidiksi minä en kutsu häntä kuitenkaan, sanoi Paul Annalle. -- Se nimihän kuuluu minun omalle rakkaalle pikku äidilleni, enkä minä voi antaa sitä kenellekään muulle. Senhän neiti kyllä ymmärtää. Mutta välistä minä sanon häntä "äiti-Lavendeliksi" ja minä pidän hänestä isän jälkeen eniten. Minä -- minä pidän hänestä vielä hitusta enemmän kuin neidistäkin.

-- Aivan niin pitää ollakin, virkkoi Anna.

Paul oli nyt kolmentoista vuoden vanha ja hyvin pitkä ikäisekseen. Hänen kasvonsa ja hänen silmänsä olivat yhtä kauniit kuin ennenkin, ja hänen mielikuvitustaan saattoi verrata hiottuun lasiin, josta kaikki kuvastui sateenkaaren värein. Hän teki Annan kanssa ihania kävelymatkoja metsissä ja vainioilla ja pitkin merenrantaa. Ei olisi voinut mistään löytää kahta läheisempää "sukulaissielua".

Charlotta Neljäs oli kehittynyt muhkeaksi ja kukoistavaksi neitokaiseksi. Hän oli jo kauan sitten jättänyt pois hiuksistaan siniset nauhasolmukkeet ja piti tukkansa ylhäällä suurissa pullistuvissa kiehkuroissa. Kasvot olivat kuitenkin yhtä kesakkoiset, nenä yhtä tylppä ja hymy ja suu yhtä leveät kuin ennenkin.

-- En suinkaan minä vaan neidistä ole ruvennut puhumaan niinkuin yankeet, sanokaa neiti? kysyi hän huolestuneena.

-- Sitä minä en ole ollenkaan huomannut, Charlotta.

-- No, se on hauskaa. Kotona sanoivat, että puhun murretta, mutta kaiketi ne vain tahtoivat tehdä kiusaa, kun en tahdo puhua niinkuin yankeet. Ei sentähden, että minulla olisi mitään yankeeta vastaan, voihan ne kyllä olla kilttejä ja hyviä ihmisiä, mutta Prinssi Edvardin saari se vasta on jotakin ja ne ihmiset kun siellä asuvat.

Paul vietti ensimmäiset pari viikkoa isoäiti Irvingin luona Avonleassa. Anna oli häntä vastassa hänen tullessaan sinne ja näki hänen palavan intoa päästä rantaan -- siellähän hänen piti tavata Nora ja Kultainen nainen ja Merimieskaksoiset. Hän tuskin malttoi syödä illallista. Hän luuli varmasti näkevänsä Noran keijukaiskasvot läpikuultavan hunnun takaa niemen toiselta puolen, missä Nora ikävöiden häntä odotti...

Mutta Paul palasi hämärässä verrattain nolona rannalta.

-- Etkö löytänyt luotoihmisiäsi? kysyi Anna.

Paul pudisti surullisena kastanjanruskeita kiharoitaan.

-- En, voiko neiti ajatella -- eivät Merimieskaksoiset eikä Kultainen nainen tulleet näkyviin, sanoi hän. -- Nora oli kyllä siellä -- mutta Nora ei ole sama kuin ennen. Nora on muuttunut.

-- Voi, pikku mies, sinä olet itse muuttunut, virkkoi Anna. -- Sinä olet jo päässyt Luotoihmisistä. Niille kelpaavat vain lapset leikkitovereiksi. Pelkään pahoin, etteivät Merimieskaksoiset tule enää koskaan purjehtien luoksesi helmenhohtoisessa venheessään, jonka purje on kudottu kuunsäteistä, ja ettei Kultainen nainen enää soita sinulle kultaharppuaan. Tuskinpa Norakaan enää viitsii tulla sinua tapaamaan. Nyt saat rangaistuksesi siitä, että olet tullut isoksi pojaksi, Paul. Sinä olet jättänyt satumaailman taaksesi.

-- Minun mielestäni herrasväestä kumpikin puhuu yhtäläistä hassutusta kuin ennenkin, sanoi vanha rouva Irving, osaksi suopeasti, osaksi nuhdellen.

-- Suuri erehdys, hyvä rouva Irving, virkkoi Anna pudistaen vakavasti päätään. -- Me alamme tulla aivan kauhean järkeviksi, ja se on niin ikävää. Me emme ole läheskään yhtä mielenkiintoisia sitten enää, kun olemme oppineet, että kieli on annettu meille, jotta osaisimme peittää ajatuksemme.

-- Eiköhän se ole annettu siksi, että voisimme vaihtaa ajatuksiamme, virkkoi isoäiti Irving. Hän ei ollut milloinkaan kuullut puhuttavan Talleyrandista eikä ymmärtänyt paradokseja.

Myöhemmin kesällä Anna vietti pari onnellista ja rauhallista viikkoa Kaikurannassa. Viimeisenä iltana hän istui neiti Lavendelin kanssa kahden puhellen tuttavallisesti.

-- On aivan minun makuuni saada tällä lailla lopettaa viehättävä kesäloma, sanoi Anna. -- Nyt on jälellä vain kaksi viikkoa, kunnes lähden takaisin Kingsportiin, korkeakouluun ja Karoliinan majaan. Maja on herttaisin paikka, mitä voi ajatella, neiti Lavendel. Minusta tuntuu aivan siltä kuin minulla olisi kaksi kotia -- toinen Vihervaara ja toinen Maja. Mutta minne on kesä kadonnut? On aivan kuin vasta viime viikolla olisi ollut se toukokuun ilta, jolloin tulin kotiin kieloja ja orvokkeja käsissä hämmästyttäen Marillaa. Pienenä en voinut nähdä kesää päästä päähän. Se oli minun edessäni kuin loppumattoman pitkä tie. Nyt se lentää kädenkäänteessä ja on yhtäkkiä poissa.

-- Sano, Anna, oletteko Gilbert Blythe ja sinä yhtä hyvät ystävät kuin ennen maailmassa? kysyi neiti Lavendel odottamatta.

-- Ystävällisiä ajatuksia kulkee usein Gilbertin ja minun välillä, vastasi Anna.

Neiti Lavendel pudisti päätään.

-- Minä huomaan, ettei välinne ole sama kuin ennen. Nyt aion tehdä tungettelevan kysymyksen. Oletteko tulleet eripuraisiksi?

-- Emme toki ole, on vain niin, että Gilbert on pyytänyt minulta enempää kuin ystävyyttä, ja sitä minä en voi hänelle antaa.