Part 22

-- Totta se on, Susan. Mutta mies on nyt niin sileäksi ajeltu ja hieno kuin ikinä mahdollista.

-- Niin, mutta se minun täytyy sanoa, että tässä maailmassa on ihmeellinen järjestys. Hyvä pikku tohtorinna, minähän en ole ikinä sanonut ainoatakaan pahaa sanaa miehistä, ja kumminkaan ei kukaan tule minua kosimaan -- ei, ne pitävät kyllä varansa... Mutta Cornelia Bryantin, joka ei ikinä ole tehnyt muuta kuin sättinyt niitä, tarvitsee vain kurottaa kätensä, ja heti on yksi niistä kiinni... Kuten sanottu, tämä maailma on sangen merkillinen.

-- Mutta onhan olemassa toinenkin maailma, sen kyllä tiedät, Susan.

-- Onpa tietenkin, huokasi Susan haikeasti, -- mutta senhän tohtorinna kyllä tiennee, ettei siellä naida eikä huolla.

XXXIX.

KAPTEENI JIM EHTII "TAA TYRSKYJEN".

Eräänä päivänä syyskuun lopulla tuli Owen Fordin kirja vihdoinkin. Kapteeni Jim oli kuukauden ajan vaeltanut joka päivä uskollisesti postikonttoriin toivoen, että siellä olisi hänelle jotakin. Mutta tänään ei hän ollut siellä käynyt, ja Leslie otti mukaansa hänen kirjansa yhdessä omansa ja Annan kirjan kanssa.

-- Me viemme sen hänelle tänään iltapäivällä, sanoi Anna hilpeänä ja touhuissaan kuin koulutyttö.

Vaellusretki niemelle merenlahtea kiertävää punaista tietä pitkin muodostui viehättäväksi kirkkaan illan sulossa. Aurinko laski lännessä hietakumpujen taa, joille valahti äkillinen hohde, ja samassa silmänräpäyksessä syttyi tuo suuri tähti niemen valkoisessa tornissa.

-- Kapteeni Jim suorittaa tuon tehtävänsä aina sekunnilleen täsmällisesti, sanoi Leslie.

Ei Anna eikä Leslie unohtaneet koskaan, miltä kapteeni Jimin kasvot näyttivät, kun he antoivat hänelle tuon kirjan -- hänen oman kirjansa -- muovailtuna ja jalostuneena, mutta kumminkin niin tuttuna. Vanhuksen poskille, jotka viime aikoina olivat olleet niin värittömät, kohosi kiihkeä puna, ja hänen silmissään hohti nuorekas hehku. Mutta hänen kätensä vapisivat, kun hän avasi sen.

Sen nimenä oli aivan yksinkertaisesti "Kapteeni Jimin seikkailuja", ja kansilehdellä oli molempain yhdessä toimineitten kirjailijain nimet, Owen Ford ja Jim Boyd. Sen yläreunassa nähtiin valokuva kapteeni Jimistä itsestänsä hänen seistessään majakkansa ovella lahdelle tähystellen. Owen Ford oli valokuvannut hänet eräänä päivänä, muistiinpanoja viimeistellessään. Kapteeni Jim oli kyllä huomannut sen, mutta hän ei ollut tiennyt, että valokuva tuli uuden kirjan kansilehden koristeeksi.

-- No jopa jotakin, sanoi nyt kapteeni, -- siinähän tuo vanha merikarhu seisoo ihka elävänä aivan oikean, painetun kirjan kannella. Tämä on elämäni suurin päivä, tyttöset -- kun ei vaan suuruudenhulluus vahaisi minua vanhoilla päivilläni!... Tänä yönä en aio ummistaakaan silmiäni! Luen ennen auringonnousua kirjan loppuun.

-- Sitten me lähdemme nyt, niin että voitte alkaa heti, sanoi Anna.

Kapteeni Jim oli pidellyt kirjaa kädessään kuin ihailevan kunnioituksen valtaamana. Mutta nyt hän sulki sen ja pani pois.

-- Ei puhettakaan, ette saa lähteä ennenkuin olette juoneet kupin teetä vanhuksen kanssa, tuumiskeli hän. -- Siihen en ikinä suostuisi -- vai mitäs sinä sanot, Ensi perämies? "Seikkailut" eivät karkaa tiehensä minun luotani. Olen vuosikausia odottanut hetkeä, jolloin saisin nähdä ne -- koottuina ja luettavassa kunnossa -- enkä ollut suinkaan varma, että se hetki tulisi koskaan... Voin kyllä odottaa vielä hiukkasen saadessani ilon nähdä ystäviä ympärilläni.

Kapteeni Jim puuhaili laitellen tulta öljykeittiöön ja vettä kattilaan. Sitten hän otti esiin leipää ja voita ja läkkirasian, jossa hänellä oli pikkuleipiä. Mutta hänen hilpeästä innostuksestansa huolimatta ei hänen liikkeissänsä näkynyt tavallista reippautta ja joustavuutta, vaan ne tuntuivat hitailta ja epävarmoilta. Anna ja Leslie eivät kumminkaan tarjoutuneet auttamaan häntä. He tiesivät, että se olisi loukannut vanhuksen tunteita.

-- Mikä onni, että te tulitte tänne juuri tänä iltana, sanoi hän, ottaen kaakun kaapistansa. -- Pikku Joen äiti lähetti tänne tänään koko kopallisen tuoreita rinkilöitä ja pari suurempaa kaakkua. Jumalan kiitos, että maailmassa on kilttejä emäntiä, sen sanon! Katsokaapa tätä kaakkua, kuinka muhkea se on hienoine sokerikoristeineen ja pähkinänpuolikkaineen! Näin oivallista tarjottavaa ei minulla tosiaankaan ole usein. Käykääpä nyt käsiksi, pikku tytöt, käykää käsiksi! Nyt juomme teekupeistamme kaikkien vanhojen rakkaiden muistojen maljan.

Pikkutytöt "kävivät käsiksi" suurella ihastuksella. Tee osoittautui erinomaiseksi ja kaakku oli verraton -- maukas ja murakka ja täytteeltään mestariteos. Kapteeni Jim oli mitä kohteliain isäntä, ja hän varoi antamasta katseittensa eksyä nurkkaan, missä kirja komeili resedanvihreän ja kullan hohteessa. Mutta suljettuansa vihdoin oven jälkeensä ymmärsivät Anna ja Leslie kapteenin kiiruhtavan suoraa päätä kirjan luo, ja kotiin vaeltaessaan he kuvittelivat, miten vanhus mielihyvin selaili noita painettuja sivuja, joissa hänen oma elämänsä oli esitettynä todellisuuden kirkkain ja lämpöisin värein.

-- Tahtoisin tietää, mitä hän pitää lopusta -- tuosta lopusta, jonka juonen Owen sai minulta, sanoi Leslie.

Hän ei tullut tietämään sitä koskaan. Anna heräsi varhain seuraavana aamuna ja näki Gilbertin seisovan kumartuneena häntä kohden. Tohtori oli täysissä pukimissa ja hänen kasvoillaan oli levoton ilme.

-- Onko sinua kutsuttu jonkun sairaan tykö? kysyi Anna unenhorroksissa.

-- Ei, Anna, mutta pelkään, ettei niemellä kaikki ole oikealla tolalla. Auringonnoususta on jo toista tuntia, mutta majakanlamppu palaa yhä. Tiedäthän, että kapteeni Jim on pitänyt kunnianasiana sytyttää tuon valon samassa silmänräpäyksessä kuin aurinko laskee taivaanrannan taa, ja sammuttaa sen heti, kun se nousee.

Anna nousi mieli hämmentyneenä. Akkunastaan hän näki majakan valon kuvastuvan kalpeana siintävälle aamutaivaalle.

-- Ehkä hän on nukahtanut kirjan ääreen luettuaan sitä koko yön, sanoi Anna levotonna. -- Tai kenties se on niin tykkänään kiinnittänyt hänen mielensä, että hän sen takia on unohtanut majakan lampun.

Gilbert pudisti päätänsä.

-- Se ei olisi kapteeni Jimin tapaista. Joka tapauksessa minä menen sinne katsomaan.

-- Odota hetkinen, niin minä tulen mukaan, sanoi Anna. -- Kyllä minun täytyy lähteä mukaan -- pikku Jem nukkuu vielä tunnin ja minä sanon Susanille, että lähden. Voit tarvita naisen apua, jos kapteeni Jim on sairas.

Oli ihana aamu, taivas kaartui korkeana ja sinisenä, kevyinä kiitivät valkoiset hattarat tietänsä edelleen. Lahden vesi kimmelsi ja hymyili, hietasärkkien yläpuolella näkyi liiteleviä kalalokkeja, niemen ja aallonmurtajan takana levisi ääretön, hiljaa kohoava ulappa. Opaalinhohtoinen aamuvalaistus kirkasti yökasteen virkistämät rantaniityt. Mereltä tuli raikkaan vallattomia tuulenpuuskia -- hiljainen ja soinnukas aallonkolina päätti yön viehkeän tyvenen. Noille kahdelle, jotka nopein askelin vaelsivat eteenpäin, aukeni loistavan kirkkauden, onnen ja elpymisen maailma. Ellei käsittämätön valo, joka näkyi niemen tornista, olisi täyttänyt heidän mieltänsä pelokkaalla ihmettelyllä, olisi tuo kävelyretki ollut ihana.

Nyt hiljensivät he askeleensa, vaieten pelon valtaamina. Heidän nakutukseensa ei tullut vastausta. Gilbert avasi oven ja he menivät sisään.

Tuossa vanhassa huoneessa vallitsi syvä hiljaisuus. Illallispitojen jäännökset olivat vielä pöydällä, öljylamppu paloi yhä nurkassa hyllyllänsä. Ensi perämies makasi käppyrässä uneen vaipuneena päivänpaisteessa sohvan luona.

Mutta sohvalla lepäsi kapteeni Jim, ristissä olevat kädet nojattuina tuohon ihmeelliseen kirjaan. Se oli auki viimeisen sivun kohdalta ja oli vaipunut hänen povellensa. Silmät olivat ummessa, ja hänen kasvonsa kuvastivat mitä täydellisintä rauhaa ja onnea -- kertoellen mielenkaihosta, joka vihdoinkin on saanut tyydytyksen.

-- Nukkuuko hän? kuiskasi Anna vapisevin äänin.

Gilbert meni sohvan luo ja seisoi hetkisen kumartuneena.

Sitten oikaisi hän itsensä.

-- Kyllä, hän nukkuu -- rauhaisaa unta, sanoi hän hiljaa. -- Anna, kapteeni Jim on ehtinyt "taa tyrskyjen".

He eivät voineet tarkoin ratkaista, mihin aikaan kapteeni oli kuollut, mutta Anna ajatteli aina, että hän oli saanut erota elämästä aamun koittaessa lahden takana. Nuo loistavat valoaallot olivat kuljettaneet hänen henkensä läpi kirkkaan avaruuden kohden satamaa, missä hänen Margaretansa häntä odotti -- satamaa, missä ei tyven eikä myrsky enää voi tuottaa haittaa.

XL.

ERO HAAVEMAJASTA.

Kapteeni Jim haudattiin merenlahden toisella puolella sijaitsevaan kirkkotarhaan, aivan lähelle kumpua, minkä alla Annan pieni sydänkäpynen uinaili. Sukulaiset pystyttivät hyvin suuren ja komean hautapatsaan -- patsaan sellaisen, että kapteeni itse olisi katsellut sitä veitikkamaisesti ja viirusilmin, jos olisi nähnyt sen eläessään. Mutta todellisen muistomerkkinsä oli hän itse pystyttänyt niiden sydämiin, jotka olivat hänet tunteneet, sekä tuon kirjan lehdille, jota monet sukupolvet tulivat lukemaan ja rakastamaan.

Leslie suri sitä, ettei kapteeni Jim ollut saanut elää nähdäksensä tuon kirjan tavattoman menestyksen. Se kävi kaupaksi niin hyvin, että se herätti hämmästystä.

-- Kapteeni olisi ollut niin ihastuksissaan arvosteluista -- nehän ovat kaikki suopeita ja kehuvia. Ja ajatteles, hänen kirjansa on ylinnä parhaiten kaupaksi käyvien kirjojen luettelossa -- oi, jospa hän olisi elänyt niin kauan, että olisi voinut nähdä sen, Anna!

Mutta Anna voi lohduttaa häntä, surustansa huolimatta.

-- Hän ei välittänyt muusta kuin itse kirjasta, Leslie -- ei siitä, mitä siitä sanottaisiin -- ja kirjanhan hän ehti saada. Hän oli lukenut sen alusta loppuun. Tuo viimeinen yö tuotti hänelle epäilemättä mitä suurinta onnea -- ja aamulla seurasi sitä sellainen äkillinen, tuskaton kuolema, jommoista hän aina oli toivonut. Iloitsen Owenin ja sinun tähtesi siitä, että kirjalla on suuri kirjallinen menestys -- mutta kapteeni Jim oli tyytyväinen omalla tavallaan, sen tiedän.

Majakan tähti lähetti kuten ennenkin valoansa pimeyteen, tilapäinen majakanvartija oli lähetetty Neljän tuulen niemeen siksi kuin kaikkiviisas hallitus ehti ratkaista, kuka monista hakijoista sopi parhaiten tuohon toimeen. Ensi perämies oli muuttanut pieneen valkoiseen taloon, missä se nyt eleli Annan, Gilbertin ja Leslien hemmottelemana ja Susanin suvaitsemana -- hän ei ollut koskaan voinut sietää kissoja.

-- Koetan suvaita sitä kapteeni Jimin takia, pikku tohtorinna, sillä pidin tuosta vanhuksesta. Ja kyllä se saa ruokaa kuppiinsa ja jok'ikisen rotan, jonka löydän pyydyksestä. Mutta älkää pyytäkö minulta sen enempää, hyvä tohtorinna. Kissat ovat kissoja vaikka niitä pyörittäisi leivänmuruissa ja paistaisi puhtaassa meijerivoissa, ja muuksi eivät ne ikinä muutu, sen sanon sekä minä että Susan. Ja rukoilen, hyvä tohtorinna, että pidätte sen kaukana enkelistämme, joka nukkuu kopassansa. Ajatelkaas, kuinka kammottavaa olisi, jos se imisi hänestä hengen ja veren.

-- Sepä olisi tosiaankin pöyristyttävää, sanoi Gilbert.

-- Tohtori nauraa, mutta ei siinä tosiaankaan ole mitään naurettavaa.

-- Kissat eivät koskaan ime lapsista henkeä ja verta, sanoi Gilbert. -- Tuo on sulaa taikauskoa.

-- Ei siihen mitään taikoja tarvita, kyllä minä sen ilmankin tiedän, että ne niin tekevät. Lankoni veljenpojan vaimon kissa istui kerran kätkyessä imien kapalovauvan kurkkua, ja tuo kurja lapsiraukka oli jo hengenlähdössä, kun se huomattiin ja kissavintiö hätistettiin pois. Ja olipa se taikaa taikka ei -- jos minä tapaan tuon keltaisen hylkiön väijymässä meidän hempukkaamme, niin silloin lyön sen mäsäksi, sen minä lupaan.

Herra ja rouva Marshall elivät sovussa ja rauhassa ruohonvihreässä talossansa. Leslie ompeli tarmon takaa, sillä hän ja Owen aikoivat jouluna viettää häät. Anna ihmetteli, millaiseksi hänen elämänsä muodostuisi Leslien lähdettyä.

-- Kaikki muuttuu aina kokonaan. Juuri kun on ehtinyt tulla oikein hauska, menee kaikki nurin.

-- Morganin vanha maakartano The Glenissä on kaupan, sanoi Gilbert -- näennäisesti ilman mitään yhteyttä Annan viime sanojen kanssa.

-- Vai niin, sanoi Anna välinpitämättömästi.

-- Niin, on. Nyt kun herra Morgan on kuollut, aikoo hänen leskensä muuttaa Vancouveriin lastensa luo. Hän on määrännyt verrattain halvan hinnan, sillä ei ole helppo saada siksikin suurta maakartanoa myydyksi kalastajaväestön asumassa seudussa.

-- No, tuollaiselle kauniille kartanolle ilmaantunee kyllä ostajia, sanoi Anna hajamielisesti.

Hän mietiskeli juuri, ompelisiko reikäompeleen vai variksenpistoja pikku Jemin pitkiin valkoisiin mekkoihin, nyt kun ne piti lyhentää. Hänestä piti ensi viikolla tulla "iso poika", jolla olisi lyhyet mekot -- ja Annalle nousi itku kurkkuun tuota ajatellessa.

-- Entä jos me ostaisimme sen? jatkoi Gilbert tyynesti.

Anna päästi ompeleensa jääden tuijottamaan häneen.

-- Sitä sinä et tarkoita, Gilbert!

-- Tarkoitan kyllä, rakkaani.

-- Ja jättäisimme tämän rakkaan paikan -- haavemajasemme? sanoi Anna ihmetellen. -- Oi Gilbert -- sehän ei ole -- se ei ole mahdollista.

-- Kuules, rakas ystäväni. Ymmärrän varsin hyvin tunteesi, sillä siltä minustakin tuntuu. Mutta olemmehan aina tienneet, että meidän jonakin päivänä täytyy muuttaa täältä pois.

-- Niin kyllä, mutta ei niin pian, Gilbert -- ei nyt vielä.

-- Mutta kenties ei toiste enää ole tarjona tällaista tilaisuutta. Jos me emme osta Morganin taloa, ostaa sen joku toinen, eikä The Glenissä ole mitään muuta taloa, jonka me haluaisimme saada, eikä myöskään mitään muuta oikein hauskaa paikkaa, mihin voisi rakentaa talon. Meidän pieni haavemajasemme on merkinnyt meille enemmän kuin mikään muu talo koskaan voi tulla meille merkitsemään, sen kyllä myönnän, mutta tiedäthän, että se on hiukan syrjässä soveltuaksensa lääkärin asunnoksi. Olemmehan tunteneet tuon epämukavuuden, joskin kaikki siitä huolimatta on käynyt verrattain hyvin. Ja kodiksemme se on jo nytkin hiukan ahdas. Kun joku vuosi on kulunut ja Jem haluaisi saada oman huoneen, käy se aivan liian pieneksi.

-- Niin, tiedän kaiken -- tiedän kaiken, sanoi Anna, ja kuumat kyyneleet täyttivät hänen silmänsä. -- Tiedän hyvin, mitä varjopuolia sillä on, mutta minä pidän siitä niin paljon ja täällä on niin kaunista.

-- Sinusta tuntuisi täällä varsin yksinäiseltä, kun Leslie on poissa -- ja kapteeni Jim myöskin. Morganin maakartano on ihana, ja vähitellen rakastuisimme kyllä siihenkin. Muistathan, Anna, että olet aina ihaillut sitä.

-- Niin kyllä -- mutta -- mutta -- tämä tulee niin kauhean äkkiä, Gilbert. Menin aivan päästä pyörälle... Minullahan ei kymmenen minuuttia sitten ollut pienintäkään ajatusta, että tulisin jättämään tämän rakkaan paikan. Olen juuri miettinyt, mitä kaikkea istuttaisin keväällä puutarhaan. Ja jos me lähdemme täältä, kuka muuttaa tänne meidän jälkeemme? Tämä asunto on syrjässä, arvatenkin tänne tulee jokin köyhä, muutteleva perhe, jonka lapsilauma tallaa kaikki maahan -- joka päästää kaikki ränsistymään -- oi, tänne ei jää tuumankaan leveydeltä alaa, johon ei tuo pyhätön häväiseminen ulottuisi... Oi, se vihloo suorastaan sydäntäni...

-- Ymmärrän sen kyllä. Mutta me emme voi ottaa huomioon sellaisia seikkoja, kun todellinen etumme on kysymyksessä, Anna-tyttöseni. Morganin talo sopii meille aivan jokaista pienintä yksityiskohtaa myöten, emmekä tosiaankaan voi päästää sellaista tilaisuutta käsistämme. Ajattele tuota suurta nurmikenttää komeine vanhoine lehmuksineen -- sen takana sijaitsevaa lehtoa vaahteroineen ja kastanjoineen! Ja siitä alkaa sitten varsinainen suuri metsä -- sitä on kaksitoista acrea. Tuo nurmikenttä ja lehto kelpaisi tosiaankin leikkipaikaksi lapsillemme! Lisäksi siellä on vielä muhkea hedelmäpuutarha, ja sinähän olet aina ihaillut korkeata punaista tiilimuuria, joka kiertää puutarhaa ja jossa on portti -- olet aina sanonut, että tuo puutarha omenapuineen ja muureineen oli kuin satukirjasta otettu... Ja koko tuolta alueelta, sekä rakennuksesta että puutarhasta, on meillä melkein yhtä kaunis näköala merenlahdelle ja hietasärkille kuin täältä.

-- Sieltä ei voi nähdä majakan tähteä.

-- Voi kyllä. Voit nähdä sen ullakon akkunasta. Ja siinä on vieläkin yksi ansiopuoli, Anna -- sinähän pidät suurista ullakoista, joissa on pimeitä soppia ja nurkkauksia.

-- Miatta puutarhassa ei ole puroa.

-- Ei, se on kyllä totta, mutta vaahteralehdon lävitse virtaa puro, joka laskee lähellä olevan Glen-järveen. Sinä voit kuvitella, että olet saanut takaisin oman Tumman päilyvän aallokkosi.

-- Niin, olehan nyt vaiti hetkinen ja anna minun ajatella tuota asiaa, Gilbert. Minun täytyy saada aikaa perehtyä siihen -- tottua tuohon ajatukseen.

-- Kuten tahdot. Eihän ole kiirettä. Mutta -- jos päätämme tehdä kaupat, olisi hyvä, jos voisimme muuttaa ja saada kaikki kuntoon ennen talven tuloa.

Gilbert meni pois ja Anna laski pois Jimin lyhyet mekot vavahtelevin käsin. Hän ei voinut enää ommella sinä päivänä.

Kasvot kyynelten kostuttamina hän vaelteli tuolla pienellä alueella, jonka onnellinen valtijatar hän tähän saakka oli ollut. Morganin talo oli juuri sellainen, jollaiseksi Gilbert oli sitä kuvaillut -- sillä oli monta hyvää ominaisuutta... Ympäristö oli kaunis, talo tarpeeksi vanha vaikuttaaksensa tyynen arvokkaalta ja siihen liittyi myöskin muistotaruja -- ja toisaalta se oli tarpeeksi uusi ollaksensa mukava ja hyvin hoidettu. Anna oli aina ihaillut sitä -- mutta ihailu ei ole samaa kuin rakkaus, ja pientä haavekotiansa hän rakasti. Hän rakasti kaikkea, mitä siihen kuului -- puutarhaa, jota hän oli hoitanut ja jota niin monet muut naiset olivat hoidelleet ennen häntä -- puutarhan nurkkauksessa hilpeästi virtailevan puron kimmeltäviä pyörteitä -- noiden kahden suhisevan, natisevan hongan välillä olevaa veräjää -- vanhoja punaisia hietakiviportaita -- komeita lombardilaisia poppeleita -- arkihuoneen avoimen lieden yläpuolella olevia pieniä lystikkäitä lasikaappeja -- ravistunutta ja kieroksi vääntynyttä ruokahuoneen ovea -- yläkerran hauskoja pieniä ullakkoakkunoita -- keskellä portaita olevaa komeroa, missä talon ainoa pohjoiseen antava akkuna oli... Oi, kaikki nuo esineet olivat käyneet kuin osaksi hänen omasta itsestänsä! Kuinka hän voisikaan erota niistä!

Kuinka äärettömän rakkaaksi oli tuo pieni talo, joka entisaikoina oli pyhitetty rakkaudelle ja ilolle, käynyt hänellekin sen onnen ja tuskan takia, mitä hän täällä oli kokenut! Tänne oli hän muuttanut nuorena morsiamena, täällä oli pikku Joyce elänyt ainoan lyhyen päivänsä, täällä oli Jem-poikasen syntymä jälleen suonut hänelle onnen nauttia äitiyden suloudesta, täällä olivat hänen korvaansa ilahduttaneet nuo ihanat sävelet, jotka raikahtelevat pikkulapsen riemastelussa ja livertelevässä naurussa, täällä olivat rakkaat ystävät istuneet hänen lietensä ääressä. Ilo ja tuska, heräävä elo ja kuolema olivat ainaiseksi pyhittäneet tämän pienen haavekodin.

Ja nyt hänen täytyi luopua siitä. Sen oli hän jo tiennyt pyrkiessään panemaan vastaan kaikin voimin ja pitämään kiinni tästä rakkaasta paikasta. Mutta pieni talo oli käynyt liian ahtaaksi. Gilbertin etu vaati muutosta -- niin menestyksellistä kuin hänen toimintansa oli ollutkin, vaikeuttivat sitä kumminkin epäsuotuisat asunto-olot. Anna käsitti, että heidän olonsa tässä rakkaassa ensi kodissa lähestyi loppuansa ja että hänen täytyi rohkeasti tyytyä tuohon tosiseikkaan. Mutta kuinka hänen sydäntänsä kirvelikään ja pakotti!

-- Tuntuu aivan siltä, kuin elämästäni olisi riistetty jotakin, nyyhkytti hän. -- Jospa edes rohkenisin toivoa, että tänne muuttaa kunnollisia ihmisiä meidän sijaamme -- tai että talo tykkänään saisi olla tyhjänä! Se olisi melkein parempi kuin että tänne tulisi olentoja, jotka eivät ole perehtyneet tämän haaveinaan maantietoon eivätkä tunne niitä elämänkohtalona, jotka ovat suoneet tälle talolle sen sielukkaisuuden ja sen selväpiirteisen henkilöllisyyden. Ja jos sellainen lammaslauma tulee tänne, niin saa nähdä, että kaikki rappeutuu ja pirstoutuu varsin lyhyessä ajassa -- vanha talo menee pian pilalle, ellei sitä hoideta huolellisesti. He tallaavat puutarhani ruohikon ja antavat lavojen peittyä rikkaruohoon -- poppelit saavat olla karsimatta -- säleaidasta putoilevat säleet, niin että se lopuksi on kuin hampaaton suu -- katosta sataa huoneisiin -- laastitus irtaantuu -- he pistävät pieluksia ja rääsyjä paikoiksi rikkinäisiin akkunoihin, ja kaikki käy epäsiistiksi ja ränstyneeksi.

Annan vilkas mielikuvitus saattoi tuon pienen talon otaksuttavan rappeutumisen ja alennustilan esiintymään hänelle niin räikein värein, että hän suri sitä kiihkeästi kuin jo tapahtunutta konnantyötä. Hän istuutui ulkoportaille ja nyt seurasi pitkällinen ja kiihkeä itkukohtaus. Susan tuli ulos jollekin asialle ja kysyi osaaottavasti, mitä surullista oli tapahtunut.

-- Onko rouva kenties riitaantunut tohtorin kanssa -- vai kuinka? Siitä ei pikku tohtorinnan pidä olla niin pahoillaan. Sellaista sattuu parhaimmissakin perheissä, olen kuullut sanottavan, vaikeatahan on avioliitossa aina ylläpitää sopua... Tohtori katuu kyllä, jos hän on sinkauttanut rouvalle jonkin harmillisen sanan, ja sitten tarvitsee vain sopia ja taputella toisiansa.

-- Ei, ei, Susan, emme me ole joutuneet epäsopuun... On vain kysymys siitä, että Gilbert tahtoisi ostaa Morganin vanhan tilan, niin että me sitten muuttaisimme The Gleniin. Sen takia minä itken silmät päästäni.

Susan ei käsittänyt ollenkaan Annan tunteita. Päinvastoin häntä ihastutti toivo saada muuttaa tiheämminasuttuun seutuun. Ainoa seikka, mitä hän olisi voinut muistuttaa tuosta pienestä haavemajasta, oli että se oli niin syrjässä ja erillään muusta maailmasta.

-- Mutta rakas pikku tohtorinna, sehän on vallan mainiota! Sellainen suuri huvila muhkeine puutarhoineen, ja metsä aivan vieressä! Mitä itkemistä siinä on?

-- Minä inhoan suuria huviloita, nyyhkytti Anna.

-- Ah, te ette suinkaan inhoa niitä sitten, kun teillä on ympärillänne puoli tusinaa lapsia, sanoi Susan, pystymättä oikein oivaltamaan Annan ajatuksenjuoksua. -- Tämä talohan on jo nytkin liian ahdas meille. Vierashuonettakaan ei meillä ole, nyt kun rouva Moore asuu täällä, ja ruokahuone on kurjin komero, missä koskaan olen syötävää säilyttänyt. Kääntyipä siellä niin taikka näin, niin aina iskee kyynärpäänsä johonkin. Sitäpaitsi täällä on aivan liian yksinäistä -- täällä tulee ikävä... Eihän täällä ole kerrassaan mitään muuta kuin pelkkää luontoa.

-- Minun ei ole koskaan ollut täällä ikävä, Susan, ja minulle merkitsee luonto niin äärettömän paljon... Mutta nähtävästi me tunnemme ja ajattelemme eri tavalla, sanoi Anna hymyillen heikosti.

-- Vieläkös mitä, sitä en juuri sanoisi, -- mehän sovimme yleensä varsin hyvin yhteen... Vaikka tohtorinnan hieno kasvatushan minulta kyllä puuttuu. Mutta sen minä sanon, että jos tohtori ostaa Morganin huvilan, niin tekee hän perheelleen oikean hyväntyön, sen tohtorinnakin kyllä tulevaisuudessa huomaa. Vesijohto siellä on ja likavesijohto myöskin, ja siellä on erinomaisia säilytyshuoneita ja seinäkaappeja, ja sitten siellä on vielä sementillä laskettu kellari, jonka toisessa päässä on pesutupa -- toista sen veroista ei taida olla koko Prinssi Edvardin saarella. Tämä kellari, joka pikku tohtorinnalla täällä on ja jossa on rottia ja sarvijaakkoja ja jos mitä -- se on ollut minun ainaisena huolenani ja sitähän en myöskään ole salannut.

-- Että voitkin puhua tuolla tavoin, Susan, sanoi Anna epätoivoissaan. -- Likavesijohdot ja ruokahuoneet ja sementillä lasketut kellarit pysykööt kunniassaan -- mutta eiväthän ne muodosta _kotia_! Miksi et voi itkeä itkeväisten kanssa?

-- Tuollainen ruikuttelu ei ole koskaan soveltunut minun äänelleni, pikku tohtorinna. Minä olen paremminkin sentapainen, että minä koetan rohkaista murheellisia ja lohduttaa heitä. Älkää nyt enää itkekö ja turmelko kauniita silmiänne! Tämä talo on kyllä hyvä ja on tehnyt oivan palveluksen, mutta nyt on herrasväen tosiaankin jo aika saada parempi.