Part 13

Keittiö oli autio ja tyhjä, ja Anna istuutui ikkunan ääreen. Huone verhoutui nopeasti yhä tummempaan talven hämärään. Aurinko oli laskenut ja tuuli uinahtanut. Viileän kelmeä kuu pilkisti lännenpuolella esiin purppuransinisen pilviharjun takaa. Värit vaihtuivat ja sulautuivat yhteen taivaalla, mutta pitkin lännen taivaanrantaa kulkeva kullankeltainen juova alkoi palaa yhä kirkkaammin, kuin olisivat kaikki sammuvan valon viime heijastukset löytäneet täällä toisensa; lumenpeittämien männynlatvojen muodostamat aaltoilevat ääriviivat erottuivat etäällä tummina ja selvinä. Anna loi katseensa hiljaisille, valkeille vainioille, jotka värjöttivät kylminä ja elottomina laskevan auringon punakeltaisessa hohteessa, ja huokasi. Yksinäisyyden tunne valtasi hänet taas äkkiä, ja hän tunsi levottomuutta ja ahdistusta. Hän mietti itsekseen nyt, kuten monta kertaa ennenkin, olisiko hänen mahdollista palata korkeakouluun seuraavana vuonna. Se näytti verrattain vähän luultavalta... Stipendit, jotka hän mahdollisesti voisi saada, jos onni oli myötäinen, merkitsivät hyvin vähäpätöisiä summia. Marillan rahoja hän ei tahtonut enää ottaa vastaan, ja toiveet ylimääräisestä ansiosta kesällä olivat hyvin pienet.

-- Minun täytyy kai ensi vuonna keskeyttää opintoni, ajatteli hän masentuneena, ja olla taas opettajana jossain koulussa, kunnes olen sen verran ansainnut, että voin jälleen alkaa opiskella. Silloin kaikki entiset toverit pääsisivät minun edelleni, enkä saisi enää koskaan asua Karoliinan majassa... No niin, Anna, mitä kannattaa istua suremassa?

Pää pystyyn vaan! Voin olla kiitollinen siitäkin, että pääsen eteenpäin omin voimin, jos niin vaaditaan, ja ainakin ansaitsen elatukseni.

-- Nyt tulee setä Harrison rähmien lumikinoksissa, julisti Davy, tempaistuaan keittiön oven auki.

-- Kunpa hänellä olisi posti mukanaan! Emme ole saaneet postia kolmeen päivään. Tahtoisin nähdä lehdistä, montako junaa on juuttunut lumeen.

Herra Harrison oli käynyt hakemassa postin, ja Stellan, Priscillan ja Philin iloiset kirjeet haihduttivat pian Annan alakuloisuuden. Jamesina-täti oli myös kirjoittanut muutaman rivin. Hän kertoi, että tuli paloi takassa yhtäpäätä, että kaikki kissat olivat mitä parhaimmassa voinnissa ja että ruukkukasvit rehoittivat erinomaisen upeasti.

"Täällä on ollut oikein paukkuva pakkanen, minkä vuoksi annan kissojen nukkua sisällä. Noita ja Josef nukkuvat arkihuoneessa ja Saara-kissa vuoteeni jalkapäässä. Kun kuulen sen kehräävän, tuntuu minusta aivan kuin olisi seuraa, kun yöllä herään ja ajattelen lähetysmailla, kaukana toisella puolella maailmaa olevaa tyttöraukkaani. Jos hänen ei tarvitsisi olla juuri Intiassa, niin en olisi levoton, mutta sanotaan, että käärmeet siellä ovat ihan kauheita. Saara-kissan täytyy kehrätä aika tavalla, ennenkuin pääsen näistä ajatuksistani. Uskoni on kyllin luja siirtämään kaikkea muuta, mutta käärmeihin se ei pysty. Minä en käsitä, miksi Luoja ne ollenkaan loi. Väliin minä en uskokaan, että hän on ne luonut. Kyllä pimeyden ruhtinaalla oli sormensa pelissä, kun käärmeet tulivat maailmaan."

Anna oli jättänyt viimeiseksi ohuen, koneellakirjoitetun ilmoituksen siinä uskossa, ettei se ollut mitään tärkeätä. Kun hän oli sen lukenut, istui hän hyvin hiljaa, ja silmät täyttyivät vähitellen kyynelillä.

-- Mikä sinun on, Anna? kysyi Marilla.

-- Neiti Josefina Barry on kuollut, vastasi Anna matalalla äänellä.

-- Vai niin, hänen päivänsä ovat viimeinkin päättyneet, virkkoi Marilla. -- Hän on maannut sairaana yli vuoden, ja hänen sukulaisensa ovat täällä odottaneet joka hetki tietoa hänen kuolemastaan. On hyvä, että hän nyt on päässyt lepoon, hän on saanut kärsiä kauheasti. Hän oli aina hyvä sinulle, Anna.

-- Hän on ollut hyvä viimeiseen asti, Marilla. Tämä kirje on asianajajalta, hänen pesänselvitysmieheltään. Hän on jättänyt minulle perinnöksi tuhat dollaria.

-- Mitä! Älä nyt! Niin kamalan paljon rahaa, huusi Davy. Se oli sama neiti, jonka päälle sinä ja Diana kumpsahditte, kun te illalla otitte vauhtia hypätäksenne vierashuoneen sänkyyn. Diana on kertonut minulle kaikki tyynni. Siksikö hän antaa sinulle niin paljon rahaa?

-- Vaiti, pikku Davy, virkkoi Anna hiljaa. Sydän tulvillaan hän hiipi ylös yliskamariin jättäen Marillan ja rouva Lynden pohtimaan asiaa kahden kesken.

-- Uskovatko tädit Annan nyt koskaan joutuvan naimisiin? uteli Davy levottomana. -- Kun Dorcas Sloane kesällä meni naimisiin, niin hän sanoi, että jos hänellä vain olisi ollut tarpeeksi rahoja, mistä elää, niin hän ei mitenkään olisi ottanut miestä niskoilleen, mutta oli muka kuitenkin parempi asua lesken kanssa, jolla on kahdeksan lasta, kuin kälyn kanssa.

-- Sinä olet ihan löylynlyömä! huudahti rouva Lynde poikanulikalle julmistuneena. -- Sinä puhut niin että saa hävetä silmät korvat täyteen, vaikka olet olevinasi parempien vanhempain lapsi.

XIX.

PIKKU PAKINAA.

-- Tänään minä siis täytän kaksikymmentä vuotta ja olen ainiaaksi jättänyt nuoruusiän, virkkoi Anna istuessaan kyyryssä matolla avonaisen takan edessä, Noita sylissään. Hän oli yksin arkihuoneessa Jamesina-tädin kanssa, joka istui lempituolissaan lukien. Stella ja Priscilla olivat menneet erään yhdistyksen illanviettoon, ja Phil oli yläkerrassa pukeutumassa kutsuihin.

-- Sinusta ehkä tuntuu vähän surulliselta, virkkoi Jimsie-täti. -- Aika ennen kahtakymmentä on hyvin hauska osa elämästä. Minä olen iloinen, kun itse en ole oikeastaan koskaan joutunut siitä iästä pois.

Anna nauroi.

-- Et sinä koskaan joudukaan, pikku täti. Sinä olet kahdeksantoista, kun sinun pitäisi täyttää sata. Mutta minä olen puolestani vähän alakuloinen ja myös vähän pettynyt. Hyvä opettajani neiti Stacey sanoi minulle jo kauan sitten, että kun tulen kahdenkymmenen ikäiseksi, on luonteeni jo ehtinyt saada valmiin muotonsa, hyvän tai pahan. Mutta minusta tuntuu kuin se ei olisi vielä ollenkaan sitä mitä sen pitäisi olla. Se on täynnä puutteita.

-- Niin on joka ihmisen, virkkoi Jamesina-täti rohkaisevalla äänellä ja laski kirjan kädestään. -- Kyllä minussakin on säröjä, saat uskoa. Opettajasi tarkoitti luultavasti, että luonne on kahdenkymmenen iässä saanut määrätyn suuntansa, johon se jatkaa kehitystään. Älä menetä rohkeuttasi niin vähästä, Anna! Täytä velvollisuutesi Jumalaa ja lähimäistäsi kohtaan ja huvittele aikanasi. Se on minun filosofiani, ja jos sinä seuraat sitä, ei sinun luullakseni tarvitse katua. Minne Phil aikoo lähteä tänä iltana?

-- Hänet on kutsuttu tanssiaisiin tänä iltana, ja hän on saanut mitä ihastuttavimman puvun, joka on kullanvärisestä silkistä ja jota verhoo pitsi, hieno kuin hämähäkinverkko. Hillitty keltainen väri sopii erinomaisesti hänen lämpimältä vaikuttavaan tummaan ihoonsa.

-- Eikö ole jonkinmoinen tenhovoima sanoissa silkki ja pitsi? virkkoi Jamesina-täti. -- Niistä kuuluu pehmyt kahina, ja tulee niin tanssinhaluiseksi. Vai keltaista silkkiä!... Tulee mieleen puku, joka on pelkkää auringonpaistetta... Nuoruudessani toivoin aina hartaasti keltaista silkkipukua, mutta äiti ei tahtonut koskaan kuulla siitä puhuttavan enempää kuin myöhemmin miehenikään. Kun tulen taivaaseen, hankin ensi työkseni itselleni keltaisen silkkileningin.

Annan vielä nauraessa tuli Phil kaikessa loistossaan purjehtien portaita alas ja alkoi tyytyväisen näköisenä keikkua edestakaisin pitkän seinäpeilin edessä.

-- Mairitteleva peili edistää suuressa määrin mielenlaadun rakastettavuutta, virkkoi hän. -- Minun oman huoneeni peili tekee kasvot vihertäviksi ja pitentää hirvittävästi leukaa. Olenko minä sievä, Anna?

-- Tokkohan sinä tiedätkään, kuinka kaunis sinä olet, Phil? kysyi Anna avomielisesti ihaillen.

-- Kyllä minä sen tiedän. Eiväthän peilit ole turhaan olemassa. Mutta en minä sitä ajatellut. Eikö mikään pistä näkyviin, mikä ei saisi näkyä? Onko hame oikein napitettu? Kenties ruusu näyttäisi paremmalta vähän alempana. Pelkään, että se on liian korkealla -- se muistuttaa vähän kukonharjaa. Mutta minusta on ilkeätä, jos jokin kutkuttaa korvaa.

-- Kaikki on juuri niinkuin olla pitää, ja poskesi lounainen kuoppa on suorastaan hurmaava.

-- Anna, erään seikan vuoksi pidän sinusta aivan erikoisesti -- sinä osaat antaa tunnustusta ilman mitään sivutarkoitusta. Sinä olet niin hyväsydäminen, ettei sinussa ole hitustakaan kateutta.

-- Minkätähden hän olisi kateellinen? huomautti Jamesina-täti. -- Hän ei ole aivan yhtä sievännäköinen kuin sinä, mutta hänen nenänsä on aika paljon kauniimpi.

-- Kyllä minä sen tiedän.

-- Minun nenäni on aina ollut minulle suureksi lohdutukseksi, tunnusti Anna.

-- Ja minä pidän sinun kauniista ja tasaisesta hiusmarrostasi, Anna. Ja sitten tuosta herttaisesta pikku kiharasta, joka näyttää olevan pyörähtämäisillään alas, mutta ei kuitenkaan pyörähdä. Se on tavattoman soma. Mutta mitä neniin tulee, antaa minun nenäni minulle paljon huolta. Kun olen täyttänyt neljäkymmentä, törröttää se kahta kauheammin pystyssä ja on punaisia suonia täynnä. Miltä luulet minun näyttävän nelikymmenvuotiaana?

-- Vanhalta ja vakavalta keski-ikäiseltä naiselta, jolla on hiukan taipumusta lihavuuteen, sanoi Anna leikillään.

-- Ole nyt, virkkoi Phil ja istuutui varovasti odottamaan henkivartioitaan. -- Kuule, sinä värikäspukuinen Josef -- olepas hyppimättä syliini. Minä en tahdo mennä tanssiaisiin kissankarvoja täynnä. Ei, Anna, vanhalta ja vakavalta minä viimeksi näytän. Mutta luultavasti olen naimisissa.

-- Alecin vai Alonzon kanssa? kysyi Anna.

-- Jommankumman kanssa varmasti, kun vaan milloinkaan voisin valita, huokasi Phil.

-- Sen ei pitäisi olla kovin vaikeata, virkkoi Jamesina-täti vähän terävästi.

-- Täti kulta, minä olen syntynyt epäröimisen merkeissä, ja sellaisena kuin olen syntynyt, olen tuomittu pysymäänkin.

-- Sinulla pitäisi olla selkeämpi ajatuksenjuoksu, Philippa.

-- Tietysti pitäisi olla selkeämpi ajatuksenjuoksu -- eikö se merkitse jokseenkin samaa kuin selväjärkinen? -- mutta silloin menee paljon hauskaa hukkaan. Jos täti tuntisi Alecin ja Alonzon, niin täti ymmärtäisi, miten vaikea on tietää, kumpi heistä on valittava. He ovat yhtä hauskoja kumpikin.

-- Ota sitten joku, joka on vielä hauskempi, ehdotti Jamesina-täti. -- Onhan täällä kunnon seniori, joka juoksee meillä ja koettaa parastaan, Will Leslie. Olen erikoisesti huomannut hänen suuret, lempeät silmänsä -- eikö hän sitten sopisi?

-- Ne ovat juuri hiukan liian suuret ja liian lempeät, ne muistuttavat lehmää, sanoi Phil armottomasti.

-- No, mitä pidät John Parkerista?

-- En hitustakaan -- myönnän kyllä, että hän näyttää vastatärkätyltä ja vastaprässätyltä.

-- Entä Marc Holworthy? Hänessä et kaiketi voi nähdä mitään vikaa.

-- En, hän kelpaisi, ellei hän olisi köyhä. Minun täytyy mennä rikkaisiin naimisiin, nähkääs, Jamesina-täti. Rahaa täytyy minun tulevalla miehelläni olla ja kaunis hänen täytyy olla, ne ovat kaksi peruuttamatonta ehtoa. Minä menisin huomispäivänä naimisiin Gilbert Blythen kanssa, jos hän olisi rikas.

-- Älä, menisitkö? virkkoi Anna myrkyllisestä

-- Kas, se ei meille maistunut, vaikkemme tietystikään itse tahdo Gilbertiä -- eihän toki, ei mitenkään, ilkamoi Phil. -- Mutta älkäämme puhuko epämiellyttävistä asioista. Joskus minun kai täytyy astua aviosäätyyn, mutta kyllä minä lykkään sen vihoviimeisen päivän niin kauas kuin voin.

-- Sillä teepä muuten mitä teetkin, pikku Phil, mutta älä mene naimisiin kenenkään kanssa, josta et pidä, varoitti Jamesina-täti.

Sä sydän, joka uskot lemmen taikaan, et muodissa oo ollut moneen aikaan, rallatteli Phil piloillaan. -- Nyt vaunut tulevat. Minä pakenen -- hyvästi jääkää! Siirtykää nyt taaskin siihen "vanhaan, hyvään aikaan", jonne te kuulutte kumpikin ja jatkakaa rauhassa keskusteluanne oikeasta rakkaudesta.

Philin lennähdettyä huoneesta katsoi Jamesina-täti juhlallisen rukoilevasti Annaan.

-- Tyttö on sievä ja herttainen ja hyväsydäminen, mutta joskus hänellä on sellaisia puuskia, että ihan ajattelee, onko hän oikein viisas. Mitä sinä arvelet, Anna?

-- Minun luullakseni ei Philin järjessä ole mitään vikaa, vastasi Anna kääntäen kasvonsa poispäin peittääkseen hymynsä. -- Tuollainen puhe on vain hänen tapaistaan.

Jamesina-täti pudisti miettivänä päätään.

-- Ehkäpä hän ei kuitenkaan tarkoita paljon mitään lörpöttelyllään. Minä toivoisin niin olevan, sillä olen kiintynyt tyttöön. Mutta en minä häntä käsitä -- hän tekee minut väliin aivan hervottomaksi. Hän ei muistuta ketään minun tuntemistani tytöistä eikä siskoparvessa, jossa minä olen kasvanut, ollut yhtään sen tapaista.

-- Kuinka monta tyttöä teitä oli, Jimsie-täti?

-- Oh, meitä oli kai noin puoli tusinaa, hyvä ystävä.

XX.

GILBERT PUHUU.

-- Tämä päivä on ollut kauhean pitkäveteinen ja kiusallinen, haukotteli Phil ojennellen jäseniään levätessään sohvalla, josta oli ajanut pois pari erittäin hämmästynyttä ja loukkaantunutta kissaa.

Anna nosti katseensa "Pickwick-klubin" jälkeenjääneistä papereista. Nyt, kun kevättutkinnot olivat ohi, virkisti hän sieluaan Dickensillä.

-- Meidän mielestämme se on ollut pitkäveteinen, sanoi hän miettivänä, mutta jollekin tahi useallekin suuressa maailmassa työskentelevälle se on ollut ihmeellinen päivä. Joku on ollut sanomattoman onnellinen tänä päivänä. Kenties on jossain suoritettu suurenmoinen teko -- on kirjoitettu ihana runoelma -- tai tuleva suurmies on syntynyt maailmaan. Ja luultavasti on joku sydän särkynyt, rakas Phil.

-- Minkätähden sinä pilasit kauniin ajatuksesi pitkittämällä viimeistä lausettasi, kullannuppu? mutisi Phil. -- Minusta ei ole hauska ajatella särkyneitä sydämiä -- tahi yleensä mitään ikävää.

-- Uskotko sinä koko elämäsi ajan voivasi välttää sellaista, mitä sanot ikäväksi, Phil?

-- Oh, en, niin onnellisesti ei tule käymään. Nytkin minä olen jo hukkua ikävyyksiin -- usko pois, että ihan menehdyn, kun ajattelen Alecia ja Alonzoa.

-- Sinä et voi koskaan ottaa mitään vakavalta kannalta, Phil.

-- En, miksi minä ottaisin? On tarpeeksi muita, jotka ottavat. Minua ei saa käsittää aivan sananmukaisesti. Kaikki eivät voi olla järkeviä ja päättäväisiä ja yhtämittaa ajatella vain syvintä vakavuutta. Minun tehtäväni elämässä on koettaa saada ihmiset hiukan tinkimään tuosta arvokkaan vakavasta. Ja kyllä kai teidän täytyy myöntää, että elämä täällä Karoliinan majassa on ollut paljon iloisempaa ja vilkkaampaa siksi, että minä olen ollut mukana ja piristänyt teitä kaikkia.

-- Se on aivan totta, myönsi Anna.

-- Ja te pidätte kaikki minusta -- Jamesina-tätikin, joka uskoo, että minä olen pähkähullu. Minkätähden minä siis koettaisin tekeytyä toisenlaiseksi. Jaa-a, tässä istuessa tulee oikein uniseksi. Yöllä makasin valveilla kello yhteen asti ja luin rajattoman jännittävää kummitusjuttua. Luin vuoteessa, ja luuletteko, että saatoin nousta sammuttamaan lampun, kun olin päässyt kertomuksen loppuun? Älkää uskoko! Ja jollei kaikeksi onneksi vakava Stella olisi tullut kotiin myöhään jostain yörymyistä, olisi lamppu saanut levittää kirkasta valoaan aamunkoittoon asti. Kun kuulin Stellan askeleet, huusin minä hänet huoneeseeni, kerroin viheliäisen asemani ja annoin hänen sammuttaa lampun. Jos minä olisin itse noussut sängystä -- niin, annan vaikka mitä pantiksi -- olisi jokin nykäissyt minua jaloista. No, Anna, onko täti Jamesina jo selvillä, mitä hänen pitää tehdä kesällä?

-- On, hän aikoo jäädä tänne. Minä tiedän, että hän jää rakkaiden kissojen vuoksi, vaikka hän sanoo, että on liian vaivaloista panna kuntoon oma koti ja tuulettaa ja järjestää kaikki, eikä hänen tee mieli matkustaa toisten ihmisten luo.

-- Mitä sinä luet?

-- Dickensin Pickwick-klubia.

-- Se tekee minut aina nälkäiseksi, virkkoi Phil. --

Ihmiset syövät siinä aina kaikenlaisia herkkuja -- meheviä pihvejä sinapin kera ja paistettua kinkkua ja paistettuja munia. Minun täytyy aina lähteä tiedusteluretkelle ruokakonttoriin, kun olen lukenut Pickwick-klubia. Ja vain siksi, että me nyt puhumme siitä, tuntuu minusta kuin olisin aivan nälkiintynyt. Rakas kulta, onko ruokakaapissa mitään hyvää?

-- Leivoin pehmeän piparkaakun aamulla. Ota siitä itsellesi pala.

Phil livisti ruokakonttoriin, ja Anna lähti Noidan seurassa talon takana olevaan pikku puutarhaan. Oli alkukevään kostea ilta, ilma henki raikasta mullantuoksua. Lumi ei ollut vielä kokonaan sulanut ympäristöissä, likaisenharmaa kinos törrötti vielä honkien alla maantien varressa suojassa lämpimästi paahtavalta huhtikuun auringolta. Lumisohjon vuoksi olivat tiet puistoon ja satamaan likaiset ja ilma illalla viileä. Mutta aukeilla etelärinteillä pisti ruoho näkyviin, ja Gilbert oli suojatusta nurkkauksesta löytänyt joitakuita kalpeita voikukkasia. Hän asteli puistosta päin järjestäen pieneen kukkavihkoonsa vihreitä heiniä.

Anna oli pyrähtänyt istumaan isolle harmaalle puutarhan kivelle ja katseli vielä paljaana olevaa koivunhaaraa, jonka oksien ja hentojen vesojen verkko piirtyi ilmavan sirosti vienosti punertavaa auringonlaskua vasten. Hän rakensi tuulentupaa -- ihmeellistä rakennelmaa, jossa auringonpaisteiset pihat ja pylväskäytävät olivat täynnä kaikkia mahdollisia Arabian hyviä tuoksuja ja missä hän itse hallitsi linnanrouvana. Hän rypisti hieman kulmiaan nähdessään Gilbertin lähestyvän omenapuiden välistä. Viime aikoina Anna oli järjestänyt niin, ettei hänen milloinkaan tarvinnut olla Gilbertin kanssa kahden. Mutta nyt oli mahdotonta päästä pakoon, ja Noitakin oli jättänyt hänet oman onnensa nojaan.

Gilbert istuutui hänen viereensä kivelle ja ojensi hänelle kukkavihkonsa.

-- Eikö tästä tule mieleesi koti ja meidän kouluaikaiset retkemme?

Anna otti kukkaset ja painoi niihin kasvonsa. Kukat olivat vielä kasteiset ja tuoksuivat keväälle.

-- Tänä hetkenä minä harhailen Silas Sloanen haassa, virkkoi hän hengittäen syvään niiden mieluisaa tuoksua.

-- Sinä olet kai siellä ruumiillisesti muutaman päivän kuluttua?

-- En vielä muutamaan viikkoon. Matkustan Bolingbrokeen Philin kanssa, ennenkuin lähden kotiin. Sinä olet Avonleassa ennen minua.

-- En tule olemaan Avonleassa ollenkaan tänä kesänä. Minulle on tarjottu viransijaisuutta sanomalehdentoimituksessa, ja minä aion ottaa sen vastaan.

-- Niinkö! sanoi Anna pitkänlaisesti. Hän ei voinut käsittää, millainen olisi kokonainen kesä Avonleassa ilman Gilbertiä. Mistä johtuikaan, ettei tieto tuntunut erikoisen hupaiselta. -- Vai niin, jatkoi hän lopulta, jonkinmoinen pettymyksen sävy äänessään, -- se on tietysti sinulle hyvin edullista?

-- On kyllä. Olen toivonut itselleni sitä paikkaa. Niillä tuloilla tulen toimeen ensi vuoden.

-- Mutta et saa tehdä työtä liian ankarasti, virkkoi Anna, oikeastaan siksi, että hänestä tuntui välttämättömältä sanoa jotain. Voi jospa tuo siunattu Phil aavistaisi, miten hän olisi täällä tarpeen! -- Sinä oletkin niin uutterasti ahertanut koko talven... Eikö ole ihana ilta? Kuule, minä löysin tänään vaaleansinisiä orvokkeja tuon vanhan käyristyneen puun alta, tuolta. Minusta tuntui kuin olisin löytänyt vähintään ainakin kultakaivoksen...

-- Sinä löydät usein kultakaivoksia, sanoi Gilbert, hänkin hajamielisenä.

-- Lähdetään löytöretkelle hakemaan vielä lisää, kehoitti Anna innokkaasti. -- Minä huudan Philin mukaan ja --

-- Orvokit eivät juokse tiehensä Anna, ja Philin voit tavata myöhemmin, sanoi Gilbert tyynesti ja tarttui Annan käteen lujalla otteella, josta Anna ei voinut vapautua. -- Tahtoisin saada sanotuksi sinulle jotain.

-- Voi, jätä sanomatta, pyysi Anna hartaasti. -- Hyvä Gilbert, minä pyydän, älä sano.

-- Minun täytyy. Näin ei voi enää jatkua. Anna, minä pidän sinusta. Sinä tiedät sen hyvin hyvästi. Minä -- minä en voi sanoa sinulle kuinka paljon. Tahdotko luvata minulle tulla kerran vaimokseni.

-- En -- en voi, virkkoi Anna surkealla äänellä. -- Voi Gilbert -- sinä -- sinä olet turmellut kaikki.

-- Etkö sinä välitä vähääkään minusta? kysyi Gilbert painostavan äänettömyyden jälkeen, jolloin Anna ei uskaltanut nostaa katsettaan.

-- En sillä tavoin kuin tarkoitat. Minä pidän sinusta paljon ystävänä. Mutta en rakasta sinua, Gilbert.

-- Etkö voi kuitenkin antaa minulle toivoa -- että voit joskus rakastaa?

-- En, sitä en voi, huudahti Anna epätoivoisena. -- Niitä tunteita en tule koskaan tuntemaan sinua kohtaan. Sinä et saa koskaan enää puhua minun kanssani näistä asioista, kuuletko.

Seurasi jälleen äänettömyys, niin pitkä ja niin kauhea, että Annan lopulta täytyi katsoa Gilbertiin. Hän näki Gilbertin huulia myöten kalpeana. Ja hänen silmänsä -- Annaa värisytti ja hänen täytyi kääntää pois katseensa. Siinäkään ei ollut mitään romanttista...Täytyikö kosinnan aina olla joko yksinomaan naurettava tahi kauhea? Voisiko hän koskaan unohtaa Gilbertin kasvot?

-- Joku toinenko? kysyi Gilbert lopulta matalalla äänellä.

-- Ei, ei, saat olla varma, vastasi Anna innokkaasti. -- Minä en välitä kenestäkään maailmassa sillä tavoin kuin tarkoitat -- minä pidän enemmän sinusta kuin kenestäkään muusta, Gilbert. Ja meidän täytyy olla edelleenkin ystäviä niinkuin tähän asti.

Gilbert naurahti hieman katkerasti.

-- Ystäviä, niinkö! Sinun ystävyytesi ei minulle riitä, Anna. Sinun rakkauttasi minä pyydän, ja sinä sanot, ettet voi koskaan antaa sitä minulle.

-- Olen hyvin pahoillani. Anna minulle anteeksi, Gilbert.

Muuta ei Anna voinut sanoa. Missä nyt olivat kaikki hienotunteiset, lohduttavat sanat, joilla hänen oli tapana mielikuvituksessaan torjua kosijat, joille antoi rukkaset?

-- Minulla ei ole mitään anteeksi annettavaa. On ollut hetkiä, jolloin uskoin sinun välittävän minusta hiukan. Minä erehdyin -- siinä kaikki. Jää hyvästi, Anna!

Anna lähti hitain askelin huoneeseensa, istuutui penkille männikköön päin olevan ikkunan alle ja antoi kyynelten vapaasti virrata. Hänestä tuntui kuin korvaamattoman kallista olisi elämästä kadonnut. Ja se oli Gilbertin ystävyys. Miksi hänen täytyi kadottaa se tällä tavoin.

-- Mikä sinua vaivaa, sokeritoppani? kysyi Phil tullessaan hämärässä hänen luokseen.

Anna ei vastannut. Hän toivoi sinä hetkenä Philin olevan tuhannen penikulman päässä.

-- Sinä olet varmaankin antanut Gilbert Blythelle rukkaset. Sinä olet koko lailla suurempi idiootti kuin mitä olisin uskonut, Anna Shirley.

-- Onko sinusta idioottimaista antaa rukkaset ihmiselle, jota ei rakasta? virkkoi Anna suuttuneena.

-- Sinä et tiedä mitä rakkaus onkaan, pikku ystäväni. Sinun suunnattoman vilkas mielikuvituksesi on luonut semmoista, mitä sinä uskot rakkaudeksi, ja sitten sinä odotat tapaavasi jotain vastaavaa todellisuudessa. Kuule, nämä sanat ovat ensimmäiset järkevät sanat, mitkä olen eläessäni sanonut! Kuinkahan tulinkaan sen tehneeksi! Toivon, ettei herrasväellä nyt ole mitään huomauttamista minun ajatuksenjuoksuni selvyydestä.

-- Hyvä, kulta Phil, pyysi Anna, mene tiehesi ja anna minun olla vähän aikaa yksin. Minun maailmani on luhistunut sirpaleiksi. Minun täytyy koettaa saada se rakennetuksi uudelleen.

-- Ilman mitään Gilbertiä? sanoi Phil ja nousi lähteäkseen.

Maailma ilman Gilbertiä? Annan ajatukset takertuivat

siihen, ja hänen mielensä oli synkkä. Se tulisi olemaan autio ja ikävä paikka. Niin, hän ei voinut sille mitään -- se oli yksinomaan Gilbertin syytä. Hän oli turmellut heidän hauskan suhteensa, toveri- ja lapsuudenystäväsuhteensa. Gilbert sai syyttää itseään, ja mitä Annaan itseensä tuli, täytyi hänen oppia elämään sitä vailla.

XXI.

VANHA LAPSUUDENKOTI.