Part 12

Liittolaiset marssivat hitain askelin liiteriin. Phil otti pois raskaat silitysraudat, joita oli kuormattu laatikolle. Äkkiä kuului laatikosta -- heikosti, mutta aivan selvästi -- naukumista.

-- Hyvät ihmiset -- se ei olekaan kuollut, huohotti Anna vaipuen jäykkänä pölkylle istumaan.

-- Varmasti se on kuollut, vakuutti Phil.

Uusi vieno naukuminen todisti, että se oli vielä elossa. Tytöt katsoivat kauhusta tuijottaen toisiinsa.

-- Mitä me teemme? voihki Anna.

-- Miksi ihmeessä te ette tulekaan? kysyi Stella ilmestyen liiterin ovelle. -- Meillä on hauta ollut jo kauan valmiina. Istutteko tässä vain suremassa vainajaa?

-- Mainio vainaja, sanoi Anna osoittaen laatikkoa. Naurunpurskahdus, joka seurasi, ei tehnyt kolmatta naukumista aivan kuulumattomaksi.

-- Meidän täytyy jättää se tänne huomiseksi, sanoi Phil hetken äänettömyyden perästä ja asetti silitysraudat paikoilleen. -- Se ei ole enää naukunut moneen minuuttiin. Tai kenties me kuulimme kuolinnau'unnan. Taikka ajatelkaa, jos me vain kuvittelimme kuulleemme pahan omantunnon vuoksi?

Mutta kun laatikko aamulla kallistettiin kumoon, harppasi Noita terveenä ja hyvissä voimin Annan olkapäälle ja alkoi nuolla hänen korvaansa terävällä kielellään. Mikään kissa ei ollut Noitaa elävämpi.

-- Vai niin, nyt se tiedetään -- oksan reikä kulmassa, sanoi Phil tutkittuaan laatikkoa tarkoin. -- Kuka saattoi sen arvata! Sentähden kloroformi ei vaikuttanut. Reikä täytetään iltapäivällä ja sitten yritetään uudestaan huomisaamuna!

-- Ei, sitä emme me tee, vakuutti Anna hyvin päättävästi. -- Toista kertaa ei oteta sitä hengiltä, Noita-parkaa! Se on nyt minun kissani, ja siihen saatte te tyytyä.

-- Kuten tahdot -- katsotaan vain miten Jimsie-täti ja Saara-kissa mukautuvat siihen, sanoi Stella äänensävyllä, joka ilmaisi, että hän "oli pessyt kätensä".

Siitä hetkestä lähtien Noita oli perheen jäsen. Se nukkui öisin vanhalla kookosmatolla portaiden alla, ja sille syötettiin kaikenlaisia herkkupaloja. Jamesina-tädin saapuessa oli se lihonut, karva oli tuuhea ja kiiltävä, ja sillä oli täysin kunnioitettava herrasväen kissan ulkomuoto. Mutta kauhea äkäpussi se oli, ja sotajalalla jokaikisen niillä tienoin liikkuvan kissan kanssa. Toinen toisensa jälkeen joutuivat Spofford-kadun hienot pitkäkarvaiset seuraeläimet sen sähisevän kiukun ja terävien kynsien uhriksi. Inhimillisistä olennoista se rakasti Annaa ja vain Annaa. Kukaan muu ei uskaltanut edes taputtaa Noitaa. Jos niin teki, nosti se karvansa pystyyn ja sylki suustaan jotain, joka kissojen kielellä taisi olla hyvinkin ruma sana.

-- Tuosta kissaheittiöstä ei kohta enää ole huoneissa pidettäväksi, virkkoi Stella julmistuneena.

-- Mitä sinä tyhmä tyttö puhut minun omasta pikku herttaisesta kissastani? Hyi, mitä hän puhuu! Kynsitäänkö häntä hiukkasen? jokelsi Anna puristaen hellästi lemmikkiään.

-- Niin, en tiedä miten se tulee Saara-kissan kanssa toimeen, jatkoi Stella synkän näköisenä. -- Ei ole juuri hauskaa kuulla öisin kissojen tappelevan ja kirkuvan puutarhassa. Mutta ehdottomasti sietämätöntä on nähdä kissojen hyökkäävän toistensa niskaan täällä sisällä vierashuoneessa.

Jamesina-täti saapui sovittuun aikaan. Anna, Priscilla ja Phil olivat verrattain sekavin tuntein odottaneet hänen tuloaan, mutta kun Jamesina-täti oli noussut valtaistuimelleen, mikä merkitsee, että hän oli istuutunut keinutuoliin ja alkanut siinä hiljalleen keinua uuni-valkean ääressä, lankesivat he kuvannollisesti polvilleen ja palvoivat häntä.

Jamesina täti oli hienorakenteinen vanha nainen. Kasvot olivat vielä täyteläiset, silmät suuret, lempeät ja siniset ja loistivat yhä vielä nuorekkuutta ja iloista odotusta. Poskilla oli vieno puna ja lumivalkea tukka oli lystikkäissä kiehkuroissa korvilla -- tukkamuoti, jota ennen maailmassa sanottiin tykkikiharoiksi.

-- Minä kuulun vanhaan aikaan ja te saatte tyytyä minuun sellaisena kuin minä olen, pikku tytöntypykät, sanoi hän kutoen ahkerasti jotain, joka oli yhtä ilmavaa ja ruusunhohteista kuin hattara auringonlaskussa. -- Minä olen vanhanaikainen sekä vaatteiltani että mielipiteiltäni. En sano sitä siksi, että minusta minun vaatteeni taikka mielipiteeni olisivat parempia kuin nykyajan. Mutta vanhanaikaiset sopivat minulle. Uudet kengät ovat tyylikkäämpiä kuin vanhat, mutta vanhat tuntuvat paremmilta jalassa. Minä olen jo siksi vanha, että saan rauhassa pitää sekä mielipiteeni että kenkäni, vanhat uskolliset palvelijani. Tehtäväni täällä aion ottaa jotakuinkin kevyeltä kannalta. Minä tiedän, että te, pikku mamsselit, otaksutte minun ottavan teidät hoiviini ja katsovan, että te pysytte alallanne, mutta sitäpä minä en ollenkaan aio tehdä. Teillä on tarpeeksi ikää osata käyttäytyä siivosti, ja ellette ole vielä sitä oppineet, niin tuskinpa koskaan opittekaan. Minä puolestani, lopetti Jamesina-täti veitikkamainen välähdys sinisissä tyttömäisissä silmissään, en aio kohottaa sormeakaan -- vaikka hulluttelisitte miten paljon tahansa.

-- Voi, kuka tulee erottamaan kissat? pyysi Stella kauhuissaan.

Jamesina-täti oli tuonut mukanaan paitsi Saara-kissaa myöskin Josefin. Josef kuului oikeastaan eräälle hänen hyvälle ystävälleen, joka oli matkustanut Vancouveriin. -- Hän ei voinut ottaa Josefia mukaansa ja pyysi sen vuoksi minua ottamaan sen haltuuni. Minä en tahtonut kieltää. Se on kaunis kissa -- tarkoitan, että sillä on hyvin kaunis luonne. Sillä on nimenä Josef siksi, että sen turkki on kuin kirjava vaate.

Se oli tosiaan kirjava. Stella katseli tylysti Josefia ja sanoi sen muistuttavan liikkuvaa tilkkumattoa. Pääväriä oli mahdoton määrätä. Käpälät olivat mustat, mutta valkotäpläiset. Selkä oli harmaa, sen vasemmalla puolella oli iso keltainen täplä ja oikealla musta. Häntä oli keltainen ja päättyi harmaaseen nypykkään. Toinen korva oli musta ja toinen keltainen. Toisen silmän yläpuolella oleva musta täplä antoi sille ehdottomasti ryövärimäisen leiman. Sydämessään ja sielussaan se oli hurskas ja viaton ja luonteeltaan hyvin seurallinen. Josefin ja kedon liljojen välillä oli suuri yhtäläisyys. Se ei koonnut latoihin eikä pyydystänyt hiiriä -- korkeintaan kehräsi. Mutta Salomo kaikessa loistossaan ei nukkunut pehmeämmillä patjoilla eikä elänyt herkullisemmin.

Josef ja Saara-kissa saapuivat hyvin nyöritetyissä koreissa. Päästyään vapauteen ja saatuaan ruokaa valitsi Josef itselleen tyynyn viehättävimmältä tuntuvasta nurkasta, Saara-kissa istuutui arvokkaasti uunivalkean ääreen ja alkoi pestä itseään. Se oli iso, sileä ja kiiltävän harmaa ja valkea kissa, ylhäisen itsetuntoinen elukka, johon ei vaikuttanut vähimmässäkään määrin tietoisuus verrattain vaatimattomasta syntyperästä. Jamesina-täti oli saanut sen lahjaksi pesumuijaltaan.

-- Pesumuijan nimi oli myöskin Saara, niin että minun mieheni tavallisesti aina erotukseksi sanoi kissaa Saara-kissaksi, kertoi Jamesina-täti. -- Se on kahdeksan vuoden vanha ja ottaa rottia aivan ihmeellisesti. Älä ole huolissasi Stella. Saara-kissa ei tappele koskaan ja Josefkin vain harvoin.

-- Täällä niiden on pakko tapella, vaikkeivät tahtoisikaan, jos tahtovat säilyttää henkensä, sanoi Stella.

Samassa Noita ilmestyi näyttämölle. Se harppasi iloisesti keskelle huonetta, ennenkuin huomasi vallantavoittelijat. Silloin se pysähtyi äkkiä, ja häntä paisui paksuksi kuin pensas. Karvat selässä nousivat uhmaavaksi kaareksi. Se taivutti päätään, päästi kurkustaan ilkeän äänen -- vihamielisen haasteen -- ja syöksyi suoraapäätä Saara-kissan kimppuun.

Mainittu majesteettinen eläin oli päättänyt toaletti-askareensa ja katsoi ihmetellen Noitaan. Se vastasi Noidan hyökkäykseen iskemällä lujasti voimakkaalla käpälällään. Noita kellahti takaperin matolle ja oli aikalaina pökerryksissään noustessaan pystyyn taas. Mikä ihmeen kissa tuo on, joka antoi hänelle korvapuustin? Hän katseli epäröiden Saara-kissaa. Pitiköhän yrittää uudestaan vai oliko parempi olla hyökkäämättä? Saara-kissa käänsi selkänsä ja alkoi nuolla valkeata rintalappuaan. Noita päätti olla hyökkäämättä. Se ei hyökännyt enää koskaan. Siitä hetkestä lähtien Saara-kissa oli voitolla. Noita ei milloinkaan enää hieronut tappelua sitä vastaan.

Mutta Josef nousi harkitsemattomasti ja avasi kitansa valtavaan haukotukseen. Noita tunsi polttavaa halua saada kostaa tappionsa ja tuiskahti heti Josefin kimppuun. Josef oli luonteeltaan rauhaarakastava, mutta jos tarve vaati, saattoi siitä tulla kova aktivisti. Katkeamaton sotatila kehittyi näiden kahden vihollisvallan välille. Noita ja kirjavapukuinen Josef taistelivat keskenään joka päivä raivokkaasti. Anna piti Noitansa puolta ja rohkeni käydä kovakouraisesti käsiksi Josefiin. Stella oli epätoivoinen. Mutta Jimsey-täti vain nauroi.

-- Antaa niiden tapella niin kauan kuin jaksavat, virkkoi hän hyvin vapaamielisesti. -- Varmaankin ne viimein tekevät rauhan. Josef onkin hiukan voimistelun tarpeessa -- se oli vähällä tulla jo liian lihavaksi. Ja noidan on terveellistä oppia, ettei se ole ainoa kissa maailmassa.

Vihdoin Josef ja Noita tulivat järkiinsä ja tekivät rauhan ja sovinnon.

Verivihollisista tuli mitä parhaimmat ystävät. Ne nukkuivat samalla tyynyllä, käpälillään syleillen toisiaan. Nähtiinpä niiden auttavankin toisiaan pesemisessä.

-- Me olemme nyt jo kaikki tottuneet toisiimme, sekä kaksi- että nelijalkaiset, totesi Philippa. -- Ja minä olen sitäpaitsi oppinut pesemään ja pyyhkimään astioita ja lakaisemaan lattiaa.

-- Mutta älä koeta uskotella meille enää, että sinä osaat antaa kloroformia kissoille, nauroi Anna.

-- Kaikki oli oksanreiän syytä, vastasi Phil.

-- Se oli oikea onni, että siinä sattui olemaan oksanreikä, sanoi Jamesina-täti terävämmin kuin mitä hänen tapansa oli. -- Kissanpoikia täytyy hukuttaa, sen minä myönnän, muuten olisi maailma niitä tulvillaan. Mutta täysi-ikäistä kunnon kissaa ei saa koskaan tappaa -- ellei se syö munia.

-- Täti ei olisi varmastikaan saanut erikoisen hyvää käsitystä Noidan avuista, kun se ensikerran tuli tänne, virkkoi Stella. -- Se oli suorastaan itse paholaisen näköinen -- taikka ehkä pikemminkin paholaisen isoäidin.

-- Minä en ollenkaan usko paholaista niin rumannäköiseksi, kuin sen aina väitetään olevan, sanoi Jamesina-täti miettiväisenä. -- Jos se olisi hyvin ruma, ei se voisi saada niin paljon pahaa aikaan. Luulen sitä päinvastoin aikalailla lumoavan näköiseksi.

XVII.

DAVYN KIRJE.

-- Nyt alkaa sataa lunta, tytöt, sanoi Phil tullessaan kotiin iltapuolella eräänä marraskuun pakkaspäivänä, -- ja koko hiekkakäytävä on täynnä mitä sievimpiä pikku tähtösiä ja ristejä. En ole koskaan ennen huomannut, miten hienonhieno lumihiutale on. Nyt kun elämä on näin järjestetty, on aikaa kiinnittää huomiota moneen uuteen seikkaan ja tehdä kaikenlaisia havaintoja, joita emme ole lainkaan ennen tehneet. Niin, kiitos tyttökullat, kun otitte minut joukkoonne. Tuntuu oikein hyvältä saada tuskitella sitä, että voi taaskin on kallistunut viisi senttiä.

-- Älä nyt, kuule, onko se? kysyi Stella, joka hoiti pienen talouden tilit.

-- Onpas vaan, ja tässä on sinun kilosi. Minä alan jo olla taitava ostoksien tekijä. Se on vielä hauskempaa kuin hakkaileminen, sanoi Phil vakavasti.

-- Voi sentään, miten kaikki kallistuu kauheasti! On suorastaan halpamaista, että ruoka tulee niin kalliiksi, huokasi Stella.

-- Niin, Jumalan kiitos, että vielä saa raitista ilmaa ilmaiseksi, virkkoi Jamesina-täti.

-- Hyvä naurukaan ei vielä maksa mitään, sanoi Anna. -- Siitä ei kanneta vielä veroa, ja hyvä onkin, sillä nyt saatte nauraa makeasti kaikki tyynni. Minä luen teille ääneen Davyn kirjeen. Hän on huomattavasti edistynyt oikeinkirjoituksessa viime vuonna ja käyttelee välimerkkejäkin kuin poika. Hän on pudotellut kynästään oikein sisältörikkaan kirjeen. Istukaa nyt, niin saatte kuulla, ennenkuin taas jokailtainen lukuaherrus alkaa.

"Rakas Anna", aloitti Davy kirjeensä, "minä tartun kynään, jotta saisit tietää, että me kaikki voimme hyvin, ja me toivomme, ettei sinuakaan mikään vaivaa. Tänään sataa vähän lunta, ja Marilla sanoo että pilvien akka pudistelee höyhenpatjojaan. Jos hän asuu pilvissä, niin hän varmaankin on Jumalan sukulainen? Kuinkahan läheistä sukua hän on? Täti Lynde on ollut kauhean sairas, mutta hän on nyt parempi. Hän romahti maahan kellarin rappusissa viime viikolla. Kun hän romahti, niin hän koppasi kiinni hyllystä, missä kaikki maitoastiat ovat, ja se jyrähti maahan samalla ja aika ryminä kuului. Marilla luuli ensin, että oli maanjäristys. Maitoastiat meni säpäleiksi ja täti Lyndeltä meni pari kylkiluuta poikki. Tohtori tuli ja antoi hänelle lääkkeitä, joilla hänen piti voidella kylkiluita, mutta sitä hän ei ymmärtänyt, vaan ottikin ne lusikalla suuhunsa. Tohtori sanoi että oli Herran ihme ettei hän paikalla kuolla kupsahtanut, mutta eipäs niin käynyt, ja hänen kylkiluunsa on taas hyvät, ja Marilla sanoo, että kyllä voi tulla hyvin hyvästi toimeen ilman lääkäreitä. Mutta maitoastioita ei voitu laittaa, ne sai Marilla heittää rikkaläjään. Oli yleinen kiitospäivä viime viikolla. Meillä oli lupaa koulusta ja hirveän hyvää ruokaa päivälliseksi. Meillä oli lihamureketta ja paistettu kalkkuna ja omenakakkua kermavaahdon kera ja rinkeleitä ja ässiä kahvin kanssa. Marilla sanoi että minä varmaan olin syönyt liikaa ja että yöllä sattuisi onnettomuus, mutta ei sattunutkaan. Minä heräsin itsestäni ja nousin. Dora sai sitten korvasäryn, mutta se tuntui aivan vatsanväänteiltä. Minulla ei ollut missään korvasärkyä. Meidän koulussamme opettaa nyt herra. Hän on hurjan kiva. Viime viikolla hän antoi meidän kaikkien poikien kolmannella luokalla kirjoittaa, millaisen rouvan me tahtoisimme, ja tyttöjen, millaisen miehen he tahtoisivat. Hän nauroi niin tavattomasti kun hän luki aineet. Näin minä kirjoitin. Sinusta on ehkä hauska lukea.

"Minkälaisen rouvan minä mieluimmin tahtoisin.

"Hänen pitää käyttäytyä hyvin hyvästi ja saada ruoka valmiiksi minuutilleen, ja tehdä mitä minä sanon hänelle ja aina olla hyvin kohtelias minulle. Hänen pitää olla viidentoista vuoden vanha. Hänen pitää olla kiltti köyhille ja pitää siistinä ja järjestyksessä ja mennä kirkkoon joka sunnuntai. Hänen pitää olla hyvin kaunis ja hänellä täytyy olla kihara tukka. Jos minä saan ihan sellaisen rouvan kuin minä tahdon, niin minä olen hirveän kiltti mies hänelle. Minun mielestäni rouvan aina pitäisi olla hurjan kiltti miehelleen. Muutamilla naisparoilla ei ole mitään miehiä.

Loppu."

"Minä olin suurissa hautajaisissa Valkorannassa viime viikolla rouva Wright oli ruumis. Ruumiin mies suri niin kovasti. Täti Lynde sanoo että rouva Wrightin isoisä kerran varasti lampaan, mutta Marilla sanoo ettei saa puhua pahaa kuolleista. Miksi ei sitä saa tehdä Anna? Tulevatko ne sitten takaisin ja nipistävät meitä nenästä?

"Täti Lynde suuttui minuun niin tavattomasti tässä yhtenä päivänä, kun minä kysyin häneltä oliko hän elänyt Noakin aikana ja nähnyt arkin ja kaikki eläimet. Miksi hänen sitten piti suuttua minuun?

"Setä Harrisonilla on uusi renkipoika. Hän on hyvin kömpelö, setä sanoo että hän on vasenkätinen sekä käsistään että jaloistaan. Rouva Harmon Andrewsin iso sika, josta hän sai palkinnon ja josta hän aina puhuu niin paljon, sai halvauksen ja kuoli. Täti Lynde sanoi että se oli hänelle oikein, kun hän aina oli niin ylpeä ja kehui niin tavattomasti. Minusta oli sääli kun sian piti kuolla. Milty Boulter on ollut sairas. Tohtori määräsi hänelle lääkkeitä, ja ne maistuivat kauheilta. Minä sanoin: voinhan minä ottaa ne, jos sinä annat minulle kaksikymmentäviisi senttiä, mutta ajattele hän oli niin ahne että hän mieluummin tahtoi itse juoda lääkkeet ja pitää rahansa. Teidän yhdistyksenne, joka koettaa parantaa Avonlean yhteiskuntaa, aikoo maalata uudestaan käräjätalon, he ovat kyllästyneet, kun se on aina sininen. Uusi pastori oli täällä eilen illalla juomassa teetä. Hän otti kolme palaa safranikakkua -- jos minä olisin niin tehnyt, niin kyllä minä olisin saanut rouva Lyndeltä aika ripityksen ahneudesta. Ja hän söi nopeasti ja pisti suuria paloja suuhun ja Marilla sanoo aina että minä en saa syödä sillä lailla. Minkätähden pastori saa tehdä sitä, jota minä en saa tehdä? Tahtoisin mielelläni tietää.

"Nyt minulla ei enää ole mitään kerrottavaa. Minä lähetän sinulle kuusi suudelmaa. Tässä ne on. Dora lähettää sinulle yhden. Tässä on häneltä.

Sinun rakastava ystäväsi

David Keith."

XVIII.

HYVÄSYDÄMINEN JOSEFINA-TÄTI.

Päästiin joululomaan ja kaikki Karoliinan majan tytöt hajaantuivat kotiseudulleen, mutta Jamesina-täti ei halunnut lähteä minnekään.

-- Minä en voisi viedä kolmea kissaa yhteenkään niistä paikoista, jonne minut on kutsuttu, virkkoi hän. -- Enkä minä mitenkään voi jättää elukoita tänne yksin melkein kuukaudeksi. Jos meillä olisi semmoisia kunnon naapureita, jotka voisivat antaa heille ruokaa, kävisi minunkin lähteminen täältä, mutta tämän kadun varrellahan asuu vain miljoona-miehiä. -- Minä jään siksi tänne ja pidän Karoliinan majan teille lämpöisenä.

Anna matkusti kotiin tavanmukainen iloinen odotus mielessään -- toiveet eivät kokonaan toteutuneet. Ensiksikin oli Avonleassa niin aikainen, tuulinen ja jäätävän kylmä talvi, etteivät edes kylän "vanhimmat asukkaat" voineet muistaa mitään senkaltaista. Suunnattomat lumikinokset kirjaimellisesti erottivat Vihervaaran muusta maailmasta. Tämän joululoman aikana, jota luonnonvoimat eivät näyttäneet suosivan, yltyi tuuli melkein joka päivä myrskyksi, ja tyyninä päivinä satoi lunta miltei lakkaamatta. Tuskin oli ehditty lumiauralla ajaa auki tiet, kun lumipyry ne jälleen tuiskutti umpeen. Oli melkein mahdotonta mennä ulos. A.N.Y. -yhdistys yritti kolmena päivänä peräkkäin juhlan toimeenpanoa korkeakoululaisten kotiinpaluun johdosta, mutta joka kerta puhkesi sellainen rajuilma, ettei kukaan voinut mennä ulos ovestaan. Lopuksi luovuttiin epätoivoisina yrityksestä. Niin hellää kiintymystä kuin Anna tunsikin Vihervaaraa kohtaan, ei hän voinut olla ikävöiden ajattelematta Redmondin "majaa", kodikasta, avointa takkaa räiskyvine valkeuteen, Jamesina-tädin veitikkamaisia, ymmärtämystä osoittavia katseita, kehrääviä kissoja, tyttöjen iloista lörpötystä ja hauskoja perjantai-iltoja, kun korkeakoulutoverit pistäytyivät juttelemaan kaikenlaisista asioista.

Anna tunsi olevansa yksin ja hänestä oli hiukan yksitoikkoista. Hänen rakkaan ystävänsä Dianan täytyi koko joululoman ajan pysytellä sisällä kovan nuhan ja rintasäryn vuoksi. Diana ei siis päässyt Vihervaaraan, ja Anna pääsi harvoin Mäntymäelle, tavallinen tie Kummitusmetsän läpi kun oli miehenkorkuisten kinosten peitossa, ja pitempi tie jäätyneen Tumman, päilyvän aallokon yli oli melkein yhtä vaivaloinen. Ruby Gillis uinui valkean peitteen alla kirkkomaan mullassa. Jane Andrews ei päässyt irti koulustaan, hän oli jollakin aavikolla kaukana lännessä. Ainoa uskollinen oli Gilbert, joka tuli lumessa rämpien joka iltapäivä Vihervaaraan.

Mutta Gilbertin käynnit eivät olleet samaa kuin ennen aikaan. Anna melkein pelkäsi niitä. Miksi piti hänen niin joutua mielentasapainostaan, kun hän keskellä äkkiä syntynyttä äänettömyyttä nosti katseensa ja näki Gilbertin kirkkaiden, ruskeiden silmien katsovan syvästi vakavina häneen ja saattoi olla varma niiden ilmeen merkityksestä! Vielä tukalampaa oli se, että hän tuon kiinteän katseen nähdessään tunsi tulevansa hehkuvan punaiseksi ja hämilleen, aivan kuin -- niin, aivan kuin... Se oli hirmuisen ilkeätä. Anna toivoi olevansa majassaan Redmondissa, missä aina oli läheisyydessä joku, joka saattoi pelastaa kiusallisesta tilanteesta. Vihervaarassa Marilla tavallisesti heti Gilbertin tultua pani kamssunsa kokoon ja meni rouva Lynden puolelle ottaen kaksoiset mukaansa, vaikka Anna teki kaikkensa pitääkseen heidät luonaan. Marillan toimenpiteen tarkoitus oli niin selvä ja näkyvä, että Anna-raukka sisäisesti vääntelehti voimattomasta raivosta.

Davylla oli täysi syy riemuita elämästä. Hän nautti saadessaan aamuisin lähteä ulos lapio ja luuta kainalossa luomaan pois lunta kaivolle, puuliiteriin ja kanalaan johtavilta teiltä. Hän hekkumoi maistiaisista, kun Marilla ja rouva Lynde saivat valmiiksi Annaa varten kilpaa laittamansa jouluherkut, ja joutohetkinä hän syventyi lukemaan koulun kirjastosta lainaamaansa erittäin hauskaa kirjaa. Hän seurasi siinä ihmeellistä sankaria, jolla näytti olevan erikoinen taito joutua pulaan, mutta selviytyi kuitenkin säännöllisesti kaikista vaikeuksista, milloin maanjäristyksen, milloin taas tulivuorenpurkauksen avulla, joka viskasi hänet vahingoittumattomana kuivalle maalle ja vihdoin erään lumoavan perijättären ylettyville, jolla oli suunnaton omaisuus.

-- Se on vasta metka kertomus, sen saatte uskoa, huudahti hän tavattomasti haltioissaan. -- On paljon hauskempaa lukea sitä kuin raamattua.

-- Niinkö? kysyi Anna huulet vetäytyen hymyyn.

Davy tähysti häntä uteliaana.

-- Minä uskoin sinun pahastuvan. Täti Lynde päivitteli kamalasti, kun sanoin niin hänelle.

-- Ei se minua niin järkytä, hyvä ystävä. Minusta on aivan inhimillistä ja luonnollista, että yhdeksänvuotias poika mieluummin lukee seikkailukirjaa kuin raamattua. Mutta vanhemmaksi tultua toivon ja uskon sinun pääsevän selville siitä, miten ihmeellinen kirja raamattu on.

-- Tietysti se on paikoittain jokseenkin hauska... Esimerkiksi mitä kerrotaan Josefista ja hänen häijyistä veljistään. Vaikka jos minä olisin ollut Josef, niin en olisikaan antanut anteeksi. Minä olisin lyönyt päät poikki niiltä kaikilta -- taikka ehkä en minä itse, mutta olisin ainakin antanut hovipyövelin lyödä. Täti Lynde tuli hurjan vihaiseksi, kun minä sanoin niin, ja löi raamatun kiinni ja sanoi, ettei hän koskaan enää lue sitä minulle, jos minulla on niin jumalaton mieli. Sen tähden en minä nyt sanokaan mitään ääneen, kun hän lukee minulle sunnuntai-iltapäivinä, mutta sen mitä minä ajattelen, sanon seuraavana päivänä koulussa Milty Boulterille. Minä kerroin Miltylle profeetta Elisasta, joka kutsui karhut poikien kimppuun syömään ne, ja hän pelästyi niin, ettei siitä lähtien ole koskaan tehnyt pilaa setä Harrisonin kaljusta päästä. Onko karhuja Prinssi Edvardin saarella, Anna? Olen tullut usein ajatelleeksi sitä.

-- Ei nykyään, vastasi Anna hajamielisenä. Tuuli hujautti samassa lumipilven ikkunaruutua vasten. -- Ohhoh, eikö tämä paha tuuli-ilma koskaan lakkaa?

-- Niin, Jumala tietää, sanoi Davy luontevasti ryhtyen jälleen lukemaan.

Mutta nyt oli Annan vuoro pahastua.

-- Mitä sinä sanoit, Davy? huudahti hän nuhdellen.

-- Niin sanoo täti Lynde usein, puolusteli Davy. -- Viime viikolla eräänä iltana sanoi Marilla: "Tuleekohan Ludovic Speedistä ja Theodora Dixistä koskaan pari" -- ja rouva Lynde vain raapi päätään sukkapuikollaan ja sanoi: "Hm, Jumala tietää."

-- Hänen ei olisi pitänyt sanoa niin, virkkoi Anna, joka ei voinut muulla tavoin päästä pälkähästä, vaikka hän olisikin toivonut, että täti Lynden työt ja toimet olisivat olleet kaiken arvostelun ulkopuolella. -- Kukaan ei saa väärinkäyttää sitä nimeä, tahi oikeammin päästää kevytmielisesti huuliltaan. Älä tee sitä koskaan enää!

-- Eikö sittenkään, vaikka lausuisin sen hitaasti ja juhlallisesti niinkuin pappi saarnatuolista? kysyi Davy vakavana.

-- Ei sittenkään.

-- No, sitten en sanokaan. Rachel-täti sanoo, että Ludovic Speed on seurustellut Theodoran kanssa sata vuotta. Eivätkö he pian ole liian vanhoja menemään naimisiin? Ei suinkaan Gilbert odota sinua niin kauan? Koska sinä menet naimisiin, Anna? Täti Lynde sanoo, että on yhtä varmaa kuin aamen kirkossa että...

-- Täti Lynden ei pitäisi puhua niin paljon, keskeytti Anna kiivaasti, mutta vaikeni kohta.

-- Ei pitäisikään, siinä sinä olet ihan oikeassa, jatkoi Davy aivan tyynesti. -- Minä tiedän, että muutamat sanovat häntä oikeaksi vanhaksi juoruämmäksi... Mutta vietätkö sinä pian hääsi, Anna? Olisi hauska tietää.

-- Sinä olet tyhmeliini, kun kysyt sellaista, johon ei kukaan ihminen osaa vastata, vastasi Anna tylynpuoleisesti ja lähti huoneesta.