Anna omassa kodissaan

Part 9

Chapter 93,084 wordsPublic domain

Muutamana hämärähetkenä viikkoa myöhemmin päätti Anna lähteä ketojen poikki matkaan vastavierailulle tuohon piilipuitten takana sijaitsevaan taloon. Mereltä päin oli tullut harmaata sumua, joka levisi hitaasti yli sataman ja alanteiden ja lähestyi hiljaa syksyn väreissä hohtavaa metsänreunaa. Usman läpi kuului meren huokailua ja voihkinaa. Neljän tuulen ulkomuoto oli muuttunut, ja Annasta se tuossa synkkyydessään vaikutti kiehtovalta ja houkuttelevalta, mutta samalla se herätti hänessä yksinäisyydentunteen. Gilbert oli matkoilla ja hänen piti palata vasta vuorokauden kuluttua, hän aikoi ottaa osaa lääkärienkokoukseen Charlottetownissa. Annan olisi tehnyt mieli jutella hetken aikaa tuttavallisesti jonkun yhdenikäisen ystävättären kanssa. Kapteeni Jim ja neiti Cornelia olivat molemmat omaan tapaansa erinomaisia, mutta nuoret kaipaavat nuoria.

-- Voi sentään, jos Diana tai Pris tai Stella voisi pujahtaa sisään hetkiseksi juttelemaan, kuinka hauskaa se olisikaan! sanoi Anna itseksensä. -- Hyi, kuinka tänä iltana on koleata! Olen varma, että kaikki laivat, jotka konsanaan ovat lähteneet Neljän tuulen satamasta ja joutuneet haaksirikkoon, voitaisiin nähdä satamaan liukuvina, hukkunut miehistö kannella, jos sumuvaippa vain hetkiseksi voitaisiin vetää syrjään. Minusta tuntuu kuin se piilottaisi lukemattomia salaisuuksia, -- kuin seudun menneitten sukupolvien haamut silmäilisivät minua tuon harmaan verhon takaa. Jos tämän pienen talon entiset kuolleet valtiattaret palaavat takaisin sitä katsomaan, eivät he voisi valita sopivampaa iltaa kuin tämä. Jos minä istun täällä kauemmin, saan nähdä jonkun niistä istuvan minua vastapäätä Gilbertin suuressa tuolissa. Täällä ei ole ollenkaan niin kodikasta kuin tavallisesti. Yksinpä Gog ja Magogkin näyttävät siltä, kuin heristäisivät korviansa ja kuulisivat näkymättömäin vierasten askeleita. Minä lähden täältä tieheni, tervehtimään Leslietä, ennenkuin vallan pelästytän itseni typerillä kuvitteluilla, kuten muinoin kummitusmetsässä. Jätän haavetupani sen muinoisten asukasten käytettäväksi. Liesivalkea on lausuva heidät tervetulleiksi -- mutta toivottavasti he palatessani ovat lähteneet tiehensä, niin että saan tupani jälleen omiin hoteisiini. Aivan varmasti kaikki kirkkotarhan ja merenpohjan haamut ovat päättäneet kohdata toisensa tänä iltana täällä.

Hän naurahti hiukan omille mielikuvitelmillensa, mutta tunsi sittenkin selkäpiitänsä karmivan. Heittäen lentomuiskun Gogille ja Magogille hän pujahti alas sumuun. Kainalossa hänellä oli Leslielle pinkka uusia aikakauskirjoja.

-- Leslie on aivan hullaantunut kirjoihin ja aikakauslehtiin, oli neiti Cornelia sanonut äskettäin, -- mutta niitähän hän ei saa käsiinsä juuri koskaan. Hänellä ei ole varaa niiden ostoon eikä tilaamiseen. Hän on niin köyhä, että se on suorastaan surkeata, Anna. Minä en voi käsittää, kuinka hän voi tulla toimeen tuolla pienellä arentimaksulla. Hän ei valita koskaan, mutta voinhan toki itsekin nähdä, kuinka hänen laitansa on. Kaiken ikänsä hän on saanut kärsiä köyhyyttä. Hän ei välittänyt siitä silloin, kun hän vielä oli vapaa ja hänellä oli päämäärä, mihin pyrkiä, mutta nyt kärsii hän siitä kahta kipeämmin, sen voit uskoa. Olen niin iloissani siitä, että hän vaikutti niin elpyneeltä tuona iltana, jonka hän vietti luonasi. Kapteeni Jim sanoi minulle, että hän oli saanut pujottaa hänen kätensä takin hihoihin ja painaa päähineen hänen päähänsä ja heittää hänet ulos ovesta. Mene nyt piakkoin vastaamaan hänen käyntiinsä. Jos vitkastelet, niin hän arvelee sen johtuvan siitä, että sinä pelkäät Dickiä, ja sitten hän vetäytyy jälleen kuoreensa. Dick on iso ja kömpelö, hyvänsävyinen lapsi, mutta hänen tylsämielinen virnistelynsä ja naurunsa käy liiaksi toisten hermoille. Minulla puolestani, Jumalan kiitos, ei ole mainittavasti hermoja. Minä pidän Dick Mooresta enemmän nyt kuin hänen täysijärkisenä ollessaan -- mutta sehän tosin ei merkitse niin varsin paljoa. Olin eräänä päivänä auttamassa Leslietä, kun hänellä oli suursiivous, ja seisoin keittiössä paistinpannun ääressä paistamassa munkkeja ihrassa. Dick pysytteli kuten tavallisesti lähettyvillä, saadaksensa maistaa niitä, ja kuinka onkaan, hän ottaa aivan kuuman leivoksen, jonka minä juuri olen onkinut pannusta, ja pistää sen niskaani, kun kumarrun eteenpäin. Tiedätkös, Anna, sormiani oikein syhytti, niin teki mieleni paiskata pannu kiehuvine ihroineen hänen päähänsä -- mutta Jumalan kiitos, voin sentään hillitä itseni!

Anna nauroi neiti Cornelian suuttumukselle kiiruhtaessaan eteenpäin pimeässä. Mutta hänen naurunsa taukosi pian -- salaperäinen kauhuntunnelma, joka tuona iltana vallitsi kaikkialla, teki lopun hänen hilpeydestänsä. Hänen mielensä oli jo käynyt varsin vakavaksi hänen ehdittyänsä tuon piilipuitten ympäröimän talon edustalle. Kaikkialla vallitsi hiljaisuus. Rakennuksen julkipuoli oli pimeä ja autio, niin että Anna kiersi nurkan ympäri ja meni sisään pienestä ovesta, joka johti kuistilta eteiseen. Sinne hän pysähtyi äänetönnä.

Viereisen huoneen ovi oli auki. Himmeästi valaistussa huoneessa istui Leslie Moore käsivarret pöydällä ja pää niiden nojassa. Hän itki hillittömästi -- hiljaisin, haikein, suonenvedontapaisin nyyhkytyksin, kuin olisivat hänen sisimmät sieluntuskansa väkisin purkaantuneet ilmoille. Suuri musta koira istui hänen vieressänsä lattialla, kuono hänen polvellaan ja suurissa uskollisissa silmissä mitä hartain myötätunnon ja osanoton ilme. Anna peräytyi murheellisena. Hän tunsi tuollaiseen suruun nähden olevansa voimaton. Hänen sydämensä täytti sääli, jota hän ei uskaltanut ilmaista. Jos hän nyt olisi mennyt sisään, olisi hän samalla riistänyt itseltänsä tilaisuuden suoda apua ja ystävyyttä. Sisäinen ääni sanoi Annalle, että tuo ylväs ja suljettu luonne ei ikinä soisi anteeksi sille, joka hänet yllättäisi lohduttoman surun vallassa.

Anna poistui hiljaa talosta ja pyrki hapuillen pihasta ulos. Jonkun matkan päästä hän kuuli pimeästä puhetta ja näki himmeän valon vilkkuvan siellä. Veräjällä tuli häntä vastaan kaksi miestä -- kapteeni Jim lyhty kädessä ja eräs toinen henkilö, jonka hän ymmärsi Dick Mooreksi. Hän oli roteva, jokseenkin lihava mies, jolla oli leveät ja pyöreät punaisenverevät kasvot sekä ilmeetön, harhaileva katse. Tässäkin himmeässä valaistuksessa huomasi Anna, että hänen silmissänsä oli jotakin luonnotonta.

-- Tekö täällä olette, rouva Blythe, sanoi kapteeni Jim. -- Teidän ei pitäisi kuljeskella yksin tällaisena iltana. Voitte sumussa eksyä helpommin kuin luulettekaan. Minä saatan vain Dickin sisään ja palaan näyttämään teille tietä ketojen poikki. En tahdo joutua vastaamaan tohtori Blythelle siitä, että olen hänen poissaollessaan antanut teidän mennä mereen Cape Leforcen kallioniemeltä. Niin kävi eräälle naiselle neljäkymmentä vuotta sitten.

-- Te olette käynyt tervehtimässä Leslietä, sanoi hän tultuansa takaisin.

-- Aioin tehdä sen, mutta en mennytkään sisään, sanoi Anna ja kertoi, mitä oli nähnyt.

Kapteeni Jim huokasi.

-- Leslie parka! Leslie parka! Hän ei itke hevillä, rouva Blythe -- hän on niin uljas ja tarmokas. Kun hän sen kerran tekee, silloin hän kokee kovaa. Mutta sellainen ilta kuin tämä on erityisen raskas naiselle, joka kantaa suurta surua. Ilmassa on jotakin sentapaista, joka ikäänkuin kutsuu esiin kaiken mitä olemme kärsineet -- tai pelänneet.

-- Siinä vilisee aaveita, sanoi Anna, ja väristys puistatti häntä. -- Siksi lähdin tänne -- halusin puristaa ihmiskättä ja kuunnella ihmisääntä. Tänä iltana on liikkeessä niin paljon ihmissukuun kuulumattomia olentoja. Minun oma haavemajanikin oli niitä täynnä. Ne karkoittivat minut suorastaan sieltä ulos... Sentähden pakenin tänne saadakseni seuraa, jolla olisi lihaa ja verta kuten itselläni.

-- Oli oikein, ettette mennyt sisään, rouva Blythe. Leslie olisi pahastunut siitä. Hänelle ei myöskään olisi ollut mieleen, jos minä olisin mennyt Dickin kanssa sisään, kuten olisin tehnyt, jos en olisi kohdannut teitä. Dick on ollut koko päivän minun luonani. Pidän häntä mahdollisimman paljon luonani helpottaakseni hiukan Leslien taakkaa.

-- Eikö hänen silmissänsä ole jotakin eriskummallista? kysyi Anna.

-- Huomasitteko sen? On kyllä, toinen silmä on harmaan sininen ja toinen ruskea -- hänen isänsä laita oli samaten. Siitä minä juuri Cubassa tunsinkin hänet Dick Mooreksi. Muutoin ei suinkaan ollut helppo tuntea häntä, niin riutunut hän oli ja takkuisen parran peittämä. Arvatenkin te olette kuullut, että juuri minä hänet löysin ja toin kotiin. Tuota syöttää nyt neiti Cornelia minulle alinomaa -- hän sanoo, että minun olisi pitänyt antaa hänen jäädä sinne missä oli. Mutta siinä suhteessa en voi olla yhtä mieltä hänen kanssaan. Oli oikein tuoda hänet kotiin -- ja silloinhan siinä ei ollut mitään valitsemisen varaa... Sehän on selvää ilman muuta. Mutta vanhaa sydäntäni vihloo ajatellessani Leslietä. Hän on vasta kahdenkymmenenkahdeksan vuoden vanha, mutta hän on syönyt enemmän kyynelillä kostutettua leipää kuin useimmat naiset ehdittyään kahdeksankymmenen vuoden ikään.

He jatkoivat hetken vaieten kulkuansa. Vihdoin sanoi Anna:

-- Tiedättekö, kapteeni Jim, minä en ole koskaan kulkenut kernaasti Lyhdyn valossa. Minulla on aina ollut niin ihmeellinen tunne, että valopiirin ulkopuolella, juuri siinä, missä pimeys alkaa, ympäröi minua lauma salaperäisiä ja pahasisuisia olentoja, jotka tuijottavat minuun pimeästä pahansuovin silmin. Sama tunne on minulla ollut lapsuudestani saakka. Mikähän siihen on syynä? Minusta ei koskaan tunnu siltä ollessani täydessä pimeydessä -- kun se sulkee minut tykkänään huomaansa -- silloin en pelkää vähääkään.

-- Minullakin on melkein sama tunne, sanoi kapteeni Jim. -- Luulen, että kun pimeys täydelleen ympäröi meitä, se on ystävämme. Mutta kun me koetamme torjua sitä luotamme -- tahdomme karkoittaa sen lyhdyn valolla -- silloin se käy meille vihamieliseksi. Mutta nyt sumu alkaa hälvetä. Kuten ehkä olette huomannut, puhaltaa lännestä raikas tuuli. Ehdittyänne kotiin voivat tähdet jo näkyä.

Niin tapahtuikin, ja kun Anna jälleen astui haavemajaseensa, hehkui pesässä vielä punainen tuhka, ja kaikki kammottavat ajatukset olivat kuin poispuhalletut.

XIV.

MARRASKUUN PÄIVIÄ.

Neljän tuulen lehdoissa ja metsiköissä viikkomääriä vallinnut väriupeus oli vaihtunut vienon siintävään syksyiseen harmauteen. Tuli päiviä, jolloin kedot ja rantaniityt verhoutuivat tihkusateen usmaan, tai merituulen henkäykset puhalsivat jäätävinä niiden ylitse -- ja tuli myrskyöitä, jolloin Anna unesta heräten rukoili, ettei vain ainoakaan laiva hyrskyissä joutuisi karien ja särkkien reunustamalle pohjoisrannikolle. Sillä jos niin kävisi, silloin ei edes majakan suuri lempeä silmä, joka loisti uskollisesti halki pimeyden, voisi estää tuota onnetonta alusta menehtymästä vaahtoharjaisiin kuohuihin.

-- Marraskuussa minusta väliin tuntuu, ettei kevät palaa koskaan, huokaili hän surren muutosta, joka oli tapahtunut hänen hallanpanemissa kukkalavoissansa.

Pieni väririkas puutarha, joka oli ollut opettajan morsiamen silmäin ilo, näytti nyt autiolta ja kurjalta, ja poppelit ja koivut olivat kuin "paljaiksi kuorittuja onkivapoja" -- kuten kapteeni Jimin oli tapana sanoa. Mutta talon takana kasvava honkametsikkö oli vihreä ja tiheä kuin ennenkin, ja yksin marraskuussakin tuli ihania päiviä, jolloin päivä paistoi ja vuodatti vienoa purppuraa usmaan, jolloin sataman pienet suippopäiset aallot karkeloivat yhtä hilpeästi kuin keskikesällä ja ulappa lepäsi niin kirkkaansinisenä ja tyynenä, että myrskyt ja vinhat tuulet joutuivat unhoon.

Varsin monta syysiltaa viettivät Anna ja Gilbert kapteeni Jimin majakassa. Siellä oli aina kodikasta. Vaikka itätuuli lauleli synkkiä säveleitään ja meri näytti harmaalta ja kuolleelta, tuntui siellä aina vallitsevan päivänpaiste. Ehkäpä tuo seikka johtui siitä, että Ensi perämies aina upeili mitä koreimmassa turkissa. Se oli niin suuri ja loistava, että tuskin muistettiin kaivata aurinkoa, ja sen äänekäs kehruu säesti perin miellyttävällä tavalla naurua ja hilpeätä juttelua, jotka aina tekivät olon kapteeni Jimin lieden ääressä niin viihtyisäksi. Täällä tuo iloisa isäntä ja Gilbert keskustelivat mitä erilaisimmista ilmiöistä, joita taivaan ja maan välillä on nähtävissä.

-- Minusta on hauska mietiskellä monenmoisia ongelmoita, vaikka en pystykään pääsemään niistä selville, sanoi kapteeni Jim. -- Isäni oli sitä mieltä, ettei meidän koskaan pitäisi puhua asioista, joita emme käsitä, mutta jos noudattaisimme tuota sääntöä, pelkään, että keskustelumme pian tyrehtyisi kuiviin. Taivaiset vallat nauravat kyllä väliin meidän tuumiskeluillemme, mutta mitäpä siitä, kun vain muistamme olevamme heikkoja ihmisiä emmekä pyri jumalain vertaisiksi tai luule olevamme päteviä ratkaisemaan hyvän ja pahan eroa. Luullakseni meidän vähäiset keskustelukokouksemme eivät haittaa ketään, niin syventykäämme siis, tohtori, jälleen kaikkeuden salaisuuksiin.

Herrojen keskustellessa kuunteli Anna tai vaipui haaveihin. Väliin lähti Lesliekin mukaan majakalle, ja hän ja Anna kuljeskelivat silloin illan hämärtyessä rannikolla tai istuivat majakan viereisillä kallioilla, kunnes pimeys pakotti heidät sisään, kodikkaan takkavalkean ääreen. Ja silloin valmisti kapteeni Jim teetä ja kertoeli:

"Hän kuinka taisteli ja uhman murti Aallokon tuiman, karkeloiden kulki Ulapan teitä, missä hyrskyt hurjat Ain' turhaan valmisteli urhon turmaa."

Lesliellä näytti aina olevan kovin hauskaa noissa majakan vaatimattomissa vieraspidoissa, hän kävi avomieliseksi ja puheliaaksi, keksi lystikkäitä sanasutkauksia ja nauroi helkähtelevää nauruansa. Väliin hän myöskin kuunteli toisten keskustelua henkeänsä pidättäen, posket hehkuvina, silmät loistavina. Juttelu kävi vilkkaammaksi, kokkapuheet nasevammiksi, kun Leslie oli läsnä. Ja vaikka hän ei itse puhunut paljon, näytti hän kumminkin houkuttelevan muut esiintymään mahdollisimman edulliselta puolelta. Kapteeni Jim esitti kertomuksensa paremmin, Gilbert keksi nopeammin ja osuvammin vastaväitteensä ja perustelunsa, ja Annalle tuli aina uusia leikillisiä ja omintakeisia päähänpistoja -- Leslien olennon kannustaessa itsekutakin antamaan parastansa.

-- Tuo tyttö on syntynyt johtavaan asemaan henkistä ja yhteiskunnallista merkitystä omaavissa piireissä, kaukana Neljän tuulen niemestä, sanoi Anna Gilbertille heidän astellessaan kotiin eräänä iltana. -- Täällä hänen suuret lahjansa menevät hukkaan, häipyvät tyhjiin...

-- Etkö tarkannut kapteeni Jimin ja allekirjoittaneen keskustelua, kun eräänä iltana pohdimme juuri tuota kysymystä hiukan yleisemmältä näkökannalta? Lopputuloksena oli tuo rauhoittava johtopäätös, että kaikkeuden luoja todennäköisesti osaa hallita maailmaansa aivan yhtä hyvin kuin me sen tekisimme ja että sellaista kuin "hukkaanmennyt elämä" ei ole olemassakaan, ellei nimittäin asianomainen itse ole hukannut elämäänsä turhuuteen. Ja sitähän ei Leslie Moore toden totta ole tehnyt. Voisihan jokunen ajatella niinkin, että henkilö, joka on saanut diploomin Redmondin korkeakoulusta ja johon sanomalehdentoimittajat ja kirjainkustantajat jo alkoivat kiinnittää huomiota, hukkaa elämänsä mennessään naimisiin nuoren ja kokemattoman lääkärin kanssa, jonka toimena on laastaroida harvalukuista potilasjoukkoa yksinäisessä maailmankolkassa nimeltä Neljä tuulta...

-- Gilbert!

-- Jos sinä olisit mennyt naimisiin Roy Gardnerin kanssa, olisit voinut loistaa kirkkaana valona henkistä ja yhteiskunnallista merkitystä omaavissa piireissä kaukana Neljän tuulen niemestä.

-- Gilbert Blythe!

-- Se on nimeni. -- Tiedäthän, kuinka sinä olit häneen silmittömästi rakastunut aikoinaan.

-- Gilbert, nyt sinä käyttäydyt katalasti, harkitun katalasti kuten kaikki miehet, sanoisi neiti Cornelia. En ole koskaan ollut häneen rakastunut. Kuvittelin sitä vain. Sen sinä kyllä tiedät. Tiedät myöskin, että minä mieluummin asun vaimonasi haavemajassamme kuin asuisin kuningattarena palatsissa, jossa olisi pylväitä ja marmoripermannot.

Gilbert ei vastannut sanoin. Mutta valitettavasti lienevät sekä hän että hänen vaimonsa unohtaneet Leslie paran, joka kulki yksinäistä polkuansa ketojen poikki kohden taloa, joka ei ollut marmoripalatsi eikä ilmetty haavemaja.

Kuu alkoi juuri kohota esiin tumman meren takaa ja kirkasti sen kalvon hohteellaan. Sen valo ei ollut vielä saavuttanut satamaa, jonka kaukaisempi puoli vielä verhoutui salaperäiseen pimeään himmeine lahtinensa, missä rantakalliot muodostivat veteen tummia varjoja, joiden välisissä lahdenpohjukoissa näkyi loistavia valoviiruja.

-- Mitä tuikkavaa valoa leviääkään pimeään tuolta ihmisten kodeista! sanoi Anna. -- Tuo valoviiru lahden toisella puolen on kuin helminauha. Ja The Glenistä hohtaa kokonainen tähtisikermä... Katsos, Gilbert, tuo valopilkku näkyy meiltä. Olen iloinen, etten sitä sammuttanut. Minusta ei ole hauska tulla pimeään taloon. Eikö olekin suloista katsella valoa, joka tuikkaa omasta kodistamme, Gilbert?

-- Se on yksi maailman miljoonien kotien joukosta -- mutta meille se merkitsee vartiotulta ja johtotähteä tässä matoisessa maailmassa... Anna-tyttöseni, kenellä on oma koti ja herttainen, punatukkainen vaimo -- mitä voisikaan hän enää pyytää elämältä?

-- Erästä pikkuseikkaa täytyy hänen sentään vielä pyytää, kuiskasi Anna, pusertaen hellästi hänen käsivarttansa. -- Oi, Gilbert, minusta tuntuu väliin kuin minun olisi mahdoton odottaa aina kevääseen asti.

XV.

JOULUAATTO.

Aluksi olivat Anna ja Gilbert tuumiskelleet matkustaa Avonleahin joulua viettämään, mutta lopuksi he päättivät jäädä kotiin.

-- Ensimmäisenä jouluaattona, jonka vietämme yhdessä, tahdon olla omassa kodissani, selitti Anna.

Siitä johtui nyt, että Marilla näytti siltä kuin olisi tehnyt purjehdusretken maapallon ympäri. Hän ei ollut vielä koskaan ennen ollut sadan kilometrin päässä kodistansa, eikä hän ollut koskaan syönyt joulupäivällistä muualla kuin Vihervaaran talossa.

Rakel-täti oli valmistanut ja tuonut mukanansa suunnattoman luumu vanukkaan. Tuon kunnon rouvan oli ollut mahdoton uskoa, että kukaan nuoremman sukupolven jäsen -- ja lisäksi vielä akateemista sivistystä saanut -- osaisi valmistaa syötävän luumu vanukkaan, mutta muutoin hän kehuskeli Annan taloudenhoitoa.

-- Anna on oiva emäntä, sanoi hän Marillalle vierashuoneessa sinä iltana, jolloin he olivat saapuneet. -- Olen tarkastanut hänen leipäsäiliönsä ja sangon, missä on porsaanruokaa. Sen nimittäin voin sanoa sinulle, että noiden molempain pitopaikkojen mukaan voi arvostella emäntää. Sangossa ei ollut mitään, joka ei todella olisi sinne kuulunut, ja leipäsäiliössä ei ollut puivia leipäpaloja. Sehän on luonnollista, sillä hänhän on sinun kasvattamasi, mutta on otettava lukuun, että hän sitten tuli korkeakouluun. Minä huomasin heti, että hänellä on minun virkkaamani peite -- tuo, jossa on tupakanlehtimalli -- täällä toisessa vierassängyssä, ja sinun suuri palmikoitu mattosi on arkihuoneen uunin edessä. Tuollaiset pikkuseikat tekevät olon heti kodikkaaksi.

Annan ensi joulu omassa kodissa muodostui niin hauskaksi ja miellyttäväksi kuin hän ikinä voi toivoa. Oli kaunis päivä, ilma oli kuulakka ja aurinko paistoi kirkkaasti. Ohut kerros ensi lunta oli satanut juuri jouluaatoksi kaunistaen maailman. Lahti aaltoili vielä vapaana, auringossa kimmeltäen.

Kapteeni Jim ja neiti Cornelia olivat kutsutut päivälliselle, joka syötiin jo varhain. Leslie ja hänen miehensä olivat myöskin kutsutut, mutta Leslie kiitti kieltäen -- he olivat aina setä Isac Westin luona jouluna, sanoi hän.

-- Hänestä on parempi niin, uskoi neiti Cornelia Annalle. -- Hänestä on liian raskasta ottaa miehensä mukaan vierasten seuraan. Joulu on aina erityisen raskas aika Leslielle. Hänellä ja isällä oli aina jouluna yhdessä niin paljon kepposia ja salaisuuksia.

Neiti Cornelia ja rouva Rakel eivät olleet erityisesti mieltyneitä toisiinsa -- kumpikin oli tottunut tietämään kaikki asiat paremmin kuin kukaan muu. Ei sattunut sentään mitään ikäviä yhteentörmäyksiä, sillä täti Rakel pysytteli keittiössä auttamassa Annaa ja Marillaa päivällisen laitossa, ja Gilbertin osaksi tuli pitää seuraa kapteeni Jimille ja neiti Cornelialle -- tai oikeammin sanoen antaa heidän pitää seuraa itsellensä, sillä noiden kahden vanhan ystävyksen kinastelu ei käynyt koskaan ikävystyttäväksi.

-- Siitä on jo aikoja, kun tässä talossa on tarjottu joulupäivällistä, rouva tohtorinna, sanoi kapteeni Jim. -- Neiti Russel matkusti aina juhlapäiviksi kaupunkiin hyvien ystäviensä luo. Mutta minä olin mukana ensimmäisillä joulu-päivällisillä, jotka täällä laitettiin -- emäntänä oli opettajan nuori rouva. Siitä on nyt täsmälleen kuusikymmentä vuotta -- ja sää oli melkein kohdalleen samanlainen kuin nyt -- oli satanut hiukan lunta, joka peitti harjut, ja lahti siinsi kuin kesäpäivänä. Minä olin vain poikanen, enkä ollut koskaan ennen ollut päivälliskutsuissa. Ujostelin niin kovin, etten syönyt itseäni kylläiseksi. Tuollaisesta häveliäisyydestä olen sittemmin vapautunut, Jumalan kiitos.

-- Sen minä kyllä uskon, sanoi neiti Cornelia, joka ompeli ja poimutteli minkä ehti.

Hänelle ei olisi voinut pälkähtää päähän istua kädet ristissä edes joulunakaan. Pikkulapset eivät maailmaan tullessaan katso sitä, onko pyhä vai arki, ja sellaista pientä vierasta odotettiin juuri erääseen rutiköyhään perheeseen, joka asui Glen S:t Maryssä. Neiti Cornelia oli lähettänyt voimakasta ruokaa päivälliseksi koko perheelle, joten hän nyt voi hyvällä omallatunnolla itsekin nauttia päivällistä.

-- Sinähän olet kyllä kuullut, että tie miehen sydämeen käy hänen vatsansa kautta, Cornelia, tuumiskeli kapteeni Jim.

-- Sen uskon täydellisesti -- jos hänellä nimittäin on sydän, vastasi neiti Cornelia. -- Siksi kai niin monet naiset seisovat lieden ääressä, kunnes kaatuvat -- kuten esimerkiksi Amelia Baxter parka. Hän kuoli viime vuonna joulupäivän aamuna, ja kuolinvuoteellaan hän sanoi, että se oli ensimmäinen joulu, siitä saakka kuin hän meni naimisiin, jolloin hän ei ollut laittanut päivällistä parillekymmenelle ihmiselle. Olihan tuo hänelle varsin hauskaa vaihtelua. Niin, nythän hänen kuolemastansa siis on jo vuosi aikaa, joten leskimies varmaankin pian pannaan kuulutuksiin.

-- Olen kuullut hänen käyvän kosiskelemassa, sanoi kapteeni Jim, iskien silmää Gilbertille. -- Eikös hän äskettäin ollut sinun luonasi, yllään mustat hautajaisvaatteensa, tärkkirinta ja kalvosimet.

-- Ei, ystäväni, ei hän ole ollut. Eikä hänen maksa vaivaa tullakaan. Minä en huolinut hänestä edes entisaikoinakaan, jolloin hän sentään ihmisten mielestä vielä näytti joltakin. Sekundatavaraa en tahdo, vaikka sitä tarjottaisiin hopeatarjottimella. Horace Baxterista kerrotaan muutoin, että hän kesästä vuosi sitten joutui rahapulaan, ja silloin hän rukoili Herralta apua. Kun vaimo sitten kuoli ja hän sai henkivakuutuksen, sanoi hän näkevänsä tuossa Herran sormen ja että se oli ollut ihanaa rukouksen kuulemista. Mutta sellaisiahan miehet ovat.

-- Onko sinulla todellakin jotain todistusta siitä, että hän sanoi niin, Cornelia?

-- Ei muuta kuin hänen omat sanansa, mutta kenties niihin ei sovi kiinnittää mitään huomiota. Horace Baxter puhuu totta ainoastaan silloin kuin se hänestä tuntuu erityisen soveliaalta.

-- Kuules, Cornelia, nyt sinä jo olet liian ilkeä. Minun luullakseni Baxter enimmäkseen puhuu totta, mutta hänen mielipiteensä muuttuvat niin usein, että kuulostaa väliin siltä kuin ei hän pysyisi totuudessa.

-- Niin, siltä kuulostaa kyllä tuhkatiheään. Mutta sehän on selvää, että miesten pitää puolustaa toisiansa. Ei korppi korpin silmää noki, sanoi neiti Cornelia, laitellen sitten äänetönnä poimukoristetta, joka ei tahtonut luonnistua hänen mielensä mukaan.

Gilbert katsoi isäntänä olevansa velvollinen huolehtimaan, ettei keskustelu pääsisi tyrehtymään, ja hän valitsi äkkiä aivan uuden puheluaineen.

-- Neiti Cornelia puolustaa varmaankin naisten valtiollista äänioikeutta, sanoi hän.