Part 23

Useimmat ihmiset arvostelivat tuota asiaa samalta kannalta kuin Susan. Leslie oli ainoa, joka täysin tajusi Annan tunteet. Hänkin itki ja nyyhkytti sydämen pohjasta saatuansa tiedon tuosta uutisesta. Sitten pyyhkivät he kyyneleensä ja ryhtyivät valmistelemaan tulevaa suurta muuttoa.

-- Kun sen nyt kerran on tapahduttava, niin käykäämme käsiksi asiaan, niin on kaikki sitten ohitse, sanoi Anna tyytyen mieli haikeana kohtaloonsa.

-- Tiedäthän kyllä, että sinä kiinnyt myöskin tuohon ihanaan vanhaan maakartanoon, kun olet asunut siellä niin kauan, että siihen on ehtinyt liittyä rakkaita muistoja, sanoi Leslie. -- Hyvät ystäväsi tulevat sinne, kuten ovat tulleet tännekin -- onni luo siihen hohdettansa... Toistaiseksi se sinusta tuntuu talolta vain -- tulevat vuodet muuttavat sen teidän kodiksenne.

Anna ja Leslie itkivät kilvan seuraavallakin viikolla, kun pikku Jemistä äkkiä tuli "iso poika". Muutos saatiin aikaan sillä verrattain yksinkertaisella keinolla, että pitkät mekot leikattiin poikki. Anna käyskenteli koko päivän mieli apeana, -- vasta illalla hän tunsi saaneensa "pikkupoikansa" jälleen, nähdessään hänet puettuna pitkään yöpaitaan.

-- Ensi kerralla hän saa polvihousut, -- sitten seuraavat pitkät housut, -- ei aikaakaan, niin hän on jo iso täysikasvuinen mies, huokasi hän.

-- Eihän tohtorinna sentään toivone, että hän olisi pikkulapsi kaiken ikänsä? kysyi Susan. -- Jumala siunatkoon tuota pientä sokeritoppaa -- hän on niin kovin helttainen lyhyessä mekossaan, jonka alta pienet tassut näkyvät... Ja ajatelkaa, kuinka paljon vähemmän vaivaa pesusta ja silityksestä on!

-- Anna, sain juuri kirjeen Owenilta, huudahti Leslie tullen sisään kasvot loistavina. -- Et voi ajatella, miten hauska asia minulla on kerrottavana! Hän kirjoittaa aikovansa ostaa sinun pienen haavemajasi kirkonisänniltä, pitääksensä sen kesähuvilana. Anna, etkö ole iloinen siitä!

-- Oi Leslie, "iloinen" on aivan liian lievä sana... Nyt en ole puoleksikaan niin pahoillani muutosta, kun tiedän, että vieraat kädet eivät tule loukkaamaan tämän pienen kodin pyhyyttä ja ettei se myöskään jää rappeutumaan. Oi kuinka viehättävää -- suorastaan hurmaavaa! --

Eräänä lokakuun aamuna heräsi Anna tuohon kalseaan todellisuuteen, että hän oli nukkunut viimeisen kerran pienen haavemajan katon alla. Mutta muuttokiireet estivät häntä antautumasta surumielisen tunnelman valtaan, ja illan tultua olivat tuon pienen talon seinät paljaat ja kujilla näkyi syviä pyöränjälkiä. Anna ja Gilbert olivat jääneet kahden taloon, sitä hyvästelemään. Leslie oli lähtenyt Susanin ja pikku Jemin kanssa viimeisessä muuttokuormassa The Gleniin. Auringonlaskun hohde virtasi verhottomista akkunoista sisään.

-- Minusta kaikki näyttää niin surevalta ja nuhtelevalta, sanoi Anna. -- Eikö sinustakin? -- Oi, kuinka koti-ikävä ensi yönä tulee vaivaamaan minua tuossa uudessa talossa!

-- Me olemme olleet täällä hyvin onnellisia, eikö totta, Anna-tyttöseni? sanoi Gilbert hyvin lempeällä äänellä.

Mutta ääni tukehtui Annan kurkkuun, hän ei voinut puhua. Gilbert odotti veräjällä honkien luona, Annan kiertäessä taloa lausuen jäähyväiset joka huoneelle. Hänen oli lähdettävä pois, mutta pieni talo oli jäävä paikoilleen, silmäilemään merelle pienine epäsäännöllisine akkunoineen. Ähkyen ja huokaillen tulivat syystuulet käymään sen ylitse, harmaa sade oli huuhteleva sitä, mereltä kohoavat valkoiset usmajoukot verhoavat sen vaippaansa. Kuutamo oli kirkastava sen ja valaiseva vanhat lehtikäytävät, missä opettaja ja hänen morsiamensa olivat astelleet. Tällä kalastajarannikon kulmalla oli viehkeitten tarujen henkäys tuntuva vielä kauan -- tuuli oli suhiseva tuhatvuotisia säveliään hopeanhohtoisten särkkien vieressä kasvavassa kaislikossa -- pulpahdellen ja solisten syvissä lahdekkeissa punertavien rantakallioiden välissä tulivat laineet yhä edelleen lähettämään ilmoille houkuttelevan kutsunsa.

-- Mutta me emme ole enää täällä, sanoi Anna kyyneliä vuodattaen.

Hän lähti, painoi oven kiinni ja lukitsi sen. Gilbert seisoi odottaen häntä katse hymyilevänä. Majakan tähti loisti pohjoisen puolella. Pieni puutarha, missä kehäkukat vielä komeilivat, verhoutui jo hämyyn. Anna kumartui suutelemaan kulunutta vanhaa kiviporrasta, jota hän oli noussut morsiamena taloon tullessaan.

-- Hyvästi, rakas pieni haavemaja, sanoi hän.