Part 21

Ensi kerran hän oli kutsunut Leslietä nimeltä. Mutta Leslien ojentama käsi oli kylmä, ja hän oli koko illan hyvin vähäpuheinen, jota vastoin Anna, Gilbert ja Owen juttelivat ja laskivat leikkiä kilvan -- melkein kuten ennen. Ennenkuin Owenin vierailu oli päättynyt, poistui Leslie omaan huoneeseensa, lausuen muutaman anteeksipyynnön sanan. Owenin hilpeys oli poissa, ja hän sanoi pian jäähyväiset, poistuen alakuloisin ilmein.

Gilbert katsoi Annaan.

-- Anna, mitä tämä kaikki merkitsee? Täällä on tekeillä jotakin, jota minä en ymmärrä. Koko ilma on tänään ollut sähkötettyä. Leslie istuu murhenäytelmän runottaren kaltaisena, Owen Ford koettaa näyttää iloiselta ja ylläpitää hilpeätä ja leikillistä keskustelua -- mutta Leslie täyttää hänen mielensä. Ja sinä puolestasi näytät olevan pakahtumaisillasi salaiseen mielenliikutukseen, jota töin tuskin pystyt hillitsemään. Suusi puhtaaksi! Mitä salakähmäisyyttä täällä harjoitetaan, josta sinä koetat pitää herkkäuskoisen ja hyväluontoisen miehesi erillään?

-- Älä nyt ole typerä, Gilbert, vastasi Anna aviovaimon suorasukaisuudella. -- Mitä Lesliehin tulee, niin on hän mieletön pikku hölmö, ja sen minä totta totisesti saatan hänen tietoonsa.

Anna tapasi Leslien tuon pienen kodikkaan ullakkokamarin akkunan ääressä. Meren vahveneva ja heikkenevä kohina täytti koko huoneen. Leslie istui kädet ristissä kalpeassa kuutamossa -- viehkeänä ilmiönä, jonka ryhdissä sentään oli syytöksen ja nuhteen ilme.

-- Anna, sanoi hän hillityllä äänellä, -- tiesitkö sinä, että Owen Ford tulisi Neljään tuuleen?

-- Tiesin kyllä, lapsukaiseni, vastasi Anna rohkeasti.

-- Oi, olisit kertonut siitä minulle, huudahti Leslie kiihkeästi. -- Jos olisin tiennyt sen, olisin lähtenyt tieheni -- en olisi tahtonut jäädä tänne häntä tapaamaan. Sinun olisi pitänyt kertoa siitä minulle. Et ole menetellyt hienotunteisesti -- Anna -- etkä oikein.

Leslien huulet vapisivat -- nähtävästi oli hermostunut itkukohtaus tulossa. Mutta Anna tyrskähti mitä sydämettömimpään nauruun, kumartui häntä kohden ja suuteli hänen ylöspäin kohotettuja, nuhtelevia kasvojansa.

-- Leslie, sinä olet varmaankin oikein harvinaisen suuri tyhmyri -- viehkeä ja suloinen tyhmyri. Kuvitteletko tosiaankin, että Owen on lähtenyt matkaan Tyyneltämereltä Atlantille halusta saada tavata minua? En myöskään luulisi, että ystävämme, täti Cornelia, on herättänyt hänessä niin hurjan ja äkillisen intohimon. Nuo surunvoittoiset kasvojenilmeesi joutavat siis pois -- voit panna ne sievästi kokoon laventelissa säilytettäviksi -- et tarvitse niitä enää. On ihmisiä, jotka voivat katsoa myllynkiven lävitse, jos siinä on kolo keskellä, mutta sinulla ei näy olevan sitä kykyä. Minulla ei tosin ole profeetan lahjoja, mutta uskallan kumminkin ennustella hiukan tulevaisuudestasi. Elämäsi raskas ja katkera osa on takanasi. Vastedes odottavat sinua onnellisen naisen riemut ja toiveet -- joskin myös hiukan suruilla sekoitettuina -- se on uskoni. Muistatko tuon onnea ennustavan Venuksen varjon, Leslie? Sinuun nähden se toteutui. Se vuosi, jolloin sen näit, tuotti sinulle elämän parhaan lahjan -- rakkautesi Owen Fordiin. Mene nyt levolle ja nuku hyvin -- enempää en sano.

Leslie noudatti määräystä siinä suhteessa, että hän paneutui levolle, mutta varsin epävarmaa on, nukkuiko hän myöskin hyvin. Tuskinpa hän lienee uskaltanut antautua avosilminkään unelmien valtaan. Elämä oli kohdellut Leslie parkaa niin pahoin -- polku, jota hänen oli täytynyt vaeltaa, oli ollut niin kivinen ja ohdakkeinen, ettei hänen sydämensä voinut aueta niille toiveille, jotka kajastivat taivaanrannalla. Mutta hän lepäsi silmäillen tuota suurta tuikkavaa tähteä, joka valaisi lyhyen kesäyön, ja hänen silmänsä kävivät jälleen lempeiksi ja kirkkaiksi ja nuoriksi. Ja kun Owen Ford palasi seuraavana päivänä ja pyysi häntä mukaansa kävelyretkelle rantaan, ei hän kieltäytynyt noudattamasta tuota pyyntöä.

XXXVII.

NEITI CORNELIA JULISTAA HÄMMÄSTYTTÄVÄN UUTISEN.

Neiti Cornelia oli mukavassa kävelytahdissa vaeltaen tullut pieneen valkoiseen taloon eräänä helteisenä iltapäivänä, jolloin lahti kuvastui kuuman elokuun hiukan haalistuneessa sinessä ja punakeltaiset liljat kurottivat esiin muhkeat kupunsa, täyttääksensä ne sulalla auringon kullalla. Mutta neiti Cornelia ei tarkannut paljonkaan tuota jokapäiväistä näkyä -- veltosti keinuilevia vesiä tai päivänpaistetta janoavia liljoja. Hän istui siinä kiikkutuolissa, joka hänestä tuntui mukavimmalta -- kädet jouten sylissä -- mikä oli varsin ihmeellistä. Hän ei ommellut, ei kehrännyt. Ei hän myöskään sanonut ainoatakaan pahaa sanaa miesväestä. Lyhyesti sanoen -- neiti Cornelian puheesta puuttuivat tänään kaikki kirpeät käänteet, ja Gilbert, joka oli luopunut kalastusretkestänsä, jäädäksensä kotiin sitä kuuntelemaan, oli jo hiukan huolissaan. Mikähän vaivasikaan täti Corneliaa?

Alakuloiselta ei neiti Cornelia silti näyttänyt eikä synkältä, vaan ainoastaan hiukan miettiväiseltä. Väliin voi hänen olennossaan myöskin huomata jonkinmoista hermostuneisuutta, joka ei ollut ollenkaan hänen luontonsa mukaista.

-- Missä Leslie on? kysyi hän -- ilmeisesti ainoastaan jotakin kysyäksensä.

-- Owen ja hän ovat menneet poimimaan vattuja Leslien talon takana olevasta metsästä, vastasi Anna. -- He palaavat vasta illalliselle -- jos silloinkaan.

-- Ei, heidän kellonsa ovat viime aikoina ruvenneet jättäytymään huimaavasti jälkeen, sanoi Gilbert. -- Minä puolestani käyskentelen täällä odotellen merkkejä ja ihmeitä -- te naisväki voisitte varmaankin auttaa minut selville asioista, jos tahtoisitte. Mutta Anna, tuo velvollisuutensa unohtanut puoliso, ei halua sitä tehdä! Ehkäpä sinä auttaisit minua, täti Cornelia?

-- En, poikaseni. Mutta kerron teille jotakin muuta, jatkoi täti Cornelia henkilön tapaan, joka rohkeasti ryhtyy vastenmieliseen tehtävään päästäksensä siitä sitten vapaaksi. -- Tulin vartavasten siitä kertomaan. Minä menen naimisiin.

Anna ja Gilbert vaikenivat. Jos täti Cornelia olisi julistanut aikovansa mennä aallonmurtajalle heittäytyäksensä mereen, olisi tuo tiedonanto kenties ollut mahdollinen uskoa. Mutta nyt jutteli hän täysin mahdottomia. He odottivat siis vaieten. Ilmeisesti oli tuota puhetta katsottava äkillisen mielenhäiriön oireeksi.

-- Te näytätte molemmat aikamoisen hämmästyneiltä, sanoi täti Cornelia myhähdellen mielissään. Vapauduttuaan tuosta uutisesta oli hän nyt jälleen ennallaan. -- Arveletteko, että olen liian nuori ja kokematon mennäkseni avioliittoon?

-- Hyvä täti Cornelia -- tuo tuli niin odottamattomasti, sanoi Gilbert, koettaen tointua hämmästyksestä, joka hänet tosiaankin oli vallannut. -- Olenhan kuullut sinun sanovan toistakymmentä kertaa, ettet sinä menisi naimisiin edes maailman hienoimman ja komeimman miehen kanssa, vaikka hänet tuotaisiin hopeatarjottimella ja voisit käsitellä häntä hopeapihdeillä.

-- Nyt ei suinkaan ole kysymys maailman hienommasta ja komeimmasta miehestä, kuten sanoit. Tuo ei sovellu Marshall Elliottiin.

-- Mitä -- Marshall Elliottin kanssako täti menee naimisiin? huudahti Anna.

Tuo uusi yllätys antoi hänelle takaisin hänen puhekykynsä, joka viime hetkinä oli ollut lamassa.

-- Niin, tiedätkös. Olisin viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana voinut saada hänet milloin tahansa, jos vain olisin viitsinyt viitatakaan häneen... Mutta luuletko, että olisin halunnut mennä kirkkoon tuollaisen vaeltavan heinäauman kanssa?

-- Ihmettä ja kummaa... Tämä on oikein hauskaa... Toivotamme sinulle oikein runsaasti onnea, sanoi Anna, hämillään ja päästä pyörällä sanoja tavoitellen.

Tuollaista tapahtumaa ei hän ollut tiennyt odottaa -- ei konsanaan hänelle olisi pälkähtänyt päähän, että hän vielä saisi onnitella täti Corneliaa hänen aiotun avioliittonsa johdosta.

-- Paljon kiitoksia -- tiesinhän kyllä, että toivoisit minulle onnea, sanoi täti Cornelia. -- Sinä olet ensimmäinen hyvistä ystävistäni, joka saa asiasta tiedon.

-- Mutta kuinka ikävää, että menetämme sinut, rakas täti Cornelia, jatkoi Anna, joka tunsi käyvänsä hiukan alakuloiseksi ja hempeämieliseksi.

-- Rakkaani, ette te minua menetä, rauhoitteli häntä neiti Cornelia. -- Ethän toki luule, että asetun asumaan lahden tuolle puolen Crawfordien ja Mac Allisterien ja muun roskaväen sekaan? Ei tule kysymykseenkään. Marshall muuttaa minun luokseni. Olen niin vihoissani ja kyllästynyt kaikkiin noihin renkeihin. Tuo Jim Hastings, jonka sain tänä kesänä, on ehdottomasti pahin laatuansa. Hän voisi saattaa kenet tahansa ottamaan aviomiehen. Ajatteles vain -- eilen hän kaatoi kumoon koko kirnuuksen, niin että oiva paksu; kermani valui yli pihan. Ja luuletko hänen välittäneen vähääkään siitä, että voi meni hukkaan? Vieläkös mitä, ei puhettakaan siitä. Hän vain nauroi typerää nauruansa ja sanoi: "Kerma on hyvää maalle"... Eikös olekin miehen tapaista tuo, että keksii sanoa sillä tavoin? Sellaisiahan ne ovat. Mutta minä sanoin hänelle, ettei minulla ole tapana lannoittaa takapihaani paksulla kermalla.

-- Minäkin toivotan sinulle onnea kaikissa mahdollisissa muodoissa, täti Cornelia, sanoi Gilbert juhlallisesti. -- Mutta, lisäsi hän, voimatta vastustaa kiusausta, Annan rukoilevasta katseesta huolimatta, -- minä pelkään että kultainen vapautesi on nyt mennyttä kalua. Kuten tiedät, on Marshall Elliott mies puolestansa.

-- Minä pidän miehestä, joka tietää mitä tahtoo, julisti täti Cornelia. -- Amos Grant, joka aikoinaan juoksi minun kintereilläni, oli oikea akka. Hän ei suinkaan tiennyt, mitä tahtoi. Eräänä päivänä hän hyppäsi lammikkoon hukuttautuaksensa -- niin, ei minun tähteni -- ja ehdittyään onnellisesti vedenpinnan alle alkoi hän uida rantaan. Täytyy tosiaankin olla mies osoittaaksensa sellaista päättäväisyyden puutetta... Toista on Marshall Elliott -- jos hän olisi päättänyt hukuttautua, olisi hän myöskin suorittanut sen kunnollisesti.

-- Ja sitten hänellä lienee myöskin hyvin kiivas luonto -- niin olen kuullut, jatkoi Gilbert.

-- Eihän hän olisikaan Elliott, ellei niin olisi. Siitä olen hänelle kiitollinen. Tulee olemaan oikein suunnattoman virkistävää ärsyttää hänet oikein vihan vimmoihin. Miehen, joka helposti tulistuu ja silloin tekee mielettömyyksiä, voi saada mihin tahansa, hänen ehdittyään rauhoittua. Mutta mitä mahtaakaan miehelle, jonka tyyneyttä mikään ei voi häiritä?

-- Tiedäthän, että hän on vasemmistolainen, täti Cornelia?

-- Siinäpä se -- muutoinhan ei hänen olisi tarvinnutkaan kulkea suurinta osaa elämästään elävänä ihmeenä. Eikä taida olla suuria toiveita, että saisin hänet käännytetyksi, sanoi neiti Cornelia hieman tyytymättömällä äänellä. -- Mutta ainakin hän on presbyteriläinen. Saanen kaiketi tyytyä siihen.

-- Menisitkö naimisiin hänen kanssaan, jos hän olisi metodisti, täti Cornelia?

-- En, siitä voit olla varma. Politiikka kohdistuu tähän elämään, mutta uskonto kumpaankin.

-- Ja ajatteles, jos täti Cornelia kumminkin lopuksi tulee esiintymään kuolinilmoituksessa "jälkeenjääneenä".

-- Enpä suinkaan. Marshall tulee elämään kauemmin kuin minä, siitä olen varma.

-- Milloin häät pidetään? kysyi Anna.

-- Kuukauden kuluttua. Morsiuspukuni tulee olemaan merensinistä silkkiä. Ja sitten halusin kysyä sinulta, arveletko, että minulla voisi olla huntu tuon merensinisen puvun kanssa? Olen aina ajatellut, että olisi niin hauskaa morsiamena olla huntu päässä. Marshall sanoo, ettei siinä hänen tietääksensä voi olla mitään estettä. Mutta miehillähän on yleensä niin huono arvostelukyky.

-- Miksi ei sinulla voisi olla huntua, jos niin tahdot? sanoi Anna.

-- No, kas, eihän toki kukaan tahdo kernaasti erota muista, sanoi täti Cornelia, joka ei ollut sanottavasti kenenkään kaltainen koko maan pinnalla. -- Kuten sanottu, pitäisin paljon hunnusta. Mutta kenties se sopii ainoastaan valkoisen puvun kanssa yhteen? Rakkaani, sano suoraan, mitä ajattelet! Noudatan sinun neuvoasi.

-- Luullakseni huntuja ei juuri käytetä muutoin kuin valkoisten pukujen kanssa, sanoi Anna, -- mutta sehän on tykkänään makuasia, ja minun nähdäkseni herra Elliott on oikeassa, täti Cornelia. En näe mitään syytä, miksi sinä et panisi huntua, jos kernaasti tahdot sen tehdä.

Mutta täti Cornelia, joka tavallisesti aamupäivävierailuillaan oli puettuna ruskeakukkaiseen karttuuniseen aamupukuun, pudisti paheksuvasti päätänsä.

-- Jos ei se ole yleisen tavan mukaista, en tahdo suinkaan pukeutua siihen, sanoi hän, omistaen hiljaisen huokauksen pettyneelle toiveellensa.

-- Koska nyt olet päättänyt mennä aviosäätyyn, täti Cornelia, sanoi kujeilija Gilbert, -- niin voin sanoa sinulle kolme oivaa sääntöä, jotka koskevat tapaa, miten aviomiestä on käsiteltävä. Isoäitini antoi ne ohjeiksi äidilleni hänen mennessään isäni kanssa avioliittoon.

-- Luulisin tosin osaavani käsitellä Marshall Elliottia ilmankin sääntöjäsi, sanoi täti Cornelia. -- Mutta annapa sentään kuulla!

-- Ensi sääntö on: Saata hänet valtoihisi!

-- On jo tehty. Edelleen!

-- Toinen sääntö: Ruoki häntä hyvin.

-- Kyllä. Paahtopaistilla ja lammasmuhennoksella. Entä sitten?

-- Kolmas ja neljäs sääntö: Pidä häntä silmällä!

-- Tuo oli tosi sana, sanoi neiti Cornelia ponnekkaasti.

XXXVIII.

PUNAISIA RUUSUJA.

Pienen haavemajan puutarhassa surisivat mehiläiset ja elokuun punaisimmat ruusut loistivat täydessä värihohteessa.

Majasen asukkaat oleskelivat paljon ulkosalla. He söivät vaatimattomat illallisensa istuen rehevässä ruohikossa mäen juurella varjoisassa puutarhannurkkauksessa ja he tekivät illoin kävelyretkiä lempeässä puolihämyssä. Eräänä iltana tapasi Owen Ford Leslien yksin puutarhassa. Anna ja Gilbert olivat poissa, ja Susania odotettiin tosin juuri tänä iltana, mutta hän ei ollut vielä saapunut.

Pohjoinen taivas hohti opaalin- ja vaaleanvihreän värisenä honkien latvojen yläpuolella. Ilma oli viileä, sillä oli jo ehditty elokuun ja syyskuun vaiheille, ja Lesliella oli kirsikanpunainen olkahuivi kevyesti heitettynä valkoisen pukunsa ylitse. Hiljaa kulkivat he nyt rinnakkain noita kapeita, varjoisia, kukkien reunustamia hietakäytäviä. Owenin täytyi pian matkustaa pois. Hänen lomansa oli lopussa. Leslie tunsi sydämensä sykkivän kiihkeästi. Hän tiesi, että tässä rakkaassa puutarhassa lausuttaisiin ne sitovat sanat, jotka lujittaisivat heidän sanoitta solmitun liittonsa.

-- Väliin illoin tuovat tuulenhenkäykset tässä puutarhassa mukanansa omituisen tuoksun, joka on kuin jonkin hienon ja heikon hajuveden lehahdus, sanoi Owen. -- Minun ei ole koskaan onnistunut löytää juuri sitä kukkaa, josta se leviää. Se haihtuu pian ja siinä tuntuu olevan salaperäistä ja ihmeellistä suloa. Minä rakastan ajatella, että siinä liitelee isoäiti Selwynin sielu, joka on halunnut viivähtää hetkisen tällä hänelle rakkaalla paikalla. Tämän pienen talon ympärillä mahtanee olla kokonainen parvi ystävällisiä henkiä.

-- Minä olen asunut sen katon alla kuukauden vain, sanoi Leslie, -- mutta rakastan sitä enemmän kuin koskaan tulen rakastamaan tuota suurta taloa, missä olen viettänyt koko elämäni.

-- Tämä talo rakennettiin ja pyhitettiin rakkaudelle, sanoi Owen. -- Tällaisten talojen täytyy jossakin määrin vaikuttaa asukkaihinsa. Ja tämä puutarha -- se on yli kuusikymmentä vuotta vanha, ja nämä kukkakuvut tietävät kertoa tuhansista toiveista ja riemuista. Toiset näistä kukista ovat todellakin opettajan morsiamen istuttamia, ja hänen kuolemastansa on nyt kolmekymmentä vuotta. Kumminkin ne kukkivat joka kesä. Katsokaa näitä punaisia ruusuja, Leslie -- kuinka ne kuningatarten tavoin kohoavat muita ylemmäs!

-- Minä rakastan punaisia ruusuja, sanoi Leslie. Anna pitää eniten vaaleanpunaisista ja Gilbert valkoisista. Mutta tummanpunaiset ovat minun lempikukkiani. Ne tyydyttävät sydämeni kaihoa tavalla, jota mikään muu kukka ei voi tehdä.

-- Nämä kukat ovat hyvin myöhäisiä -- ne kukkivat vasta kun toisten kukkimisaika on jo ohitse ja ne uhkuvat hedelmöittävän kesän kypsyyttä ja lämpöä, sanoi Owen poimien muutamia noista hehkuvanpunaisista, puoliavoimista nupuista. -- Ruusu on rakkauden kukka -- sen on maailma jo vuosisatoja tunnustanut. Vaaleanpunaiset ruusut ovat toiveikkaan, sitovan rakkauden ruusuja -- valkoiset merkitsevät kuollutta rakkautta -- mutta tummanpunaiset ruusut -- sano, Leslie, mitä ne merkitsevät?

-- Rakkautta, joka voittaa kaikki esteet, sanoi Leslie hiljaa.

-- Niin, rakkautta, joka vihdoinkin on ehtinyt päämääräänsä... Leslie, sinä tiedät, ymmärrät kaikki... Leslie, olen rakastanut sinua siitä hetkestä saakka, jolloin näin sinut ensi kerran. Ja minä tiedän myöskin, että sinä pidät minusta -- minun ei tarvitse kysyä sitä. Mutta tahtoisin kumminkin kuulla sen huuliltasi -- rakkaani, tahdothan ilahduttaa minua...

Leslie sanoi jotakin hyvin hiljaisella ja vapisevalla äänellä. Heidän kätensä ja huulensa yhtyivät, heidän elämänsä ylevin hetki oli tullut -- ja heidän seisoessansa tuossa vanhassa puutarhassa, johon liittyi niin paljon muistoja rakkaudesta ja onnesta, tuskasta ja kaipauksesta, kiinnitti Owen Leslien kimmeltävään tukkaan tummanpunaisen ruusun, voittavan rakkauden vertauskuvan.

Anna ja Gilbert palasivat vihdoinkin kotiin, kapteeni Jim seuranaan. Anna sytytti avoimeen takkaan valkean ajopuista, nähdäksensä moniväristen liekkien leimuavan, ja he istuivat valkean ääressä tunnin ajan tuttavallisesti keskustellen.

-- Katsellessani ajopuitten liekkiä ei minun ole ollenkaan vaikea kuvitella, että olen jälleen nuori, sanoi kapteeni Jim.

-- Voitteko liekeistä ennustella tulevaisia asioita, kapteeni Jim! tiedusteli Owen.

Kapteeni Jim silmäili heitä kaikkia herttaisella, lämpöisellä katseellansa, mutta sitten kiintyi se Leslien punoittaviin poskiin ja loistaviin silmiin.

-- Minun ei tarvitse katsoa tuleen päästäkseni selville teidän tulevista kohtaloistanne, sanoi hän. -- Näen muutoinkin onnen odottavan teitä kaikkia -- kaikkia -- Leslietä ja Owen Fordia -- tohtoriamme ja rouva Blytheä -- ja pikku Jemiä -- ja noita toisia pienokaisia, jotka eivät vielä ole syntyneet, mutta jotka vielä ilmestyvät maailmaan... Onnea saatte te kaikki osaksenne -- mutta muistakaa, ettette silti vältä huolia ja koetuksia. Niiden täytyy tulla -- sillä ei ainoakaan talo, olkoonpa palatsi tai pieni haavemaja vain, pääse niistä tykkänään vapaaksi. Mutta ne eivät voi lannistaa teitä, jos kannatte ne yhdessä, rakkauden ja uskollisuuden yhdistäminä. Jos ne ovat luotsina ja kompassina, silloin voi kestää mitkä myrskyt tahansa.

Ja vanha mies nousi äkkiä ja laski toisen kätensä Leslien, toisen Annan päähän.

-- Kaksi herttaista, suloista naista, sanoi hän. -- Vilpittömiä ja uskollisia ja luotettavia. Te tuotatte kunniaa miehillenne -- teidän lapsenne varttuvat suuriksi ja rukoilevat teille Herran siunausta.

Tuo vähäinen näytelmä herätti omituisen juhlallisen tunnelman. Anna ja Leslie taivuttivat päänsä kuin ottaen vastaan siunauksen, Gilbert pyyhkäisi nopeasti silmiänsä ja Owen Fordin ilmeikkäillä kasvoilla näkyi kuin kirkastus. Kaikki istuivat he hetkisen vaieten. Pieni haavemaja oli muistojensa varastoon saanut lisäksi vieläkin yhden voimakkaan tunteen läpitunkeman unohtumattoman hetken.

-- Nyt minun täytyy lähteä, sanoi kapteeni Jim lopuksi vitkaan.

Hän otti hattunsa ja loi viivähtävän katseen huoneeseen.

-- Hyvää yötä nyt kaikki tyynni, sanoi hän mennessään ulos.

Anna, jonka herkkä korva oli tajunnut tuossa jäähyväistervehdyksessä ilmenevän harvinaisen surumielisyyden, kiiruhti ovelle hänen jälkeensä.

-- Tulkaa pian jälleen, kapteeni Jim, huusi hän vanhuksen poistuessa pienestä veräjästä, jonka patsaina olivat molemmat korkeat hongat.

-- Kiitos kutsusta! huusi kapteeni vastaan hilpeällä äänellä. Mutta kapteeni Jim oli istunut viimeisen kerran tuon pienen haavemajan takkavalkean ääressä.

Anna meni hitaasti takaisin toisten tykö.

-- Minun on niin sääli kapteenia, jonka täytyy nyt mennä aivan yksin takaisin yksinäiselle niemellensä, sanoi hän. -- Eikä siellä ole ketään toivottamassa häntä tervetulleeksi. No niin, Ensi perämies kylläkin, jos se on valveilla...

-- Kapteeni Jim on niin oiva seura toisille, että täytyy ajatella hänen olevan hyvänä seurana itselleenkin, sanoi Owen. -- Mutta useinhan hänen olonsa mahtanee tuntua yksinäiseltä. Nyt tänä iltana hänen olennossaan oli jotakin ennustajan tapaista, -- hän puhui sen tavoin, jolla on jotakin julistettavaa... Niin, minun on kai myöskin lähdettävä nyt.

Anna ja Gilbert poistuivat hienotunteisesti huoneesta, mutta Owenin mentyä tuli Anna takaisin. Hän tapasi Leslien seisomassa takkatulen hiipuvan hiiloksen ääressä.

-- Oi Leslie, minä tiedän... olen niin äärettömän iloinen, rakas ystäväni, sanoi hän, sulkien hänet syleilyynsä.

-- Anna, onneni pelästyttää minua, kuiskasi Leslie. -- Se on minusta liian suuri voidakseni uskoa siihen -- pelkään siitä puhua... Minusta on kuin se olisi haave vain -- tämän pienen haavemajan synnyttämä -- kuin haihtuisi se olemattomiin heti kun täältä lähden.

-- Sinun ei pidäkään lähteä täältä, ennenkuin Owen tulee sinua noutamaan. Sinun täytyy siihen saakka olla minun luonani. Voitko tosiaankin luulla, että sallisin sinun palata takaisin tuohon yksinäiseen, synkkään vanhaan taloon?

-- Kiitos, rakkaani! Aioin juuri kysyä sinulta, eikö kävisi päinsä, että jäisin teille. Minua on oikein kammottanut ajatellessani, että muuttaisin takaisin tuonne talooni -- on kuin palaisin jälleen entisen elämäni koleuteen ja yksinäisyyteen. Anna, Anna, millainen ystävä oletkaan ollut minulle -- herttainen, suloinen nainen, vilpitön, uskollinen ja luotettava -- kapteeni Jim lausui sinusta aivan oikean arvostelun!

-- Hän puhui naisista -- ei naisesta, hymyili Anna. -- Kapteeni Jim näkee meidät kenties aivan erikoisessa valaistuksessa... hän pitää meistä paljon ja ajattelee meistä hyvää. Ja mehän voimme ainakin koettaa järjestää elämämme siten, ettemme petä hänen hyviä ajatuksiansa meistä.

-- Muistatko, Anna, sanoi Leslie vitkaan, -- että sanoin kerran -- tuona iltana, jolloin rannalla kohtasimme toisemme ensi kerran -- surevani sitä, että minulla muka oli hiukan miellyttävä ulkomuoto? Niin kyllä teinkin -- silloin. Minua vaivasi aina ajatus, että jos olisin ollut juuri samaa mallia kuin ihmiset yleensä, ei Dick ikinä olisi kiinnittänyt minuun huomiota. Vihasin ulkomuotoani, siksi että se oli houkutellut hänet minun tyköni, mutta nyt -- nyt iloitsen siitä. Muuta ei minulla ole tarjottavana Owenille, mutta se ilahduttaa hänen taiteilijantieltänsä. Se suo minulle tunteen, etten tule hänen luoksensa aivan tyhjin käsin.

-- Owen rakastaa kauneuttasi, Leslie. Ken ei sitä tekisi? Mutta on mieletöntä, jos sanot tai uskot, että siinä on kaikki, mitä sinulla on hänelle lahjoittaa. Sen hän kyllä itsekin sanoo sinulle -- minun ei tarvitse sitä tehdä. Mutta nyt kaiketi jo suljemme oven yöksi. Odotin Susania tänä iltana, mutta hän ei näy tulleen.

-- Tulen kyllä, pikku tohtorinna, tässä minä olen, sanoi Susan, ilmestyen äkkiarvaamatta keittiönovelle. -- Olen kulkea tallustanut, niin että henki oli vähällä lähteä. Tänne on The Glenistä aika matka.

-- Tervetuloa takaisin, Susan! No, kuinkas sisaresi laita on?

-- Hän saa istua, mutta käydä ei hän tietysti vielä voi. Ja nyt hän selviää varsin hyvin ilman minua, sillä hänen tyttärensä on tullut kotiin kesälomalle. Tuntuu oikein hyvältä olla täällä jälleen, pikku tohtorinna. Matildan sääri oli tykkänään poikki, siinä ei ollut epäilemisen varaakaan -- mutta kielessä ei ollut mitään vikaa. Hän oli vähällä lörpötellä minut hengiltä -- niin, tohtorinna hyvä, sitä en peruuta, niin sisar kuin hän onkin. Hän on aina ollut niin kauhea pieksämään kieltänsä ja kumminkin hän pääsi miehelään ensiksi meistä kaikista. Eihän hän ollut niin erikoisen halukas ottamaan James Clowia, mutta hän ei tahtonut pahoittaa häntä, sillä James on niin kunnollinen ja siivo mies. Ainoa seikka, mikä minulla olisi hänestä sanottavana, on että hän alkaessaan lukea pöytärukousta aina ensiksi ähkyy ja puhkuu niin, että minulta aivan menee ruokahalu. Vaikka kyllähän se sitten väliin taas palaakin. Mutta miehistä ja avioliitosta muistan muutaman seikan, tohtorinna hyvä. Onko totta, että Cornelia Bryant myöskin on naimispuuhissa ja aikoo ottaa mieheksensä tuon pitkäkarvaisen hirviön, joka voi pelästyttää pakoon sekä ihmiset että elukat?