Part 18

Leslie puolestansa ei myöskään ottanut tuota asiaa koskaan puheeksi. Hänen esiintymisensä oli kylmähköä ja tyyntä näinä ihanina kevätpäivinä. Hän kävi vain harvoin Annaa tervehtimässä, ja vaikka hän aina oli kohtelias ja ystävällinen, oli juuri tuo kohteliaisuus kuin hyinen muuri hänen ja pienen valkoisen talon asukasten välillä. Muinoinen hilpeys ja leikillisyys, pila ja nauru oli tukehtunut siihen.

Anna varoi päästämästä mieleensä loukkaantumisen tunnetta. Hän tiesi Leslien olevan kammottavan kauhun vallassa -- kauhun, joka ei sallinut hänen enää edes hetkeäkään tuntea iloa tai mielihyvää. Kun hyvin voimakas tunne täyttää mielemme, karkoittaa se tieltänsä kaikki muut tunteet. Koskaan elämässään ei Leslie Moore vielä ollut tuntenut niin jäätävää kammoa tulevaisuutta ajatellessaan. Mutta hän vaelsi järkkymätönnä valitsemaansa polkua eteenpäin, hiljaisena ja päämäärästään tietoisena, kuten muinaisajan marttyyrit, jotka hyvin oivalsivat matkan päättyvän kuolemaan polttoroviolla.

Asian rahallinen puoli saatiin järjestetyksi paljon helpommin kuin Anna oli uskaltanut toivoakaan. Leslie lainasi tarvittavan rahamäärän kapteeni Jimiltä, joka hänen itsepintaisten pyyntöjensä johdosta otti kiinnityksen tuohon pieneen maakartanoon.

-- Nyt ei siis edes _se_ huoli ole rasittamassa Leslie raukan mieltä, sanoi neiti Cornelia Annalle. -- Eikä minunkaan mieltäni. Jos nyt Dick paranee sen verran, että voi ryhtyä tekemään työtä, voinee hän toki ansaita edes tuon velan korot, ja jollei hän voi, niin pitää kapteeni Jim kyllä jollakin tavoin huolta siitä, ettei asia jää Leslien niskoille. Näin hän sanoi minulle: "Minä alan käydä vanhaksi, Cornelia, ja minullahan ei ole omia lapsia. Leslie ei tahdo ottaa vastaan lahjaa keneltäkään, joka vielä on elossa, mutta kenties hän ottaa henkilöltä, joka jo lepää haudassaan." Siinä suhteessa on siis kaikki hyvin. Toivoisin vain, että kaikki muu voitaisiin järjestää yhtä helposti. Mitä tuohon Dick-elukkaan tulee, niin on hän ollut vallan kauhea nämä viime päivät. Luulen totisesti, että häntä vaivaa riivaajainen. Leslie ja minä emme ole saaneet töitämme tehdyiksi hänen ilkeitten keppostensa takia. Eräänä päivänä hän ajeli Leslien hanhenpoikasia pihalla, kunnes useimmat niistä olivat juosseet itsensä kuoliaiksi, viheliäiset pikku raukat. Ja hän ei suostu tekemään meille ainoatakaan palvelusta. Tiedäthän, että hänestä väliin voi olla oikein hyötyäkin, hän voi kantaa vettä ja puita ja tehdä muuta sen semmoista. Mutta jos nyt olemme lähettäneet hänet kaivolle, on hän halunnut laskeutua sinne. Kerran jo mietin mielessäni: "Jospa kävisikin niin onnellisesti, että lentäisit sinne pää edellä ja jäisit sinne, niin minä tanssisin ja hyppisin, niin vanha kuin olenkin."

-- Mutta hyvä täti Cornelia!

-- Ei sinun tarvitse sen takia minua erikoisesti täditellä, rakas ystäväni. Joka ihminen olisi ajatellut samaten. Jos Montrealin lääkärit osaavat loitsia Dick Mooreen ihmistapoja, niin ovat ne oikeita poppamiehiä.

Leslie matkusti Dickin kanssa Montrealiin toukokuun alussa. Gilbert lähti mukaan ollaksensa apuna ja suorittaaksensa tarpeelliset valmistukset. Hän palasi mukanaan tieto, että se etevä kirurgi, jolta he Montrealissa olivat kysyneet neuvoa, arveli kuten hänkin, että oli olemassa hyviä toiveita Dickin täydellisestä parantumisesta.

-- Sehän on erinomaisen ilahduttavaa, sanoi neiti Cornelia, puristaen sitten huulensa yhteen.

Anna huokasi vain. Leslie oli heidän erotessaan ollut niin kalsean umpimielinen. Mutta hän oli luvannut kirjoittaa. Kymmenen päivän kuluttua Gilbertin tulosta saapuikin kirje. Leslie kirjoitti, että leikkaus oli onnistunut ja että Dick nyt oli paranemaan päin.

-- Mitä hän tarkoittaa tuolla, että leikkaus on onnistunut? ihmetteli Anna. -- Tarkoittaako hän, että Dick todellakin on saanut muistinsa takaisin?

-- Sitä tuskin luulisin -- koska hän ei mainitse siitä erittäin, sanoi Gilbert. -- Hän tarkoittaa "onnistumista" kirurgin kannalta katsoen. Leikkaus on toimitettu, ja parantuminen on edistynyt säännölliseen tapaan. Nyt on vielä liian aikaista ratkaista, onko Dick saanut takaisin sielunkykynsä -- täydellisesti -- tai osittain. Ja erittäinkään muisti ei voine palata niin kädenkäänteessä. Se tapahtuu vähitellen, jos se ollenkaan tapahtuu. Siinäkö on kaikki, mitä hän kirjoittaa?

-- Niin on -- tässä on hänen kirjeensä. Se on hyvin lyhyt. Lapsi parka -- hän elää kauheassa jännityksessä. Gilbert Blythe, haluaisin sanoa sinulle monenmoista, mutta en tahdo käyttäytyä halpamaisesti.

-- Neiti Cornelia huolehtii siitä kyllä sinunkin puolestasi, sanoi Gilbert surkeasti hymyillen. -- Hän sättii minua joka kerran, kun hänet tapaan. Hän selittää minulle pitävänsä minua murhaajan vertaisena, ja että oli synti ja häpeä, että setä Dave ollenkaan päästi minut tähän tienooseen mellastelemaan. Eilen hän sanoi minulle vasten kasvoja, että hän pitää yksin lahden tuolla puolen asuvaa metodistilääkäriäkin suuremmassa arvossa kuin minua. Sen pontevampaa paheksumislausuntoa ei neiti Cornelia enää voi antaa.

-- Jos Cornelia Bryant saisi jonkin vamman, niin ei hän totta totisesti kutsuisi tohtori Davea eikä metodistilääkäriä, tuumiskeli Susan. -- Jos häntä ahdistelisi jokin kipu, niin kyllä tohtori Blythen puhelin silloin soisi, ja lisäksi vielä keskellä yötä, jos niiksi tulisi. Ja kun hän sitten olisi saanut tohtorin vuoteesta, sanoisi hän, että on vallan kauheata, millaisia palkkioita nuoret lääkärit kiskovat ihmisiltä. Mutta älkää olko millännekään, tohtori! Herramme tarhassa on monta ihme-eläintä, ja yksi niistä on Cornelia Bryant.

Niin elettiin jälleen edelleen, eikä Lesliestä kuulunut sen enempää. Tuli kevätpäiviä, toinen toistaan ihanampia, ja Neljän tuulen lahtea ympäröivät rannikot viheriöitsivät ja pukeutuivat kaikkiin sateenkaaren väreihin.

Kun Gilbert eräänä päivänä toukokuun lopulla palasi kotiin, oli Susan häntä vastassa vaunuvajan tykönä.

-- Pelkään, että on tapahtunut jotakin, joka on saattanut tohtorinnan levottomaksi, hyvä tohtori, sanoi Susan, näyttäen salaperäiseltä. -- Hän sai nyt iltapäivällä kirjeen, ja senjälkeen hän on kuljeskellut puutarhassa puhellen itseksensä. Hänelle ei voi olla hyvä joutua nyt juuri tuollaisen mielenliikutuksen valtaan... Ei hän nähnyt hyväksi kertoa minulle, mitä tuossa kirjeessä oli, ja utelias minä en ole, tohtori hyvä -- enkä ole koskaan ollutkaan, mutta on selvää, että jokin seikka on käynyt hänen mielellensä, mikä se nyt sitten lieneekin. Ja se ei ole, kuten sanottu, ollenkaan hyvä hänelle.

Gilbert kiiruhti aivan pelästyksissään puutarhaan. Oliko Vihervaarassa tapahtunut jotakin? Mutta Anna, joka istui puron vieressä oksista valmistetulla sohvallaan, ei ollut sennäköinen, kuin hän olisi murheissaan, joskin toisaalta oli ilmeistä, että jokin seikka oli suuresti järkyttänyt hänen mieltänsä. Hänen silmissään näkyi harmaa tähdenhohde, ja poskilla paloivat hehkuvat punaiset täplät.

-- Mitä on tapahtunut, Anna?

Anna päästi ihmeellisen naurahduksen.

-- Luulen, että sinä tuskin uskot minua, Gilbert, kun kerron sen sinulle. En ole vielä itsekään ehtinyt tulla varmasti vakuutetuksi. Minun laitani on, kuten Susan sanoi itsestänsä eräänä päivänä: "Minä olen kuin talvikärpänen, joka virkoaa päivänpaisteessa eloon -- noin hiukan päästä pyörällä." Kaikki tyynni on niin uskomatonta -- yli ihmisymmärryksen käyvää... Olen lukenut tuon kirjeen toistakymmentä kertaa, ja yhä se pysyy ennallaan -- mutta en voi sittenkään uskoa silmiäni. Oi Gilbert, olit oikeassa -- niin oikeassa. Nyt käsitän sen täydellisesti -- ja häpeän omaa itseäni... Voitko todellakin antaa minulle anteeksi?

-- Anna, minä käyn sinuun käsiksi ja pudistelen sinua, jollet puhu niin, että asioista saa tolkkua! Puhu selvästi ja ymmärrettävästi! Saatat häpeään korkeakoulusi! Mitä siis on tapahtunut?

-- Sinä et usko sitä -- et voi sitä uskoa!

-- Nyt minä menen telefonoimaan setä Davelle, sanoi Gilbert ollen muka aikeissa lähteä sisään.

-- Käy istumaan, Gilbert. Koetan kertoa sen sinulle. Olen saanut kirjeen ja, Gilbert, se sisältää niin hämmästyttävän uutisen -- ken olisi voinut aavistaa -- niin, sinä et usko sitä -- se on ihmeellisempää kuin mitä ihmeellisimmässä romaanissa.

Kohtaloonsa tyytyen kävi Gilbert istumaan ja lausui: -- Tällaisessa tapauksessa lienee ainoana neuvona panna toimeen seikkaperäinen kuulustelu. Keneltä olet saanut tuon kirjeen?

-- Leslieltä -- ja tiedätkö, Gilbert...

-- Leslieltä? -- Gilbert päästi pitkän vihellyksen. -- Mitä hänellä on kerrottavaa? Mitä Dickistä kuuluu?

Anna ojensi kirjeen hänelle liikkeellä, joka oli melkein mahtipontinen.

-- Dickiä ei ole olemassakaan! Se mies, jota olemme luulleet Dick Mooreksi -- jota jok'ikinen Neljän tuulen asukas kymmenen vuoden aikana on luullut Dick Mooreksi -- onkin hänen Nova Scotiasta kotoisin oleva serkkunsa George Moore. Hän on aina ollut suuresti serkkunsa näköinen. Dick Moore kuoli Kuban saarella keltakuumeeseen yksitoista vuotta sitten.

XXXII.

TÄTI CORNELIALLA ON PALJON KERROTTAVAA.

-- Ja sinä tahdot todellakin väittää, että tuo onneton Dick Moore ei olekaan Dick Moore, vaan aivan toinen henkilö? Niinhän käsitin sen, mitä puhelimessa kerroit.

-- Aivan niin, täti Cornelia. Eikö se ole kauhean ihmeellistä?

-- On -- se minun täytyy sanoa... Niin, sellaisiahan ne ovat -- väliin, sanoi täti Cornelia hiukan hämillään.

Hän höllitti olkihattunsa kuminauhaa vapisevin sormin. Ensi kerran elämässään tunsi täti Cornelia olevansa täysin hölmistynyt.

-- Minun järkeni toiminta on pysäyksissä, rakkaani, jatkoi hän. -- Kuulen kyllä, mitä sanot -- ja uskon sinua, -- mutta en voi käsittää sitä. Dick Moore on kuollut -- on ollut kuolleena kaikki nämä vuodet -- ja Leslie on vapaa?

-- Olet oikeassa. Totuus on vapauttanut hänet. Gilbert oli oikeassa sanoessaan, että tuo lause totuudesta on Raamatun suurenmoisin kohta.

-- Kerro kaikki juurtajaksain, Anna, ole hyvä! Aina siitä saakka, kun sinä soitit minulle, olen ollut aivan päästä sekaisin enkä jaksa hevillä tointua järjilleni.

-- Erinäisen paljon kerrottavaa ei minulla olekaan. Leslien kirje oli lyhyt. Hän ei maininnut mitään yksityisseikkoja. Tuo hänen niinsanottu miehensä -- George Moore -- on saanut muistinsa takaisin ja tietää, kuka hän on. Hän kertoo, että Dick oli saanut keltakuumeen Kuballa ja että "Neljän sisaren" oli pakko lähteä matkaan ilman häntä. George jäi häntä hoitamaan. Mutta Dick kuoli aivan kohta senjälkeen. George ei kirjoittanut siitä Leslielle, siksi että hänellä oli aikomus matkustaa suoraan kotiin ja kertoa hänelle suullisesti, mitä oli tapahtunut.

-- No, miksi ei hän sitten tehnyt sitä?

-- Silloin kai tuo tapaturma tuli väliin. Gilbertin mielestä on aivan luonnollista, että George Moore ei muista mitään siitä, mitä hänelle tapahtui tai mistä tuo onnettomuus aiheutui, ja tuskinpa se asia koskaan selvinneekään. Varmaankin tuo kaikki tapahtui heti Dickin kuoleman jälkeen. Saamme varmaankin lähempiä tietoja, kun Leslie kirjoittaa ensi kerran.

-- Mainitseeko hän mitään siitä, mitä aikeita hänellä nyt on? Milloin hän palaa kotiin?

-- Hän kirjoittaa viipyvänsä Montrealissa, kunnes George voi lähteä sairashuoneelta. Hän on ilmoittanut asiasta Georgen Nova Scotiassa asuville sukulaisille. Nähtävästi on Georgen ainoa läheinen sukulainen naimisissa oleva sisar, joka on paljon vanhempi häntä. Hän eli Georgen lähtiessä matkaan "Neljällä sisarella", mutta eihän voi tietää, mitä sittemmin ehkä on tapahtunut. Olitko joskus entisaikoina nähnyt George Mooren, täti Cornelia?

-- Olin kyllä. Nyt selvenee minulle kaikki... Hän oli täällä tervehtimässä setäänsä Abneria kahdeksantoista vuotta sitten, jolloin hän ja Dick olivat noin seitsentoistavuotisia poikasia. He olivat serkkuja sekä isän että äidin puolelta, ja äidit olivat lisäksi kaksoissisaret. Poikaset olivat oikein hämmästyttävästi toistensa näköiset. Eihän luonnollisesti ollut kysymys tuollaisesta tavattomasta yhdennäköisyydestä, jommoisesta kirjoissa kerrotaan, tuumiskeli täti Cornelia syvämietteisesti, -- että kaksi ihmistä voi asettua toistensa tilalle eivätkä heidän omat vanhempansa tai sisaruksensa voi heitä erottaa toisistansa... Siihen aikaan voi varsin hyvin ratkaista, kumpi oli George ja kumpi Dick, jos näki heidät yhdessä ja läheltä. Mutta jos heidät näki eriksensä tai pitemmän matkan päästä, ei se ollut niinkään helppoa. Noista molemmista veitikoista oli varsin hauska pettää ihmisiä ja tehdä kaikenmoisia kepposia. George Moore oli hiukan pitempi ja melkoista rotevampi kuin Dick, mutta lihavuuteen ei heillä kummallakaan siihen aikaan ollut taipumusta, vaan he olivat molemmat luisevan laihahkoja nuorukaisia. Dick oli punakampi kuin George, ja hänellä oli hiukan vaaleampi tukka. Mutta piirteet olivat täsmälleen samankaltaiset, ja kummallakin oli tuollaiset omituiset silmät -- toinen sinisenharmaa ja toinen ruskea. Mutta luonteeltaan ja taipumuksiltaan he olivat varsin erilaiset. George oli oikein herttainen poika, vaikka hän tosin keksikin kaikenmoisia kujeita ja nuoresta iästään huolimatta jo hiukan juopotteli. Mutta kaikki pitivät enemmän hänestä kuin Dickistä. Täällä hän viipyi noin kuukauden. Leslie ei nähnyt häntä ollenkaan, hän oli siihen aikaan ainoastaan kymmenen, yhdentoista vuoden vanha, ja nyt muistan myöskin, että hän vietti koko sen talven isoäitinsä, rouva Westin tykönä, lahden tuolla puolen. Kapteeni Jim oli myöskin poissa -- juuri sinä talvena hän joutui haaksirikkoon Magdalena-saarten luona ja sai jäädä niille seuduin koko talveksi. En luule, että hän taikka Leslie ovat koskaan kuulleet puhuttavankaan tuosta Nova Scotiassa asuvasta serkusta, joka oli niin Dickin näköinen -- siinä tapauksessa ehkä jommankumman mielessä olisi voinut herätä aavistus oikeasta asiantilasta... Häntä eivät he voineet ajatella hetkeäkään, kun kapteeni Jim saapui kotiin, matkassaan tämä Dick -- tai oikeastaan George. Me tosin kyllä havaitsimme, että Dick oli muuttunut huomattavasti -- hän näytti niin pöhöttyneeltä ja paksulta. Mutta arvelimme sen johtuvan hänen viimeaikaisista vaiheistansa, ja arvattavasti olikin niin, sillä kuten äsken sanoin, oli Georgekin aikaisemmin ollut jokseenkin laiha. Mitä voimme muutoin tehdä tuohon asiaan, kun mies oli täysin sekaisin eikä voinut vähääkään tehdä selkoa asioistansa? Minusta ei ole ollenkaan ihmeellistä, että me erehdyimme. Mutta on aivan kauheata ajatella tätä asiaa! Näin on Leslie hukannut parhaat elinvuotensa hoitamalla vierasta miestä, jota kohtaan hänellä ei ollut minkäänlaisia velvollisuuksia! Tuhat tulimmaista sentään tuota miesväkeä! Tekivätpä ne niin taikka näin, aina siitä tulee jotakin hullua! Niin, täällä hän on elänyt mukavasti ja pitänyt Leslietä passarinaan kaikki nämä vuodet -- aivan kuin mikäkin ahnas ja röyhkeä käenpoika. Pian minä joudun aivan raivoihini, kun vain ajattelenkin jotakin miesolentoa!

-- Gilbert ja Jim ovat myöskin miehiä, ja heitä on meidän kiittäminen siitä, että totuus lopuksi tuli ilmi, sanoi Anna.

-- Niin, siinä olet tosiaankin oikeassa, rakkaani, myönsi täti Cornelia vastahakoisesti. -- Ei ole ollut kiltisti, että olen sättinyt tohtoria niin kovin. Olen tosiaankin sanonut hänelle minkä mitäkin aina tavatessamme -- mutta siitä emme nyt enää välitä... Voi mun päiviäni! -- onpa sentään ilmeinen hyvä työ, ettei Herra kuule kaikkia meidän rukouksiamme. Minä olen koko ajan rukoillut -- oikein sydämeni pohjasta -- että leikkaus epäonnistuisi. Enhän tosin sanonut sitä noin aivan kohdalleen... Mutta se oli kumminkin sisin ajatukseni, enkä epäile ettei hän, joka tutkii sydämet ja munaskuut, olisi käsittänyt tarkoitustani.

-- Jumala on joka tapauksessa ymmärtänyt rukoustesi sisimmän tarkoituksen. Sinä toivoit, ettei Leslien kuorma kävisi yhä raskaammaksi, ja rukouksesi on kuultu. Voin tunnustaa sinulle, että minäkin salaa toivoin, ettei Dick saisi järkeänsä takaisin, ja häpeän sitä nyt kauheasti.

-- Vai niin, vai niin!... Kuinkahan Leslie suhtautuu tähän kaikkeen?

-- Hän kirjoittaa, että hän tuntee olevansa kuin huumauksessa -- hän, kuten mekin, on vielä aivan päästä pyörällä näiden tapahtumain johdosta... "Kaikki tyynni tuntuu minusta kuin ihmeelliseltä unelta", kirjoittaa hän. Tuo oli ainoa, mitä hän kirjoitti omasta itsestänsä.

-- Lapsi parka! Lienee tosiaankin niin, että kun elinkautinen vanki pääsee kahleistansa, tuntuu hänestä aluksi kaikki oudolta ja monimutkaiselta. Anna, minun tuli mieleeni muuan seikka... Ajattelen Owen Fordia, tiedätkös! Tiedämmehän kumpikin, että Leslie oli kiintynyt häneen. Onko sinulla koskaan ollut syytä ajatella, että hän puolestansa pitäisi Lesliestä?

-- Ehkä kyllä -- sitä en voi kieltää, myönsi Anna, -- sen verran arveli hän olevansa oikeutettu sanomaan.

-- Niin, minulla ei kyllä ollut mitään aihetta otaksua sitä, mutta se ei minusta tuntuisi mitenkään uskomattomalta... Kuules Anna, minulla ei suinkaan ole tapana välittää naimiskauppoja, Jumala varjelkoon minua siitä, se on hulluinta, mihin voi ryhtyä... Mutta jos minä olisin sinun sijassasi, istuutuisin kirjoituspöydän ääreen ja tarttuisin kynään ja kyhäisin pienen epistolan tuolle herra Fordille, ja siinä minä sitten mainitsisin, noin ohimennen vain, mitä on tapahtunut. Niin minä tekisin.

-- Tietysti kerron siitä hänelle, kun kirjoitan ensi kerran, vastasi Anna hiukan kartellen.

Olipa kuinka tahansa, niin ei häntä oikein haluttanut pohtia tuota asiaa neiti Cornelian kanssa yhdessä. Kumminkin täytyi hänen myöntää, että sama ajatus oli kytenyt hänenkin mielessänsä aina siitä saakka, kun hän kuuli, että Leslie oli vapaa. Mutta hän ei tahtonut loukata tuon asian pyhyyttä ottamalla sen julkisesti puheeksi.

-- No, onhan meillä hyvää aikaa -- meidän ei tarvitse suinkaan hätiköidä. Mutta toisaalta on Dick Moore ollut jo yksitoista vuotta kuolleena, ja tuntuu melkein kuin Leslie jo olisi käyttänyt tarpeeksi pitkän ajan elämästään tuon heikkomielisen serkun hoitamiseen. Niin, tässä on tosiaankin paljon selviteltävää... Mutta minun on sääli tuota George Moorea, joka nyt on herätetty kuolleista ja joka meidän täytyy saada sijoitetuksi jonnekin. Jos hän on jättänyt jälkeensä jonkin tyhjän paikan, niin on se täytetty jo aikoja. Tietenkin, tietenkin!

-- Hän on vielä parhaassa iässään, ja jos hän tulee aivan terveeksi, lienee toki maailmassa tilaa hänellekin, -- jotakin työtä, jonka hän voi suorittaa. Mutta ihmeelliseltä hänestä tuntunee, miesparasta! Näiden tapaturman jälkeisten tyhjäin, kammottavien vuosien hän voi antaa vaipua unhoon.

XXXIII.

LESLIE PALAA.

Kaksi viikkoa myöhemmin palasi Leslie Moore yksin tuohon vanhaan taloon, jossa hän oli viettänyt niin monta raskasta vuotta. Kesäkuun hämärässä vaelsi hän niittyjen poikki Annan luo ja ilmaantui äkkiä ja odottamattomasti tuohon tuoksuvaan puutarhaan.

-- Leslie! huudahti Anna hämmästyneenä. -- Mistä sinä tulet? Emmehän me ole tienneet sinun olevan edes tulossakaan. Miksi et ole kirjoittanut? Olisimme tulleet sinua vastaan.

-- Minusta tuntui kirjoittaminen liian monimutkaiselta, Anna. Kynä ja muste eivät tuntuneet pystyvän kaikkea kuvaamaan. Ja minä tahdoin palata kotiin aivan salaa, -- kenenkään tietämättä minua tarkata.

Anna kietoi kätensä Leslien kaulaan ja suuteli häntä. Leslie vastasi lämpöisesti tuon hyväilyn. Hän näytti kalpealta ja väsyneeltä ja hän vaipui huoaten ruohikkoon suuren lavan viereen, missä kasvoi narsisseja, jotka hohtivat kultaisten tähtien tavoin illan hämyssä.

-- Ja sinä olet palannut yksin, Leslie?

-- Niin olen. George Mooren sisar tuli Montrealiin ja otti hänet mukaansa. Mies parka, hänestä oli ikävä erota minusta, vaikka aluksi, hänen muistinsa palattua, olin hänelle täysin vieras henkilö. Hän turvautui niin arasti minuun noina ensimmäisinä tukalina päivinä, jolloin hän pyrki perehtymään ajatukseen, että Dickin kuolemasta oli jo vuosikausia eikä muutamia viikkoja, kuten hänestä tuntui. Tuo kaikki oli hänelle hyvin vaikeata käsittää. Minä autoin häntä parhaani mukaan. Sisaren palattua hänestä tuntui kuin hänen olonsa kävisi helpommaksi -- hänestä oli kuin he olisivat eronneet aivan äskettäin. Onneksi ei sisar ollut juuri paljoakaan muuttunut, ja sekin tuotti hänelle huojennusta.

-- Tuo kaikki on niin ihmeellistä ja eriskummaista, Leslie -- minusta tuntuu mahdottomalta tajuta, että se on todellisuutta.

-- Minulle se on mahdotonta. Tullessani kotiin tunti sitten, tuntui minusta, että tuon kaiken täytyi olla unta -- että Dickin täytyi tulla minua vastaan, kasvoillaan tuo hourun hymy, joka niillä aina asusti kaikki nämä vuodet. Anna, minä olen vielä kuin huumauksissa... En ole iloinen enkä murheellinen enkä mikään. Minusta tuntuu kuin elämästäni äkkiä olisi temmattu jotakin, jonka tilalle on jäänyt kauhea ammottava aukko. On kuin olisin muuttunut joksikin toiseksi ihmiseksi enkä enää olisi oma itseni -- kuin olisin muuttunut toiseksi, enkä vielä olisi tottunut uuteen olooni... Se tuottaa minulle niin kauhean yksinäisyyden ja avuttomuuden ja ristiriidan tunteen. On ihanaa tavata sinut jälleen -- minulla on tunne, kuin olisit sinä harhailevan sieluni ankkuri. Oi Anna, minä pelkään niin kaikkea -- juorua ja ihmettelyä ja urkkimisia. Ajatellessani sitä toivoin, ettei minun ollenkaan olisi tarvinnut palata tänne. Tohtori Dave oli asemalla junasta astuessani -- hän toi minut kotiin vaunuissaan. Ukko parka, hän oli niin pahoillaan siitä, että hän vuosia sitten sanoi minulle, ettei Dickiin nähden ollut mitään tehtävissä. "Se oli varma vakaumukseni, Leslie", selitti hän. "Mutta minun olisi pitänyt sanoa sinulle, ettet jättäisi asiaa yksin minun mielipiteeni varaan -- minun olisi tullut neuvoa sinua kääntymään jonkun mielisairastenlääkärin puoleen, joka olisi voinut neuvotella kirurgin kanssa. Jos niin olisin tehnyt, olisi sinulta säästynyt monet katkeran toivottomuuden vuodet ja Georgelta monet hukkaanmenneet. Minulla on paljon katumisen aihetta, Leslie." Minä sanoin hänelle, ettei hänen pitänyt ajatella sillä tavoin -- hänhän oli toiminut vakaumuksensa mukaan ja tarkoittanut hyvää. Hän on aina ollut niin kiltti minulle, Anna, ja sydäntäni vihloi nähdessäni hänet niin alakuloisena.

-- Entä Dick -- tarkoitan George? Onko hänen muistinsa palannut aivan täydellisesti?

-- Voi tosiaankin sanoa niin olevan. Onhan tietysti joukko yksityisseikkoja, joita hän ei vielä voi muistaa, mutta ne selvenevät hänelle vähitellen selvenemistään. Hän kertoi, että hän meni kävelemään sen päivän iltana, jolloin Dick haudattiin. Hänellä oli mukanaan Dickin rahat ja kello, jotka hän aikoi tuoda kotiin antaaksensa ne minulle yhdessä kirjeeni kanssa. Hän myöntää menneensä jonkinmoiseen viinianniskeluun, jossa merimiesten oli tapana istuskella, ja hän joi -- pitemmälti ei hän muista... Anna, en ikinä unohda sitä hetkeä, kun hän muisti nimensä. Näin hänen katsovan minuun, silmissä älykäs, mutta hämmentynyt ilme, ja silloin sanoin: "Tunnetko minut, Dick?" Hän vastasi:

"En ole nähnyt teitä koskaan ennen. Kuka te olette? Ja minun nimeni ei ole Dick. Minä olen George Moore, ja Dick kuoli keltakuumeeseen eilisaamuna. Missä minä olen? Mitä minulle on tapahtunut?" Minä pyörryin, tiedätkös, Anna. Ja siitä saakka olen ollut kuin unissakävijä.

-- Perehdyt kyllä pian uuteen asiaintilaan, Leslie. Ja sinähän olet vielä nuori -- sinulla on elämä edessäsi -- saat vielä nauttia monesta ihanasta vuodesta.