Part 11

Mutta voi -- Annan hauskan kesäloman viimeisen viikon turmeli eräs noita harvinaisen kiusallisia pikku tapauksia, joita ilkeä kohtalo joskus tuo meidän tiellemme. Annan harras toivomus täyttyi, mutta tavalla, jota hän ei ollut milloinkaan aavistanut...

-- No, oletko harrastanut kirjailijatointa viime aikoina? kysyi herra Harrison hyväntahtoisesti eräänä päivänä Annan juodessa teetä hänen ja hänen rouvansa luona.

-- En, vastasi Anna verrattain kuivasti.

-- No, niin, älä pane pahaksesi! Rouva Hiram Sloane kertoi tässä eräänä päivänä, että isoon kuoreen pantu, postimerkeillä varustettu kirje, joka oli osoitettu Rollingin Parhaimmalle Leivinpulveri-Yhtiölle Montrealiin, oli pistetty postikonttorin isoon kirjelaatikkoon kuukausi sitten ja hän epäili, että sen lähettäjä kilpaili palkinnosta, joka oli luvattu parhaimmasta kertomuksesta, missä mainitaan heidän erinomainen leivinpulverinsa. Hän sanoi, ettei käsiala ollut sinun, mutta minä tulin ajatelleeksi, että sinä ehkä kuitenkin olet koettanut onneasi.

-- En olekaan! Minä kyllä näin ilmoituksen palkintokilpailusta, mutta sellainen ei pälkähtäisi milloinkaan päähäni. Minusta olisi ehdottomasti alentavaa kirjoittaa kertomus leivinpulverireklaamin vuoksi. Muistan hyvin, miten paljon näimme muutama vuosi sitten vaivaa Yhteiskuntaa Parantavassa Yhdistyksessämme saadaksemme Judson Parkerin estetyksi vuokraamasta koulupihaa ympäröivää aitaa ja maalaamasta sitä täyteen inhoittavia reklaami-ilmoituksia. Eräänä yönä heräsin ja sananmukaisesti uin hiessä -- näin unta, että hän oli maalannut aivan portin viereen suurin punakeltaisin kirjaimin: Koettakaa meidän uutta maksaihraamme!

Tähän tapaan puheli Anna verrattain halveksivalla äänensävyllä, aavistamatta mitään nöyryyden kuilusta, joka häntä odotti. Samana iltana Diana tupsahti päätyhuoneeseen kirje kädessä, kirkassilmäisenä ja ruusuposkisena.

Anna avasi kirjeen vähän ihmeissään ja silmäili koneella kirjoitettuja rivejä.

"Neiti Anna Shirley, Vihervaara. Avonlea, Prinssi Edvardin saari."

"Arvoisa Neiti! -- Meillä on täten ilo ilmoittaa Teille, että erittäin mielenkiintoinen ja onnistunut novellinne 'Semiramiksen sovitusuhri' on saanut äsken julistetun kilpailumme palkinnon 25 dollaria. Mainitun summan suuruinen shekki oheenliitetään. Olemme ryhtyneet toimenpiteisiin novellin julkaisemiseksi useissa Kanadan arvossapidetyimmistä aikakauslehdistä, jota paitsi me myöskin aiomme julaista sen lentokirjasena suuremman levikin saavuttamiseksi. Lausuen kiitoksemme hyväntahtoisesta mielenkiinnosta, jota te olette osoittanut yritystämme kohtaan piirrämme kunnioittaen

"Rollingin Paras Leivinpulveri-Yhtiö".

-- Minun järkeni ei liiku, virkkoi Anna voimattomana.

Diana taputti käsiään.

-- Oi, minä tiesin, että se saisi palkinnon, minä olin aivan varma... Minä lähetin kertomuksesi palkintokilpailuun.

-- Diana, mitä sinä sanot?

-- Totta totisesti minä tein niin, sanoi Diana iloisesti hypähtäen vuoteenlaidalle istumaan. -- Kun luin sanomalehdestä palkintokilpailusta, ajattelin paikalla kertomustasi, ja aioin ensiksi ehdottaa, että sinä itse lähettäisit sen. Mutta sitten pelkäsin, ettet olisikaan halukas -- sinä olit melkein menettänyt luottamuksesi siihen. Ja sentähden minä päätin lähettää jäljennöksen, jonka olit antanut minulle ja olla luiskahtamatta mitään sinulle. Ellet olisi saanut palkintoa, et olisi myöskään mitään tietänyt eikä asia olisi voinut sinua suututtaa, sillä palkitsematta jääneitä kertomuksia ei lähetetä takaisin. Mutta ajattelin, että jos sinä saisit palkinnon, mistä minä olin jotakuinkin varma, niin se olisi sinulle mitä suurenmoisin yllätys, kultamuruni.

Diana ei yleensä ollut erikoinen terävänäköinen, mutta tänä hetkenä hän ei kuitenkaan voinut olla huomaamatta, ettei Anna näyttänyt kovinkaan ihastuneelta. Suunniteltu yllätys oli toteutunut, sitä ei voinut kieltää. Mutta miten oli ilon ja tyytyväisyyden laita?

-- Mutta Anna, sinähän et näytä ollenkaan iloiselta? huudahti Diana.

Anna tekaisi heti hymyilyn, jolla kirkasti kasvonsa.

-- Tietysti en voi olla muuta kuin iloinen epäitsekkäästä halustasi tuottaa minulle iloa, sanoi hän hitaasti. -- Mutta ymmärräthän --; se tuli niin odottamatta -- minä en oikein käsitä...Eihän minun kertomuksessani sanallakaan mainittu -- Annan oli vaikea saada tuota sanaa huuliltaan -- mikä koski -- leivinpulveria.

-- Ei mainittukaan, mutta sen minä lisäsin siihen, sanoi Diana huomattavasti tyynempänä. -- Se ei ollut ollenkaan vaikeata -- minähän totuin hiukan kirjailijatoimeen Historiallisen kerhon aikana. Muistathan kohdan, missä Semiramis sekoittaa kakkutaikinan -- minusta se oli vähän niinkuin epärunollista sankarittarelle, mutta sinä pidit kovasti siitä kiinni -- no, kuten sanoin, siihen minä vain lisäsin, että Semiramis sekoitti kakkuun Rolling-Yhtiön leivinpulveria, minkä vuoksi se nousi niin mainiosti. Ja sitten lopussa, kun Percival syleilee Semiramista ja sanoo: "Minun sieluni rakastettu, tulevina ihanina vuosina kohoavat haavelinnamme ylpeät muurit" -- niin minä vain lisäsin: "ja siellä me tulemme käyttämään aina yksinomaan Rolling-Yhtiön leivinpulveria".

-- Höh! läähätti Anna-raukka, aivan kuin hänen ylitseen olisi kaadettu ämpärillinen kylmää vettä.

-- Ja nyt sinä olet voittanut kaksikymmentäviisi dollaria, jatkoi Diana hyvin ihastuneena. -- Minä olen kuullut, ettei Kanadan Nainen maksa enempää kuin viisi dollaria kertomuksesta.

Anna piti värisevin sormin etäällä itsestään inhoittavaa vaaleanpunaista paperiliuskaa.

-- Niitä minä en tahdo -- sinä olet ne ansainnut, Diana. Sinä olet lähettänyt kertomuksen ja tehnyt muutokset. Minä -- minun päältäni ei tosiaankaan olisi koskaan tullut lähettää sitä. Siksi saat ottaa shekin. -- Minä en nosta niitä rahoja.

-- Oh, älä sano, kyllä vaan on hauskaa omistaa ne, jatkoi Diana. -- Ei kannata puhua siitä pienestä vaivasta, mikä minulla on siitä ollut. Minulle riittää kunnia, kun olen palkinnon saajan hyvä ystävä. Nyt minun täytyy lähteä. Minun olisi pitänyt mennä kotiin suoraan postikonttorista, meillä kun on vieraita. Mutta minun täytyi livistää tänne kertomaan sinulle tämä suuri uutinen. Oi, kuinka minä iloitsen sinun puolestasi, Anna!

-- Minä luulen, ettei maailmassa voi olla herttaisempaa ja vilpittömämpää ystävää kuin mitä sinä olet, Diana, virkkoi Anna ääni hieman väristen, ja minä voin vakuuttaa, että annan täyden arvon hyvälle tarkoituksellesi.

Diana lähti menemään sekä iloisena että hämillään, mutta Anna-raukka heitti syyttömän shekin piironginlaatikkoonsa ikäänkuin siinä olisi ollut verirahoja, ja heittäytyi itse vuoteelleen. Hän itki siinä nöyryytyksen ja loukattujen tunteiden kyyneleitä. Oi, miten hän voisi elää tämän jälkeen -- se oli mahdotonta!

Gilbert tuli hämärässä viemisille, tulvillaan onnentoivotuksia, hän kun ohimennen oli pistäytynyt Mäntymäellä ja kuullut mielenkiintoisen uutisen. Onnentoivotukset sammuivat kuitenkin hänen huulilleen, kun hän näki Annan kasvot.

-- Rakas ystävä, mikä nyt on? Minä luulin näkeväni sinut tyytyväisyyttä loistavana, kun olit saanut leivinpulveri-yhtiön palkinnon. Olihan sinulla hyvä onni.

-- Voi Gilbert, täytyykö minun kuulla sinunkin niin sanovan? huudahti Anna aivan "sinäkin veljeni Brutus"-äänensävvllä. Luulin _sinun_ ainakin ymmärtävän. Etkö käsitä, miten hirveätä tämä on?

-- En, minun täytyy sanoa, etten ollenkaan käsitä. Mikä on hullusti?

-- Kaikki, valitti Anna. -- Minusta tuntuu siltä kuin minut olisi häväisty ainiaaksi. Mitä sinä luulisit äidin tuntevan sydämessään, kun hän jonakuna päivänä huomaisi, että hänen lapseensa olisi tatuoitu ilmoitus leivinpulverista? Juuri sellaiselta minusta tuntuu. Minä rakastin pientä kertomusparkaani, ja panin siihen kaiken, mikä minussa oli parasta. On pyhäinhäväistystä alentaa se kurjaksi reklaamiksi ja panna vielä palvelemaan proosallisinta, mitä maailmassa on. Muistatko, mitä meidän kirjallisuudenhistorianprofessorimme aina teroittaa meille? Hän sanoo, että me emme saa koskaan kirjoittaa riviäkään alhaisista tai epäarvokkaista vaikuttimista; vain ihanteellinen tarkoitusperä pankoon meidät tarttumaan kynään. Mitä hän ajatteleekaan, jos saa tietää, että minä olen kirjoittanut kertomuksen halvan liikereklaamin vuoksi? Voimme panna päämme pantiksi, että se ilmestyy myöskin Redmondissa. Sen kyllä arvaa, kuinka kaikki nauravat minulle ja tekevät kiusaa!

-- Älä pelkää, se kyllä saadaan estetyksi, rohkaisi Gilbert ajatellen itsekseen nyrpeänä, pelkäsikö Anna erikoisesti miespuolisten korkeakoulutovereittensa pilaa ja siksi oli pahoillaan. -- Pojat ovat varmasti aivan samaa mieltä kuin minäkin -- ettei sinua, enempää kuin yhdeksää kymmenettä osaa meistä kaikista, paina erikoisemmin maallinen kulta ja tavara, ja että sinä olet senvuoksi valinnut tämän täysin kunniallisen keinon ansaitaksesi lisäkolikon ensi lukukauden menoihin. En näe siinä mitään alhaista tahi epäarvokasta enkä myöskään mitään naurettavaa. Tietysti kirjoittaisi mieluummin kaunokirjallisia mestariteoksia ja soisi niiden joutuvan oikean kustantajan julkaistaviksi; mutta Herra nähköön -- niin pitkälle me emme vielä ole päässeet, ja täysihoito ja opetus on kuitenkin maksettava.

Gilbertin koruton ja käytännöllinen katsantotapa rohkaisi Annaa jonkun verran. Se ainakin haihdutti hänen pelkonsa yleisen naurun alaiseksi joutumisesta, vaikka hän sydämessään vielä suri sitä, että hänen ihanteelleen oli tehty törkeätä väkivaltaa.

XVI.

UUSI KOTI.

-- Minusta ei ole missään tuntunut näin kodikkaalta -- täällä on kodikkaampaa kuin kotona, huudahti Philippa Gordon katsellen ympärilleen ilosta säteilevin silmin.

He istuivat kaikki Karoliinan majan isossa arkihuoneessa hämärää viettämässä, Anna ja Priscilla, Phil ja Stella, Jamesina-täti, Noita, Josef, Saara-kissa, Gog ja Magog. Uunivalkean liekehtivä valo hyppelehti seinillä, kissat kehräsivät, ja isossa maljakossa jättiläiskokoiset krysanthemum-kukat, jotka joku Philin viimeisistä uhreista oli hänelle lähettänyt, loistivat punertavassa hämyssä, muistuttaen kellertävää kuu-sikermää. Jo kolme viikkoa sitten he katsoivat saaneensa kotinsa kuntoon ja kaikki olivat jo verrattain selvillä siitä, että koe oli onnistunut erikoisen hyvin. Ensimmäiset pari viikkoa muuton jälkeen olivat tarjonneet runsaasti tilaisuutta kaikkien toimintahalulle; monet eri pikku kuningaskunnat oli jaettava ja sisustettava, ja väliin hyvinkin toisistaan eroavat mielipiteet saatava yksimielisyyteen ja sopusointuun.

Anna erosi tällä kertaa miltei helpotuksen tuntein Avonleasta lähteäkseen takaisin korkeakouluun. Kesäloman viimeiset päivät eivät olleet hauskoja. Palkintokirjoitus oli painettu paikkakunnan lehtiin ja sekatavarakaupan omistaja, herra William Blair, oli myymäpöydälleen pinonnut suunnattoman pinkan vaaleanpunaisia, vihreitä ja keltaisia lentokirjasia, kaikki ylipainoksia "Semiramiksen sovitusuhrista". Niitä hän hyväntahtoisesti lahjoitti jokaiselle asiakkaalle, joka tuli ostoksille. Hän lähetti Annalle kohteliaan tervehdyksensä sekä paksun pinkan tekijäkappaleita, jotka Anna heti viskasi uuniin.

Annalla oli kuitenkin aivan yksin nöyryyttävä käsitys asiasta, sillä kaikki avonlealaiset olivat sitä mieltä, että hänen kannattaisi olla ylpeä ja iloinen, kun oli saanut sellaisen palkinnon ja tullut äkkiä kuuluisaksi. Lukuisat ystävät katsoivat häntä peittelemättömän ihastuneesti, harvat viholliset kateellisen ivallisesti. Josie Pye vakuutti, ettei se ollut Annan omaa keksintöä, hän muisti aivan varmaan lukeneensa saman jutun sanomalehdestä toista vuotta sitten. Sloanet, jotka joko tiesivät tai aavistivat, ettei Anna antanut kylliksi arvoa heidän Charlielleen, lausuivat mielipiteenään, ettei hänen kirjallinen saavutuksensa ollut mikään erikoisen suurenmoinen; sellaista osaa jokainen, joka viitsii yrittää... Ja muutamia näkyy vetelevän hyvin. Täti Atossa virkkoi Annalle, että hänen vanhaan sydämeensä koski, kun hän sai kuulla Annan ryhtyneen kirjoittamaan rahan vuoksi. Niin syvään ei kukaan Avonleassa syntynyt ja kasvanut ollut vielä langennut. Mutta niin käy, kun ottaa vieraita lapsia, jotka ovat perineet Jumala ties mitä taipumuksia... Rouva Rachel Lynde tunsi myös epäilystä, soveltuiko kunnon naisen panna paperille kaikenmoista tekaistua roskaa, mutta kahdenkymmenen viiden dollarin shekki loi kuitenkin asiaan hänen silmissään verrattain edullisen valon.

-- Sitä tosiaan aivan hölmistyy, kun saa kuulla, mitä ne katsovat voivansa maksaa mokomasta höpötyksestä, sanoi hän puolittain ylpeästi, puolittain moittivasti.

Kaiken kaikkiaan tuntui siis jotakuinkin ihanalta, kun tuli aika lähteä. Ja oli kauhean hauskaa palata korkeakouluun, jossa nyt sai olla viisaana ja kokeneena juniorina ja jossa tapasi joukon hyviä ystäviä avajaispäivänä. Siellä olivat Priss ja Stella, Gilbert ja Charlie Sloane, viimeksimainittu tärkeänä ja kopeana kuin olisi hän jo tutkintonsa suorittanut, Phil, jolla oli vielä valinta Alecin ja Alonzon välillä tekemättä, ja Moody Spurgeon MacPherson. Viimeksi mainittu oli seminaarista päästyään ollut opettajana eräässä koulussa, mutta hänen äitinsä oli nyt sitä mieltä, että Moodyn välttämättä tuli jättää opettajantoimi ja lukea papiksi. Moody-paralle sattui ankara koettelemus heti uran alussa. Puoli tusinaa sydämettömiä tovereita, jotka asuivat samassa paikassa kuin hänkin, ryntäsi eräänä yönä hänen kimppuunsa ja ajoi häneltä hiukset puolen pään alalta. Moody Spurgeon parka sai kulkea ihmisten ilmoilla siinä asussa, kunnes tukka taas kasvoi entiselleen. Hän uskoi Annalle hieman katkerin mielin salaisuuden, että hän toisinaan epäili, oliko hänellä todella pappisalan edellyttämä oikea mielenlaatu...

Jamesina-täti ei tullut ennenkuin Karoliinan maja oli valmiina ottamaan hänet vastaan. Karoliina-neiti oli lähettänyt Annalle avaimen ja kirjeen, jossa sanottiin, että Gog ja Magog oli pakattu vierashuoneen sängyn alla olevaan laatikkoon, mutta että ne saatiin ottaa esiin sieltä milloin tahansa. Jälkikirjoituksena oli lisätty, että hän toivoi tyttöjen olevan varovaisia naulatessaan taulujaan seinille. Vierashuoneeseen oli pantu uudet seinäpaperit viisi vuotta sitten, ja neiti Marian ja hänen oma toivomuksensa oli, ettei ihan uusiin seinäpapereihin tulisi useampia reikiä kuin oli ehdottomasti tarpeellista. Hän sanoi muuten tuntevansa kaikessa muussakin rajatonta luottamusta Annaan.

Uuden kodin järjestäminen oli tytöistä sanomattoman hauskaa. Kuten Phil oli sanonut, oli se melkein yhtä hauskaa kuin naimisiinmeno. Järjestäminen ja puuhaaminen tuotti pelkkää huvia eikä tarvinnut huolehtia aviomiehestä. Kaikki toivat kortensa kodin yleiseksi kaunistamiseksi. Priss, Phil ja Stella asettelivat paikoilleen sieviä pikkuesineitä ja ripustivat tauluja seinille. Unohtaen neiti Karoliinan varoituksen he ripustivat taulut pikemmin kauneusvaatimuksia silmälläpitäen kuin seinissä ennestään olevien reikien mukaan. Estetiikka sai voiton uusien seinäpaperien vaatimasta varovaisuudesta.

-- Kitataan reiät, kun muutamme täältä, kultaseni -- hänen on sitä ihan mahdoton huomata, sanoi Stella vastaväitteitä tekevälle Annalle.

Diana oli lahjoittanut Annalle ison neulatyynyn toaletti-pöydälle, ja neiti Ada ei näyttänyt sanottavammin ottavan pahakseen täysihoitolaistensa siirtymistä muille maille, koska lahjoitti sekä Annalle että Priscillalle suuritöisiä kirjailtuja ja ripsireunaisia sohvatyynyjä. Marilla oli lähettänyt suuren laatikollisen hillopurkkeja ja vihjannut johonkin sisällöltään erittäin arvokkaaseen koriin, jonka piti tulla myöhemmin, ja rouva Lynde antoi Annalle lahjaksi heleävärisen juovikkaan virkatun villapeitteen ja lainasi sitä paitsi vielä viisi lisäksi.

-- Ota, lapsi, ne vaan, virkkoi hän äänessä sävy, joka ei sietänyt vastustamista. -- Yhtä hyvin ne voi ottaa käytäntöön kuin antaa olla kirstussa koin ruokana.

Mikään koi ei olisi kuitenkaan uskaltanut niitä maistella, niissä kun oli niin voimakas naftaliinin ja kamfertin haju, että niiden täytyi riippua tuulettumassa Majan puutarhassa omenapuiden välissä kokonaista kaksi viikkoa ennenkuin voitiin aivastamatta olla samassa huoneessa. Ylhäinen Spofford-katu ei ollut tosiaankaan milloinkaan ennen nähnyt moista kirjavaa näyttelyä. Karoliinan majan vieressä asuva vanha jäyhä miljoonamies astui portista sisään ja pyysi saada ostaa heloitta van puna- ja keltatulppaanisen peitteen, jonka rouva Rachel oli antanut Annalle lahjaksi. Hän sanoi äitivainajansa virkanneen samantapaisia ja haluavansa sellaista, joka toi mieleen äitimuorin... Hänelle oli suuri pettymys, kun Anna ei tahtonut myydä peitettä, mutta Anna kirjoitti rouva Lyndelle tapahtumasta. Rouva Lyndestä se oli hyvin mairittelevaa, ja hän kirjoitti vastaukseksi, että hänellä tosiaan oli vielä käyttämätön korea tulppaanimallinen peite, joten tupakkaruhtinas todella sai mitä hänen mielensä oli niin kovasti tehnyt. Virkattu taideteos levitettiin hänen määräyksestään hänen vuoteelleen, ja siinä se sai olla, niin suurta inhoa kuin se herättikin hienossa ja hemmoitellussa talonrouvassa.

Rouva Lynden peitteet eivät kuitenkaan olleet vain miljoonamiesten silmänruokana, niistä oli myös paljon käytännöllistä hyötyä. Karoliinan majalla oli monta hyvää puolta, mutta sillä oli myös pienet vikansa ja puutteensa. Talo oli vanha ja verrattain kylmä ja vetoinen, ja pakkasöiden tullessa tytöistä oli kovin hauskaa saada kääriytyä täti Lynden peitteisiin, ja he toivoivat hänelle runsasta palkintoa siitä, että hän oli hyväsydämisesti lainannut ne heille.

Anna asui sinisessä pikku huoneessa, johon heti kohta oli mieltynyt. Priscillalla ja Stellalla oli iso huone yhteisesti. Phil oli erinomaisen tyytyväinen keittiön yläpuolella olevaan pieneen huoneeseen, ja Jamesina-tädin tuli asua alakerrassa, vierashuoneen viereisessä huoneessa. "Noita" nukkui matolla sopessa portaiden vieressä.

Kun Anna Avonleasta palattuaan eräänä päivänä oli matkalla kotiinsa Majaan, huomasi hän, että vastaantulijat katsoivat häneen salavihkaa hymyillen ja säälivästi. Hän tuli levottomaksi ja ajatteli, oliko jotain hullusti hänen puvussaan. Oliko hattu väärässä? Oliko "juopaa" puseron ja hameen välillä? Kurottaessaan kaulaansa lähemmin tarkastaakseen ulkonaista olemustaan huomasi hän ensi kerran Noidan.

Aivan hänen kintereillään tassutti viheliäisin ja ränsistynein kissa, mitä hän milloinkaan oli nähnyt. Se oli jo kauan sitten sivuuttanut herttaisen kissanpoikakautensa ja oli nyt vain luuta ja nahkaa ja näytti jääneen kokonaan huolenpitoa vaille. Kummassakin korvassa oli syviä pykäliä, toinen silmä oli verinen ja rikki, ja toinen pikku poski surkean hullunkurisesti turvonnut. Mitä väriin tuli, oli sillä epämääräinen vivahdus, joka voi syntyä siten, että alkuaan mustan kissan karvat kärventyy, ja sen sijalle myöhemmin tulee samalla kertaa harva ja takkuinen ja paikoittain liasta tahmea turkki.

Anna polki jalkaa sähisten "hyss". Otus ei kuitenkaan välittänyt siitä vähääkään. Annan seisoessa paikoillaan jäi myös kissa paikoilleen istumaan tirkistäen häneen soimaavasti terveellä silmällään; Annan jatkaessa kävelyään marssi se perästä, kuten aikaisemminkin. Anna tyytyi seuraansa, kunnes pääsi Majan portille asti, jonka hän sulki armottomasti kissan kuonon edessä siinä uskossa, että otus lähtee matkaansa uutta suojelijatarta etsimään. Mutta kun Phil avasi porstuan oven neljännestuntia myöhemmin, istui ruosteenkarvainen kissa portailla. Yllätys saavutti huippunsa, kun se kiiti nuolena sisään ja harppasi suoraan Annan syliin puristaen kurkustaan osittain rukoilevasti, osittain voitonriemuisesti "miau"-tervehdyksen.

-- Anna, sanoi Stella ankarasti, onko tuo eläin sinun?

-- Ei ole tietystikään, vastasi Anna hyvin kyllästyneenä. -- En tiedä mistä se ilmestyi ja mikä sen sai seuraamaan minua. Minä en päässyt siitä eroon. Hyi, ruma elukka, lähde tiehesi. Pidän aika paljon kunnollisista ja siistinnäköisistä kissoista, mutta sinähän näytät ties miltä! Hienoa perhe-kissaa ei sinusta tule ikänä.

Mutta kissa kieltäytyi ehdottomasti hyppäämästä alas sylistä. Se kiertyi mukavasti keräksi, haukotteli leveästi ja alkoi kehrätä.

-- Se on nähtävästi valinnut sinut kasvattiäidiksi, nauroi Priscilla.

-- Mutta minä sanon: varjelkoon tuollaisesta kasvattilapsesta, virkkoi Anna.

-- Pikku kissaparka on aivan nälkiintynyt, sanoi Phil helläsydämisempänä. -- Katso, sen pikku luut melkein törröttävät nahan läpi!

-- No, siinä tapauksessa tarjoan sille oikein perusteellisen aterian, sitten se saa pötkiä tiehensä, sanoi Anna.

Kissa sai ruokaa ja ajettiin sitten ulos lempeästi, mutta päättävästi. Aamulla se oli vielä portailla. Se istui ylimmällä portaalla ja harppasi sisään heti, kun ovi avattiin. Hyisen kylmä vastaanotto ei vaikuttanut siihen vähääkään eikä se välittänyt kenestäkään muusta kuin Annasta Tyttöjen oli sitä sääli ja he antoivat sille ruokaa. Mutta kun viikko oli kulunut, päätettiin, että jotain oli tehtävä. Kissa näytti kuitenkin jo paljon paremmalta. Silmä oli parantunut, turvotus poskessa oli laskenut, se ei ollut enää niin laiha, häntä liehui pystyssä, ja sen nähtiin jo pesevän kasvojaan.

-- Se on hyvin kiitettävää ja hauskaa, mutta me emme voi sittenkään pitää sitä, sanoi Stella. -- Jimsie-tätihän tulee ensi viikolla ja hän tuo Saara-kissan mukanaan. Me emme voi mitenkään pitää kahta kissaa; muuten tappelisi Noita Saara-kissan kanssa niin että karvat vain sinkoilisivat. Se on kauhean äkäinen. Aamulla se kaivoi itselleen vallihaudan ja hyökkäsi siitä meidän kiltin naapurimme tupakkakuninkaan rauhaarakastavan kissan kimppuun tuottaen sille tavattoman tappion.

-- Meidän täytyy päästä siitä, virkkoi Anna katsellen synkästi keskustelun kohdetta, joka kehräten nökötti mattopalasella uunin edessä lammasmaisen viaton ilme kasvoillaan. -- Mutta kysymys on vain siitä, miten se käy päinsä. Millä tavoin neljä nuorta turvatonta naista voi vapautua kissasta, joka tarrautuu kiinni neljän käpälänsä kynsin?

-- Meidän täytyy antaa kloroformia, ehdotti Phil, joka tunsi vilkasta asianharrastusta. -- Se on armeliain tapa.

-- Kuka meistä tietää, miten kissoille annetaan kloroformia? kysyi Anna jurosti.

-- Pikku luilta, minä tiedän, virkkoi Phil. -- Turhien kotieläinten toimittaminen pois maailmasta kloroformin avulla kuuluu minun harvoihin -- ah, ikävä kyllä, aivan liian harvoihin avuihini. Kotona minä olen toimittanut sellaista paljon, usko pois. Aamulla annetaan kissan syödä hyvä aamiainen, lähtöaamiainen niin sanoaksemme. Sitten otetaan vanha säkki -- ulkona puuliiterissä näkyi olevan sellainen -- sille lasketaan kissa ja puulaatikko kaadetaan varovasti sen ylitse. Gogin ja Magogin entinen kätkö kelpaa. Sitten otetaan sadangramman pullo kloroformia, siitä vedetään pois korkki ja pullo pistetään mukavasti reunan alta laatikkoon. Sitten pannaan muutamia raskaita silitysrautoja painoksi laatikon päälle, ja sitten saa tapahtua, mikä on tapahtuvaksi tarkoitettu. Illalla tarkastetaan. Kissa lepää silloin rauhallisesti nukahtaneena, hymyillen viiksien alta. Ilman tuskia, ilman kamppailua.

-- Onko tuo totta? Se kuuluu niin yksinkertaiselta, virkkoi Anna epäröiden.

-- Se ei olekaan mikään vaikea temppu. Jätä se asia minun huolekseni. Minä kyllä otan kissan hoitaakseni, sanoi Phil valtavan hyväntahtoisesti.

Kloroformi siis ostettiin apteekista, ja seuraavan aamun tuli olla Noidan viimeinen. Se söi herkullisen aamiaisensa, nuoleskeli itseään sieltä täältä ja hypähti kehräten Annan syliin. Annan valtasi syvä sääli. Tuo otus, poloinen, rakasti häntä ja tunsi luottamusta häntä kohtaan... Kuinka hän saattoikaan ottaa osaa salaliittoon sen henkeä vastaan?

-- Ota se pian, sanoi hän nopeasti Philille. -- Minusta tuntuu kuin olisin murhaaja.

-- Sinähän tiedät, että se tapahtuu aivan tuskattomasti, lohdutti Phil, mutta Anna oli paennut tiehensä.

Teon tuli tapahtua liiterissä. Kenelläkään ei ollut sinne asiaa koko päivänä. Mutta hämärissä Phil ilmoitti, että pikku Noidan pitää saada kunnialliset hautajaiset.

-- Priss ja Stella saavat kaivaa haudan rabarberimaahan, virkkoi Phil, ja Anna saa tulla minun kanssani nostamaan laatikon pois. Se on minusta aina ikävä tehtävä.