Part 19

-- Kenties jonkun ajan kuluttua voin tuntea sillä tavoin. Nyt juuri tunnen olevani niin väsynyt ja välinpitämätön -- en jaksa ajatella tulevaisuutta... Ja Anna -- voitko ajatella -- minun on ikävä... Minä kaipaan Dickiä. Eikö se ole ihmeellistä? Ajattele, olin sentään kiintynyt Dick parkaan -- tarkoitan Georgeen -- aivan kuten olisin kiintynyt avuttomaan lapseen, joka olisi tykkänään riippuvainen minusta. Sitä en olisi ikinä myöntänyt -- häpesin sitä -- sillä näetkös, olen inhonnut ja halveksinut Dickiä niin kovin, ennenkuin hän lähti tiehensä. Kun kuulin, että kapteeni Jim aikoi tuoda hänet mukanaan kotiin, luulin, että tuo tunteeni pysyisi yhä ennallaan, mutta niin ei käynytkään, vaikka muisto siitä, millainen hän oli ollut, vielä vaivasi ja inhotti minua. Hänen tultuansa kotiin tunsin ainoastaan sääliä häntä kohtaan -- usein olin siitä itsekin ihmeissäni. Uskottelin itselleni sen johtuvan siitä, että hänen onnettomuutensa oli saattanut hänet niin muuttumaan ja oli tehnyt hänet niin avuttomaksi. Mutta nyt arvelen syyn olleen sen, että kysymyksessä oli aivan toinen henkilö. Vanha Carlo oivalsi sen -- nyt tiedän, että Carlo oli siitä selvillä. Minusta tuntui aina niin ihmeelliseltä, että Carlo ei muka tuntenut Dickiä, vaan murisi hänelle ja pyrki häntä näykkimään. Koirathan ovat muutoin niin hyvämuistisia ja uskollisia. Mutta se näki, ettei tulija ollut isäntä, vaikkei kukaan muu meistä sitä huomannut. Sinun on otettava lukuun, etten minä ollut ikinä nähnyt George Moorea. Nyt muistan kyllä, että Dick kerran tuli sattumalta maininneeksi, että hänellä oli Nova Scotiassa serkku, joka oli niin hänen näköisensä, kuin olisi ollut hänen kaksoisveljensä, mutta tuota seikkaa en ollenkaan ajatellut sen enempää, eikä olisi ikinä pälkähtänyt päähäni kiinnittää siihen sen enemmän huomiota. Enhän koskaan epäillyt, ettei hoidokkini olisi Dick. Kaikkein muutosten -- sekä ulkonaisten että sisäisten -- joita hänessä havaitsin, arvelin johtuvan tuosta häntä kohdanneesta onnettomuudesta. Oliko se niin ihmeellistä?

-- Ei, rakkaani, sehän oli luonnollista. Kaikki tämän paikkakunnan asukkaathan tekivät saman erehdyksen.

-- Oi, Anna, tuota iltaa, jolloin Gilbert tuli sanomaan minulle, että hän luuli Dickin voivan parantua! En unohda sitä koskaan. Minusta oli, kuin olisin ollut vankina kammottavassa kidutushuoneessa, ja sitten oli ovi avattu ja minä olin päässyt ulos. Olin yhä edelleen kahlehdittu tuohon huoneeseen, mutta en ollut enää siellä sisällä. Ja tuona iltana tunsin, että julma käsi oli tarttunut minuun ja aikoi vetää minut takaisin huoneeseen, kärsimään vielä julmempaa kidutusta kuin ennen. Enhän silti lukenut sitä Gilbertille viaksi! Tunsin, että hän oli oikeassa. Ja hän oli niin herttaisen kiltti -- hän sanoi, että jos minä kulujen takia ja leikkauksen tulosten epävarmuuteen katsoen en tahtoisi uskaltaa tuota yritystä, niin ei hän mitenkään soimaisi minua siitä. Mutta minä tiesin kyllä, mikä päätös minun oli tehtävä, -- ja minulla ei ollut voimaa ratkaista tuota asiaa. Koko yön kuljin mielipuolen tavoin edestakaisin lattialla, koettaen pakottautua kantamaan rohkeasti kohtaloani... Ei, se oli mahdotonta, minä en voinut tehdä päätöstä. Ja kun aamu koitti, purin hampaani yhteen ja päätin että minä en antaisi suostumustani. Kaikki saisi jäädä ennalleen. Tuo oli paha teko, sen tiedän kyllä... Olisi ollut kohtuullista, jos rangaistukseksi pahuudestani olisin saanut pitää tuon päätökseni. Koko päivän pysyin lujana. Illalla täytyi minun mennä The Gleniin suorittamaan joitakin asioita. Dick oli ollut koko päivän tylsän tyyni, ja rohkenin siksi jättää hänet yksin. Olin viipynyt poissa kauemmin kuin olin aikonut, ja hän oli kaivannut minua. Hänen oli ollut ikävä. Kun minä tulin kotiin, juoksi hän minua vastaan aivan lapsen tavoin, tyytyväinen hymyily kasvoillaan. Ja tiedätkö, Anna -- juuri silloin tunsin sydämeni sulavan, minä annoin myötä... Tuota hymyilyä hänen kurjilla sieluttomilla kasvoillansa en voinut kestää. Minusta tuntui aivan kuin kieltäisin lapselta kasvamisen ja kehittymisen mahdollisuuden. Käsitin, että minun täytyi suoda hänelle tuo mahdollisuus, kuinka sitten kävikin. Ja siksi tulin tänne ja ilmoitin Gilbertille päätökseni. Oi Anna, varmaankin katsoit minua vallan kauheaksi noina lähtöni edellisinä viikkoina. En olisi tahtonut olla sellainen -- mutta en voinut ajatella mitään muuta kuin kohtaloa, joka minua odotti -- ja kaikkialla näin ainoastaan pimeyttä ja tuskaa...

-- Sen käsitän kyllä -- ymmärsin sen silloinkin, Leslie. Mutta nyt on kaikki ohitse -- kahleesi on murrettu -- vankilaa ei ole enää olemassa.

-- Ei ole enää vankilaa, toisti Leslie masentuneella äänellä, silittäen ruohomätästä kapeilla ruskeilla käsillänsä. -- Mutta -- näyttää siltä kuin ei olisi mitään muutakaan. Sinä -- sinähän varmaankin muistat, mitä puhuin hulluudestani -- tuona iltana hietarannikolla. Hulluudesta ei pääse niinkään helposti... Väliin minusta tuntuu kuin olisi ihmisiä, jotka pysyvät kaiken ikänsä sokeina houruina. Ja houruna oleminen -- senkaltaisena houruna -- on melkein yhtä vaikeata kuin olo -- häkkilintuna.

-- Sinusta alkaa kyllä tuntua aivan toiselta, kun olet voittanut puhtaasti ruumiillisen väsymyksesi ja rasituksen. Sinulla on nyt juuri kestettävänä niinsanottu reaktsio, sanoi Anna.

Anna tiesi erään seikan, josta Lesliellä ei ollut tietoa -- siksi ei Anna katsonut tarpeelliseksi ryhtyä pitämään mitään lohdutuspuhetta.

Leslie nojasi kullanhohtavan päänsä Annan polveen.

-- Joka tapauksessa minä voin turvautua sinuun, sanoi hän. -- Elämä ei koskaan voi käydä oikein tyhjäksi, kun omistaa sellaisen ystävän. Anna, taputa minua päähän -- kuin olisin pieni tyttö -- hyväile minua hiukan -- ja salli minun nyt, kun itsepintaisen kieleni kahleet ovat hetkeksi lauenneet, kertoa sinulle, mitä sinä uskollisena toverina olet merkinnyt minulle aina tuosta illasta saakka, jolloin kohtasin sinut ensi kerran tuolla kalliorannalla.

XXXIV.

PIENI MATKAMIES.

Eräänä aamuna, kun kultainen päivänkoitto lähetti valoaaltoja läpi usman, tuli muuan varsin väsähtänyt haikara lentäen yli Neljän tuulen satamansuun, matkalla iltatähden maasta. Sen toisen siiven alla oli kyyryssä pieni olento, jonka suurissa harmaissa silmissä uni vielä viipyi. Haikara oli väsynyt ja katsoi tähystellen ja hiukan huolestuneena ympärilleen. Se tiesi olevansa lähellä määräpaikkaansa, mutta ei vielä nähnyt sitä. Punaiselta hietakivikalliolta kohoava majakka näytti houkuttelevalta, mutta ei ainoallekaan haikaralle, jolla oli vähänkään arvostelukykyä, olisi pälkähtänyt päähän jättää sinne uuden uutukainen, palleroinen ja sametinpehmoinen vauva. Piilipuitten ympäröimä vanha harmaa talo, joka sijaitsi lehdossa, missä puro lirisi ja metsäkukkaset nyökkäilivät, näytti soveliaammalta, mutta ei haikaran matkan pitänyt käydä oikein sinnekään. Kauempana sijaitsevaa räikeän vihreää rakennusta ei käynyt edes ajatteleminenkaan. Mutta äkkiä kuvasti haikaran ilme suurta tyytyväisyyttä. Se oli havainnut oikean paikan -- pienen valkean majasen, joka tyynenä ja rauhallisena turvautui suureen suhisevaan honkametsään ja jonka keittiönpiipusta kohosi ilmaan vaaleansinisiä savukiemuroita -- majan sellaisen, joka näytti olevan juuri omiansa pikkulapsille. Tyytyväisyydestä kotkotellen laskeutui haikara talonharjalle.

Puolta tuntia myöhemmin kiiruhti Gilbert alas eteiseen ja nakutti vierashuoneen ovelle. Unelias ääni vastasi, ja seuraavana hetkenä ilmestyivät Marillan kalpeat ja pelästyneet kasvot ovelle.

-- Marilla, Anna lähetti minut sanomaan, että tänne saapui hetki sitten muuan nuori herra. Matkatavaroita ei hänellä ollut mukanansa, mutta ilmeisesti hänellä on aikomus jäädä taloon.

-- Mitäs sanotkaan! huudahti Marilla peräti hämmästyksissään. -- Tarkoitatko tosiaankin, että kaikki jo on ohitse? Miksi ette huutaneet minua, Gilbert?

-- Anna ei tahtonut, että häiritsisimme sinua, kun ei se ollut tarpeellista. Ei kenelläkään ollut aavistusta asiasta ennenkuin kaksi tuntia sitten. Tällä kertaa kävi kaikki varsin helposti.

-- Entä -- kuinka on, Gilbert -- jääkö tämä pienokainen eloon?

-- Epäilemättä! Hän painaa runsaasti viisi kiloa -- ja kuulepa vain, mitä elämää hän pitää. Keuhkoissa ei ainakaan ole vikaa! Hoitajatar sanoo, että hänelle tulee punainen tukka. Anna kiukustui siitä hänelle, ja minä olen nauranut niin että olen menehtyä.

Pienessä haavekodissa seurasi nyt ihana päivä.

-- Nyt on ihanin unelmani toteutunut, sanoi Anna kalpeat kasvot kirkastuneina. -- Oi Marilla, uskallan tuskin uskoa tätä todeksi, muistellessani tuota kauheata päivää, joka minun täytyi kokea viime kesänä... Minulla on siitä saakka ollut niin kova tuska sydämessäni -- mutta nyt se on poissa!

-- Tämä pieni poika tulee täyttämään Joyn paikan, sanoi Marilla.

-- Ei toki -- ei suinkaan, Marilla. Sitä ei hän voi tehdä -- se paikka ei voi koskaan tulla täytetyksi. Pojulla on oma paikkansa -- omalla rakkaalla sydänkäpyselläni! Ja pikku Joylla on oma paikkansa, ja sen hän saa aina pitää. Jos hän olisi elänyt, olisi hän nyt vuoden vanha. Hän olisi kulkea tepastellut pikku jaloillansa ja jokeltanut muutaman pikku sanan. Näen hänet niin selvästi edessäni, Marilla. Ah, nyt tiedän, että kapteeni Jim oli oikeassa sanoessaan, että Jumala kyllä järjestäisi asiat niin hyvin, ettei pikku tyttöni tuntuisi minusta muukalaiselta, kun näen hänet esiripun tuolla puolen. Sen verran olen oppinut nyt kuluneena vuotena. Olen seurannut hänen kehitystään päivästä päivään, viikosta viikkoon -- sen tulen aina tekemään. Minä tulen tietämään, kuinka hän edistyy vuodesta vuoteen -- ja kohdatessani hänet tunnen hänet heti jälleen -- ei hän voi käydä minulle muukalaiseksi... Oi Marilla, katsopa pojuni pieniä herttaisia varpaita! Eikö ole ihmeellistä, että ne ovat niin tavattoman täydellisiä rakenteeltaan?

-- Ihmeellisempäähän olisi, jos olisi toisin, sanoi kuivaluontoinen Marilla.

Nyt, kun kaikki oli ohi ja oli käynyt niin hyvin, oli Marilla jälleen ennallaan.

-- Niin, voihan olla niinkin, mutta tarkoitan, että voisihan olla niin, että ne olisivat vielä hiukan kuin keskentekoisia -- mutta niinhän ei ole -- vaan ne ovat aivan valmiit sieviä pikku kynsiä myöten. Ja entä hänen kätensä -- rukoilen sinua, Marilla, katso hänen käsiänsä!

-- Minun mielestäni ne ovat sellaiset kuin kädet enimmäkseen ovat, sanoi Marilla. -- Mutta ovathan ne tosiaankin äärettömän sievät.

-- Katsos, kuinka hän on tarttunut kiinni sormeeni. Olen vakuutettu, että hän jo tuntee minut. Hän huutaa, kun hoitajatar ottaa hänet. Oi Marilla -- sanos -- mitä luulet -- tuleekohan hänelle todella punainen tukka?

-- En näe juuri minkäänväristä tukkaa, tuumiskeli Marilla. -- Tuosta en minä liioin huolehtisi sinun sijassasi, ennenkuin se pilkistää esiin, niin että sen voi nähdä.

-- Mutta Marilla kulta, hänellähän on tukkaa -- etkö näe noita hienoja haituvia, jotka peittävät koko hänen päänsä. Muutoin sanoo hoitajatar, että hän saa kirkkaanruskeat silmät, ja hänellä on juuri samanlainen otsa kuin Gilbertillä.

-- Ja millaiset sievät pienet korvat hänellä on, pikku tohtorinna, sanoi Susan. -- Aivan ensiksi minä katsoin hänen korviansa. Tukkaan nähden voi pettyä, ja nenistä ja silmistä ei tiedä yhtään, millaisiksi ne aikaa myöten muodostuvat, mutta korvilla on alun pitäin varma muotonsa, ne eivät tuota mitään yllätyksiä. Katsokaapas vain, kuinka sievä muoto niillä on -- ja kuinka korvalehdykät ovat aivan kiinni hänen pienessä rakkaassa pääkopassansa. Noiden korvien takia ei kenenkään tarvitse hävetä, pikku tohtorinna.

Annan parantuminen edistyi nopeasti. Ystävät ja tuttavat tulivat kumartaen palvomaan äskensyntynyttä, kuten ihmiset ovat tehneet kaikkina aikoina, jo paljoa ennen kuin tietäjät itäiseltä maalta polvistuivat Betlehemin seimen ääreen, tarjoten antimiansa siinä lepäävälle lapselle. Leslie, joka vähitellen alkoi tottua uusiin oloihinsa, istui häntä kohden kumartuneena, kauniin kruunupäisen madonnan kaltaisena. Neiti Cornelia hoiteli pienokaista yhtä hellästi ja taitavasti kuin konsanaan jokin Israelin äideistä. Kapteeni Jim piteli tuota pientä ihmislasta suurissa ruskeissa käsissänsä, katsoen häneen hellästi, silmissä ilme sellainen, kuin näkisi hän edessään omat syntymättömät lapsensa.

-- Mikä hänen nimekseen tulee? tiedusteli täti Cornelia.

-- Anna on jo määrännyt sen, vastasi Gilbert.

-- James Matthew -- niiden kahden oivallisimman miehen mukaan, jotka koskaan olen tuntenut -- läsnäoleviakaan poislukematta, sanoi Anna, luoden veitikkamaisen katseen Gilbertiin.

Gilbert hymyili.

-- En ole koskaan tuntenut Matthewia lähemmin -- hän oli niin ujoluontoinen, että me poikaset emme koskaan päässeet häneen tutustumaan. Mutta olen samaa mieltä kuin sinäkin, että kapteeni Jim on niitä hieno- ja eheäluonteisia ihmisiä, joita ainoastaan harvoin tapaa. Hän on kovin ihastuksissaan siitä, että aiomme ristiä pienokaisemme hänen kaimaksensa. Varmaankaan ei ole ketään muuta, joka olisi saanut nimensä hänen mukaansa.

-- Niin, James Matthew on nimi, joka vaikuttaa miellyttävältä ja samalla on pesunkestävä, sanoi täti Cornelia. -- Olipa oivallista, että te, jotka olette niin sivistyneitä, ette panneet tuon lapsiparan kannettavaksi jotakin kirjallisuudesta otettua nimeä, jota hän sitten saisi hävetä, kun tulee suureksi ja saa ymmärrystä. Rouva William Drew, joka asuu The Glenissä, oli antanut nulikalleen nimen Bertie Shakespeare. Sepä vasta kuuluu joltakin! Eikä teidän myöskään ole tarvinnut erikoisesti tuhlata aikaa nimien valitsemiseen. Muutamille ihmisille siitä koituu kauheata touhua. Kun Stanley Flaggin ensimmäinen poika syntyi maailmaan, pidettiin hänen nimestänsä sellaista ääntä ja melua, että poikaparka sai kaksi vuotta olla nimetönnä. Sitten syntyi hänelle veli, ja sitten oli siellä Isoveikko ja Pikkuveikko. Lopuksi sai Isoveikko isänisänsä mukaan nimen Peter ja Pikkuveikko äidinisän nimen Isaak, ja molemmat kastettiin yhtaikaa ja kirkuivat kilvan. Ja oletteko kuulleet tuosta skotlantilaisesta perheestä Mac Nab, joka asuu lahden tuolla puolen? Heillä on kaksitoista poikaa -- täysi tusina -- ja sekä vanhin että nuorin on nimeltään Neil -- Iso Neil ja Pikku Neil. Varmaankaan eivät he enää lopuksi voineet keksiä uusia nimiä.

-- Olen lukenut jostakin, sanoi Anna, -- että ensimmäinen lapsi on runoelma, mutta kymmenes kuivahkoa proosaa. Varmaankin kahdestoista lapsi oli rouva Mac Nabin mielestä vain vanha juttu, joka toistui jälleen.

-- Kohtuus kaikessa, sanoi neiti Cornelia huoaten. -- Mutta minä puolestani olisin suurten perheitten harras puoltaja. Minä olin yksin kahdeksanvuotiaaksi saakka ja ikävöin niin kovin veljeä ja sisarta. Äiti sanoi, että minun piti rukoilla niitä Jumalalta -- ja minä rukoilin rukoilemistani, sen voin vakuuttaa. No, eräänä päivänä tuli täti Nellie luokseni ja sanoi: "Cornelia, ylhäällä äidin huoneessa on sinulle pieni veli. Saat mennä häntä katsomaan." Tulin niin iloiseksi -- lensin suorastaan portaita ylös. Ja vanha rouva, joka musta laukku mukanaan oli edellisenä iltana tullut taloon, nosti pienokaista, että saisin nähdä hänet. Laupias taivas -- en elämässäni ole tullut niin noloksi! Minähän olin rukoillut Jumalalta veljeä, joka olisi kahta vuotta vanhempi minua ja kävisi isojen poikain koulua.

-- Paljonko aikaa tarvitsit tuon pettymyksesi voittamiseen? kysyi Anna nauraen.

-- Tiedätkös -- olin varsin kauan vihoissani kaitselmukselle, ja viikkoja kului, ennenkuin viitsin luoda katsettakaan pieneen veljeeni. Kukaan ei käsittänyt syytä, sillä en sanonut sitä koskaan. Mutta vähitellen hän alkoi vaurastua ja kurotti minua kohden pienet kätensä, ja minä aloin pitää hänestä. Mutta oikein täyttä totta kiinnyin häneen vasta eräänä päivänä, kun eräs koulutovereistani tuli häntä katsomaan. Hän sanoi näet, että poikanen oli pienenlainen ikäiseksensä... Minä suutuin niin, että sisuni kuohahti, ja minä sätin toverini pahanpäiväiseksi, sanoen että hänellä ei ollut käsitystä siitä, millainen herttaisen kapalovauvan piti olla, ja että meidän pojumme oli maailman suloisin lapsi. Siitä päivästä saakka minä jumaloin veljeäni. Äiti kuoli ennenkuin hän oli ehtinyt kolmen vuoden ikään, ja itse hän eli vain hiukan yli kahdenkymmenen vuoden vanhaksi, hän oli aina ollut heikonlainen. Poika parka, minä sain olla hänelle sekä äitinä että sisarena. Minusta tuntuu, tiedätkös Anna, kuin olisin ollut valmis luopumaan mistä tahansa, kun vain olisin saanut pitää hänet elossa.

Neiti Cornelia huokasi. Gilbert oli mennyt alakertaan, ja Leslie, joka oli istunut ullakonakkunan ääressä ja tuudittanut pikku James Matthew'n uneen, laski pienokaisen varovasti koppaan ja lausui jäähyväiset. Heti hänen ehdittyään kuuluvista kumartui täti Cornelia eteenpäin ja julisti äänekkäästi kuiskaten:

-- Anna, tiedätkös, minä sain eilen kirjeen Owen Fordilta. Nyt juuri hän on Vancouverilla, mutta hän tiedustelee, ottaisinko minä myöhemmin hänet kuukaudeksi täysihoitoon. Ymmärrät kyllä, mitä tuo merkitsee. Niin, toivon vain, että menettelemme oikein.

-- Meidän menettelymme ei vaikuta lainkaan tähän asiaan -- me emme voisi pidättää Owen Fordia tulemasta Neljään tuuleen, jos tahtoisimmekin, sanoi Anna nopeasti.

Naimakauppojen välittäminen oli Annasta vastenmielistä ja täti Cornelian kuiskutus ja tähdellinen ilme herätti hänessä erinäisiä ajatusyhtymiä. Mutta hän ei voinut kumminkaan vastustaa halua jatkaa tuota keskustelua.

-- Pidä hänen tulonsa salassa Leslieltä, kunnes hän on täällä, sanoi hän. -- Jos hän saisi siitä tiedon, olen varma, että hän matkustaisi pois. Hän aikoo joka tapauksessa muuttaa täältä syksyllä, -- sen sanoi hän minulle äskettäin eräänä päivänä. Hän aikoo lähteä Montrealiin oppiaksensa sairaanhoitoa ja järjestääksensä elämänsä niin hyvin kuin voi.

-- No, tuohan kuuluu ymmärtäväiseltä ja hyvältä, rakkaani -- ainahan sopii laatia suunnitelmia, sanoi täti Cornelia, nyökäten rikkiviisain ilmein. -- Nyt olemme me tehneet tehtävämme, -- nyt saa kaitselmus ryhtyä jatkamaan.

XXXV.

POLITIIKKAA JA SEN SEURAUKSIA.

Kun Anna jälleen pääsi laskeutumaan alakertaan huoneestansa, tuskaili sekä Prinssi Edvardin saari että Kanada tuollaisen levottomuuden ja eripuraisuuden vallassa, joka käy yleisten vaalien edellä. Gilbert, joka oli innokas oikeistolainen, huomasi joutuneensa mukaan pyörteeseen, ja hänen täytyi usein esiintyä puhujana niillä seuduin pidettävissä kokouksissa. Neiti Cornelia ei hyväksynyt hänen sekaantumistaan politiikkaan, ja hän ilmaisi Annalle ajatuksensa tavalliseen suorasukaiseen tapaansa.

-- Tohtori Dave ei tehnyt sitä koskaan. Tohtori Blythe huomaa kyllä erehtyneensä menettelyssään, sen saat uskoa! Valtiollisiin asioihin ei kenenkään kunnon miehen pidä sekaantua.

-- Pitäisikö maan hallituksen sitten jäädä lurjusten ja konnien käsiin? kysyi Anna.

-- Miksikä ei -- kun ne vain ovat oikeistolurjuksia, sanoi täti Cornelia, kasvoillaan ilme sellainen, kuin olisi noihin hänen sanoihinsa sisältynyt maailmanarvoituksen selvitys. -- Neuvoisin tohtori Blytheä joka tapauksessa välittämään vähät kaikesta politiikasta. Jos hän saa jatkaa samaan tapaan kuin nyt, Jumala paratkoon, näyttää alkaneen, käy niin, että hän jonakin päivänä matkustaa Ottawaan puoleksi vuodeksi ja veisaa viisi koko lääkärintoimestansa.

-- Riittäköön kullekin päivälle oma huolensa, sanoi Anna. -- Älkäämme huolehtiko turhaan tulevista asioista, vaan katsokaamme mieluummin pikku Jemiä. Eikös hän ole niin viehättävä, että hänet voisi syödä suuhunsa? Katsopa noita kuoppia hänen kyynärpäissään! Me kasvatamme hänestä oikeistolaisen, eikö niin, täti Cornelia?

-- Kasvata hänestä ylimalkaan hyvä mies, sanoi täti Cornelia. -- Niitä ei tosiaankaan kasva joka oksalla. Mutta puhuakseni totta -- en tahtoisi nähdä häntä vapaamielisten palopuhujana. Nyt ovat vaalit tulossa -- voimme kiittää onneamme, ettemme ole lahden tuolla puolen. Siellä ovat näinä päivinä kuumat ottelut käynnissä. Jokainen Elliott ja Crawford ja Mac Allister on täydessä taistelutouhussa. Täällä meidän puolellamme on verrattain rauhallista, siksi että täällä asuu niin vähän miesväkeä. Kapteeni Jim kuuluu vapaamielisiin, mutta luulen melkein, että hän häpeää sitä, sillä hän ei puhu koskaan valtiollisista asioista. On täysin varmaa, että vanhoilliset tulevat voittamaan suurella ääntenenemmistöllä.

Täti Cornelia erehtyi. Vaalien jälkeisenä aamuna tuli kapteeni Jim käväisemään tuossa pienessä talossa kermaksensa uutisia. Niin voimakkaasti vaikuttaa puoluepolitiikan basilli, yksin rauhalliseen vanhaan mieheenkin, että kapteeni Jimin poskilla näkyi kiihkeä puna ja hänen silmissään säihkyi entisaikojen hehku.

-- Rouva Blythe, vapaamieliset ovat voittaneet valtavalla ääntenenemmistöllä. Kahdeksantoistavuotisen oikeistohallituksen jälkeen alkanevat tässäkin kurjassa, sorretussa maassa puhaltaa raikkaammat tuulet!

-- En koskaan ole kuullut teidän käyttävän niin katkeraa puoluekieltä, kapteeni Jim. En luullut, että teillä olisi niin paljon valtiollista myrkkyä suonissanne, naureskeli Anna, joka vastaanotti tuon tuiki tärkeän uutisen suurella levollisuudella.

Pikku Jem oli sanonut aamulla "ä-dä". Mitä merkitsivät ruhtinaat ja suurvallat, hallitsijasukujen valtaanpääsyt ja kukistumiset, vanhoillisten tai vapaamielisten vaalitappiot noin ihmeellisen tapahtuman rinnalla!

-- Se on kokoontunut vähitellen, sanoi kapteeni Jim hymyillen anteeksianovasti. -- Luulin olevani maltillinen vapaamielinen, mutta kun sanoma voitostamme tuli, silloin tunsin olevani kiihkoliberaali.

-- Tiedättehän kaiketi, että mieheni ja minä olemme oikeistolaisia?

-- Kyllä -- ja se onkin teidän ainoa virheenne, rakas lapseni. Cornelia on samaa maata. Käväisin hänen luonaan The Glenistä tullessani ilmoittaakseni hänelle tuon uutisen.

-- Eikö se merkinnyt teille suoranaista hengenvaaraa?

-- Kyllä kai, mutta en voinut vastustaa kiusausta.

-- No, miten hän otti vastaan tuon tiedon?

-- Verrattain tyynesti, pikku rouva, verrattain tyynesti! Hän puhui tähän tapaan: "No niin, kaitselmus lähettää nöyryytyksen ja koettelemuksen aikoja maille kuten yksityisillekin. Te vapaamieliset olette saaneet kestää kylmää ja nälkää vuosikausia. Pitäkää nyt varanne ja lämmitelkää ja pistäkää hiukan poskeenne, sillä kauan ette tule pysymään vallassa." -- "Mutta, rakas ystävä", sanoin minä, "kenties Kanada Herran mielestä tarvitsee oikein pitkällisen nöyryytyskauden." -- Mutta silloin... Kas, hyvää iltaa, Susan! Oletteko kuullut uutisen? Vapaamieliset ovat voittaneet.

Susan oli juuri tullut sisään keittiöstä, tuoden mukanaan maukkaiden ruokien tuoksun, joka aina tuntui ympäröivän häntä.

-- Vai niin, sanoi hän miellyttävän välinpitämättömästi. -- Mikäli olen huomannut, on leipäni aina kohonnut yhtä hyvin, hallitsivatpa maata vapaamieliset taikka niinsanotut vanhoilliset. Ja jos jompikumpi puolue, rakas pikku tohtorinna, voi toimittaa meille kunnollisen sadekuuron ennen viikon loppua ja pelastaa kasvitarhamme tykkänään turmeltumasta, niin Susan äänestää sitä puoluetta. Mutta nyt ensi aluksi pyytäisin teitä katsomaan, mitä arvelette piparjuurilihasta, joka oli aiottu huomiseksi päivälliseksi. Pelkään, että se on aika sitkeätä ja että olisi parasta vaihtaa teurastajaa, samalla kuin vaihdamme hallitusta.

Eräänä iltana viikkokautta myöhemmin meni Anna niemen majakalle tiedustelemaan, voisiko hän saada kapteeni Jimiltä hiukan tuoretta kalaa. Ensi kerran hän nyt lähti pois pikku Jimin luota. Jäähyväiset muodostuivat täydelliseksi murhenäytelmäksi. Ja entä jos poikanen alkaisi itkeä? Kenties Susan ei tiennyt oikein, mitä siinä tapauksessa oli tehtävä?

Susan tuntui tyyneltä ja luotettavalta.

-- Olenhan minä hoidellut häntä yhtä paljon kuin pikku tohtorinna itse -- vai mitä?

-- Niin, häntä kyllä -- mutta ette muita pikkulapsia. Pienenä ollessani minulla oli hoidettavanani kolme kaksois-paria, näettekös, Susan. Kun ne huusivat, niin annoin niille lusikallisen kalanmaksaöljyä. Tuntuu varsin hullunkuriselta nyt jälkeenpäin ajatella, kuinka aristelematta minä käsittelin noita tenavia ja heidän kipujansa.

-- Olkaa aivan levollinen. Jos pikku Jem alkaa huutaa, panen minä lämpimän vesipussin hänen pienelle vatsallensa, sanoi Susan.