Anna omassa kodissaan

Part 20

Chapter 203,122 wordsPublic domain

-- Mutta se ei saa olla liian lämmin, sanoi Anna levotonna. Eiköhän sittenkin ollut ajattelematonta lähteä hänen luotansa?

-- Älkää olko huolissanne, pikku tohtorinna! Ei olisi Susanin tapaista polttaa tuollaisen pikku herran vatsa. Jumala tiunakkoon häntä -- eihän hänen talvitte huutaa!

Lopuksi Anna sitten joutui matkaan, ja kävelyretki tuotti hänelle suurta huvia. Aurinko oli laskemaisillaan ja varjot kävivät pitkiksi. Kapteeni Jim ei ollut majakan arkihuoneessa, vaan siellä istui muuan toinen henkilö -- keski-ikäinen, komea mies, jolla oli sileäksiajettu vahvarakenteinen leuka ja jota Anna ei tuntenut. Siitä huolimatta alkoi muukalainen keskustella hänen kanssaan vanhan tuttavan tavoin. Hänen juttelunsa ja esiintymisensä oli täysin hyvän tavan mukaista, mutta tuollainen tuttavallisuus vieraan henkilön puolelta, joka ei edes ollut välittänyt esitellä itseänsä, vaikutti Annaan kumminkin vastenmielisesti. Hän vastasi perin kylmähkösti ja oli niin harvasanainen, kuin kohteliaisuus suinkin salli. Mutta tuo outo mies ei näyttänyt siitä joutuvan hämilleen, vaan jatkoi vielä hetkisen rohkeasti jutteluansa. Sittenhän sanoi jäähyväiset ja lähti pois. Anna olisi voinut vannoa, että hänen silmissänsä näkyi veitikkamainen välkähdys, ja se harmitti häntä yhä enemmän. Kuka kumma tuo mies olikaan? Hänen olentonsa tuntui hiukan tutulta, mutta Anna oli vakuutettu, ettei hän ollut nähnyt häntä koskaan maailmassa.

-- Kapteeni Jim, kuka tuo oli, joka juuri tuli täältä ulos? kysyi hän, kun kunnon kapteeni tuli sisään, sydämellisesti tervehtien.

-- Marshall Elliott, vastasi kapteeni.

-- Marshall Elliott? huudahti Anna. -- Oi, kapteeni Jim -- eihän se voi olla mahdollista -- aivan niin, ääni oli hänen -- ja ajatelkaas, minä en tuntenut häntä -- olin hänelle oikein epäkohtelias! Miksi hän ei sanonut mitään! Täytyihän hänen huomata, ettei minulla ollut aavistustakaan siitä, kuka hän oli.

-- Sen hän tahallansa piti salassa -- hänestä se oli huvittavaa. Älkää välittäkö siitä, jos te kohtelitte häntä ynseästi -- se tuotti hänelle vain hauskuutta. Niin, Marshall on nyt vihdoinkin ajanut pois pitkän partansa ja leikkauttanut tukkansa. Hänen puolueensa on päässyt voitolle, kuten kyllä tiedätte. Minä en myöskään tuntenut häntä nähdessäni hänet ensi kerran. Hän oli The Glenissä Carter Flaggin puodissa vaalipäivän illalla, odottaen yhdessä lukemattomien muiden kanssa tietoja vaalien tuloksesta. Noin keskiyön tienoilla tuli puhelimitse sana -- vapaamieliset olivat voittaneet. Marshall nousi vain paikaltaan ja meni ulos -- huutamatta ja hurraamatta -- sen hän jätti toisten tehtäväksi, ja vähällä pitikin, etteivät ne lennättäneet ilmaan Carterin pienen rihkamapuodin kattoa. Kaikki oikeistolaiset olivat Raymond Russellin vastapäätä sijaitsevassa sekatavarakaupassa. Siellä ei liioin hurrattu. Marshall astelee pääkatua pitkin suoraa tietä Augustus Palmerin parturitupaan. Augustus makasi kuorsaten sängyssään, mutta Marshall jymisytti hänen oveansa, kunnes hän nousi ja tuli ulos sekä kysyi hyvin happamella äänellä, mitä mokoma melu merkitsi.

-- Mene parturitupaasi suorittamaan paras työ, minkä ikinä olet tehnyt, Gus, sanoi Marshall. -- Vapaamieliset juhlivat rummuin ja torvin voittoansa, ja nyt sinun pitää lyhentää kunnon vasemmistolaisen tukka ja parta ennen auringonnousua.

Gus oli pakahtua kiukusta -- osittain siksi, että hänen oli täytynyt nousta mukavasta vuoteestansa, mutta ennen kaikkea sentähden, että hän itse oli oikeistolainen. Hän vakuutti lujasti ja pyhästi, ettei hänelle ikinä voinut pälkähtää päähän pitää liikettänsä avoinna kahdentoista jälkeen yöllä.

-- "Nyt sinä teet kuten sanon, poikaseni", tuumiskeli Marshall, "sillä muutoin panen sinut poikkipuolin polvelleni ja annan sinulle selkäsaunan, jonka äitisi jätti sinulle antamatta."

Hän olisi pitänyt sanansa, sitä ei käynyt epäileminenkään -- ja sen Gus kyllä tiesi, sillä Marshall on väkevä kuin karhu, ja Gus on vain pieni hintelä rahjus. Hän ei siis rohjennut panna vastaan, vaan toimitti Marshallin parturitupaan ja tuoliin istumaan ja saippuoi hänet. Ja sitten hän sanoi: "Jokainen on heikompansa herra -- ja nyt minä kyllä lyhennän takkusi, mutta jos hiiskahdat sanankaan vapaamielisten voitosta sill'aikaa, niin leikkaan kaulasi poikki tällä partaveitsellä korvasta korvaan." Kukapa olisi aavistanut, että tuo pieni säyseä parturi olisi niin verenhimoinen. Siitä näkee, mihin tuo siunattu politiikka johtaa... Marshall istui hiljaa ja tyynenä, ja tukka ja parta katkesi kuin vilja syksyllä viikatteen taittamana, ja sitten meni Marshall kotiin. Kun hänen vanha taloudenhoitajattarensa kuuli hänen nousevan portaita ylös, katsoi hän ulos ovestansa nähdäksensä, hänkö siellä tuli vai renkipoika. Nähdessään ventovieraan miehen tulevan eteisestä, kädessä kynttiläjalka, jossa oli palava kynttilä, alkoi taloudenhoitajatar kirkua jotakin ryöväreistä ja murhaajista, ja sitten hän meni tainnoksiin. Lääkäri oli noudettava, ennenkuin he saivat hänet tointumaan, ja vasta monen päivän perästä hän voi nähdä Marshallia, alkamatta väristä koko ruumiistansa.

Kapteeni Jimillä ei ollut kalaa. Tänä kesänä hän teki vain harvoin veneretkiä ja hänen pitkät kävelyretkensä olivat myös lopussa. Hän istui enimmäkseen merellepäin olevan akkunansa ääressä, silmäillen lahtea ja satamansuuta, nopeasti vaikeneva pää nojattuna käteen. Niin istui hän tänäkin iltana pitkän aikaa vaieten, menneisyyden muistojen kuvastuessa hänen mieleensä. Anna ei raskinut häiritä häntä. Vihdoin viittasi kapteeni läntisen taivaan sammuvaan hohteeseen ja sanoi:

-- Tuo on kaunista, rouva Blythe! Mutta jospa olisitte nähnyt auringonnousun tänä aamuna! Se oli ihana -- ihana. Minä olen ollut melkein kaikkialla maailmassa, mutta kauniimpaa auringonnousua kuin kesäisin tämän lahden varrella en ole koskaan nähnyt. Kuolinhetkeänsä ei kukaan voi määrätä, vaan on itsekunkin oltava valmis matkaan, silloin kun Suuri kapteeni antaa lähtökäskyn. Mutta jos riippuisi itsestäni, tahtoisin erota täältä aamun lähetessä yli ulapan. Olen lukemattomia kertoja istunut tuota näytelmää katsoen ja ajatellut itsekseni, kuinka ihanaa olisi liidellä tuon valkoisen hohteen läpi kohden sitä, joka odottelee tuolla kaukana -- merelle, joka ei ole merkittynä millekään inhimilliselle kartalle. Siellä, rouva Blythe, luulen löytäväni kadonneen Margaretani.

Sen jälkeen kun kapteeni Jim oli kertonut Annalle tuon liikuttavan nuoruudentarinansa, oli hän usein puhunut hänen kanssaan kuolleesta morsiamestansa. Jokainen hänen äänenväreensä puhui tuosta rakkaudesta -- rakkaudesta, joka ei voinut heiketä eikä unhottaa.

-- Toivon kumminkin, että kun hetkeni tulee, kaikki käy nopeasti ja helposti. En luule olevani pelkuri, rouva Blythe -- olen lukemattomia kertoja katsonut kammottavaa kuolemaa suoraan kasvoihin silmää räpäyttämättä. Mutta pitkä kuolinkamppailu tuntuu minusta kammottavalta -- se herättää mielessäni pelkoa.

-- Älkää puhuko sellaista, että lähtisitte luotamme, rakas, rakas kapteeni Jim, pyysi Anna äänellä, joka puolittain tukahtui kyyneliin, ja hän hyväili tuota vanhaa ruskeata kättä, joka kerran oli ollut niin voimakas, vaan nyt ei enää pystynyt paljoonkaan. -- Kuinka voisimme tulla toimeen ilman teitä!

Kaunis hymy levisi kapteeni Jimin kasvoille.

-- Ah, se käy kyllä varsin hyvin... Mutta te ette sentään unohda tykkänään vanhusta, rouva Blythe -- ei, sitä en luule... Muistoni ei tule tuottamaan tuskaa ystävilleni -- päinvastoin toivon ja uskon, että heistä on oleva mieluista säilyttää se ja väliin omistaa sille joku hetki... Ei kestä enää kauan, ennenkuin kadonnut Margaretani kutsuu minua viimeisen kerran. Ja minä valmistaudun noudattamaan heti hänen kutsuansa. Mutta olen ottanut tämän asian puheeksi siksi, että tahtoisin pyytää teiltä yhtä ainoata pientä palvelusta. Se koskee Ensi perämiestä -- tuota vanhusparkaa...

Kapteeni Jim kurotti kätensä, taputtaakseen hellävaroen tuota suurta lämpöistä karvapalloa, joka loisti sohvassa niin korean punakeltaisena. Ensi perämies pyörähti suoraksi, kuin olisi ponninta painettu, ja se päästi mielihyvästä äännähdyksen, joka kuului puolittain kehruulta, puolittain nau'unnalta, ojensi kaikki neljä käpäläänsä ilmaan, paneutui jälleen kyljelleen ja kääriytyi taas kerälle.

-- Se tulee kaipaamaan minua, kun minä lähden viimeiselle retkelleni. En kestä ajatusta, että tuo eläinparka kenties joutuu näkemään nälkää, kuten silloin, kun sen löysin. Jos minulle tapahtuisi jotakin -- annatteko silloin Ensi perämiehelle palan ruokaa ja matonpätkän, jolla se voi loikoa nurkassaan, rouva Blythe?

-- Lupaan sen. Olen oikein kiltti Ensi perämiehelle -- sekä sen itsensä että sen rakkaan kapteenin tähden.

-- No, sitten olen levollinen, saatuani nyt lausutuksi sen, mikä on ahdistanut sydäntäni... Teidän pikku Jim saa nuo muutamat ihmeelliset esineet, jotka olen koonnut matkoillani -- siitä olen huolehtinut.

Mutta nyt en enää tahdo saattaa kyyneleitä pikku tohtorinnan kauniisiin silmiin. Ehkä eloani jatkuu vielä kauankin... Kuulin teidän viime talvena eräänä päivänä lukevan kauniin runon -- sanoitte sen olevan Tennysonin sepittämän. Tahtoisin mielelläni kuulla sen uudelleen, jos ehkä osaatte sen ulkoa ja tahdotte lausua sen minulle.

Merituulen hiljaisten henkäysten käydessä sisään avoimesta akkunasta lausui Anna lempeällä, raikkaalla äänellänsä nuo kauniit säkeet Tennysonin ihanasta joutsenlaulusta, joka on saanut nimen "Taa tyrskyjen". Vanha kapteeni nyökäytteli hiljaa päätänsä runon poljennon tahdissa.

-- Niin, rouva Blythe, sanoi hän Annan ehdittyä loppuun, -- tuo oli kaunista... Hän ei ollut merimies, olette te sanonut minulle, mutta on ihmeellistä, kuinka hän on osannut tuolla tavoin pukea sanoihin vanhan merikarhun tunteet... "Hyvästelyt haikeat" eivät ole hänen mielensä mukaiset eivätkä myöskään minun -- sillä kun vain pääsen "taa tyrskyjen", silloin ei ole enää hätää...

XXXVI.

ANNA PUHUU LASTENKIELTÄ JA TERVETTÄ JÄRKEÄ.

-- Mitä uutta kuuluu Vihervaarasta, Anna?

-- Ei mitään erikoista, vastasi Anna, taittaen kokoon Marillan kirjeen. -- Jake Donnel on ollut siellä laittamassa uusia päreitä katolle. Hän on nyt täysinoppinut nikkari, joten hän siis ilmeisesti on saanut noudattaa omaa makuansa elämänuransa valinnassa. Muistathan kaiketi, että hänen äitinsä olisi tahtonut saada hänet professoriksi. En unohda ikinä sitä päivää, jolloin hän tuli kouluun, nuhtelemaan minua siitä, etten nimittänyt hänen poikaansa S:t Clairiksi.

-- Vieläköhän häntä sanotaan siksi?

-- Tuskinpa vain. Hän ei itse ole koskaan liioin välittänyt tuosta ranskalaisesta romaaninimestä. Äiti näyttää myöskin tyytyneen asiain nykyiseen tilaan. Olinkin aina vakuutettu, että poika, jolla oli Jaken voimakas leuka, lopuksi saisi tahtonsa täytäntöön. Diana kirjoittaa myöskin ja kertoo, että Doralla on "ystävä". Ajatteles vain, -- hänhän on vasta lapsi.

-- Dora on seitsemäntoista vuoden vanha, sanoi Gilbert. -- Kun sinä olit seitsemäntoistavuotias, Anna, olimme me, Charlie Sloane ja minä, hullautuneet sinuun.

-- Me olemme nähtävästi jo ikäihmisiä, Gilbert, sanoi Anna, hymyillen puolittain surunvoittoisesti, -- kun pikkutytöt, jotka olivat kuusivuotisia, silloin kun me mielestämme jo olimme aikuisia, hankkivat itsellensä ihailijoita. Doran "ystävä" on Ralph Andrews, Janen veli. Minä muistan hänet pienenä palleroisena ja liinatukkaisena poikana, joka aina istui luokan alapäässä. Mutta nyt hän taitaa olla oikein komean näköinen nuori mies.

-- Dora menee varmaankin nuorena naimisiin. Hän on samaa laatua kuin Charlotta Neljäs -- hän ei uskalla päästää käsistänsä ensimmäistä tilaisuutta, vaan pelkää, että uutta ei enää ilmaantuisi.

-- Jos noista kahdesta on tuleva pari, niin toivon, että Ralphissa on enemmän tarmoa kuin hänen veljessänsä Billyssä, sanoi Anna miettiväisesti.

-- Niin, naureskeli Gilbert, -- toivokaamme, että hän pystyy itse kosimaan. Anna, olisitko sinä ottanut Billyn, jos hän olisi itse ilmaissut hellät tunteensa, sen sijaan että jätti sen sisar Janen tehtäväksi?

-- Kenties se ei olisi ollut niin aivan mahdotonta, sanoi Anna, tyrskähtäen hillittömään nauruun muistellessaan tuota ensimmäistä kosintaa, joka oli tullut hänen osaksensa. -- Ken tietää, mitä olisin tehnyt ensi hämmästyksen vallassa! Olkaamme iloisia siitä, että hän kosi asiamiehen välityksellä.

-- Minä sain eilen kirjeen George Moorelta, sanoi Leslie nurkastansa, missä hän istui lukemassa.

-- Vai niin, kuinkas hänen laitansa on? tiedusteli Anna hiukan välinpitämättömästi.

Hänestä tuntui, että oli puhe hänelle täysin vieraasta henkilöstä.

-- Hän voi hyvin, mutta hänen on hankala perehtyä kaikkiin muutoksiin, joita on tapahtunut hänen kodissansa ja hänen ystäviensä keskuudessa. Keväällä hän aikoo jälleen mennä merille. Luonto vetää häntä siihen, sanoo hän, ja sitä elämää hän ikävöi. Mutta hän kertoi minulle erään seikan, josta olen iloissani tuon miesparan puolesta. Ennen lähtöänsä purjehdusretkelle "Neljällä sisarella" hän oli kihloissa erään kotiseutunsa tytön kanssa. Hän ei maininnut hänestä mitään minulle Montrealissa, siksi että hän, kuten myöhemmin kertoi, oli ollut varma, että tyttö oli unohtanut hänet ja jo aikoja mennyt naimisiin jonkun toisen kanssa, mutta hän puolestansa, jonka käsitteet ajasta olivat aivan sekaisin, tunsi vielä olevansa täysin rakastumisensa ja kihlaustunnelmansa vallassa. Häntä täytyi oikein sääliä -- mutta kun hän sitten tuli kotiin, kävi ilmi, ettei tyttö ollutkaan mennyt naimisiin, vaan oli yhä edelleen kiintynyt häneen. Syksyllä he menevät naimisiin. Minä pyydän häntä tuomaan vaimonsa hiukan vierailemaan, ja hän on itsekin halukas näkemään paikan, missä hän on viettänyt niin monta vuotta voimatta käyttää järkeänsä.

-- Minä pidän tuosta hänen ihmeellisten vaiheittensa romantillisesta lisästä, sanoi Anna hyvillään, hän kun aina oli niin ihastuksissaan kaikesta, mikä tuoksahti romantiikalle. -- Ja ajatelkaas, lisäsi hän katuvaisena huoaisten, -- jos olisi käynyt minun tahtoni mukaan, ei George Moore koskaan olisi päässyt esiin siitä haudasta, mihin tuo tieto, ken hän on, oli kätkettynä. Kuinka minä vastustinkaan Gilbertin ehdotusta! Niin, minä olen saanut rangaistukseni! Tästä puoleen en koskaan enää rohkene olla toista mieltä kuin Gilbert. Jos milloin yritänkään ajatella omin päin -- silloin saan tuota pikaa kuulla: kuinkas olikaan George Mooren laita? Minä tulen tuntemaan itseni täysin nolatuksi.

-- Naista ei ole niinkään helppo nolata, kiusoitteli Gilbert. -- Mutta pyydän sinua -- älä muutu minun kaiukseni, Anna! Elämään tarvitaan höysteeksi hiukan vastaaninttämistä. En tahdo saada sellaista vaimoa kuin on Mac Allisterilla, joka asuu lahden tuolla puolen. Mitä hän ikinä sanookaan, niin säestää vaimo häntä heti kimeällä rääkkyvällä äänellänsä: "Niin juuri, olet aivan oikeassa, ukkoseni."

Anna ja Leslie nauroivat. Annan nauru helkähteli hopealta, Leslien kajahteli kullalta, ja ne sointuivat yhteen niin viehkeästi kuin mitä kaunein musiikkiakordi.

Susan tuli sisään, mutta hän ei yhtynyt siellä vallitsevaan hilpeyteen, vaan kevensi ahdistettua sydäntänsä raskaalla, huokauksella.

-- Mikäs nyt on, rakas Susan? kysyi Gilbert.

-- Eihän vain pikku Jemille ole tapahtunut mitään, Susan? huusi Anna, kavahtaen pystyyn.

-- Ei, ei suinkaan -- rauhoittukaa toki, pikku tohtorinna! Mutta voihan tapahtua muita asioita, ja seikkoja... En ymmärrä, miksikä kova onni on seurannut minua koko tämän viikon... Leipä ei kohonnut -- no niin, senhän jokainen voi nähdä, niin tahmaista se oli -- ja silittäessäni poltin tohtorin parhaan paidan rintamuksen -- ja rikoin tohtorinnan suuren paistivadin... Ah, hyvä Jumala... Ja nyt saan kaiken lisäksi sisareltani Matildalta kirjeen, että hän on taittanut jalkansa, ja nyt hän tahtoo, että minä tulisin sinne joksikin aikaa häntä hoitamaan.

-- Sehän on kauhean ikävää, -- tarkoitan sitä, että sisarellesi on sattunut sellainen onnettomuus, huudahti Anna.

-- Niin, sanokaapa muuta... Mutta suremassa ja kärsimässähän täällä maailmassa ollaan, ja jos ei satu yhtä niin toista. Mitä nyt Matildaan tulee, niin tuntuu minusta perin oudolta, että hän muka olisi taittanut jalkansa. Meidän suvussamme ei sellaista ole tapahtunut vielä koskaan. Mutta olipa kuinka tahansa, niin onhan hän sentään sisareni, ja tunnen olevani velvollinen lähtemään häntä hoitamaan, jos tohtorinna tulee muutaman viikon toimeen ilman minua.

-- Tietysti, Susan. Voinhan hankkia jonkun toisen apulaisen siksi aikaa, kun sinä olet poissa.

-- Jos siitä tulee hankaluutta, niin minä en lähde, pikku tohtorinna, käyköön Matildan jalan sitten kuinka tahansa. En kaikkien koko maailman taittuneiden jalkojen takia sallisi, että tohtorinna tulee levottomaksi ja meidän rakas pikku poikalapsemme saa vihreän vatsan.

-- Kiitos, pikku Susan, mutta matkusta sinä vain heti sisaresi luo! Minä voin kyllä saada kalastajakylästä jonkun tytön, johon voin tyytyä toistaiseksi.

-- Anna, enkö minä voi tulla sinun luoksesi siksi aikaa, kun Susan on poissa? huudahti Leslie. -- Oi, se olisi minusta niin hauskaa -- tekisit minulle todellisen laupeudentyön. Olen niin äärettömän yksin tuossa suuressa autiossa talossa. Siellä on niin vähän tehtävää -- ja illoin minua niin kammottaa ja säpsähdän alinomaa pelästyksestä, vaikka kaikki ovet ja akkunat ovat kiinni. Pari päivää sitten tapasin keittiönovellani maankiertäjän.

Anna suostui ilolla tuohon ehdotukseen, ja seuraavana päivänä muutti Leslie kimssuineen kamssuineen tuohon pieneen haavekotiin. Neiti Cornelia oli peräti hyvillään siitä, että asiat kehittyivät tuolla tavoin.

-- Tämä tuntuu minusta aivan kaitselmuksen johdatukselta, sanoi hän salavihkaa Annalle. -- Onhan sääli Matilda Clowia, mutta kun hänen nyt kerran oli taitettava jalkansa, ei se olisi voinut tapahtua sopivampana ajankohtana. Leslie asuu täällä sen aikaa kun Owen Ford on minun luonani täysihoidossa, ja The Glenin vanhat kissat eivät saa tilaisuutta naukua koko asiasta, kuten ne olisivat tehneet, jos Leslie olisi asunut yksin ja Owen Ford olisi käynyt häntä tervehtimässä. Täällä juorutaan ja pidetään jo tarpeeksi ääntä siitäkin, ettei Leslie käy surupuvussa. Minä sanoin eräällekin äskettäin: "Jos tarkoitatte, että hänen pitäisi pukeutua surupukuun George Mooren takia, niin minun mielestäni hän on pikemmin kuolleista noussut kuin haudattu, ja jos taas tarkoitatte, että hänen olisi surtava Dickiä, niin en käsitä, miksi hänen olisi pukeuduttava mustiin miehen takia, joka kuoli yksitoista vuotta sitten -- eikä siitä ollut vahinkoa silloinkaan..." Ja kun muori Louisa Baldwin myöskin piti touhua tuosta asiasta ja sanoi minulle, että oli sangen merkillistä, ettei Leslie koskaan epäillyt, ettei tuo hoidokki ollutkaan hänen miehensä, silloin vastasin minä: "Sinäkään et yhtään epäillyt, ettei hän ollut Dick Moore, ja kumminkin olit ollut kaiken ikäsi hänen naapurinsa ja olet luonnostasi kymmenin verroin epäluuloisempi kuin Leslie Moore." Mutta toisten ihmisten täytyy saada panetella, rakkaani, muutoin ne eivät voi hyvin... Olen joka tapauksessa oikein kiitollinen siitä, että Leslie saa asua kattosi alla sen aikaa, kun Owen on täällä häntä kosiskelemassa.

Owen Ford tuli tuohon pieneen valkoiseen taloon eräänä elokuun iltapäivänä, juuri Annan ja Leslien haltioituneina ihaillessa pienokaista. Hän pysähtyi arkihuoneen avoimelle ovelle, huoneessaolijain sitä havaitsematta, ja hän jäi kaihoisin katsein silmäilemään tuota kaunista kuvaa. Leslie istui lattialla pienokainen polvillaan ja tavoitellen ihastuneena hänen lihavia pikku käsiänsä, jotka huitoivat ilmassa.

-- Oi sinä herttainen, rakas lapsukainen! kuiskasi Leslie, tarttuen toiseen noista pienistä kätösistä ja peittäen sen suuteloilla.

-- Että voikin olla niin hilveän pieni ja helttainen ja tuloinen! piipitti Anna, joka tuolin selkänojaa vastaan riipuksissa ihaili tuota näytelmää. -- Nuo pienet lihavat tassut ovat maailman tievimmät tattut, ja ne ovat pojun omat tattut.

Anna oli pikku Jeniin saapumisen edellisinä kuukausina lukenut useita opettavaisia kirjoja ja erittäinkin omannut sen viisauden, jota teos "Pikkulasten hoidon ja kasvatuksen ohjeita" tarjosi. Siinä varoitettiin vanhempia, vedoten kaikkeen, mikä on pyhää, puhumasta tenavillensa "pikkulastenkieltä". Pienokaisia olisi ehdottomasti puhuteltava kieliopillisesti mallikelpoisin sanoin, aina siitä saakka, kun he tulevat maailmaan. Sillä tavoin he oppisivat alunpitäin puhumaan äidinkieltänsä virheettömästi. "Kuinka voikaan äiti odottaa, että hänen lapsensa myöhemmin oppisi puhumaan huolellista kieltä", tuumiskeli kirjan tekijä, "jos hän itse totuttaa sen herkän kielen ja korvan sellaisiin virheellisiin puhetapoihin ja jalon kielemme vääristelyihin, joihin ajattelemattomat äidit päivä päivältä itsepintaisesti totuttavat noita avuttomia olentoja, jotka on uskottu heidän hoitoonsa. Voiko lapsi, jota alati nimitetään 'hellanteltuksi' ja 'kultamuluksi', koskaan saada oikeata käsitettä omasta olennostaan, kehitysmahdollisuuksistaan ja siitä asemasta, joka sille maailmassa kuuluu."

Tuo oli vaikuttanut Annaan valtavasti, ja hän oli ilmoittanut Gilbertille aikovansa mitä ankarimmin noudattaa sääntöä, ettei koskaan missään olosuhteissa puhuisi pienokaisillensa "lastenkieltä". Gilbert oli samaa mieltä, ja he tekivät asiasta juhlallisen sopimuksen -- jonka Anna rikkoi heti mitä häpeällisimmällä tavalla, kun pikku Jim ensi kerran laskettiin hänen käsivarrellensa. "Oi tuloinen pieni tydänkäpyni!" huudahti hän, ja hän jatkoi sittemminkin aivan empimättä tuota kielilakien rikkomista välittämättä vähääkään juhlallisista lupauksistansa.

-- Äh, tuolla kirjailijalla ei ole koskaan ollut omia lapsia, Gilbert, sanoi Anna, -- siitä voit olla varma, muutoin hän ei varmaankaan olisi ikinä kirjoittanut tuonlaista pötyä. Tietysti täytyy kapalovauvalle puhua pikkulastenkieltä! Muu olisi luonnotonta. Olisi suorastaan epäinhimillistä puhua noille pienille hennoille palleroisille samalla tavoin kuin pitkä-koipisille tytöille ja pojille. Pikkulapset kaipaavat hyväilyä ja hemmottelua ja haluavat kuulla niin paljon helttaitia ja tuloitia pikku tanoja kuin tuinkin, ja pikku Jem taa kuulla niitä niin paljon kuin ikinä tahtoo -- oma pikku halakanvalpaani!

-- Mutta sinähän olet pahimpia pahimmista, Anna, sanoi Gilbert, joka ollen ainoastaan isä, eikä äiti, ei vielä ollut ehtinyt tulla täysin vakuutetuksi tuon oppineen kirjailijan suunnattomasta erehdyksestä. -- En ole ikimaailmassa kuullut sellaista sekamelskaa kuin tuo, jolla sinä puhuttelet poikaamme.

-- Etpä suinkaan -- sitä ei käy ihmetteleminen -- sinähän et ole liioin nähnyt äitejä etkä pikkulapsia... Sinun ei maksa vaivaa ylvästellä, -- minähän kasvatin Hammondilla kolme paria kaksosia ennenkuin olin täyttänyt yksitoista vuotta -- mitäs siihen sanot? Sinä ja sinun arvoisa kirjailijasi -- te olette pelkkiä kamarioppineita. Gilbert, rukoilen sinua, katsopa pienokaista! Hän hymyilee minulle -- hän tietää, mistä me puhumme. Ja tinä olet tamaa mieltä kuin äiti, sen voin nähdä sinusta, eikö totta, kullannuppuseni?

Gilbert laski kätensä heidän molempain ympärille. -- Oi, te äidit! Jumala tiesi, mitä hän teki, luodessaan teidät!

Tällä tavoin juteltiin pikku Jemin kanssa, ja häntä hyväiltiin ja hemmoteltiin, ja hän viihtyi ja vaurastui, kuten pikkulapsen sopii ja tulee tehdä haavekodissa. Leslie oli aivan yhtä ihastunut häneen kuin Anna. Kun he olivat päättäneet talousaskareensa eikä Gilbert ollut lähettyvillä, panivat he toimeen todellisia palvonnan ja hellän lörpöttelyn juhlahetkiä, -- ja juuri tällaisena hetkenä Owen Ford nyt yllätti heidät.

Leslie huomasi hänet ensiksi. Vaikka jo hämärsi, voi Anna nähdä, kuinka äkillinen kalpeus levisi noille kauniille kasvoille, haihduttaen poskien ja huulten helakan punan.

Owen lähestyi häntä, mieli täynnä kiihkeätä kaihoa, ja ensi hetkenä ei hän havainnut Annaa.

-- Leslie! sanoi hän kurottaen kätensä esiin.